XLIV.

Saint-Gervais'in vallinsarvi.

Tultuansa kolmen ystävänsä luokse, tapasi d'Artagnan heidät kaikki

samassa huoneessa; Athos istui mietteissään, Porthos väänteli

viiksiänsä, Aramis luki kaunista samettikansista rukouskirjaa.

-- Saakeli soikoon, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan, minä toivon että

teidän sanottavanne ansaitsee kuulemisen vaivan, sillä muutenpa en anna

teille anteeksi että olette kutsuneet minut tänne, ettekä ole antaneet

minun levätä rauhassa semmoisen yön jälkeen, jonka olemme viettäneet

erään vallinsarven särkemisessä. Ah, miksi ette te olleet siellä, hyvät

herrat! Siellä oltiin aika löylyssä!

-- Me olimme toisaalla, jossa ei myöskään ollut aivan kylmä, vastasi

Porthos vääntäen viiksensä tavanmukaisiin kippuroihin.

-- Hiljaa, sanoi Athos.

-- Ahaa, vastasi d'Artagnan, joka tajusi muskettisoturin hienon

kulmanrypistyksen, täällä on siis myös jotakin tapahtunut.

-- Aramis, sanoi Athos, sinä söit toissa päivänä aamiaista Parpaillot'in

ravintolassa, luullakseni?

-- Kyllä.

-- Millaista siellä on?

-- No, minä ainakin sain sangen huonon aterian; toissa päivänä oli

kalapäivä, mutta heillä oli vaan lihaa tarjottavana.

-- Kuinka! sanoi Athos, eikö täällä ole kalaa, sataman ääressä?

-- Puhuvat, sanoi Aramis, kääntyen takaisin hurskaasen lukemiseensa,

että sulku, jota kardinaali rakennuttaa, karkoittaa kalat aavalle

ulapalle.

-- Mutta sitä en oikeastaan tarkoittanut, Aramis, sanoi Athos; minä

tarkoitin vaan kysyä, saitko olla rauhassa vai häiritsikö kukaan sinua?

-- Minusta näytti ett'ei meillä siellä ollut mitään haitallista seuraa,

ja sinun sanottavaasi varten, Athos, soveltuu Parpaillot vallan hyvin.

-- Menkäämme siis Parpaillot'iin, sanoi Athos, sillä täällä ovat seinät

ohuet kuin paperi.

D'Artagnan, joka tunsi ystävänsä tavat ja joka yhdestä hänen sanastansa,

viittauksestansa, merkistänsä havaitsi tärkeitä asioita olevan

liikkeellä, otti Athosta käsivarresta ja meni hänen kanssansa ulos

sanaakaan virkkamatta. Porthos seurasi puhellen Aramiksen kanssa.

Tiellä kohtasivat he Grimaud'in; Athos viittasi häntä seuraamaan.

Tapansa mukaan Grimaud totteli äänetönnä; miesparka oli melkein

unhottanut puhumistaidon.

Tultiin Parpaillot'in ravintolaan. Kello oli seitsemän aamulla, päivä

alkoi valjeta; kolme ystävystä pyysivät aamiaista ja menivät saliin,

jossa he isännän vakuutuksen mukaan saisivat olla häiritsemättöminä.

Pahaksi onneksi oli aika huonosti valittu keskustelua varten;

aamuherätys oli juuri rumputettu, jokainen ravisti unta itsestään, ja

kostean aamu-ilman karkoittamiseksi tultiin ravintolaan juomaan joku

lasi; rakuunoita, sveitsiläisiä, henkivartijoita, muskettisotureita,

kevyttä ratsuväkeä tulvaili myötäänsä, tosin isännän suureksi

mielihyväksi, vaan neljän ystävyksen harmiksi. Niinpä vastasivatkin he

nyreästi toveriensa tervehdyksiin, maljoihin ja pilapuheihin.

-- Mutta, sanoi Athos, me voimme helposti joutua täällä riitaan, ja se

sopisi vallan huonosti tällä hetkellä. D'Artagnan, kerroppas meille,

kuinka olet yösi viettänyt, niin me sitten vuorostamme kerromme meidän

yönviettomme.

-- Niinpä todellakin, sanoi eräs ratsumies, joka seisoi heilutellen

jalkojaan ja piteli viinalasia kädessään, tuon tuostakin maistellen

herkkuansa; todellakin, te olitte viime yönä juoksuhaudassa, herrat

muskettisoturit, ja teillä kaiketi oli tiukka ottelu rochellelaisten

kanssa.

D'Artagnan katsoi Athokseen, nähdäksensä pitäisikö hänen vastata tuolle,

joka rohkeni sekoittua heidän puheesensa.

-- No, sanoi Athos, etkö kuule että herra de Busigny kunnioittaa sinua

puhuttelemisellaan? Kerro nyt, mitä viime yönä tapahtui, koska nämä

herrat toivovat saada kuulla.

-- Ettekös te valloittaneet erään varustuksen? kysyi muuan

sveitsiläinen, joka joi rommia juomalasista.

-- Valloitimme, vastasi d'Artagnan kumartaen, meillä oli todella se

kunnia; me olimme myöskin, niinkuin kaiketi olette kuulleet, erääsen

kulmaan sovittaneet ruutitynnörin, joka räjähtäessään teki kelpo aukon

muuriin, ja kun vallinsarvi ei ollut eilispäiväistä tekoa, sai koko

muukin rakennus melkoisia vammoja.

-- Mikä vallinsarvi se oli? kysyi eräs rakuuna, joka sapelissaan kantoi

hanhea, minkä hän oli tuonut mukanansa saadaksensa sen paistetuksi.

-- Saint-Gervais, jonka takaa rochellelaiset hätyyttelivät meidän

työmiehiämme, vastasi d'Artagnan.

-- Oliko ottelu tiukka?

-- Olipa vainenkin; me hukkasimme viisi miestä ja rochellelaiset

kahdeksan tai kymmenen.

-- Balzampleu! huudahti sveitsiläinen, joka saksalaisten erinomaisen

runsaan kiroussana-varaston lisäksi oli ruvennut käyttämään myöskin

ranskalaisia kiroussanoja.

-- Mutta luultavaa on, sanoi ratsumies, että he nyt aamun tultua

lähettävät miehiä panemaan vallinsarven uudestaan kuntoon.

-- Se on kyllä uskottavaa, sanoi d'Artagnan.

-- Hyvät herrat, minä lyön vetoa, huudahti Athos.

-- Ahaa, niin, vetoa, kas niin! tokaisi sveitsiläinen.

-- Mistä? kysyi ratsumies.

-- Malttakaa, sanoi rakuuna, ruveten paistamaan hanheansa liedellä, minä

rupean vetoon. Saakelin isäntä, tänne paistinpannu, ett'en menettäisi

pisaraakaan tämän kelpo linnun rasvasta!

-- Hän on oikeassa, sanoi sveitsiläinen, hanhenrasva on oivallista

marjahillon kanssa.

-- Kas niin, sanoi rakuuna, antakaapa kuulla vetonne. Me kuuntelemme,

herra Athos.

-- Niin, veto! säesti ratsumies.

-- No niin, minä lyön vetoa kanssanne, herra de Busigny, sanoi Athos,

että kolme toveriani, herrat Porthos, Aramis ja d'Artagnan ja minä

menemme syömään aamiaista Saint-Gervais'in vallinsarveen ja viivymme

siellä kokonaisen tunnin, kello kädessä, vaikka viholliset mitenkin

kokisivat karkoittaa meitä sieltä.

Porthos ja Aramis katsoivat toisiinsa; he alkoivat jo käsittää.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen korvaan, sinä viet

meidät säälimättä surman suuhun.

-- Enemmän on henkemme vaarassa, ell'emme mene sinne, vastasi Athos.

-- Ah, kunniani kautta, hyvät herrat, sanoi Porthos kiikkuen tuolillaan

ja sivellen viiksiään, eikös se ollut komea veto, vai kuinka?

-- Minä suostun vetoon, vastasi herra de Busigny; ja määrätkäämme nyt

vaan, mitä panemme vedoksi.

-- Teitä on neljä, hyvät herrat, sanoi Athos, ja meitä myös neljä;

mielenmukainen päivällinen kahdeksalle hengelle, tyydyttekö siihen?

-- Mainiosti! vastasi herra de Busigny.

-- Oivallisesti! säesti rakuuna.

-- Minä tulen myös vetoon, sanoi sveitsiläinen.

Neljäs kuulija, joka oli pysynyt äänettömänä koko keskustelun ajan,

nyykäytti päätänsä suostumuksen merkiksi.

-- Herrojen aamiainen on valmis, sanoi isäntä.

-- No niin, tuokaa se tänne, sanoi Athos.

Isäntä noudatti käskyä. Athos huusi Grimaud'ia, osoitti hänelle suurta,

nurkassa olevaa koria ja viittasi häntä säälimään ruokalajit pöytäliinan

sisään.

Grimaud tajusi heti että aikomus oli mennä aterioimaan ulko-ilmaan,

sääli ruuat ja pullot koriin ja otti sen käsivarrellensa.

-- Mutta missä te aiotte syödä aamiaisenne? kysyi isäntä.

-- Mitä se teitä liikuttaa, sanoi Athos, kunhan saatte maksun?

Hän heitti majesteetillisesti kaksi pistole'a pöydälle.

-- Tuleeko minun antaa takaisin, herra upseeri? kysyi isäntä.

-- Ei, mutta pankaa lisäksi kaksi pulloa samppanjaa, jäännös olkoon

ruokaliinoista.

Isäntä ei jäänyt niin suurelle voitolle kun hän ensin oli luullut; mutta

hän korvasi vahingon pistämällä samppanjan sijaan noille neljälle

ruokavieraalle kaksi pulloa anjou-viiniä.

-- Herra de Busigny, sanoi Athos, suvaitsetteko asettaa kellonne minun

kelloni mukaan, vai sallitteko minun asettaa omani teidän kellonne

mukaan?

-- Aivan mielelläni, sanoi ratsumies, vetäen taskustaan erittäin kauniin

timanteilla koristetun kellon; kello on nyt puoli kahdeksan.

-- Kolmekymmentä viisi minuuttia yli seitsemän, sanoi Athos;

muistakaamme siis että minun kelloni käy viisi minuuttia edellä.

Ja kumartaen jäähyväisiksi hämmästyneille läsnäoleville, nuo neljä

nuorta miestä lähtivät Saint-Gervais'in vallinsarvea kohden, Grimaud'in

seuraamana, joka, tietämättä minne he aikoivat, kantoi koria

tottelevaisesti, ajattelemattakaan edes kysyä, minne oltiin menossa.

Niin kauvan kuin vielä oltiin leirin piirissä, eivät ystävykset

vaihettaneet sanaakaan; heitä muutoin seurasi koko joukko uteliaita,

jotka, saatuaan kuulla vedosta, tahtoivat tietää kuinka siinä piti

käymän; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet leiripiirin

ulkopuolelle vapaasen ilmaan, luuli d'Artagnan, joka ei laisinkaan

tiennyt mistä oli kysymys, olevan ajan pyytää selitystä.

-- Nyt, Athos veikkoseni, sanoi hän, ollet kai hyvä ja sanot minne

meillä on oikeastaan matka?

-- Näethän, sanoi Athos, että menemme vallinsarvelle.

-- Mitä meillä on siellä tekemistä?

-- Tiedäthän sen kyllä: menemme syömään aamiaista.

-- Mutta miksi emme syöneet aamiaistamme Parpaillot'issa?

-- Siksi että meillä on peräti tärkeitä asioita keskusteltavana ja

tuolla ravintolassa oli mahdoton saada rauhassa keskustella viidenkään

minuutin aikaa tuossa rasittavassa joukkiossa, joka kulkea edestakaisin,

tervehtii ja tarttuu puheesen. Tuolla ainakaan, jatkoi Athos osoittaen

vallinsarvea, ei meitä häiritä.

-- Minun nähdäkseni, sanoi d'Artagnan varovaisuudella, joka hänessä

näkyi niin hyvästi ja luontevasti sopivan yhteen hänen erinomaisen

urhoollisuutensa kanssa, minun nähdäkseni olisimme voineet hakea jonkun

yksinäisen paikan meren hietarannikolla.

-- Jossa meidät neljä huomattaisiin yhdessä, niin että kardinaali

neljännestunnin perästä vakoojainsa kautta saisi tietää meidän pitäneen

neuvottelua.

-- Niin, sanoi Aramis, Athos on oikeassa; _animadvertuntur in desertis_.

-- Niinpä kyllä, erämaa ei olisi ollut mitä pahempi, vaan mistäs sen

erämaan täällä löytää?

-- Ei ole mitään erämaata, missä ei lintu saata lentää pään päällitse,

tai kala puikahtaa ylös vedestä, tai kaniini hypätä esiin

olinpaikastaan, ja minä luulen että linnut, kalat, kaniinit, kaikki ovat

kardinaalin vakoojia. Parempi on siis mennä yrityksemme perille, josta

emme nyt enää voikkaan peräytyä ilman häpeättä; me olemme lyöneet vedon,

vedon, jota ei voitu edeltäkäsin aavistaa ja jonka todellista syytä ei

varmasti kukaan voi arvata. Voittaaksemme vedon, täytyy meidän olla

vähintäänkin tunti vallinsarvessa, hätyytettäköön meitä tai ei. Jos ei

meitä hätyytetä, saamme kylläksi keskustelun aikaa, eikä kukaan meitä

kuule, sillä minä takaan ett'ei vallinsarven seinillä ole korvia; jos

meitä hätyytetään, keskustelemme me sittenkin asioistamme ja sitä paitsi

puollustaessamme itseämme saavutamme kunnioitusta; te näette siis että

meille on tästä kaikessa tapauksessa puhdasta voittoa.

-- Niin, mutta, sanoi d'Artagnan, me saamme aivan varmaan joka mies

luodin ruumiisemme.

-- Oh, ystäväni, sanoi Athos, tiedäthän kyllä että vaarallisimmat luodit

eivät tule vihollisten puolelta.

-- Mutta minun mielestäni, virkkoi Porthos, meidän olisi tämmöiselle

retkelle pitänyt toki ottaa mukaan muskettimme.

-- Sinä olet vähän tyhmä, ystäväni Porthos; minkävuoksi olisimme

ottaneet noin tarpeetonta kuormaa?

-- Hyvä musketti, kaksitoista patruunaa ja ruutisarvi eivät mielestäni

ole niinkään tarpeettomia kappaleita vihollista vastaan mennessä.

-- No etkö kuullut mitä d'Artagnan sanoi? kysyi Athos.

-- Mitä hän sitten sanoi? kysyi Porthos.

-- D'Artagnan sanoi että viime-öisessä kahakassa kaatui kahdeksan tai

kymmenen ranskalaista ja yhtä monta rochellelaista.

-- Entäs sitten?

-- Niitä ei kaiketi ennätetty ryöstää, koska oli paljon tärkeämpääkin

tehtävää.

-- Mitäs sitten?

-- No, me otamme heidän muskettinsa ja patruunansa; neljän musketin ja

kahdentoista luodin sijaan on meillä sitten vähintään viisitoista

muskettia ja sata latinkia.

-- Oi, Athos, huudahti Aramis, sinä olet todella suuri mies!

Porthos nyykäytti päätänsä myönnytykseksi. D'Artagnan vaan oli yhä

epävakaisena. Grimaud näytti olevan d'Artagnan'in kanssa yhtä mieltä,

sillä kun hän huomasi marssittavan vallinsarvea kohden, mitä hän tähän

asti oli vielä epäillyt, nykäsi hän herraansa takinliepeestä.

-- Minne ollaan menossa, kysyi hän viittauksella.

Athos osoitti vallinsarvea.

-- Mutta, lausui Grimaud samalla kielellä, täällä ollaan henkeänsä

kaupalla.

Athos kohotti silmänsä ja kätensä taivaasen päin.

Grimaud laski korin maahan ja istui itse viereen, ravistaen päätänsä.

Athos otti pistoolin vyöltänsä, tarkasti, oliko se ampumakunnossa,

jännitti hanan ja painoi pistoolin suun Grimaud'in korvan juureen.

Grimaud hypähti ylös niinkuin vivulla.

Silloin viittasi Athos Grimaud'ia ottamaan korin ja käymään edellä.

Grimaud totteli.

Kaikki mitä Grimaud-parka oli voittanut tuolla hetkellisellä

eperoimisellaan, oli se että hänet muutettiin takajoukosta etujoukkoon.

Tultuansa vallinsarveen, kääntyivät he katsomaan taaksensa.

Enemmän kuin kolmesataa miestä oli kokoutunut leirin portille; eri

parvessa nähtiin herra de Busigny, rakuuna, sveitsiläinen ja neljäs

vedonlyöjä.

Athos otti hatun päästänsä, pisti sen miekkansa kärkeen ja heilutti sitä

ilmassa.

Kaikki katsojat vastasivat hänen tervehdykseensä vahvalla

hurraa-huudolla.

Sen jälkeen katosivat kaikki neljä vallinsarveen, jonne Grimaud jo

heidän edellänsä oli mennyt.