La Rochelle'n piiritys.
La Rochelle'n piiritys oli eräs Ludvig XIII:n hallituksen suuria
valtiollisia tapauksia ja kardinaalin suuria sotayrityksiä. On siis
hupaista, jopa tarpeellistakin, lausua siitä muutama sana; useat tämän
piirityksen yksityisseikat liittyvät sitä paitsi liian läheisesti tähän
kertomukseemme, voidaksemme jättää niitä mainitsematta.
Kardinaalin valtiolliset tuumat tähän piiritykseen ryhtyessä olivat
varsin laajat. Esittäkäämme ne ensiksi ja siirtykäämme sitten niihin
erikoistuumiin, joilla oli kenties yhtä suuri vaikutus Hänen
ylhäisyytensä toimintaan kuin noilla edellisilläkin.
Niistä tärkeistä kaupungeista, joita Henrikki IV oli lahjoittanut
hugenoteille turvapaikoiksi, oli jälellä enää La Rochelle. Oli siis asia
hävittää tuo kalvinilaisuuden viimeinen varustus, tuo vaarallinen
hapantaikina, johon alinomaa sekoittui kotimaisen kapinan tai ulkomaisen
sodan käytteitä.
Tyytymättömiä espanjalaisia, englantilaisia, italialaisia,
seikkailijoita, kaikista kansallisuuksista, onneaan etsiviä sotamiehiä,
kaiken karvaisia, kiiruhti ensi kutsulla protestanttien lippujen
juureen, järjestyen laajaksi liittokunnaksi, jonka haarat sopivissa
tiloissa hajaantuivat joka paikkaan yli koko Euroopan.
La Rochelle, jonka tärkeys oli yhä kasvanut muiden kalvinilaisten
kaupunkien hävityksestä, oli siis riitojen ja kunnianhimoisten aikeiden
pesäpaikkana. Vielä enemmän, sen satama oli viimeinen portti, mikä vielä
oli avoinna englantilaisille Ranskan kuningaskuntaan; sulkiessaan sen
tuolta ikiviholliseltamme Englannilta, kardinaali täytti Johanna
d'Arc'in ja Guise'n herttuan alkaman työn.
Niinpä Bassompierre, joka oli samalla protestantti ja katolilainen,
protestantti vakuutukseltaan vaan katolilainen Pyhän Hengen ritariston
jäsenenä, Bassompierre, joka oli saksalainen syntyjään vaan ranskalainen
sydämmeltään, Bassompierre, vihdoin, jolla oli erityinen päällikkyys La
Rochelle'n piirityksessä, sanoikin kerta, taistellessaan muiden suurten
herrojen etunenässä, yhtä hyvien protestanttien kuin hän itse:
-- Saattepa nähdä, hyvät herrat, että me teemme niin tyhmästi että
valloitamme La Rochelle'n!
Ja Bassompierre oli oikeassa: Ré'n saaren pommitus ennusti Sevennien
vainoa; La Rochelle'n valloitus oli esipuhe Nantes'in ediktiin.
Mutta niinkuin jo sanoimme, tuon tasoittelevan ja muodostelevan
ministerin tuumien ohella, jotka kuuluvat historian alalle, on
ajankuvailijan pakko ottaa käsiteltäviksi myöskin rakastuneen miehen ja
lemmenkateisen kilpailijan pienet tarkoitukset.
Richelieu, niinkuin jokainen tietää, oli rakastunut kuningattareen:
mutta oliko tuolla hänen rakkaudellansa vaan pelkkä valtiollinen
tarkoitusperä, vai oliko se aivan luonnollisesti noita syviä tunteita,
joita Itävallan Anna herätti kaikissa, jotka häntä ympäröivät; sitä emme
voi ratkaista; mutta oli miten oli, lukija on jo tämän kertomuksen
kehittymisessä voinut havaita Buckingham'in saaneen hänestä voiton ja
parissa kolmessa kohdassa, erittäinkin tuossa timanttikoriste-jutussa
saanut nähdä, että Buckingham kolmen muskettisoturin alttiuden ja
d'Artagnan'in rohkeuden avulla oli julmasti pettänyt kardinaalin
toiveita.
Richelieu'n oli nyt siis sekä vapauttaminen Ranskanmaa vihollisista että
kostaminen kilpailijallensa; sitä paitsi oli tuo kosto saatava suureksi
ja loistavaksi sekä sen miehen arvoiseksi, jolla oli taisteluaseena
kokonaisen valtakunnan voimat.
Richelieu tiesi että hän, taistellessaan Englantia vastaan, taisteli
Buckingham'ia vastaan, että hän riemuitessaan edellisestä voitosta,
riemuitsi myöskin jälkimäisestä, sanalla sanoen, että hän masentaessaan
Englantia Euroopan silmissä, masensi Buckingham'ia kuningattaren
silmissä.
Buckingham taas puolestaan, vaikka Englannin kunnia kyllä oli hänen
näennäisenä tarkoituksenaan, oli samojen vaikuttimien alaisena kuin
kardinaalikin; hänelläkin oli erityinen kostontuuma perille ajettavana;
ei hän millään varjolla voinut palata Ranskaan lähettiläänä; hän tahtoi
siis palata sinne valloittajana.
Siitä seuraa että todellinen voiton esine tässä pelissä, johon kaksi
mahtavaa valtakuntaa oli ryhtynyt kahden rakastuneen miehen hyväksi, oli
vaan pelkkä hellä silmäys Itävallan Annalta.
Ensimäinen etu oli ollut Buckingham'in puolella: odottamatta tulleena
Ré'n saaren läheisyyteen yhdeksälläkymmenellä laivalla ja noin
kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa, oli hän käynyt kreivi Toirac'in
kimppuun, joka kuninkaan puolesta oli saaren päällikkönä, ja verisen
taistelun jälkeen noussut maalle.
Mainitkaamme ohimennen että parooni Chantal oli tässä taistelussa
kaatunut. Hän jätti orvoksi pienen kahdeksantoista kuukautisen tyttären.
Tuosta pienestä tytöstä tuli sittemmin rouva de Sevigné.
Kreivi de Toirac vetäytyi varustusväkineen Saint-Martin'in linnoitukseen
ja ahtoi satakunnan miestä pieneen La Prée-nimiseen linnaan.
Tämä tapaus oli kiiruhtanut kardinaalin päätöstä; ja odottaessaan että
kuningas ja hän voisi ottaa ylipäällikkyyden La Rochelle'n
piirityksessä, joka jo oli päätetty asia, oli hän lähettänyt
_monsieur_'in johtamaan ensimäisiä piiritystoimia ja siirrättänyt
sotapaikalle kaikki joukot, mitkä suinkin olivat hänen käytettävinään.
Tuohon osastoon, joka noin lähetettiin etujoukkona, ystävämme
d'Artagnan'kin kuului.
Kuningas, niinkuin jo olemme maininneet, oli lähtevä sinne heti
neuvoskunnan kokouksen perästä; mutta tullessaan tuosta kokouksesta,
kesäkuun 23 päivänä, tunsi hän saaneensa kuumeen; hän oli kumminkin
tahtonut lähteä matkalle, vaan kun hänen tilansa huononi, oli hänen
pakko pysähtyä Villeroi'han.
Mutta mihin kuningas pysähtyi, siihen pysähtyivät myöskin
muskettisoturit; tästä seurasi että d'Artagnan, joka oli vaan
henkivartijaväessä, näki joutuneensa, ainakin hetkeksi, erilleen
ystävistänsä Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta; tämä ero, joka nyt
oli hänelle vaan ikävä, olisi varmaankin herättänyt hänessä todellista
levottomuutta, jos hän olisi voinut arvata mitkä vaarat häntä uhkasivat
joka puolelta.
Hän tuli kumminkin ilman mitään kohtauksia La Rochelle'n leirille
syyskuun 10 päivän tienoissa v. 1627.
Kaikki oli samassa tilassa: herttua ja hänen englantilaisensa, Ré'n
saaren valtaherrat, jatkoivat Saint-Martin'in linnoituksen
piirittämistä, vaan ilman menestyksettä, ja vihollisuudet La Rochelle'a
vastaan olivat alkaneet pari kolme päivää takaperin sen varustuksen
johdosta, minkä Angoulême'n herttua oli rakennuttanut aivan lähelle
kaupunkia.
Herra Desessarts'in komennon alaiset henkivartijat olivat sijoitetut
Minimes'iin.
Mutta niinkuin jo tiedämme, oli d'Artagnan varsin vähän seurustellut
komppaniia-toveriensa kanssa, hänen kunnianhimoinen mielensä kun paloi
päästä muskettisoturien joukkoon; hän oli nyt siis yksinään, omien
mietteidensä valtaan jätettynä.
Ja nuo mietteet eivät olleetkaan varsin iloisia: kaksi vuotta taaksepäin
hän oli tullut Pariisiin, tällä ajalla oli hän sekoittunut valtiollisiin
asioihin ja hänen yksityiset pyrintönsä rakkauden ja onnen
saavuttamiseen olivat menestyneet huononpuolisesti.
Mitä hänen rakkaus-asioihinsa tulee, ainoa nainen, joka häntä oli
lempinyt, oli rouva Bonacieux, ja hän oli kadonnut teille
tietämättömille.
Mitä taas hänen onneensa tulee, oli hän kaikessa vähäpätöisyydessään
saanut viholliseksensa kardinaalin, toisin sanoen, miehen, jonka edessä
valtakunnan ylhäisimmät, kuninkaasta alkaen, vapisivat.
Tuo mies saattoi hänet musertaa, eikä kumminkaan ollut sitä tehnyt; vaan
siinä säästämisessäpä huomasikin d'Artagnan'in terävä äly aukon, josta
paremman tulevaisuuden päivä pilkoitti.
Mutta sitä paitsi oli hän hankkinut itselleen toisenkin vihollisen, jota
hän tosin piti vähemmän peljättävänä, vaan josta hänen vaistinsa
kumminkin sanoi ett'ei se ollut aivan kokonaan halveksittava. Se
vihollinen oli mylady.
Toisaalta oli hän sitä vastoin kuningattaren suosiossa ja suojeluksessa,
mutta kuningattaren suosio oli niinä aikoina vaan yhä lisäsyynä
vainoomisiin; ja hänen suojeluksensa taas oli, niinkuin kyllä tiedetään,
hyvin huonoksi turvaksi: muistettakoon vaan Chalais'ia ja rouva
Bonacieux'iä.
Ainoa, mitä hän oikeastaan oli kaiken kaikkiaan voittanut, oli siis tuo
viiden tai kuuden tuhannen livre'n veroiseksi arvattu timantti, mikä
hänellä oli sormessaan; ja jos oletetaan että d'Artagnan
kunnianhimoisissa aikomuksissaan tahtoi säilyttää sen, voidaksensa kerta
tilaisuuden tullessa näyttää sitä kuningattarelle tuntomerkkinä, ei tuo
timantti nyt, kun hän ei voinut luopua siitä, ollut hänelle
suurempi-arvoinen kuin kivet joita hän polki jaloillaan.
Sanomme: kivet, joita hän polki jaloillaan, sillä d'Artagnan ajatteli
kaikkia näitä mietteitänsä kävellessään yksinään erästä kaunista kapeata
tietä myöten, joka vei leiristä Angoutin'in kylään; nämä mietteet olivat
saattaneet häntä menemään kauvemmaksi kuin hän oikeastaan oli aikonut,
ja päivä alkoi mennä mailleen, kun hän laskeutuvan auringon valossa
luuli näkevänsä musketin piipun kiiltävän eräässä pensastossa.
D'Artagnan'illa oli nopea silmä ja vilkas ajatuksen juoksu; hän älysi
heti ett'ei musketti ollut joutunut sinne itsestään ja että sen pitelijä
ei varmaankaan ystävällisissä aikomuksissa ollut kätkeytynyt pensaston
taakse. Hän päätti siis lähteä pakoon, mutta silloin huomasi hän
toisella puolella tietä erään kiven takana toisen musketin piipun.
Tässä oli nähtävästi väijytys.
Nuori mies loi silmäyksen ensimäiseen muskettiin ja näki jonkunmoisella
levottomuudella sen suuntautuvan häntä kohden, mutta kun hän huomasi
musketin suun herkeevän liikkumattomaksi, heittäytyi hän suin päin
maahan. Samassa silmänräpäyksessä pamahti laukaus ja hän kuuli luodin
vingahtavan ylitsensä.
Tässä ei ollut aikaa vitkastella; d'Artagnan oli yhdessä hyppäyksessä
jaloillaan; samassa tuokiossa sinkoili kiven muruja siitä paikasta,
missä hän oli maannut, -- toisen musketin luoti oli näet siihen
sattunut.
D'Artagnan ei ollut noita turhanpäiväisesti urhoollisia miehiä, jotka
syöksevät päättömästi kuolemaa kohden vaan sen vuoksi että heistä sitten
sanottaisiin ett'eivät he peräytyneet askeltakaan; tässä ei sitäpaitsi
ollutkaan urhoollisuus kysymyksessä: d'Artagnan oli näet joutunut
väijyjäin käsiin.
-- Jos he ampuvat vielä kolmannen laukauksen, olen minä kuoleman oma.
Ja silloin lähti hän käpälämäkeen, paeten leiriä kohden sillä
nopeudella, mikä oli ominaista hänen maamiehillensä, jotka olivat
kuuluisia ripeydestään, mutta vaikka hän juoksi kyllä kovasti, oli
ensimäinen ampuja ennättänyt kuitenkin saada uuden panoksen
muskettiinsa; hän ampui nyt toisen laukauksen, joka tällä kertaa oli
niin hyvin tähdätty että luoti lävisti d'Artagnan'in lakin ja lennätti
sen kymmenkunnan askelta hänestä.
Mutta kun d'Artagnan'illa ei ollut toista lakkia, sieppasi hän sen
juostessaan mukaansa ja tuli hyvin hengästyneenä ja kalpeana
majapaikkaansa, jossa hän heittäytyi istumaan sanaakaan virkkamatta ja
rupesi asiaa ajattelemaan.
Tähän tapaukseen saattoi olla kolme syytä.
Ensimäinen ja luonnollisin: se saattoi olla rochellelaisten väijytys,
heillä kun kaiketi ei ollut mitään sitä vastaan että edes joku Hänen
Majesteettinsa henkivartija saisi surmansa, koska heillä siten olisi
yksi vihollinen vähemmän ja tuolla vihollisella saattoi ehkä olla vankka
kukkaro taskussa.
Toiseksi saattoi se olla hyvä muistutus herra kardinaalilta. Muistetaan,
kuinka d'Artagnan juuri samaan aikaan kuin hän oli huomannut musketin
piipun kiiltävän pensastossa, oli kummastellut kardinaalin
pitkämielisyyttä.
Mutta d'Artagnan pudisti päätänsä. Kun oli kysymys henkilöistä, joita
vastaan kardinaalin tarvitsi vaan ojentaa kätensä, hän harvoin käytti
tuollaisia keinoja.
Kolmanneksi saattoi se olla mylady'n kosto.
Tämä luulo oli uskottavampi.
Turhaan koki hän muistutella mieleensä salamurhaajan pukua tai kasvoja;
hän oli poistunut heistä niin kiiruusti ett'ei hänelle ollut jäänyt
aikaa mihinkään semmoisiin havannoihin.
-- Ah, minun rakkaat ystäväni! mutisi d'Artagnan, missä olette? Kuinka
suuresti kaipaan teitä!
D'Artagnan'illa oli levoton yö. Kolme neljä kertaa hypähti hän ylös
vuoteeltaan, luullen että joku lähestyi häntä iskeäksensä puukon hänen
rintaansa. Mutta vihdoin päivä valkeni, eikä pimeys ollut tuottanut
hänelle mitään onnettomuutta.
Mutta d'Artagnan oli siinä varmassa luulossa ett'ei yritys sillensä
jäisi.
Koko päivän pysyi hän majapaikassansa; hän oli pitävinään huonoa säätä
siihen syynä.
Kello yhdeksän ylihuomenna rumputettiin kenttämarssiin. Orleans'in
herttua tarkasteli joukot. Henkivartijat kiiruhtivat aseihin; d'Artagnan
sijoittui paikallensa riviin toveriensa joukkoon.
_Monsieur_ ratsasti rintaman eteen, jonka perästä kaikki korkeammat
upseerit lähestyivät häntä tervehtimään, niiden joukossa myöskin
henkivartijain kapteeni Desessarts niinkuin kaikki muut.
Hetkisen perästä luuli d'Artagnan huomaavansa että herra Desessarts
viittasi häntä lähestymään; peljäten pettyneensä odotti hän uutta
viittausta esimieheltänsä; kun viittaus uusittiin, jätti hän rivinsä ja
astui esiin saamaan käskyjä.
-- _Monsieur_ kysyy miehiä, jotka vapaehtoisesti ottaisivat lähteäksensä
vaaralliselle asialle; sen suorittajat saavat paljon kunniaa, ja minä
viittasin teille, että pitäisitte itseänne valmiina.
-- Kiitoksia, herra kapteeni, vastasi d'Artagnan, joka ei parempaa
pyytänyt kuin päästä osoittamaan kuntoansa ylipäällikön silmäin edessä.
Todella olivatkin rochellelaiset yöllä tehneet hyökkäyksen ja
valloittaneet takaisin erään varustuksen, jonka kuninkaallinen armeija
kaksi päivää ennen oli heiltä anastanut; nyt oli asia tehdä rohkea
tiedustusmatka, että saataisiin selville kuinka vihollinen suojeli
varustusta.
Sentähden monsieur hetkisen perästä korotti äänensä ja lausui:
-- Siihen toimeen tarvitsen kolme tai neljä vapaehtoista ja niitä
johtamaan luotettavan miehen.
-- Mitä viimemainittuun tulee, se on minulla tässä käsillä, armollinen
herra, sanoi kapteeni Desessarts, osoittaen d'Artagnan'ia, ja mitä
noihin kolmeen tai neljään vapaehtoiseen tulee, armollisen herran
tarvitsee vaan lausua julki aikeensa, niin ei tarjokkaista ole puutetta.
-- Neljä urhokasta miestä kanssani kuolemaan! huusi d'Artagnan kohottaen
miekkansa.
Kaksi hänen henkivartijatoveriansa kiiruhti heti esiin, ja kun siihen
lisäksi vielä yhtyi kaksi sotamiestä, oli luku täysi. D'Artagnan sen
vuoksi viittasi toiset tarjokkaat takaisin, koska hän ei tahtonut tehdä
väärin ensiksi saapuneille.
Ei tiedetty, olivatko rochellelaiset anastettuansa varustuksen,
jättäneet sen, vai olivatko he jättäneet sinne suojelusväkeä; täytyi
siis pyrkiä niin lähelle varustusta että seikasta saataisiin tarkka
tieto.
D'Artagnan lähti neljän seuralaisensa kanssa kulkemaan pitkin
juoksuhautaa; kaksi henkivartijaa kulki hänen rinnallansa ja sotamiehet
jälessä.
Sillä tavoin saapuivat he juoksuhaudan penkereen suojassa noin sadan
askeleen päähän varustuksesta. Siellä havaitsi d'Artagnan kääntyessään
taaksepäin että molemmat sotamiehet olivat kadonneet.
Hän luuli ensin että he olivat pelosta jättäytyneet jälkeen, ja jatkoi
kulkuansa.
Vihdoin olivat he vaan enää noin kuudenkymmenen askeleen päässä
varustuksesta.
Ei ketään näkynyt; varustus näytti autiolta.
Nuo kolme henkensäkaupittelijaa neuvottelivat silloin keskenään,
menisivätkö vielä eteenpäin, kun yht'äkkiä savupilvi tuprahti
varustuksesta ja tusina luoteja vingahti d'Artagnan'in ja hänen
tovereidensa ympärillä.
Enempää ei tarvittu tietää: varustus oli suojeltu; pitempi viipyminen
tällä vaarallisella paikalla olisi ollut hyödytön varomattomuus.
D'Artagnan ja molemmat toiset henkivartijat käänsivät selkänsä ja
rupesivat peräytymään tavalla joka näytti pa'olta.
Kun he olivat joutuneet juoksuhaudan kulmaan, jonka takana heillä oli
suojaa luotituiskulta, kaatui toinen henkivartija; luoti oli sattunut
häntä rintaan; toinen, joka jäi vahingoittumatta, jatkoi juoksuansa
leiriin päin.
D'Artagnan ei tahtonut paikalla jättää toveriansa; hän kyyristyi
nostaaksensa häntä ylös ja auttaaksensa häntä pääsemään parempaan
suojaan, mutta samassa silmänräpäyksessä pamahti kaksi laukausta; toinen
luoti musersi tuon jo haavoittuneen henkivartijan pääkallon ja toinen
litistyi kalliota vasten, pyyhkäistyänsä parin tuuman päässä
d'Artagnan'in ohitse.
Nuori mies kääntyi nopeasti taaksepäin, sillä tämä hyökkäys ei voinut
tulla varustuksesta, joka oli jäänyt juoksuhaudan kulman taakse. Hänen
mieleensä juolahti nuo kaksi sotamiestä, jotka olivat hänet hyljänneet
ja hän muisti silloin myöskin eilispäiväiset murhaajat. Hän päätti tällä
kertaa ottaa täyden selon siitä, mitä hänen oli asiasta ajatteleminen,
ja hän kaatui toverinsa ruumiin päälle, ollen kuolevinansa.
Heti näki hän kaksi päätä kohoavan erään hyljätyn ulkovarustuksen takaa,
noin kolmenkymmenen askeleen päässä siitä. D'Artagnan ei ollutkaan
pettynyt; siinä olivat nuo molemmat sotamiehet. Nuo miehet olivat
seuranneet häntä vaan murhataksensa hänet, toivossa että nuoren miehen
kuolema joutuisi vihollisten niskoille.
Mutta kun hän saattoi olla vaan haavoitettu ja siinä tapauksessa
ilmoittaa heidän rikoksensa, tulivat he esiin, lopettaaksensa hänet.
Onneksi antoivat he d'Artagnan'in kavaluuden pettää itsensä ja heittivät
pyssynsä täyttämättä uudella panoksella.
Kun he olivat kymmenen askeleen päässä d'Artagnan'ista, nousi hän
pystyyn ja hyppäsi heitä vastaan miekka kädessä.
Murhaajat ymmärsivät että jos he pakenisivat leiriin päin ennenkuin
olivat saaneet hänet hengiltä, vetäisi hän heidät syytökseen. Toinen
tarttui pyssynsä piippuun käyttääksensä asettansa nuijana; hän suuntasi
hirvittävän iskun d'Artagnan'ia kohden, mutta d'Artagnan väisti sen
viskautumalla syrjään, vaan sen liikkeen kautta toimitti hän tien auki
roistolle, joka syöksähti varustukseen päin. Mutta kun rochellelaiset,
jotka sitä vartioivat, eivät tienneet missä aikomuksessa tuo mies tuli
heitä kohden, ampuivat he häntä, ja hän kaatui, saatuansa luodin
olkapäähänsä.
Sillä välin oli d'Artagnan hyökännyt toisen sotamiehen kimppuun ja
ruvennut ahdistelemaan häntä miekallansa. Taistelu ei ollut pitkä;
tuolla kurjalla heittiöllä oli vaan särkynyt musketti puollustus-aseena.
D'Artagnan'in miekka luiskahti tuon vahingottoman aseen kyljestä
murhaajan reiteen, ja hän kaatui samassa. D'Artagnan ojensi miekan
kärjen hänen kurkkuansa vasten.
-- Elkää tappako minua! huusi roisto; armoa, armoa, upseerini, niin
ilmaisen teille kaikki.
-- Ansaitseeko sitten salaisuutesi että lahjoitan sinulle henkesi? kysyi
nuori mies vetäen käsivarttansa taaksepäin.
-- Ansaitsee, jos pidätte elämällä olevan mitään arvoa, sille, joka
niinkuin te, on kahdenkymmenen vuotias, kaunis ja urhoollinen ja sen
vuoksi voi saavuttaa kaikki.
-- Konna! ärjäsi d'Artagnan, sano suoraan ja pian, ken on antanut
sinulle toimeksi murhata minut?
-- Eräs nainen, jota minä en tunne, vaan jota nimitettiin mylady'ksi.
-- Mutta jos sinä et tunne naista, kuinka tiedät sitten hänen nimensä?
-- Toverini tunsi hänet ja nimitti häntä niin; hän sopikin asiasta
toverini kanssa eikä minun. Hänellä on, taskussaan tuolta naiselta
kirje, joka varmaankin olisi hyvin tärkeä teille, sen mukaan mitä kuulin
sanottavan.
-- Mutta kuinka saatoit sinä ruveta osalliseksi tähän väijytykseen?
-- Hän ehdotteli että me molemmat yhdessä suorittaisimme asian, ja minä
suostuin.
-- Ja kuinka paljon maksoi hän teille tuosta kauniista toimesta?
-- Sata louisdor'ia.
-- Hyvä, sanoi nuori mies hymyillen, hän pitää minua siis jonkun
arvoisena. Sata louisdor'ia on jommoinenkin summa kahdelle tuollaiselle
lurjukselle kuin te olette. Enkäpä ihmettelekkään että suostuit tuumaan,
ja minä annan sinulle armon, vaan yhdellä ehdolla.
-- Millä sitten? kysyi sotamies levottomasti, havaitessaan ettei kaikki
ollut vielä lopussa.
-- Että menet ottamaan kirjeen toverisi taskusta.
-- Mutta, huudahti roisto, sehän on toinen tapa ottaa minut hengiltä;
kuinka tahdottekaan että menisin ottamaan kirjeen keskellä luotituiskua?
-- Sinun täytyy mennä, muutoin, sen vannon, saat surmasi minun
kädestäni.
-- Armoa, herra kulta, armoa sen nuoren naisen nimessä, jota te
rakastatte ja jonka kai luulette kuolleeksi, vaan joka ei ole kuollut!
huudahti roisto langeten polvilleen ja nojaten kädellään maahan, sillä
hänen voimansa alkoivat vähetä verenvuodon tähden.
-- Ja kuinka sinä tiedät että on olemassa nuori nainen, jota minä
rakastan ja jonka olen luullut kuolleeksi? kysyi d'Artagnan.
-- Sen minä tiedän kirjeestä, joka on toverini taskussa.
-- No sittenhän kaiketi pitäisi sinun ymmärtää että minun täytyy saada
tuo kirje käsiini, sanoi d'Artagnan. Siis ei mitään viivyttelemistä eikä
empimistä, vaan laita luusi kohta matkalle, sillä niin vastenmielistä
kuin minulle onkin ruveta toistamiseen tahraamaan miekkaani tuommoisen
konnan verellä, vannon kunniallisen nimeni kautta että...
Näin sanoen teki d'Artagnan niin uhkaavan liikkeen, että haavoitettu
nousi jaloilleen.
-- Elkää, elkää! huudahti hän saaden rohkeutta kauhistuksestansa, minä
menen, minä menen...
D'Artagnan otti sotamiehen musketin ja ajoi häntä edellänsä tuon
kaatuneen toverin luokse, pistellen häntä miekkansa kärjellä.
Hirmuista oli nähdä, kuinka tuo onneton, jättäen kulkiessansa pitkän
verijälen, ja lähestyvän kuoleman pelosta kelmeänä, koetti
huomaamattomana päästä vetäytymään rikostoverinsa ruumiin luokse, joka
oli parinkymmenen askeleen päässä siitä.
Kauhistus kuvautui elävästi hänen kasvoillensa, joita kylmä tuskanhiki
peitti; d'Artagnan'ia rupesi säälittämään ja hän, ylenkatseellisesti
silmäten häntä, lausui:
-- No niin, minä näytän sinulle, mikä ero on kunnon miehen ja sinun
laisesi pelkurin raukan välillä. Jää tähän, niin minä menen itse.
-- Joutuisin askelin, tähystävin silmin, pitäen varalla kaikkia
vihollisen liikkeitä, käyttäen kaikkia maanluonteen etuja, onnistui
d'Artagnan'in päästä kaatuneen sotamiehen luokse.
Oli kaksi keinoa tarkoituksen saavuttamiseksi: kopeloida häntä
paikallansa tai kantaa hänet pois, käyttämällä kilpenä hänen
ruumistansa, ja tarkastella hänet juoksuhaudassa.
D'Artagnan valitsi jälkimäisen keinon ja otti murhaajan selkäänsä
samalla kuin vihollinen tähtäsi ja ampui.
Vähäinen täräys, joka syntyi siitä että kolme luotia syhähti murhaajan
ruumiisen, viimeinen huudahdus ja kuolontempaus, ne vakuuttivat
d'Artagnan'ille että sama, joka oli tahtonut murhata hänet, oli
pelastanut hänen henkensä.
D'Artagnan palasi juoksuhautaan ja heitti ruumiin haavoitetun viereen,
joka oli yhtä kalpea kuin ruumiskin.
Heti kohta alotti hän omaisuuden tarkastuksen ja löysi nahkaisen
lompakon, kukkaron, jossa oli rahaa, varmaankin juuri osa siitä summasta
minkä murhaaja oli saanut palkaksensa, pikari ja pelikuutiot, -- siinä
kaikki vainajan jälkeenjättämä perintö.
Pikarin ja kuutiot jätti hän mihin ne putosivat maahan, heitti kukkaron
haavoitetulle ja avasi kiihkeästi lompakon.
Muutamain arvottomain paperein seasta löysi hän seuraavan kirjeen, jota
hän henkensä kaupalla oli lähtenyt noutamaan:
"Koska olette häipyneet naisen jäliltä ja koska hän nyt on hyvässä
turvassa siinä luostarissa jonne teidän ei olisi koskaan pitänyt päästää
häntä menemään, koettakaa ainakin ettei mies pääse teidän kynsistänne;
ell'ette sitä tee, tietäkää että saatte kalliisti maksaa ne sata
louisdor'ia jotka olette minulta saaneet."
Ei mitään nimikirjoitusta. Kumminkin näkyi päivän selvästi että kirje
oli mylady'ltä. Hän säilytti sen siis todistuskappaleena ja, ollen
hyvässä suojassa juoksuhaudan kulman takana, rupesi kuulustelemaan
haavoitettua. Tämä tunnusti että hän yhdessä toverinsa kanssa, tuon
saman, joka vast'ikään oli saanut surmansa, oli ottanut ryöstääksensä
pois erään nuoren naisen, joka oli tulossa Pariisiin La Villette'n
tulliportin kautta, vaan että he olivat sattuneet viivähtämään eräässä
kapakassa ja tulleet määräpaikalle kymmenen minuuttia myöhemmin kuin
vaunut.
-- Mitä olisitte tehneet naiselle? kysyi d'Artagnan tuskan vallassa.
-- Olisimme vieneet hänet Place-Royal'in hotelliin, sanoi haavoitettu.
-- Aivan niin, mutisi d'Artagnan, juuri mylady'n itsensä luokse.
Silloin havaitsi nuori mies vapistuksella, mikä hirveä kostonhimo ajoi
tuota naista syöksemään turmioon sekä hänet että sen, joka häntä
rakasti, ja kuinka tarkoin tuo nainen tunsi mitä hovissa tapahtui,
koskapa hän oli kaikkien asioiden perillä. Epäilemättä oli hänellä nuo
tiedot kardinaalilta.
Mutta sitä vastoin havaitsi hän myös todellisella ilolla että kuningatar
oli vihdoin saanut selville sen vankeuden, johon rouva Bonacieux-parka
oli alttiutensa tähden joutunut, ja että hän oli saanut hänet sieltä
pelastetuksi. Nyt selveni hänelle myöskin se kirje, minkä hän oli saanut
rouva Bonacieux'iltä ja samalla myös oli varmaa että rouva Bonacieux
todellakin oli kiitänyt ohitse Chaillot'in tiellä, eikä ollut mikään
harhanäkö, joksi hän sitä ensin oli luullut.
Nyt oli mahdollista löytää rouva Bonacieux, niinkuin Athos oli
ennustanut, sillä luostariin ei ollut mikään mahdoton päästä.
Tämä ajatus hellytti hänen sydämmensä. Hän kääntyi haavoitetun puoleen,
joka tuskallisesti oli seurannut kaikkia hänen muotonsa eleitä, ja
sanoi, ojentaen hänelle kätensä:
-- No niin, minä en tahdo sinua näin hyljätä. Nojaa minua vasten, niin
palaamme takaisin leiriin.
-- Kyllä, sanoi haavoitettu, jonka oli vaikea uskoa tuommoista
jalomielisyyttä, mutta ei suinkaan teillä liene aikomus hirtättää minua?
-- Sinulla on kunniasanani, lausui hän, ja toistamiseen lahjoitan minä
sinulle henkesi.
Haavoitettu lankesi polvilleen ja suuteli pelastajansa jalkoja, mutta
d'Artagnan, jolla ei enää ollut mitään syytä viipyä niin lähellä
vihollista, keskeytti itse nämä kiitollisuuden purkaukset.
Henkivartija, joka ensi laukauksen perästä oli palannut leiriin, oli
siellä kertonut neljän toverinsa kaatuneen. Oltiin sen vuoksi sekä
hämmästyksissään että iloissaan, kun nähtiin nuoren miehen palaavan
ehyenä ja terveenä.
D'Artagnan selitti toverinsa saaneen miekanpiston muka vihollisten
hyökkäyksessä. Hän kertoi kuinka toinen sotamies oli kaatunut ja missä
vaarassa hän oli ollut. Tuo kertomus hankki hänelle miehistöltä suuria
ylistyksiä. Koko sotaväki kertoi kaiken päivää tuosta urostyöstä ja
_monsieur_ kutsutti hänet eteensä ja onnitteli häntä.
Kun muutoin jokainen kelpo työ tuopi mukanansa palkinnon, toi
d'Artagnan'inkin teko hänelle sen mielenrauhan, jonka hän oli
kadottanut. Nuori mies luuli voivansa olla rauhassa nyt kun hänen
kahdesta vainoojastaan toinen oli saanut surmansa ja toinen liittynyt
häneen kiitollisuuden tunteilla.
Tuo rauha osoitti ett'ei d'Artagnan vielä oikein tuntenut mylady'ä.