XLI.

Colombier-Rouge'n ravintola.

Kuningas, jolla oli ollut niin kiire kohtaamaan vihollista, ja joka

vielä paremmalla syyllä kuin kardinaali kantoi vihaa Buckingham'ia

vastaan, oli tuskin saapunut leiriin, kun hän jo aikoi ryhtyä

valmistuksiin, ensinkin englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n saarelta

ja sitten La Rochelle'n piirityksen jouduttamiseksi; mutta vasten

tahtoansa tuli hän viivytetyksi sen eripuraisuuden kautta, jossa

toisella puolella oli Bassompierre ja Schomberg, toisella herttua

Angoulême.

Herrat Bassompierre ja Schomberg olivat Ranskan marsalkkoja ja vaativat

oikeutta saada kuninkaan ylipäällikkyyden alaisina johtaa armeijaa,

mutta kardinaali, joka pelkäsi että Bassompierre, ollen täysiverinen

hugenotti, ahdistelisi vaan heikosti uskonveljiään englantilaisia ja

rochellelaisia, suosi ja puollusti herttua Angoulême'a, jonka kuningas

oli hänen neuvostaan nimittänyt kenraaliluutnantiksi. Siitä oli taas

seurauksena, että herroille Bassompierre'lle ja Schomberg'ille oli pakko

myöntää kumpaisellekin erityinen päällikkyys, kun muka peljättiin heidän

muutoin ehkä karkaavan armeijasta. Bassompierre asettui Laleu'n

kaupungin pohjoispuolelle Dompierre'en, herttua Angoulême Dompierre'n

itäpuolelle Perigny'yn ja Schomberg Perigny'n eteläpuolelle

Angoutin'iin.

_Monsieur_ piti asuntoansa Dompierre'ssa. Kuningas majaili milloin

Etré'ssä, milloin La Jarrie'ssa.

Vihdoin, kardinaalin olopaikka oli La Pierre'n sillan luona pienessä

talossa, joka ei ollut millään tavoin suojeltuna.

Sillä tavoin _monsieur_ piti silmällä Bassompierre'ä, kuningas herttua

Angoulême'a ja kardinaali Schomberg'ia.

Niin pian kuin kaikki oli valmiiksi järjestettynä, oli päätetty ryhtyä

karkoittamaan englantilaisia Ré'n saarelta.

Aika ja tilaisuus oli varsin sopiva: Englantilaisilla, jotka ennen

kaikkea tarvitsevat kelpo ruokavaroja, ollaksensa kelpo sotilaita, vaan

joiden nyt täytyi tyytyä suolaiseen lihaan ja huonoon leipään, oli

leirissänsä paljo sairaita; ja meri, joka siihen vuoden aikaan on sangen

vaarallinen kaikilla rannikoilla, hävitti joka päivä jonkun laivan, niin

että rannalle ilmestyi joka nousuveden aikaan yhä enemmän kaikenmoisia

laivan jäännöksiä ja pirstaleita; siitä seurasi että vaikka kuninkaan

väki pysyisi aivan toimetonna leirissään, täytyisi Buckingham'in, joka

vaan itsepäisyydestä viipyi Ré'n saarella, jonakin päivänä aivan

itsestään heretä piirityksestä.

Mutta kun herra de Toirac lähetti sanan että vihollisten leirissä

valmisteltiin uutta hyökkäystä, katsoi kuningas parhaaksi päättää tehdä

lopun asiasta ja antoi tarpeelliset käskyt siihen suuntaan.

Kun tarkoituksenamme ei ole kirjoittaa tämän piirityksen päiväkirjaa,

mutta esittää vaan ne tapaukset, jotka ovat suoranaisessa yhteydessä

kertomukseemme, tahdomme vaan parilla sanalla mainita että yritys

onnistui kuninkaan suureksi kummastukseksi ja kardinaalin suureksi

kunniaksi. Englantilaiset, karkoitettuina askel askeleelta, joutuneina

tappiolle kaikissa otteluissa, muserrettuina Loix'in saareen mennessään,

olivat pakoitetut peräytymään laivoihinsa, jätettyään taistelukentälle

kaksituhatta miestä, niiden joukossa viisi everstiä, kolme

everstiluutnanttia, kaksisataa viisikymmentä kapteenia ja kaksikymmentä

ylhäistä aatelismiestä, neljä kanuunaa ja kuusikymmentä lippua, jotka

Claude de Saint-Simon vei Pariisiin, ja ripustettiin suurella komeudella

Notre-Dame'n holvikaariin.

_Te Deum_'ia laulettiin leirissä ja leveni sieltä yli koko Ranskanmaan.

Mutta rauha oli vaan hetkellinen.

Eräs Montaigu-niminen Buckingham'in lähettiläs oli saatu kiini ja sen

kautta päästy perille Rooman valtakunnan, Espanjan, Englannin ja

Lothringin keskinäisestä liitosta.

Liitto oli muodostettu Ranskaa vastaan. Siihen lisäksi oli Buckingham'in

majapaikassa, joka hänen oli täytynyt jättää pikemmin kuin hän oli

voinut arvata, tavattu papereita, jotka vahvistivat tuon liiton

todenperäisyyden ja jotka, sen mukaan mitä kardinaalin muistelmat

kertovat, pahasti paljastivat rouva de Chevreuse'n ja siis myöskin

kuningattaren.

Kardinaalin hartioilla se koko vastuun-alaisuus oli, sillä ilman

vastuun-alaisuutta ei olla ylivaltias ministeri; senpätähden olivatkin

hänen mahtavan neronsa voimat jännityksissään yöt päivät, ja hän

kuunteli vähintäkin huhua, mikä levisi mistäkin Euroopan suurten

valtakuntain hovista.

Kardinaali tunsi Buckingham'in jäntevyyden ja erittäinkin hänen vihansa;

jos Ranskaa uhkaava liittokunta pääsisi voitolle, koko hänen

vaikutuksensa olisi mennyttä; Espanjan ja Itävallan politiikka saisi

edustajansa Louvre'n neuvoskamariin, jossa niillä tähän saakka oli vaan

puollustajia, hän, Richelieu, Ranskan ministeri ja etupäässä kansallinen

ministeri, olisi hukassa. Kuningas, joka totteli häntä kuin lapsi, vaan

vihasi myöskin niinkuin lapsi vihaa opettajaansa, jättäisi hänet

alttiiksi monsieur'in ja kuningattaren kostolle; hän olisi siis hukassa

ja ehkäpä itse Ranska hänen kanssansa. Kaikkea tuota oli hänen

koettaminen estää.

Niinpä nähtiinkin pika-sanansaattajia, joiden luku joka hetki karttui,

yöt ja päivät toinen toisensa jälkeen käyvän tuossa pienessä talossa La

Pierre'n sillan korvassa, johon kardinaali oli sijoittunut asumaan.

Siellä kävi munkkeja, jotka näyttivät niin tottumattomilta munkin

kauhtanassa kulkemaan, että oli helppo havaita heidän etupäässä olevan

taistelevan kirkon väkeä; naisia, joille hovipojan puku näytti tuntuvan

oudolta ja joiden laajat housut eivät voineet kokonaan salata heidän

pulleita ruumiinsa muotoja; vihdoin talonpoikia, joiden kädet olivat

mustatut vaan jalat olivat niin solakat, että heidät saattoi kohta

tuntea säätyhenkilöiksi.

Mutta toisellaisia, vähemmin tervetulleita käyntejä myöskin tehtiin,

sillä pari kolme kertaa levisi huhu että kardinaali oli ollut vähällä

saada surmansa salamurhaajan kädestä.

Tosin Hänen ylhäisyytensä vihamiehet sanoivat että hän itse palkkasi

taitamattomia salamurhaajia, että hänellä, jos niiksi sattuisi, olisi

oikeus korvaukseen, mutta eihän tarvitse uskoa mitä ministerit tai

heidän vihamiehensä sanovat.

Se ei kumminkaan estänyt Hänen ylhäisyyttänsä, jonka rohkeutta ei

pahinkaan vihamies ole kyennyt moittimaan, tekemästä usein öisin pitkiä

retkiä, milloin antamaan herttua Angoulême'lle tärkeitä käskyjä, milloin

neuvottelemaan kuninkaan kanssa, milloin keskustelemaan jonkun

sanansaattajan kanssa, jota hän ei tahtonut päästää luoksensa.

Muskettisotureilla puolestaan ei ollut sanottavasti tekemistä

piirityksessä, eikä heitä pidetty tarkalla, vaan saivat mielin määrin

viettää iloista elämää. Se olikin heille varsin helppoa, erittäinkin

noille kolmelle aseveikolle, jotka olivat herra de Tréville'n

erityisessä suosiossa ja saivat sen vuoksi helposti lupaa viipyä ulkona

senkin perästä kuin leiri oli suljettu.

Eräänä iltana kun d'Artagnan oli vahdissa juoksuhaudassa eikä voinut

olla ystäväinsä seurassa, tapahtui että Athos, Porthos ja Aramis,

ratsastaen sotahevosillansa, kenttäkauhtanaansa verhoutuneina ja toinen

käsi pistoolin perässä kiini, palasivat kolmen kesken eräästä

ravintolasta, jonka Athos pari päivää taaksepäin oli löytänyt La

Jarrie'n tien varressa, ja jonka nimi oli Colombier-Rouge. Kun he

ratsastivat leiriin menevää tietä ja olivat, niinkuin sanoimme,

varoillaan väijytyksen pelosta, luulivat he, noin neljännes-lieu'n

päässä Boinar'in kylästä, kuulevansa kavioiden töminää. He pysähtyivät

heti, liittyivät lähelle toisiansa ja asettuivat keskelle tietä.

Hetkisen kuluttua, juuri kun kuu pilkisti näkyviin pilvien välistä,

näkivät he tien käänteessä kaksi ratsumiestä, jotka, heidät nähtyään,

myöskin pysähtyivät ja näyttivät neuvottelevan, jatkaisivatko kulkuansa

vai pyörtäisivätkö takaisin. Tuo eperoiminen herätti kolmen ystävyksen

epäluuloja; Athos ratsasti muutamia askelia eteenpäin ja huusi vakavalla

äänellä:

-- Ken siellä?

-- Ken olette itse? vastasi toinen ratsumies.

-- Se ei ole mikään vastaus, sanoi Athos. Ken siellä? vastatkaa, tai

muuten käymme kimppuunne.

-- Kavahtakaa sitä tekemästä, herrat! sanoi silloin värähtävä ääni, joka

tuntui olevan tottunut käskemään.

-- Se on kai joku korkeampi upseeri, joka on yötarkastuksellansa, sanoi

Athos kääntyen toveriensa puoleen; mitä te aiotte, hyvät herrat?

-- Ketä te olette? kysyi sama käskevä ääni; vastatkaa te vuorostanne,

tai muutoin voitte saada kärsiä tottelemattomuudestanne.

-- Kuninkaan muskettisotureita, vastasi Athos, alkaen yhä varmemmin

luulla että kysyjällä oli oikeus puolellansa.

-- Mitä komppaniiaa?

-- Tréville'n.

-- Tulkaa lähemmäksi ja selittäkää mitä te teette täällä tähän aikaan.

Kolme aseveikkoa ratsastivat esiin vähän ala-ujoisina, sillä heille oli

nyt selvillä että olivat joutuneet tekemisiin väkevämpänsä kanssa.

Sananvalta muutoin jätettiin Athokselle.

Toinen ratsumies, sama, joka oli jälemmäksi ruvennut puhumaan, oli

kymmenkunnan askelta toverinsa edellä; Athos viittasi Porthosta ja

Aramista jäämään vuorostaan taaemmaksi ja ratsasti yksin esille.

-- Anteeksi, arvoisa upseeri! sanoi Athos; mutta me emme tienneet kenen

kanssa olimme joutuneet tekemisiin ja te näette että olemme tarkkoja

vartijoita.

-- Mikä nimenne? sanoi upseeri, joka suojeli osan kasvoistaan

vaipallansa.

-- Mutta te itse, herra, sanoi Athos, joka alkoi tuskastua tuohon

tutkistelemiseen, antakaa minulle todistus siitä että teillä on oikeus

minua kuulustella.

-- Mikä nimenne? lausui ratsumies toistamiseen siirtäen vaippaa

kasvoiltaan niin että kasvot paljastuivat.

-- Herra kardinaali! huudahti muskettisoturi hämmästyneenä.

-- Mikä nimenne? kysyi Hänen ylhäisyytensä kolmannen kerran.

-- Athos, sanoi muskettisoturi.

Kardinaali viittasi tallimestarillensa, joka samassa lähestyi.

-- Nämä herrat muskettisoturit seuraavat meitä, sanoi hän hiljaisella

äänellä; minä en tahdo kenenkään tietävän minun olleen poissa leiristä;

kun he seuraavat meitä, saatamme olla varmat siitä ett'eivät he ilmoita

sitä kellenkään.

-- Me olemme aatelismiehiä, arvoisa herra, sanoi Athos; meidän sanaamme

voitte luottaa. Jumalan kiitos, me osaamme säilyttää salaisuuksia.

Kardinaali loi läpitunkevan silmäyksensä rohkeaan puhujaan.

-- Teillä on tarkka korva, herra Athos, sanoi kardinaali, mutta

kuulkaapas nyt: minä en epäluulosta pyydä teitä seuralaisikseni, vaan

turvallisuuden vuoksi; epäilemättä ovat nuo teidän toverinne herrat

Porthos ja Aramis.

-- Niin ovat, Teidän ylhäisyytenne, sanoi Athos, jolla välin nuo

taaemmaksi jääneet muskettisoturit siirtyivät lähemmäksi, hattu

kourassa.

-- Minä tunnen teidät, hyvät herrat, sanoi kardinaali, minä tunnen

teidät, ja tiedän myös ett'ette ole juuri minun ystäviäni, ikävä kyllä,

mutta minä tiedän myöskin että te olette urhoollisia ja rehellisiä

aatelismiehiä ja että teihin voi luottaa. Herra Athos, te ja teidän

molemmat ystävänne tehnette kai minulle sen kunnian että saatatte minua,

ja silloin on minulla vartiosto, joka on herättävä itse kuninkaankin

kateutta, jos satumme hänet kohtaamaan.

Kolme muskettisoturia kumarsivat aivan hevostensa kaulaan saakka.

-- No niin, kunniani kautta, sanoi Athos, Teidän ylhäisyytenne tekee

oikein, ottaessaan meidät mukaansa; me olemme tavanneet pahan näköisiä

miehiä tiellä, ja neljän semmoisen kanssa jouduimme me riitaan

Colombier-Rouge'n ravintolassa.

-- Riitaan, ja miksikä niin? kysyi kardinaali. Minä en pidä riidan

rakentajista, sen te tiedätte.

-- Juuri sen vuoksi on minulla kunnia ilmoittaa tapauksesta Teidän

ylhäisyydellenne, sillä Teidän ylhäisyytenne olisi voinut saada siitä

kuulla muilta kuin meiltä ja väärien tietojen nojalla tulla siihen

luuloon että syy on ollut meissä.

-- Kuinka riita päättyi? kysyi kardinaali rypistäen kulmiansa.

-- Ystäväni Aramis, tässä, sai miekanpiston käsivarteensa, mutta se ei

ole häntä estävä, niinkuin Teidän ylhäisyytenne voi nähdä, huomenna

olemasta osallisena hyökkäyksessä jos Teidän ylhäisyytenne semmoiseen

käskee.

-- Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka antavat pistellä itseään;

kas niin, olkaa suorat, hyvät herrat! Kaiketi te pistitte takaisin, vai

kuinka? Tunnustakaa, tiedättehän minulla olevan oikeuden antaa teille

anteeksi.

-- Minä, sanoi Athos, en edes paljastanut miekkaani, mutta otin

vastustajaani vyötäisistä kiini ja heitin hänet ulos ikkunasta; luulen

että hän pudotessaan, jatkoi Athos vähän empien, taittoi reitensä.

-- Ahaa! sanoi kardinaali, vaan entäs te, herra Porthos?

-- Minä, arvoisa herra, joka tiesin kaksintaistelujen olevan

kiellettyjä, otin penkin ja annoin sillä eräälle roistolle semmoisen

iskun että luullakseni hänen olkapäänsä musertui.

-- Hyvä! sanoi kardinaali, ja te, herra Aramis?

-- Minä, arvoisa herra, joka olen hyvin rauhallinen luonnoltani ja sitä

paitsi, niinkuin arvoisa herra ehkä tietää, pian aion kääntyä

hengelliseen säätyyn, tahdoin tyynnyttää tovereitani, mutta silloin eräs

heittiö salavihkaa pisti minua miekallansa olkapäähän; tuosta loppui

kärsivällisyyteni ja minäkin paljastin miekkani, ja kun hän uudestaan

ryntäsi vastaani, tuntui minusta ikäänkuin hän hyökätessään olisi

lävistänyt ruumiinsa minun miekkaani; se ainakin on varmaa että hän

kaatui ja minusta näytti että hänet kannettiin pois molempien toveriensa

kanssa.

-- Peijakas! sanoi kardinaali, kolme miestä tehty kykenemättömiksi

taisteluun vaan pelkän kapakkariidan vuoksi! Teidän kanssanne ei ole

leikkimistä, mutta mikä oli riidan syynä?

-- Heittiöt olivat juovuksissa, sanoi Athos, ja kun saivat tietää että

illan suussa eräs nainen oli tullut ravintolaan, tahtoivat he väkisin

tunkeutua hänen huoneesensa.

-- Tunkeutua hänen huoneesensa, sanoi kardinaali, ja minkätähden?

-- Epäilemättä tehdäksensä hänelle väkivaltaa, sanoi Athos; minulla oli

jo kunnia ilmoittaa Teidän ylhäisyydellenne että heittiöt olivat

juovuksissa.

-- Oliko nainen sitten nuori ja kaunis? kysyi kardinaali vähän

levottomasti.

-- Me emme nähneet häntä, arvoisa herra, vastasi Athos.

-- Ettekö nähneet häntä? Ah, hyvä! virkkoi kardinaali vilkkaasti. Teitte

oikein puollustaessanne naisen kunniaa, ja kun minä nyt juuri olen

menossa Colombier-Rouge'en, saan kyllä siellä tietää, kuinka totta

olette puhuneet.

-- Arvoisa herra, sanoi Athos ylpeästi, me olemme aatelismiehiä, ja me

emme käyttäisi valhetta henkemme pelastukseksikaan.

-- En minä epäilekkään teidän sanojanne, herra Athos, en minä epäile

silmänräpäystäkään; mutta, lisäsi hän muuttaaksensa puheen ainetta,

nainen oli siis yksinään.

-- Naisella oli herra seurassaan huoneessa, sanoi Athos; mutta

huolimatta metelistä, pysyi herra näkymättömissä, niin että hän varmaan

oli aika pelkuri.

-- Elkää tuomitko, sanoo evankeliumi, vastasi kardinaali.

Athos kumarsi.

-- Ja nyt, hyvät herrat, on kaikki hyvin, virkkoi Hänen ylhäisyytensä;

minä tiedän nyt mitä tahdoinkin tietää; seuratkaa minua.

Kolme muskettisoturia asettuivat kardinaalin taakse; hän peitti kasvonsa

viittaansa ja lähti ratsastamaan kymmenkunnan askelta neljän

seuralaisensa edellä.

Pian saavuttiin hiljaiseen ja yksinäiseen ravintolaan; isäntä

epäilemättä tiesi mikä kuuluisa vieras hänelle oli tulossa ja oli sen

vuoksi toimittanut pois kaikki liikanaiset henkilöt.

Kymmenen askelta ennen portille tulemistansa kardinaali viittasi

tallimestarillensa ja kolmelle muskettisoturille että pysähtyisivät;

valmiiksi satuloitu hevonen seisoi ikkunaluukun viereen sidottuna;

kardinaali löi kolmasti portille omalla omituisella tavallansa.

Eräs viittaan kääriytynyt mies tuli samassa ulos ja puhui kiireesti

muutamia sanoja kardinaalin kanssa; sitten nousi hän hevosen selkään ja

ratsasti pois Surgères'iin päin, joka on samaan suuntaan kuin Pariisi.

-- Käykää lähemmäksi, herrat, sanoi kardinaali.

-- Te olette puhuneet totta, oivat aatelismiehet, sanoi hän kääntyen

kolmeen muskettisoturiin, eikä ole minun syyni, ell'ei meidän

tämän-iltainen kohtauksemme ole teille eduksi; mutta seuratkaahan minua.

Kardinaali laskeutui maahan, kolme muskettisoturia tekivät samoin;

kardinaali heitti ohjakset tallimestarinsa käsiin, muskettisoturit

sitoivat hevosensa ikkunaluukun viereen.

Isäntä seisoi kynnyksellänsä; hänelle oli kardinaali vaan upseeri, joka

tuli tervehtimään erästä naista.

-- Onko teillä mitään huonetta alakerrassa, jossa nämä herrat voisivat

odottaa minua hyvän takkavalkean ääressä? kysyi kardinaali.

Isäntä avasi oven suureen saliin, johon äskettäin oli sijoitettu suuri

ja kelpo kamiini huonon takan sijaan.

-- On minulla tämä.

-- Hyvä on, sanoi kardinaali; käykää sisään, hyvät herrat, ja odottakaa

minua; minä en viivy enemmän puolta tuntia.

Ja sillä välin kun muskettisoturit kävivät sisään alakertaan, kardinaali

tiedustelematta sen enempää nousi portaita miehen semmoisen tavalla,

joka ei tarvitse tien näyttäjää.