Kuinka Athos saa ilman vaivatta sotavaruksensa.
Nuori mies pakeni myladyn vielä uhatessa häntä voimattomalla
viittauksella. Samassa hetkessä kuin hän katosi näkyvistä, vaipui mylady
tainnuksiin kamarissansa.
D'Artagnan oli niin kovassa mielenliikkeessä että hän huolehtimatta
vähääkään Ketty-paran kohtalosta, juoksi puolen Pariisia, eikä
pysähtynyt ennenkuin Athoksen portilla. Hänen hämmennyksensä ja
kauhistuksensa sekä takaa-ajavain yövartijain huudot kiihdyttivät vaan
hänen juoksuansa.
Hän riensi halki pihan, lensi portaita ylös toiseen kertaan ja kolkutti
Athoksen ovelle.
Grimaud unenpöpperössä meni avaamaan totuttuun tapaansa. Mutta kun
d'Artagnan syöksähti niin rajusti esihuoneeesen että oli vähällä sysätä
hänet kumoon, säikähtyi Grimaud ja, luullen häntä varkaaksi, rupesi
huutamaan:
-- Apua, apua!
-- Vaiti, onneton! sanoi nuori mies; minä olen d'Artagnan, etkö sinä
tunne minua? Onko isäntäsi kotona?
-- Grimaud, sanoi Athos, joka yöviitassa tuli huoneestansa, luulenpa
että sinä uskallat ruveta puhumaan.
-- Ah, herra, minä kun luulin...
-- Vaiti!
Grimaud osoitti d'Artagnan'ia.
Athos tunsi hänet kohta, näki hänen hätäytyneen muotonsa ja virkkoi:
-- Oletko haavoitettu? Sinä olet vallan kalpea.
-- En, mutta minulle on tapahtunut hirveätä. Oletko yksin?
-- Hiisi, ketäs täällä tähän aikaan olisi?
-- Hyvä.
D'Artagnan syöksähti Athoksen kamariin.
-- No mutta puhuhan toki, sanoi hän suljettuaan oven. Onko kuningas
kuollut? Oletko tappanut kardinaalin? Sinähän olet vallan hurjistunut.
Selitähän toki mitä on tapahtunut.
-- Athos, sanoi d'Artagnan, valmista itsesi kuulemaan uskomattomia
asioita.
-- No mitä?
-- Seikka on semmoinen, vastasi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen
korvaan, että mylady'n olkapäässä on liljan kuva.
-- Ah! huudahti muskettisoturi ikäänkuin hän olisi saanut luodin
rintaansa.
-- Sanoppas, jatkoi d'Artagnan, oletko varma siitä, että se _toinen_
todella on kuollut?
-- _Toinen_? kertoi Athos niin matalalla äänellä että d'Artagnan töin
tuskin kuuli.
-- Niin, hän, josta puhuit tuonoin Amiens'issa.
Athos huoahti ja painoi päänsä kämmeniinsä.
-- Tämä, jatkoi d'Artagnan, on noin kuuden tai kahdeksankolmatta vuotias
nainen.
-- Vaaleaverinen, sanoi Athos, eikö niin?
-- Juuri niin.
-- Vaaleansiniset silmät, tavattoman kirkkaat, silmäripset ja
kulmakarvat mustat?
-- Niin.
-- Pitkä, solakkavartaloinen?
-- Niin.
-- Lilja on pieni, punaisenkeltainen ja paljon kulunut puurohauteiden
käyttämisestä.
-- Niin.
-- Vaan sinähän sanoit häntä englantilaiseksi?
-- Häntä nimitetään mylady'ksi, vaan hän voi kyllä olla ranskalainen.
Lord Winter on vaan hänen lankonsa.
-- Minä tahdon nähdä hänet, d'Artagnan!
-- Ole varoillasi, Athos, ole varoillasi! Sinä tahdoit kerran tappaa
hänet; hän on semmoinen nainen että hän maksaa samalla mitalla ja
varmemmalla tavalla.
-- Hän ei uskalla sanoa mitään, sillä siten hän ilmaisisi itsensä.
-- Hän uskaltaa vaikka mitä. Oletko koskaan nähnyt häntä raivossa?
-- En, vastasi Athos.
-- Hän on tiikeri, pantteri! Ah, rakas Athos, minä pelkään vetäneeni
meidän molempien niskoille kauhean koston.
D'Artagnan kertoi nyt kaikki, mylady'n hurjan vihastumisen ja hänen
julmat uhkauksensa.
-- Sinä olet oikeassa, sanoi Athos; mutta onneksi lähdemme jo
ylihuomenna Pariisista. Uskottavasti menemme me La Rochelle'en ja kun
kerta olemme siellä, niin...
-- Hän vainoo sinua vaikka maailman ääreen asti, Athos, jos hän vaan
tuntee sinut; anna siis hänen vihansa kohdata minua yksin.
-- Ah, ystäväni, mitä minä siitä huolin jos hän tappaa minut? Vai
luuletko minun pitävän lukua hengestäni?
-- Kaikessa tässä piilee joku hirveä salaperäisyys, Athos. Tuo nainen on
kardinaalin vakooja, siitä olen varma.
-- Ole varoillasi siinä tapauksessa. Ell'ei kardinaali sinua suuresti
ihmettele Lontoo-matkan vuoksi, hän vihaa sinua ankarasti, vaan kun hän,
kaiken päätteeksi, ei voi sinua julkisesti mistään soimata, ja vihan,
semminkin kardinaalin vihan, täytyy purkautua jollakin tavoin, niin ole
varoillasi. Kun menet ulos, elä mene yksin; kun syöt, ole varoillasi;
sanalla sanoen epäile kaikkea, jopa omaa varjoasikin.
-- Onneksi, sanoi d'Artagnan, ei tässä tarvita muuta kuin päästä ilman
esteittä ylihuomis-iltaan, sillä kun kerta ollaan armeijassa, ei meillä
toivoakseni ole pelkoa muista kuin miehistä.
-- Minä kumminkin, sanoi Athos, luovun nyt päätöksestäni pysyä kotona ja
seuraan sinua kaikkialle. Mutta täksi yöksi jäät sinä luokseni, niin
saamme vähän keskustella sotavaruksiemme hankkimisesta. Ja odottamatta
d'Artagnan'in suostumusta, tarttui hän soittokelloon ja helisti.
Grimaud astui sisään.
Athos, sanaakaan virkkamatta, viittasi puoliksi d'Artagnan'iin, puoliksi
leposohvaansa.
Grimaud, joka oli tottunut isäntänsä puhuviin viittauksiin, ymmärsi
tarkoituksen, ja muutamassa silmänräpäyksessä oli sohva valmistettu
tilapäiseksi vuoteeksi. Tämän tehtyänsä loi hän isäntäänsä silmäyksen,
joka sanoi samaa kuin: tarvitaanko muuta? ja saatuaan isännältänsä
kieltävän viittauksen, poistui.
-- No niin, virkkoi Athos, kun Grimaud oli sulkenut oven, kuinkas käy
sotavaruksiemme, sillä ell'en erehdy, olet sinä vielä yhtä varustamaton
kuin minäkin? Mutta aivan oikein, onhan sinulla toki safiirisormus.
-- Safiirisormus on sinun, Athos. Sanoithan että se on perhekalleus.
-- Niin, isäni sen osti kahdella tuhannella écu'llä, sen mukaan mitä hän
itse minulle kertoi; se oli eräs niitä häälahjoja, jotka hän antoi
äidilleni; se on erinomaisen kaunis, niinkuin näet. Äitini antoi sen
sittemmin minulle ja minä olin niin houkkio että, sen sijaan kuin minun
olisi pitänyt säilyttää se pyhänä muistona, annoin sen tuolle katalalle
olennolle.
-- No ota siis takaisin tämä sormus, joka tietysti on sinulle
kallisarvoinen.
-- Minäkö ottaisin takaisin sormuksen, joka on ollut tuon kurjan
käsissä! En koskaan! Tuo sormus on saastutettu, d'Artagnan.
-- Myö se sitten.
-- Möisinkö kallisarvoisen korun, jonka äidiltäni olen saanut! Minun
täytyy tunnustaa että se olisi pyhyyden häväisemistä.
-- Panttaa se sitten, sinulle lainataan sitä vastaan kyllä tuhat écu'tä.
Sillä summalla suoritat kaikki tarpeesi ja kun vast'edes saat rahaa,
lunastat sen takaisin puhdistuneena vanhasta saastastansa, sillä onhan
se silloin käynyt jo koronkiskurin käsissä eikä ole enää myladyn
jäleltä.
Athos hymyili.
-- Sinä olet kelpo toveri, lausui hän, sinä olet kelpo toveri,
d'Artagnan veikkoseni. Ikuisella iloisuudellasi herätät sinä
murheelliset mielet uudestaan eloon. No niin! pantatkaamme sormus, mutta
yhdellä ehdolla!
-- Millä?
-- Että jaamme rahat tasan, viisisataa écu'tä kumpaisellekin.
-- Mitä ajatteletkaan, Athos? Minä, joka olen henkivartija, en tarvitse
neljättä osaakaan tuosta summasta; jos myön satulani, saan mitä
tarvitsen. Mitäs tarvitsen? Hevosen Planchet'ille, siinä kaikki. Sitä
paitsi sinä unhotat että minulla on myöskin sormus.
-- Jota sinä näyt pitävän suuremmassa arvossa kuin minä omaani; ainakin
luulen sen huomanneeni.
-- Niin, sillä hädän hetkenä ei se ainoastaan auta meitä suuresta
pulasta, vaan vieläpä suuresta vaarastakin. Se ei ole ainoastaan
kallisarvoinen timantti, vaan vieläpä on se noiduttu taikakalu.
-- En ymmärrä sinua, vaan uskon mitä sanot. Palatkaamme siis minun
sormukseeni, tai oikeammin sinun; sinä otat puolen summasta, joka meille
lainataan, taikka heitän minä sormuksen Seine'en; enkä luule että,
niinkuin Polykrateen tarinassa kävi, mikään kala on kylliksi kohtelias,
tuodaksensa sitä meille takaisin.
-- No niin, minä suostun ehtoosi, sanoi d'Artagnan.
Ja tultuansa näin tyydyttävään päätökseen, asettuivat ystävykset
vuoteellensa ja nukkuivat tuokion perästä niin levollisesti, kuin jos
mylady'n hirvittävä haamu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta heidän
mieleensä.
Aamun tultua, kun Athos ja d'Artagnan olivat valmiina lähtemään ulos,
helisti ensinmainittu Grimaud'in saapuville ja teki hänelle käsillänsä
semmoisen liikkeen kuin pyssyllä tähdättäessä. Grimaud otti paikalla
musketin seinältä ja valmistautui seuraamaan herraansa.
He tulivat Fossoyeurs'in kadulle, kohtaamatta mitään erinomaista. Mutta
lähestyissänsä d'Artagnan'in asuntoa tapasivat he portilla Bonacieux'in,
joka katsoi d'Artagnan'iin veitikkamaisen näköisenä.
-- Oh, rakas hyyryläiseni, sanoi hän, kiiruhtakaahan toki! Eräs nuori,
kaunis tyttö odottaa luonanne, ja tiedättehän ett'eivät tytöt pidä
odottamisesta.
-- Se on Ketty! huudahti d'Artagnan ja riensi joutuisasti käytäväänsä.
Noustuansa portaita, kohtasikin hän tyttöraukan, joka vapisten seisoi
oven pielessä. Nähtyänsä d'Artagnan'in sanoi Ketty hänelle:
-- Ottakaa minut nyt turviinne ja pelastakaa minut hänen kynsistänsä,
sillä tehän olette saattaneet minut turmioon!
-- Ole huoleti Kettyseni, sanoi d'Artagnan, käyden sisään, mutta mitä on
tapahtunut sen jälkeen kuin minä lähdin?
-- Tietäisinkö minä sitä! sanoi Ketty. Hänen huutoihinsa kiiruhtivat
lakeijat sisään, hän oli aivan mielipuolena vihasta. Kaikki mahdolliset
kiroukset purki hän kidastansa teidän ylitsenne. Silloin minä pelkäsin
hänen älyävän minun osallisuuteni teidän rikokseenne, jonka tähden
kiireimmittäin haalin kokoon vähät rahani ja parhaimmat vaatteeni ja
hiivin pois.
-- Lapsi raukka! Mutta mitäs minä nyt sinun teen? minä lähden
ylihuomenna.
-- Tehkää mitä tahdotte, hyvä herra. Toimittakaa minut pois Pariisista,
toimittakaa minut pois koko Ranskasta!
-- Mutta enhän minä voi viedä sinua mukanani La Rochelle'n piiritykseen,
sanoi d'Artagnan.
-- Ette, vaan te voitte hankkia minulle paikan maalla jonkun tuttavanne
rouvan luokse, esimerkiksi kotiseudussanne.
-- Ah, ystäväni, minun kotiseutuni rouvat eivät pidä kamarineitsyitä.
Mutta maltahan; nyt tiedän. Planchet, mene noutamaan Aramista; käske
hänen tulemaan tänne heti paikalla. Meillä on hyvin tärkeätä puhuttavaa
hänelle.
-- Minä ymmärrän, sanoi Athos, mutta miksi et lähetä noutamaan
Porthosta! minun mielestäni hänen markiisittarensa...
-- Porthoksen markiisitar puettaa päällensä sihteereillään, sanoi
d'Artagnan nauraen. Sitä paitsi Ketty ei tahtoisi asua Ours'in kadun
varrella, eikö niin, Ketty?
-- Minä asun mielelläni missä tahansa, sanoi Ketty, kunhan vaan olen
piilossa, eikä saada tietää olinpaikkaani.
-- Nyt, rakas Kettyni, kun me eroamme, etkä sinä enää ole lemmenkateinen
minua kohtaan...
-- Herra, sanoi Ketty, lähellä tai kaukana, aina rakastan minä teitä.
-- Mihinkähän hiiteen uskollisuus nyt aikoo pesiä! mutisi Athos.
-- Minä myöskin, sanoi d'Artagnan, rakastan sinua, luota siihen. Mutta
vastaa minulle nyt. Minä panen suuren painon siihen kysymykseen, jonka
nyt teen sinulle: oletko koskaan kuullut puhuttavan eräästä naisesta,
joka ryöstettiin pois muutamana yönä?
-- Malttakaas ... oi Jumalani, rakastatteko te sitäkin naista?
-- En, eräs minun ystäviäni häntä rakastaa, tämä herra Athos, kas tässä!
-- Minä! huudahti Athos semmoisella äänellä kuin jos hän olisi
polkaissut kyykäärmeen päälle.
-- Niin kyllä, sinä! sanoi d'Artagnan puristaen Athoksen kättä.
Tiedäthän kuinka me kaikki huolehdimme pienen rouva Bonaciux-raukan
kohtalosta. Ketty muutoin ei ole hiiskuva mitään, ethän Ketty?
Tiedäppäs, lapsukaiseni, sanoi d'Artagnan, hän on tuon ilkeän marakatin
vaimo, jonka sinä näit portilla tänne tullessasi.
-- Jumalani! huudahti Ketty, nyt muistan, kuinka minä peljästyin; kunpa
hän vaan ei olisi tuntenut minua!
-- Kuinka, tuntenutko sinua? oletko siis ennen nähnyt tuota miestä?
-- Hän on käynyt kaksi kertaa mylady'n luona.
-- Kas sitä! Milloinka?
-- Noin pari kolme viikkoa takaperin.
-- Aivan oikein.
-- Ja eilen illalla kävi hän taas.
-- Eilen illalla?
-- Niin, juuri vähäistä ennen kuin te tulitte.
-- Athos veikkoseni, me olemme kietoutuneet vakoojien verkkoihin. Ja
luuletko hänen tunteneen sinut, Ketty?
-- Minä peitin kasvoni huuppaan heti kuin näin hänet, vaan se taisi olla
liian myöhäistä.
-- Meneppäs alas, Athos, sinua hän epäilee vähemmän kuin minua, ja
katso, vieläkö hän on portilla.
Athos meni ja palasi heti takaisin.
-- Hän on poissa, sanoi hän, ja hänen ovensa on lukittu.
-- Hän on mennyt viemään sanaa ja ilmoittamaan että kaikki kyyhkyset
ovat nyt häkissään.
-- No niin, lentäkäämme siis tiehemme, sanoi Athos, ja jättäkäämme tänne
vaan Planchet, saadaksemme hänen kauttansa tietoja.
-- Hetkinen vielä! Mehän lähetimme noutamaan Aramista.
-- Aivan oikein, sanoi Athos, odottakaamme Aramista.
-- Samaan liittoon saapui Aramis.
-- Hänelle kerrottiin koko asia ja osoitettiin, kuinka peräti tärkeätä
oli hänen ottaa hankkiaksensa Ketty'lle paikka jonkun ylhäisen
tuttavansa luona.
Aramis mietti hetkisen ja sanoi sitten punastuen;
-- Tekisinkö sinulle sillä tavoin todellisen palveluksen, d'Artagnan?
-- Kaiken ikäni olen siitä kiitollinen sinulle.
-- No niin, rouva Bois-Tracy on pyytänyt minun toimittamaan eräälle
ystävällensä, joka luullakseni asuu maalla, kamarineitsyen, ja jos sinä,
d'Artagnan veikkoseni, voit mennä vastuusen neitsyestäsi...
-- Oh, herra, huudahti Ketty, minä olisin peräti altis ja nöyrä sitä
ihmistä kohtaan, joka saattaisi minut pääsemään pois Pariisista! olkaa
varma siitä!
-- No sittenhän kaikki käy vallan mainiosti, sanoi Aramis.
Hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa, sulki kirjeen
sinettisormuksellansa ja antoi sen Ketty'lle.
-- Kas tässä, tyttöseni! sanoi d'Artagnan. Sinä huomaat ett'ei täällä
käy paremmin meille kuin sinullekaan. Erotkaamme siis. Me näemme
toisemme vast'edes parempina aikoina.
-- Milloin ja missä hyvänsä näemmekään toisemme taas, olkaa varma että
rakastan teitä silloin yhtä paljon kuin nyt.
-- Varmoja lupauksia, sanoi Athos d'Artagnan'in saattaessa Ketty'ä
portaille.
Tuokion perästä erosivat ystävykset, päätettyään kokoutua kello neljä
Athoksen luokse ja jätettyään Planchet'in vartioimaan taloa.
Aramis meni kotiin; Athos ja d'Artagnan menivät panttaamaan safiiria.
Niinkuin gaskonjalaisemme oli arvannut, saatiin safiirilla helposti
kolme sataa pistole'a. Sitä paitsi ilmoitti juutalainen että jos he
olisivat halulliset myömään sen, hän antaisi siitä viisikin sataa
pistole'a, koska siitä tulisi oivallinen ripustin korvarenkaasen.
Sotilaan ripeydellä ja asiantuntijan tottumuksella suorittivat Athos ja
d'Artagnan kolmessa tunnissa kaikki ne ostokset, mitä he sotaa varten
tarvitsivat. Athos oli muutoin herkkä suostumaan kauppoihin ja kiireestä
kantapäähän suuri herra. Milloin hän vaan näki mieluistansa, maksoi hän
siitä tinkimättä mitä pyydettiin. D'Artagnan kannusteli toisinaan vähän
vastaan, mutta Athos silloin laski hymyillen kätensä hänen olallensa,
josta d'Artagnan oivalsi että hänen, vähäisen gaskonjalaisen
aatelismiehen, kyllä sopi tinkiä, mutta ei miehen semmoisen, jolla oli
ruhtinaalliset tavat.
Muskettisoturi yhdytti oivallisen, pikimustan soreajalkaisen,
kuusivuotiaan andalusialaisen hevosen. Hän tutki sitä tarkoin ja
havaitsi sen virheettömäksi. Siitä pyydettiin tuhat livre'ä. Kenties
olisi hän saanut sen halvemmalla; mutta d'Artagnan'in tinkiessä
hevoskauppiaan kanssa luki Athos sata pistole'a pöytään.
Grimaud sai pikardilaisen hevosen, pienen vaan lujatekoisen, joka maksoi
kolme sataa livre'ä.
Kun vielä oli ostettu tälle hevoselle satula ja Grimaud'ille aseet, ei
Athoksen kukkarossa ollut enää rahtuakaan jälellä sadasta
viidestäkymmenestä pistole'stansa. D'Artagnan tarjosi hänelle osan
omasta osuudestansa, maksettavaksi muka takaisin milloin sopii.
Mutta Athos vastasi tarjoukseen olkapäittensä kohouttamisella.
-- Kuinka paljon tahtoi juutalainen maksaa, saadaksensa safiirin
kokonaan omaksensa? kysyi Athos.
-- Viisi sataa pistole'a.
-- Toisin sanoen, kaksi sataa pistole'a lisää; sata sinulle ja sata
minulle. Mutta siinähän on kokonainen omaisuus, ystäväni; mene takaisin
juutalaisen luokse.
-- Kuinka? tahdotko siis...
-- Sormus muistuttaisi mieleeni vaan liian surullisia asioita; sitä
paitsi emme koskaan saa kolmea sataa pistole'a, lunastaaksemme sen
takaisin häneltä; me siis menettäisimme kaksi tuhatta livre'ä
kaupassamme. Mene sanomaan että sormus on hänen ja palaa takaisin kaksi
sataa pistole'a kukkarossasi.
-- Mietihän tarkemmin, Athos.
-- Kontantti raha on kallista tähän aikaan, ja täytyy siis tietää uhrata
paljo sen hyväksi. Mene vaan, d'Artagnan, mene; Grimaud seuraa sinua
muskettinensa.
Puolen tunnin perästä d'Artagnan palasi kaksi tuhatta livre'ä taskussa,
ja ilman kohtaamatta mitään haittoja matkallansa.
Tällä tavoin tapasi Athos pesässänsä varoja, joita hän ei ollut osannut
odottaakkaan.