Näky.
Kello neljä olivat nuo neljä ystävystä kokoutuneina Athoksen luona. He
olivat päässeet sotavaruksien hankkimispulasta ja jokaisen kasvoilla oli
nyt jälellä vaan yksityisten ja salaisten huolten piirteet; sillä kaiken
nykyisen onnellisuuden takana piilee tulevaisuuden pelko.
Yht'äkkiä astui Planchet sisään ja toi kaksi kirjettä d'Artagnan'ille.
Toinen oli pieni, somasti taitettu pitkulainen kirjelippu, suljettu
kauniilla, vihreällä vaksisinetillä, jossa näkyi kyyhkynen, oksa
nokassa.
Toinen taas oli suuri neliskulmainen kirje, jonka sinettinä välkkyi
Hänen ylhäisyytensä kardinaali-herttuan peloittava vaakuna.
Nähdessään tuon pienen kirjelipun tunsi d'Artagnan sydämmensä sykkivän,
sillä hän luuli tuntevansa käsi-alan; ja vaikka hän oli nähnyt tuota
käsi-alaa vaan yhden ainoan kerran, oli kuitenkin muisto siitä painunut
hänen sydämmensä pohjaan saakka.
Hän avasi kiihkeästi pienen kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:
"Menkää tulevana keskiviikkona kello kuuden ja seitsemän välillä
Chaillot'in tielle ja katsokaa tarkasti kaikkiin ohitsekulkeviin
vaunuihin. Vaan jos pidätte hengestänne ja niiden hengestä, jotka teitä
rakastavat, niin elkää hiiskuko sanaakaan, elkääkä osoittako
vähimmälläkään liikkeellä että olette tunteneet sen, joka panee kaikki
alttiiksi nähdessänsä teitä yhden ainokaisen silmänräpäyksen."
Ei mitään nimimerkkiä.
-- Tuo on paula, sanoi Athos, elä mene siihen, d'Artagnan.
-- Mutta kyllä minusta näyttää käsi-ala tutulta, sanoi d'Artagnan.
-- Se on ehkä väärennetty, virkkoi Athos; kuuden tai seitsemän tienoilla
tähän vuoden aikaan on Chaillot'in tie jotenkin autiota. Yhtä hyvin
voisit käyskennellä Bondy'n metsässä.
-- Mutta jos menisimme kaikki yhdessä! sanoi d'Artagnan; eihän hiidessä
saada niellyksi kaikkia neljää, palvelijoineen, hevoisineen, aseineen.
-- Sitä paitsi on meillä siinä hyvä tilaisuus näyttää sotavaruksiamme,
sanoi Porthos.
-- Mutta jos tuon kirjeen lähettäjä on nainen, sanoi Aramis, ja jos
nainen tahtoo olla näkymätön, niin ajatteleppas että saatat hänet siten
vaaraan, d'Artagnan, ja se ei ole aatelismiehen mukaista.
-- Me jäämme takalistolle, sanoi Porthos, ja sinä yksin käyt esiin.
-- Niin, mutta pistoolin laukaus on helppo ampua vaunuista, jotka
kiitävät täyttä vauhtia.
-- Pah! sanoi d'Artagnan, ei se minuun käy! Me saavutamme vaunut pian,
ja tapamme kaikki sisässä-olijat. Pääsemmehän niitäkin vihollisia
vähemmäksi.
-- Hän on oikeassa, sanoi Porthos; taisteluun! Pitäähän meidän toki
koetella aseitamme.
-- No suokaamme itsellemme se huvitus, sanoi Aramis lempeällä,
huolettomalla tavallaan.
-- Niinkuin tahdotte, sanoi Athos.
-- Hyvät herrat, huomautti d'Artagnan, kello on nyt puoli viisi ja me
töin tuskin ennätämme kello kuuteen Chaillot'in tielle.
-- Jos me lähdemme liian myöhään, sanoi Porthos, ei meitä saada nähdä,
ja sepä olisi vahinko. Laittaukaamme siis heti matkalle, hyvät herrat.
-- Mutta sinä unhotat tuon toisen kirjeen, sanoi Athos; sinetistä
päättäen se kyllä ansaitsee avaamisen vaivan. Ja minä puolestani,
d'Artagnan veikkoseni, panen paljon suuremman painon tuolle kirjeelle
kuin tuolle lipulle, jonka äsken niin salavihkaa pistit povellesi.
D'Artagnan punastui.
No niin, sanoi nuori mies, katsokaammepa, mitä Hänen ylhäisyydellänsä on
minulle sanomista.
Ja d'Artagnan avasi kirjeen ja luki:
"Herra d'Artagnan, kuninkaan henkivartija Desessarts'in
komppaniiasta, pyydetään tulemaan Palais-Cardinal'iin tänä iltana
kello kahdeksan.
_La Houdinière_,
Henkivartija-kapteeni."
-- Peijakas! sanoi Athos, siinä on vähän tärkeämpi kohtaus kuin tuo
äskeinen.
-- Minä menen toiseen tullessani ensimäisestä, sanoi d'Artagnan; toinen
on kello seitsemän, toinen kello kahdeksan. Aika riittää kumpaiseenkin.
-- Hm! minä en menisi, sanoi Aramis; kelpo aatelismies ei lyö laimin
naiskohtausta, mutta viisas aatelismies voi kyllä jättää menemättä Hänen
ylhäisyytensä luokse, semminkin jos hänellä on jotakin syytä luulla että
hänet kutsutaan vaan saamaan nuhteita.
-- Minä olen samaa mieltä kuin Aramis, sanoi Porthos.
-- Hyvät herrat, vastasi d'Artagnan, minä olen jo kerran saanut herra de
Cavois'in kautta samallaisen kutsun Hänen ylhäisyydeltänsä, ja kun jätin
sen noudattamatta, tapahtui minulle seuraavana päivänä suuri
onnettomuus! Constance katosi; käyköön kuinka tahansa, minä menen.
-- Jos se on päätöksesi, sanoi Athos, niin täytä se.
-- Entäs Bastilji? kysyi Aramis.
-- Pah! kyllä te minut pelastatte, vastasi d'Artagnan.
-- Se on tietty, sanoivat Aramis ja Porthos yhteen ääneen ja niin
erinomaisen vakavasti kuin temppu olisi ollut mitä yksinkertaisinta
laatua, se on tietty että me sinut pelastamme; mutta kun meidän täytyy
lähteä jo ylihuomenna, tekisit paremmin, jos et antautuisi Bastiljiin
suljettavaksi.
-- Tehkäämme ennemmin niin, sanoi Athos, ett'emme jätä häntä koko
iltana, odottakaamme häntä palatsin luona, kukin portillansa, ja
jokaisella kolme muskettisoturia takanansa; jos näemme sieltä lähtevän
suljetut epäluulon alaiset vaunut, rynnätkäämme niiden kimppuun. Siitä
onkin jo pitkä aika kuin olemme olleet tekemisissä kardinaalin
henkivartijain kanssa, niin että herra de Tréville luulee meidät jo
varmaan kuolleiksi.
-- Athos, sanoi Aramis, sinä olet varmaan syntynyt kenraaliksi; mitäs
sanotte tuumasta, hyvät herrat?
-- Mainio! kertoivat nuoret miehet yhteen ääneen.
-- No niin, sanoi Porthos, minä riennän hotelliin ilmoittamaan
tovereillemme että ovat valmiina kello kahdeksan saapumaan kardinaalin
palatsille; käskekää te palvelijain sill'aikaa satuloimaan hevoset.
-- Vaan minullapa ei olekkaan hevosta, sanoi d'Artagnan, mutta minä
menen ottamaan herra de Tréville'ltä.
-- Se on tarpeetonta, sanoi Aramis, sinä saat minulta.
-- Kuinkas monta sinulla onkaan? kysyi d'Artagnan.
-- Kolme, vastasi Aramis hymyillen.
-- Veikkoseni! sanoi Athos, sinä olet varmaan taitavin runoseppä koko
Ranskassa ja Navarrassa.
-- Kuuleppas, Aramis veikkoseni, sinä et kai tiedä mitä tehdä kolmella
hevosella, vai kuinka? minä en ymmärrä, minkä vuoksi olet ostanutkaan
kolmea hevosta.
-- En tosiaan tiedäkkään; kolmannen toi minulle tänä aamuna eräs
livreetön palvelija, joka ei tahtonut ilmoittaa minulle, ken sen oli
lähettänyt, vakuutti vaan saaneensa käskyn herraltansa...
-- Tai rouvaltansa, keskeytti d'Artagnan.
-- Se ei vaikuta asiaan, sanoi Aramis ... hän vakuutti saaneensa käskyn
rouvaltansa, tuoda hevonen minun talliini, ilmoittamatta keltä se tuli.
-- Semmoista tapahtuu vaan runoilijoille, lausui Athos painavasti.
-- No niin, siinä tapauksessa tehkäämme vielä paremmin, sanoi
d'Artagnan; kumpaisellako hevosella itse ratsastat, silläkö, jonka
ostit, vai sillä, joka sinulle lahjoitettiin?
-- Tietysti sillä, joka minulle on lahjoitettu; ymmärräthän, d'Artagnan,
ett'en minä voi niin loukata...
-- Tuntematonta lahjoittajaa, jatkoi d'Artagnan.
-- Tai salaperäistä lahjoittajatarta, korjasi Athos.
-- Ostohevosesi jää siis sinulta joutilaaksi?
-- Melkeinpä.
-- Oletko itse valinnut sen?
-- Olen ja mitä huolellisemmasti; ratsumiehen turvallisuus on, niinkuin
kyllä tiedät, melkein aina hänen hevosessansa.
-- No niin! luovuta se minulle samasta hinnasta minkä itse maksoit.
-- Minä aioin juuri tarjota sitä sinulle, d'Artagnan veikkoseni, ja
myöntää sinulle niin pitkän maksu-ajan kuin vaan tarvitset.
-- Kuinka paljon se maksaa sinulle?
-- Kahdeksan sataa livre'ä.
-- Tässä on neljäkymmentä kaksoispistole'a, ystäväni, sanoi d'Artagnan
vetäen summan taskustaan; minä tiedän sinun saavan runoistasi maksun
tämmöisissä rahoissa.
-- Sinä olet siis rikas? sanoi Aramis.
-- Rikas, upporikas, veikkoseni.
Ja d'Artagnan helisti taskussaan jälelle jääneitä pistole'itansa.
-- Lähetä satulasi muskettisoturien hotelliin, niin tuodaan hevosesi
samassa kuin meidänkin.
-- Hyvä; mutta kello on kohta viisi; kiiruhtakaamme.
Neljänneksen kuluttua näkyi Porthos Férou'n kadun päässä sangen pulskan
espanjalaisen orhin selässä; Mousqueton seurasi häntä ratsastaen
pienellä, mutta varsin somalla auvergnelaisella; Porthoksen naama loisti
ilosta ja ylpeydestä.
Samaan liittoon ilmestyi toisessa päässä katua näkyviin Aramis,
ratsastaen komealla englantilaisella juoksijalla; Bazin seurasi häntä
kelpo raudikon selässä, taluttaen ratsastimista rajua meklempurilaista;
se oli d'Artagnan'in hevonen.
Molemmat muskettisoturit kohtasivat toisensa portilla; Athos ja
d'Artagnan katselivat heitä ikkunasta.
-- Peijakas, sanoi Aramis, sinullapa on oivallinen ratsu, Porthos
veikkoseni.
-- Onpa kyllä, vastasi Porthos; tämähän minulle alkujansa lähetettiin,
vaikka puolison huono pila vaihtoi tämän toiseen; mutta saipa hän siitä
rangaistuksen ja minä täyden korvauksen.
Nyt ilmaantuivat vuorostaan Planchet ja Grimaud näkyviin, taluttaen
herrojensa ratsuja; d'Artagnan ja Athos saapuivat siihen myös, nousivat
hevosensa selkään ja nyt lähtivät kaikki neljä liikkeelle: Athos
hevosella, josta hän sai kiittää vaimoansa, Aramis lemmityltänsä
saamalla, Porthos prokuraattorin rouvan toimittamalla ja d'Artagnan
kaikkein parhaimman lemmityn, nimittäin onnettaren, lahjoittamalla.
Palvelijat seurasivat heitä.
Niinkuin Porthos oli ennakolta arvannut, teki tämä retkikunta hyvän
vaikutuksen, ja jos rouva Coquenard olisi ollut näkemässä, kuinka
muhkealta Porthos näytti kauniin espanjalaisen ratsunsa selässä, ei hän
olisi katunut, että oli iskenyt suonta miehensä raha-arkusta.
Lähellä Louvre'a kohtasivat ystävykset herra de Tréville'n, joka palasi
Saint-Germain'istä; hän toivotti onnea heille sotavaruksiensa johdosta,
jolla välin muutama satanen uteliaita oli tuota pikaa kokoutunut heidän
ympärillensä.
D'Artagnan käytti tilaisuutta, puhuaksensa herra de Tréville'lle
suurella punaisella sinetillä ja herttuallisella vaakunalla varustetusta
kirjeestä; tuosta toisesta kirjeestä ei hän tietysti hiiskunut
sanaakaan.
Herra de Tréville hyväksyi hänen päätöksensä ja vakuutti että ell'ei
häntä näkyisi huomispäivänä, hän kyllä hakisi hänet käsiin mistä
hyvänsä.
Samassa löi Samaritaine'n tornikello kuusi; neljä ystävystä pyysivät
anteeksi että heidän muka erään kohtauksen vuoksi täytyi kiiruhtaa pois,
ja ottivat jäähyväiset herra de Tréville'ltä.
Hetken aikaa ratsastettuansa täydessä nelisessä, saapuivat he
Chaillot'in tielle; päivä alkoi mennä mailleen, vaunuja kulki sinne ja
tänne. D'Artagnan, jota hänen ystävänsä muutamain askelten päässä
pitivät silmällä, tähysteli vaunuja tarkasti, vaan ei voinut huomata
mitään tuttuja kasvoja.
Vihdoin neljännestuntisen odotuksen perästä, kun jo alkoi hämärtää,
näkyivät vaunut, jotka kiitivät täyttä vauhtia Sévres'tä päin; aavistus
sanoi ennakolta d'Artagnan'ille että noissa vaunuissa tuli se henkilö,
joka hänelle kirjeen oli lähettänyt. Nuori mies tunsi hämmästyksekseen
sydämmensä kovasti tykyttävän. Tuota pikaa pisti vaununovesta esiin eräs
naisen pää, kaksi sormea suulla, ikäänkuin vaitiolon merkiksi tai
niinkuin suudelmaa heittääksensä. D'Artagnan päästi hiljaisen
huudahduksen. Tuo nainen tai paremmin näky, -- sillä vaunut kiitivät
ohitse pikaisesti kuin näky -- oli rouva Bonacieux.
Tahtomattansa, ja huolimatta varoitusmerkistä, kannusti d'Artagnan
hevosensa täyteen neliseen ja saavutti muutamilla hyppäyksillä vaunut;
mutta vaunujen ikkunat olivat ummistuneet -- näky oli kadonnut.
Silloin muisti d'Artagnan kehoituksen: "jos pidätte hengestänne ja
niiden hengestä, jotka teitä rakastavat, elkää osoittako vähimmälläkään
liikkeellä että olette mitään nähneet."
Hän pysähtyi siis, vapisten, ei itsensä vuoksi, vaan tuon nais-raukan,
joka nähtävästi oli antautunut suureen vaaraan, suodessansa hänelle
tämän kohtauksen.
Vaunut jatkoivat matkaansa samalla vauhdilla, vyöryivät Pariisiin ja
katosivat.
D'Artagnan, aivan masennuksissaan, oli jäänyt paikallensa eikä tiennyt
mitä ajatella. Jos se oli rouva Bonacieux ja jos hän palasi Pariisiin,
minkä vuoksi tämä hätäinen kohtaus, minkä vuoksi tämä pikainen silmäys,
tämä heittomuisku? Jos, toisaalta, se ei ollut hän, joka oli yhtä
mahdollista, sillä hämäryys saattoi helposti erehdyttää, jos se ei ollut
hän, eikö tämä ollut hänen vainoamisensa alku, ja tuo nainen vaan
syötti, sillä tunnettiinhan hänen rakkautensa rouva Bonacieux'iä
kohtaan?
D'Artagnan'in kolme toveria lähestyivät häntä. Kaikki kolme olivat aivan
selvään nähneet naisen pään vaununovessa, mutta ei kukaan heistä, paitsi
Athos, tuntenut rouva Bonacieux'iä. Athos luuli muutoin häntä todellakin
rouva Bonacieux'iksi, vaan koska nuo kauniit kasvot eivät sitoneet hänen
huomiotansa siinä määrässä kuin d'Artagnan'in, oli hänellä aikaa havaita
muutakin, ja hän luuli nähneensä vaunuissa syvemmällä toisenkin
henkilön, nimittäin miehen.
-- Jos asia niin on, sanoi d'Artagnan, niin veivät he häntä varmaankin
toisesta vankilasta toiseen. Mutta mitä he siis mahtanevat aikoa tehdä
tuolle rouva-paralle ja kuinka saan minä koskaan tavata häntä?
-- Ystäväni, sanoi Athos painavasti, pane mieleesi että kuolleet ovat
ainoat, joita ei enää koskaan saa kohdata maan päällä. Sinä tiedät siitä
asiasta jotakin, samoin kuin minä, eikö niin? Jos siis lemmittysi ei ole
kuollut, jos se oli hän, minkä juuri äsken saimme nähdä, kyllä hänet
saat kohdata päivänä tai toisena. Ja ehkäpä, lisäsi hän tavallisella
surumielisyydellään, ehkäpä ennemmin kuin tahtoisitkaan.
Kello löi puoli kahdeksan, vaunut olivat myöhästyneet parikymmentä
minuuttia määräpaikaltansa. D'Artagnan'in ystävät muistuttivat häntä
että hänen oli vielä saapuminen toiseen kohtaukseen, huomauttaen
kumminkin samalla että vielä oli aika peräytyä.
Mutta d'Artagnan oli sekä itsepäinen että utelias. Hän oli päättänyt
päätetyksensä mennä kardinaalin palatsiin kuulemaan mitä Hänen
ylhäisyydellänsä olisi hänelle sanomista. Ei mikään voinut järkähdyttää
häntä aikomuksestaan.
Niin tultiin Saint-Honoré'n kadulle, ja Palais-Cardinal'in torilla
tavattiin kävelemässä ja tovereitaan odottamassa ne kaksitoista
muskettisoturia, jotka olivat sinne kutsutut tulemaan. Siellä vasta
ilmoitettiin heille mistä oli kysymys.
D'Artagnan oli hyvin tunnettu kuninkaan muskettisoturien arvokkaassa
miehistössä, johon tiedettiin hänenkin kerta pääsevän; häntä
pidettiinkin jo ennakolta toverina. Siitäpä oli seurauksena että
jokainen mielellään suostui siihen toimeen, johon heitä nyt oli
pyydetty; sitä paitsi tässä oli kaikkien luulojen mukaan kysymyksenä
tehdä kardinaalille ja hänen miehillensä joku paha tepponen, ja
semmoisiin nuo kelpo herrat olivat aina valmiit.
Athos jakoi heidät kolmeen parveen, rupesi itse yhden päälliköksi, antoi
toisen Aramikselle ja kolmannen Porthokselle, jonka perästä kaikki
sijoittuivat vartioimaan kukin porttiansa.
D'Artagnan meni uljaasti sisään valtaportista.
Vaikka nuori mies tunsi olevansa vankasti turvattuna, astui hän
kumminkin jonkunmoisella levottomuudella portaita askeleen erällänsä.
Hänen käytöksensä mylady'ä kohtaan näytti sangen paljon petokselta, ja
hän aavisti missä valtiollisessa yhteydessä mylady ja kardinaali olivat
keskenänsä; siihen lisäksi de Wardes, jota hän oli niin pahoin pidellyt,
oli Hänen ylhäisyytensä uskottuja, ja d'Artagnan tiesi että niin
peljättävä kuin Hänen ylhäisyytensä olikin vihamiehillensä, hän oli
hartaasti kiintynyt ystäviinsä.
-- Jos de Wardes on kertonut koko meidän asiamme kardinaalille, mikä on
epäilemätöntä, ja jos hän on minut tuntenut, mikä on hyvin luultavaa,
voin minä pitää itseäni jo melkein tuomittuna, mietti d'Artagnan
pudistellen päätänsä. Mutta minkätähden on hän odottanut tähän päivään
saakka? Se on selvä: mylady on valittanut minusta hänelle, ja tämä
viimeinen rikos on täyttänyt astian yli ääriensä.
-- Onneksi ovat ystäväni tuolla alhaalla, lisäsi hän, eivätkä he anna
kuljettaa minua pois ilman puollustamatta minua. Mutta eihän herra de
Tréville'n muskettikomppania voi yksinään taistella kardinaalia vastaan,
jolla on koko Ranskan voimat hallussaan ja jonka edessä kuningatar on
voimaton ja kuningas tahdoton. D'Artagnan ystäväni, sinä olet urhokas,
varovainen, ja sinulla on oivallisia ominaisuuksia, mutta naiset sinun
saattavat hukkaan.
Hän teki tämän surkean loppupäätöksen juuri esihuoneesen astuessaan. Hän
jätti kirjeensä vartijalle, joka saattoi hänet odotushuoneesen ja katosi
palatsin sisäsuojiin.
Tässä odotushuoneessa oli viisi tai kuusi kardinaalin henkivartijaa,
jotka tuntien d'Artagnan'in ja tietäen hänen olevan saman miehen, joka
oli haavoittanut Jussac'in, katselivat häntä omituisesti hymyillen.
Tuo hymyily näytti d'Artagnan'ista pahaenteiseltä; mutta kun meidän
gaskonjalaisemme ei ollut arkalasta kotoisin, tai paremmin, hänen suuri
ylpeytensä, mikä muutoin hänen seutulaisilleen oli ominaista, peitti
näkymästä mitä hänen mielessään liikkui, jos se oli jotakin pelon
tapaista, hän ojensihe ylpeästi herrojen henkivartijain edessä ja odotti
käsi puuskassa, siis asemassa, josta ei puuttunut arvokkaisuutta.
Vartia palasi ja viittasi d'Artagnan'ia seuraamaan, häntä. Nuori mies
luuli havainneensa että henkivartijat kuiskuttelivat keskenänsä
nähdessään hänen poistuvan.
Hän kulki pitkin erästä käytävää, sitten muutaman suuren salin halki, ja
tuli erääsen kirjastoon; silloin havaitsi hän olevansa erään miehen
edessä, joka istui pöydän ääressä ja kirjoitti.
Vartija jätti hänet sisään ja poistui sanaakaan virkkamatta. D'Artagnan
jäi seisomaan pöydän eteen ja rupesi tarkastelemaan tuota miestä.
D'Artagnan luuli alussa joutuneensa jonkun tuomarin eteen, joka tutki
papereitansa, mutta hän huomasi pian että mies kirjoitti, tai paremmin
korjaili, eripituisia rivejä ja luki niitä, laskien tavuja sormillansa;
hän näki olevansa runoilijan edessä. Tuokion perästä runoilija sulki
käsikirjoituksensa, jonka kansilehdelle oli kirjoitettu: _Mirane,
viisinäytöksinen tragediia_, ja kohotti päätänsä.
D'Artagnan tunsi hänet silloin kardinaaliksi.