Muskettisoturien neuvottelu.
Niinkuin Athos oli arvannut, ei vallinsarvessa ollut muuta
puollustusväkeä kuin muudan tusina kaatuneita ranskalaisia ja
rochellelaisia.
-- Hyvät herrat, sanoi Athos, joka johti retkikuntaa, sill'aikaa kuin
Grimaud laittaa ruokapöytää kuntoon, kerätkäämme kokoon musketit ja
patruunat. Me voimme sitä paitsi keskustella sen ohella. Nuo herrat,
lisäsi hän, osoittaen kuolleita, eivät kuule puhettamme.
-- Mutta me voimme heittää heidät kumminkin juoksuhautaan, sanoi
Porthos, sittenkuin olemme ensin tarkoin tutkineet, eikö heidän
taskuissansa olisi mitään.
-- Niin kyllä, sanoi Athos, mutta se on Grimaud'in asia.
-- No niin, sanoi d'Artagnan, tutkikoon heidät Grimaud ja heittäköön
heidät sitten yli muurin.
-- Elkäämme tehkö niin, sanoi Athos, heistä voi olla meille hyötyä.
-- Mitä hyötyä meille voi olla noista kuolleista? sanoi Porthos; sinä
olet houkko, Athos ystäväni.
-- Enpä olekkaan, vastasi Athos; kuinka monta muskettia on, hyvät
herrat?
-- Kaksitoista, vastasi Aramis.
-- Kuinka monta patruunaa?
-- Satakunta.
-- Siinä on niin paljo kuin tarvitsemme, pankaamme musketit latinkiin.
Ja he rupesivat työhön. Kun viimeinen musketti oli latingissa, antoi
Grimaud merkin, että aamiainen oli valmiina.
Athos vastasi, yhä vaan viittauksilla, että: hyvä on, ja viittasi
Grimaud'ia menemään erääsen katoksen tapaiseen, josta viittauksesta
Grimaud ymmärsi että hänen oli rupeaminen vahtiin. Kuitenkin,
lieventääksensä vahdinpidon ikävyyttä, salli Athos hänen ottaa mukaansa
leipää, lihapaistia ja pullon viiniä.
-- Nyt aterioimaan, hyvät herrat! sanoi Athos.
Neljä ystävystä istuutuivat maahan jalat ristiin, niinkuin turkkilaiset
tai räätälit.
-- No, sanoi d'Artagnan, nyt, kun sinulla ei enää ole mitään peljättävää
että kukaan kuulisi, toivon minä sinun ilmoittavan meille salaisuutesi.
-- Minä toivon voivani toimittaa teille sekä huvia että kunniaa, hyvät
herrat, sanoi Athos. Minä olen antanut teidän tehdä herttaisen
huvimatkan; kas tässä mitä herkullisin aamiainen, ja tuolla viisisataa
henkeä, jotka te voitte nähdä ampuma-aukoista, ja jotka pitävät meitä
joko hulluina tai sankareina, -- kaksi laatua tyhmyreitä, jotka ovat
paljon toistensa kaltaisia.
-- Mutta tuo salaisuus! sanoi d'Artagnan.
-- Salaisuus, vastasi Athos, on se, että minä eilen illalla kohtasin
mylady'n.
D'Artagnan oli jo nostanut lasin huulilleen, mutta "mylady"-sanan
kuultuansa rupesi hän niin vapisemaan, että hän laski lasin pois
kädestänsä, estääksensä sisällyksen läikkymästä maahan.
-- Sinä olet siis nähnyt vaim...
-- Vaiti sinä! keskeytti Athos. Sinä unhotat, ystäväni, ett'eivät nämä
herrat tässä, niinkuin sinä, tiedä minun perhesalaisuuksistani; minä
olen tavannut mylady'n.
-- Ja missä? kysyi d'Artagnan.
-- Noin parin lieu'n päässä täältä, Colombier-Rouge'n ravintolassa.
-- Siinä tapauksessa olen minä hukassa, sanoi d'Artagnan.
-- Etpä aivan sentään vielä, sanoi Athos, sillä näihin aikoin on hän jo
kaukana Ranskanmaan rannikosta.
D'Artagnan hengitti vapaammin.
-- Mutta kaiken päätteeksi, kuka on vihdoin tuo mylady? kysyi Porthos.
-- Eräs ihastuttava nainen, sanoi Athos, maiskutellen huulillansa
vaahtoavaa viiniä. Saakelin isäntä! huudahti hän. Hän antaa meille
anjou-viiniä samppanjan sijaan, ja minä luulen että annamme pettää
itseämme. Niin, jatkoi hän, ihastuttava nainen, joka on osoittanut
hyvyyttä ystäväämme d'Artagnan'ia kohtaan, joka vuorostaan on tehnyt
hänelle lempo tiesi minkä kepposen, minkä tuo nainen aikoi kostaa,
kuukausi taaksepäin, yrittämällä murhauttaa hänet musketin luodilla, ja
kahdeksan päivää taaksepäin, yrittämällä myrkyttää hänet, ja eilen,
pyytämällä hänen päätänsä kardinaalilta.
-- Kuinka? onko hän pyytänyt minun päätäni kardinaalilta! huudahti
d'Artagnan, kalpeana kauhistuksesta.
-- Se on yhtä totta kuin evankeliumi, sanoi Porthos; minä kuulin sen
omilla korvillani.
-- Minä myös, sanoi Aramis.
-- Silloin, sanoi d'Artagnan, laskien masentuneena käsivartensa alas, on
tarpeetonta enää taistella; yhtä hyvin voin jo ampua luodin otsaani,
niin sitten on kaikki lopussa.
-- Se on viimeinen tyhmyys, mitä tulee tehdä, sanoi Athos, koska se on
ainoa, mitä ei voi parantaa.
-- Mutta enhän voi koskaan päästä pakoon moisia vihollisia, sanoi
d'Artagnan. Ensinkin tuo tuntematon Meung'in mies, sitten de Wardes,
jolle olen antanut kolme miekan pistoa, sitten mylady, jonka salaisuuden
perille olen päässyt; ja vihdoin kardinaali, jonka kostotuumat olen
turmellut.
-- No niin, sanoi Athos, siinä on vaan neljä, ja meitä on neljä, siis
yksi yhtä vastaan. Saakeli, jos meidän on uskominen Grimaud'in
viittauksia, niin on meillä kohta paljon lukuisampaa vihollisjoukkoa
vastaan taisteltavana! Mitäs nyt, Grimaud? sanoi Athos. Asian tärkeyteen
katsoen sallin sinun puhua, mutta elä puhu liikoja! No, mitä näet?
-- Erään joukon.
-- Kuinka monta?
-- Kaksikymmentä.
-- Mitä miehiä?
-- Kuusitoista kaivumiestä ja neljä sotilasta.
-- Kuinka kaukana?
-- Viidensadan askeleen päässä.
-- Hyvä, sitten on meillä vielä aikaa syödä lintupaistiamme ja juoda
lasin viiniä terveydeksesi, d'Artagnan. Maljasi!
-- Maljasi! toistivat Porthos ja Aramis.
-- No niin, maljani, olkoon menneeksi, vaikka en usko teidän
toivotustenne minua suuresti hyödyttävän.
-- Oh, kyllä kaikki hyvin käy, sanoi Athos, tyhjentäen lasinsa, jonka
jälkeen hän nousi levollisesti seisovilleen, otti ensimäisen musketin
minkä käsiinsä sai, ja meni ampuma-aukolle.
Porthos, Aramis ja d'Artagnan tekivät samoin. Grimaud sai käskyn asettua
heidän taaksensa lataamaan käytettyjä musketteja uudelleen.
Hetkisen perästä nähtiin parven tulevan; se kulki jonkunmoista
juoksuhautaa myöten, joka yhdisti vallinsarven ja kaupungin.
-- Hiisi vieköön! sanoi Athos, mitäs tässä nyt ruvettiin meitä
vaivaamaan parinkymmenen kuokka- ja lapiomiehen vuoksi! Grimaud olisi
voinut vaan viitata heitä menemään tiehensä, ja minä olen varma siitä
että he olisivat antaneet meidän olla rauhassa.
-- Minä puolestani epäilen sitä, sanoi d'Artagnan, sillä he lähestyvät
sangen päättäväisinä. Sitä paitsi työmiesten joukossa on neljä
sotamiestä ja yksi korpraali, kaikki musketeilla varustettuina.
-- Sitten he eivät ole meitä havainneet, sanoi Athos.
-- Kunniani kautta, sanoi Aramis, minun täytyy tunnustaa että minusta
tuntuu vastenmieliseltä ampua noita porvari-raukkoja.
-- Huono pappi, sanoi Porthos, joka säälii kerettiläisiä!
-- Todella, sanoi Athos, Aramis on oikeassa, ja minä menen varoittamaan
heitä.
-- Mitä peijakasta sinä nyt aiot tehdä? kysyi d'Artagnan; sinut
ammutaan, ystäväni.
Athos ei huolinut varoituksesta; hän astui muurin aukkoon, musketti
toisessa, hattu toisessa kädessä.
-- Hyvät herrat, sanoi hän, kääntyen sotilaihin ja työmiehiin, jotka
hämmästyneinä tuosta nä'ystä pysähtyivät noin viidenkymmenen askeleen
päähän vallinsarvesta, hyvät herrat, virkkoi hän kohteliaasti kumartaen;
minä olen muutamien ystävieni kanssa täällä vallinsarvessa syömässä
aamiaista. Niinkuin tiedätte, ei mikään ole harmillisempaa kuin tulla
häirityksi ruokailun aikana; me pyydämme siis, jos teillä kaikin mokomin
on täällä jotakin tekemistä, odottamaan kunnes olemme syöneet
aamiaisemme tai menemään pois ja palaamaan myöhemmin, ell'ette
mahdollisesti haluaisi jättää kapinoitsijain joukkoa ja sen sijaan tulla
tänne juomaan kanssamme Ranskan kuninkaan maljan.
-- Varo itseäsi, Athos! sanoi d'Artagnan; etkö näe että he tähtäävät?
-- Kyllä, kyllä, sanoi Athos, mutta he ovat porvareita, jotka ampuvat
sangen huonosti, eivätkä, siis saa sattumaan.
Samassa pamahti neljä laukausta ja luodit litistyivät aukon reunamiin
Athoksen ympärillä, -- ei yksikään osunut häneen.
Neljä laukausta pamahti heille vastaukseksi melkein samassa
silmänräpäyksessä, mutta ne olivat paremmin suunnattuja kuin
hyökkääjien; kolme sotamiestä kaatui paikalla ja yksi työmies
haavoittui.
-- Grimaud, tänne toinen musketti! sanoi Athos, joka vielä seisoi
aukossa.
Grimaud totteli heti. Kolme ystävystä olivat vuorostaan myös latanneet
muskettinsa. Toiset laukaukset pamahtivat; korpraali ja kaksi
kaivumiestä kaatui, ja muut lähtivät pötkimään pakoon.
-- Kas niin, herrat, tehkäämme nyt hyökkäys, sanoi Athos.
Ja neljä ystävystä syöksivät ulos, tulivat taistelukentälle, ottivat
sotamiesten ja korpraalin aseet, ja varmoina siitä ett'eivät pakenijat
pysähtyisi ennenkuin kaupungissa, palasivat he takaisin vallinsarveen
voitonmerkkineen.
-- Lataa uudestaan musketit, Grimaud, sanoi Athos, ja me, hyvät herrat,
jatkakaamme aamiaistamme ja keskustelkaamme. Mihinkäs jäimmekään?
-- Minä muistan, sanoi d'Artagnan, sinä sanoit että mylady, pyydettyään
kardinaalilta minun päätäni, jätti Ranskan rannikon. Ja minne menee hän?
lisäsi d'Artagnan, joka tahtoi halukkaasti tietää mylady'n matkan
suuntaa.
-- Hän menee Englantiin, vastasi Athos.
-- Missä tarkoituksessa?
-- Murhaamaan tai murhauttamaan Buckingham'ia.
D'Artagnan huudahti hämmästyksestä ja harmista.
-- Mutta sehän on kurjamaista! sanoi hän.
-- Oh, mitä siihen tulee, vastasi Athos, pyydän minä sinun olemaan varma
siitä ett'ei se suuresti minua huoleta. Nyt kun olet lopettanut työsi,
Grimaud, ota korpraalin miekka, sido siihen ruokaliina ja pane se
heilumaan vallinsarven harjalle, että rochellelaiset näkisivät täällä
olevan urhoollisia ja rehellisiä kuninkaan sotureita.
Grimaud totteli äänetönnä. Hetkisen perästä liehui valkoinen lippu
neljän ystävyksen pään päällä. Mieltymyksen jymy kajahti leiristä; puoli
leiriä tunkeili leirin porteilla.
-- Kuinka! sanoi d'Artagnan, sinua ei suuresti huoleta, murhaako tai
murhauttaako hän Buckingham'in? Muista, että herttua on meidän
ystävämme.
-- Herttua on englantilainen ja sotii meitä vastaan; tehköön hän siis
herttualle mitä hän tahtoo; siitä en minä välitä enempää kuin tyhjästä
pullosta.
Ja Athos heitti luotansa viidentoista askeleen päähän kädessänsä olevan
tyhjän pullon, josta hän oli kaatanut viimeisenkin pisaran lasiinsa.
-- Mutta, sanoi d'Artagnan, minä en hylkää Buckingham'ia tuolla tavoin;
hänhän antoi meille mitä kauniimmat hevoset.
-- Ja erittäinkin sangen kauniit satulat, huomautti Porthos.
-- Sitä paitsi, sanoi Aramis, Jumala tahtoo syntisen kääntymistä, mutta
ei hänen kuolemaansa.
-- Amen! vastasi Athos, ja me palaamme vielä siihen asiaan, jos
sellainen sinua huvittaa; mutta mielestäni tärkeintä tässä asiassa oli,
ja minä olen varma että sinä, d'Artagnan, ymmärrät minua, että tuolta
naiselta oli saatava pois eräs valtakirja, jonka hän oli pusertanut
kardinaalilta ja jonka avuin hän voisi rankaisematta vapauttaa itsensä
sinusta ja ehkäpä myöskin meistä.
-- Tuo olento on siis koko pahahenki! sanoi Porthos, ojentaen lautasensa
Aramikselle, joka leikkasi lintua.
-- Ja onko tuo valtakirja vielä hänen käsissänsä? kysyi d'Artagnan.
-- Ei, se on joutunut minun käsiini; en voi sanoa saaneeni sitä juuri
ilman vaivatta, sillä silloin valhettelisin.
-- Rakas Athokseni, sanoi d'Artagnan, en voi enää lukea niitä kertoja,
joista minun tulee kiittää sinua hengestäni.
-- Sinä jätit siis meidät, palataksesi hänen luoksensa? kysyi Aramis.
-- Juuri niin.
-- Ja sinulla on tuo kardinaalin kirje? kysyi d'Artagnan.
-- Tässä se on, sanoi Athos.
Ja näin sanoen veti hän takkinsa taskusta tuon kallis-arvoisen paperin.
D'Artagnan avasi sen kädellä, jonka vapisemista hän ei edes
koettanutkaan peitellä, ja luki:
"Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun
käskystäni ja valtion hyväksi.