Myladyn salaisuus.
D'Artagnan lähti suoraa päätä hotellista, poikkeamatta tavallisuuden
mukaan Ketty'n luokse, vaikka tyttö sitä hartaasti pyysi; näin teki hän
kahdesta syystä: ensinkin, hän tahtoi välttää nuhteita, syytöksiä,
rukouksia; toiseksi, hän tahtoi tutkistella omia ajatuksiansa ja, jos
mahdollista, myöskin tuon naisen ajatuksia.
Heti kohta selveni hänelle, että hän rakasti mylady'ä hulluuteen asti ja
että mylady ei häntä vähintäkään rakastanut. Hetkisen ajatteli hän että
olisi parhainta mennä kotiin kirjoittamaan mylady'lle pitkä kirje, ja
tunnustaa että hän ja de Wardes tähän saakka oli ollut sama henkilö, ja
että hän siis ei voinut tappaa Wardes'ia, tekemättä itsemurhaa. Mutta
häntäkin kiihoitti julma koston himo; hän tahtoi omistaa tuon naisen
vuorostaan omassa nimessään; ja kun moinen kosto tuntui hänestä jossakin
määrin suloiselta, hän ei tahtonut luopua siitä.
Hän käveli viisi kuusi kertaa Place-Royal'in ympäri, kääntyi aina joka
kymmenen askeleen päässä katsomaan valoa, joka hohti mylady'n
ikkunaverhojen lävitse.
Mutta vihdoin määrähetki löi ja silloin katosi viimeinenkin epäilys
d'Artagnan'in mielestä; hän kiiruhti tykyttävin sydämmin, polttavin
päin, hotelliin ja nousi Ketty'n kamariin.
Tyttö, kalpeana kuin kuolema ja vavisten kuin haavanlehti, tahtoi
pidättää häntä menemästä sisään, vaan mylady, jonka korva nyt oli
herkimmillään, oli kuullut liikkeen ja avasi nyt välioven lausuen:
-- Käykää sisään.
D'Artagnan ei uskonut silmiään ei korviaan, hän luuli joutuneensa noiden
yliluonnollisten seikkailujen pyörteesen, joihin unissa toisinaan
joudutaan.
Hän syöksähti mylady'n luokse saman voiman alaisena, millä magneetti
vetää puoleensa rautaa. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
Ketty syöksähti vuorostaan ovea kohden.
Lemmenkateus, raivo, loukattu ylpeys, lyhyesti sanoen, kaikki intohimot,
jotka taistelevat rakastavan naisen sydämmessä, yllyttivät häntä
ilmaisemaan kaikki; mutta olisihan hän hukassa, jos hän tunnustaisi
olleensa avullisena moiseen petokseen ja kaiken päälliseksi menettäisi
hän silloin myöskin d'Artagnan'in. Tuo viimeinen rakkauden ajatus
kehoitti häntä vielä viimeiseen uhraukseen.
D'Artagnan puolestaan oli päässyt määränsä päähän: nyt ei häntä
rakastettu enää kilpailijana vaan hänenä itsenään. Salainen ääni hänen
povessaan sanoi hänelle kyllä, että hän oli vaan koston välikappaleena,
jota hyväiltiin siinä toivossa että hän ottaisi kostettavan hengiltä;
mutta ylpeys, itserakkaus, hulluus hiljensi tuon äänen, tukahdutti tuon
kuiskutuksen. Sitä paitsi uskoi gaskonjalaisemme hyvin kyllä voivansa
vetää vertoja kreivi de Wardes'ille, -- hänellä näet, niinkuin olemme
havainneet, oli suuret luulot itsestään, -- ja hän tuumaili, miksikä ei
häntä voitu rakastaa hänen oman itsensä tähden.
Mylady ei ollut hänelle enää peljättävä vehkeilijänainen, vaan oli hellä
lemmitty, joka rakasti häntä muka yhtä tulisesti kuin hän mylady'a.
Mutta eipä mylady unhottunutkaan siinä määrässä kuin d'Artagnan
lemmenhaaveilun valtaan; hän tempasi d'Artagnan'in unelmistaan ja käänsi
hänen huomionsa todellisuuteen, kysymättä, oliko hän jo suorittanut ne
toimenpiteet, jotka olivat tarpeen huomispäiväistä kreivi de Wardes'in
kohtaamista varten.
Mutta d'Artagnan, jonka ajatukset liitelivät vallan toisaalla, ei
muistanutkaan menetellä viisaasti, vaan vastasi kohteliaasti että aika
oli nyt liian myöhäinen ajatella kaksintaisteluja ja miekanmittelyjä.
Tuo kylmyys, millä d'Artagnan kohteli mylady'n ainoata toivomusta,
säikähdytti mylady'a ja hän rupesi yhä kiihkeämmin kyselemään asiasta.
Silloin d'Artagnan, joka ei koskaan ollut todenperään ajatellut tätä
kaksintaistelua, koetti kääntää puhetta toisaalle, mutta turhaan.
Mylady pysyi lujasti kiinni asiassansa.
D'Artagnan luuli tekevänsä viisaasti kun hän koetti kehoittaa mylady'ä
luopumaan koston tuumista ja suomaan de Wardes'ille anteeksi.
Mutta ensi sanasta, minkä d'Artagnan virkkoi sinne päin, mylady säpsähti
ja vetäytyi erilleen d'Artagnan'ista.
-- Rupeatteko aristelemaan, hyvä d'Artagnan? kysyi hän terävästi ja
ivallisesti.
-- Niin te ette ajattele, armaani, vastasi d'Artagnan; mutta entäpä jos
kreivi de Wardes olisikkin vähemmin rikoksellinen kuin luulette?
-- Kaikessa tapauksessa, sanoi mylady vakavasti, on hän pettänyt minua
ja samalla on hän myöskin ansainnut kuoleman.
-- Hänen täytyy siis kuolla, koska te langetatte hänet, sanoi d'Artagnan
lujuudella semmoisella että mylady tuli vakuutetuksi hänen rajattomasta
alttiudestaan.
Samassa vetäytyi hän takaisin d'Artagnan'in puoleen.
Ja kun eron hetki tuli, muistutti mylady häntä vielä kertomuksestaan.
-- Minä olen aivan valmis, sanoi d'Artagnan, mutta sitä ennen tahtoisin
olla varma eräästä seikasta.
-- Mistä sitten? kysyi mylady.
-- Siitä, että te minua rakastatte.
-- Olenhan jo selvästi osoittanut rakastavani teitä.
-- Siinä tapauksessa on ruumiini ja henkeni teidän omanne.
-- Kiitos, uljas rakastajani! mutta samoin kuin minä olen osoittanut
teille rakkauteni, osoitatte te myöskin minulle, eikö niin?
-- Se on varma tosi. Vaan jos te rakastatte minua niin paljon kuin
sanotte, ettekö pelkää mitään minun puolestani?
-- Mitä minulla olisi peljättävää?
-- Että tulen pahasti haavoitetuksi, ehkäpä menetän henkeni.
-- Mahdotonta, sanoi mylady, siihen olette liian hyvä soturi, liian oiva
miekanmittelijä.
-- Ettekö siis ennemmin käyttäisi semmoista keinoa, millä voisitte saada
koston ilman taistelua?
Mylady katsoi äänetönnä rakastajaansa; hänen kirkkaat silmänsä loistivat
oudosti, pahaenteisesti:
-- Totta tosiaan, sanoi hän, luulenpa vieläkin, että olette kahdella
päällä.
-- En laisinkaan; mutta minua todella säälittää kreivi de Wardes parka
nyt, kun ette enää häntä rakasta; minun mielestäni on jo julma
rangaistus, menettää teidän rakkautenne, eikä hän tarvitsisi enää muuta
kuritusta.
-- Ken teille sanoo rakastavani häntä? kysyi mylady.
-- Ainakin saatan sanoa, luulematta kovin suuria itsestäni, että te
rakastatte toista, sanoi nuori mies hellästi, ja sanon vieläkin, että
kreivi de Wardes käy säälikseni.
-- Teidän? kysyi mylady.
-- Niin, minun.
-- Ja minkä vuoksi?
-- Sen vuoksi, että minä yksin tiedän...
-- Mitä?
-- Ett'ei hän ole, tai oikeammin, ett'ei hän ole ollut likimainkaan niin
rikoksellinen teitä kohtaan kuin hän näyttää.
-- Kaikkea muuta! sanoi mylady levottoman näköisenä; selittäkää sananne,
sillä minä en todellakaan käsitä mitä tarkoitatte?
Ja hän katsoi d'Artagnan'iin, joka häntä parhaillaan syleili, yhä
välkkyvämmillä silmillä.
-- Niin, minä olen rehellinen mies, sanoi d'Artagnan päättäneenä tehdä
leikistä lopun, ja sittenkuin olen saanut teidän rakkautenne, sittenkuin
olen varma siitä että se on minun omanani, sillä onhan se omanani, eikö
niin?
-- Täydellisesti, jatkakaa.
-- No niin, minä tunnen itseni aivan toiseksi ihmiseksi: eräs tunnustus
painaa minua.
-- Tunnustus!
-- Jos olisin epäillyt teidän rakkauttanne, en olisi tähän tunnustukseen
ruvennut, vaan te rakastatte minua, kaunis lemmittyni? eikö niin,
rakastattehan minua?
-- Epäilemättä.
-- Siis, jos minä ylenmääräisen rakkauteni tähden olen menetellyt
rikoksellisesti teitä kohtaan, suotteko sen minulle anteeksi?
-- Ehkäpä.
D'Artagnan koetti, hymyten niin suloisesti kuin hän suinkin voi,
lähentää huuliansa mylady'n huuliin, mutta tämä työnsi hänet pois.
-- Mutta tuo tunnustus, sanoi hän vaaleten, mikä tunnustus se on?
-- Te kirjoititte viime torstaina de Wardes'ille kirjeen, jossa
ilmoititte rakastavanne häntä.
-- Minäkö? Se ei ole totta! sanoi mylady niin lujalla äänen painolla ja
niin levollisen näköisenä, että ell'ei d'Artagnan'illa olisi ollut niin
täyttä varmuutta, olisi hän epäillyt.
-- Elkää kieltäkö, kaunis enkelini, sanoi d'Artagnan hymyillen, se on
turhaa.
-- Kuinka? Selittäkäähän toki! Te kiusaatte minut kuoliaaksi.
-- Oh, te ette ole rikkoneet minua vastaan, ja jos olisittekin, olen
antanut jo teille anteeksi.
-- Jatkakaa, jatkakaa!
-- De Wardes'illa ei ole mitään kerskattavaa.
-- Eikö? Sanoittehan itse että tuo sormus...
-- Sormus, armaani, on minulla. Torstainen Wardes, joka teidän kirjeenne
ja sormuksenne sai, samoin kuin kaksi edellistäkin kirjettä, ja joka
vihdoin vastauksen teille kirjoitti, olen minä!
Varomaton mies odotti häpeänsekaista hämmästystä, pientä suuttumuksen
myrskyä, joka taltuisi kyyneliksi, mutta hän pettyi pahasti, ja sen sai
hän varsin pian huomata.
Kalpeana ja hirvittävänä kohosi mylady seisovilleen ja, sysäten
d'Artagnan'ia rajusti rintaan, karkasi hänestä erilleen.
Mutta samassa oli d'Artagnan, jonka käsivartta vasten mylady istuessaan
oli nojannut, koettanut pidättää häntä ja tarttunut kiini hänen
olkapäähänsä; kun mylady sitten väkevällä tempauksella riistäytyi irti
d'Artagnan'in syleilystä, repesi hänen pukunsa olkapään kohdalta, niin
että vallan paljas iho tuli näkyviin. Ja tuossa pyöreässä valkoisessa
olkapäässä näki d'Artagnan sanomattomaksi kauhukseen liljan, tuon
lähtemättömän merkin, jonka pyövelin häpäisevä käsi painaa.
-- Taivasten tekijä! huudahti d'Artagnan heittäen irti; hän jäi istumaan
paikallensa mykkänä, liikkumattomana, kivettyneenä.
Mutta mylady päätti d'Artagnan'in kauhistuksesta, että d'Artagnan
varmaan oli kaikki nähnyt. Nuori mies tiesi siis nyt hänen hirveän
salaisuutensa, joka oli koko maailmalle tuntematon.
Hän kääntyi takaisin, ei enää raivoavana naisena, vaan haavoitettuna
pantterina.
-- Aa, sinä kurja olento, sanoi hän, sinä olet minut kavalasti pettänyt
ja sen lisäksi päässyt tietoon minun salaisuudestani! Sinun pitää
kuoleman!
Ja samassa kiiruhti hän tavoittamaan erästä somatekoista rasiaa, joka
oli läheisellä pöydällä, avasi sen vapisevin, hätäisin käsin, tempaisi
sieltä kultapäisen, solakkateräisen puukon ja syöksähti yhdellä
hyppäyksellä d'Artagnan'in kimppuun.
Vaikka nuori mies oli urhoollinen, niinkuin tiedetään, säikähti hän
kumminkin tuota irvistelevää muotoa, noita kauhean avonaisia silmiä,
noita kalpeita poskia ja verisiä huulia. Hän peräytyi aivan kuin jos
käärme olisi kiemuroinut häntä kohden; peräytyessään seinään saakka
tapasi hänen haparoiva kätensä miekan, jonka hän oli riisunut vyöltänsä
ja asettanut seinää vasten. Hän tarttui hikisellä kädellään sen kahvaan
ja vetäisi sen ulos tupesta.
Mutta säikähtämättä miekkaa koetti mylady lähestyä, iskeäkseen häntä
puukollansa, eikä herennyt ennenkuin hän tunsi terävän miekankärjen
rintaansa vasten.
Silloin tavoitteli mylady miekan terää käsiinsä; mutta d'Artagnan väisti
joka kerta hänen yrityksensä ja, heristellen häntä milloin silmiä
milloin rintaa vasten, peräytyi sitä ovea kohden, joka vei Ketty'n
kamariin.
Mylady syöksähteli häntä vastaan ja kiljahteli raivosta.
Kun tämä alkoi d'Artagnan'ista tuntua kaksintaistelulta, muuttui hän
vähitellen levolliseksi.
-- Oivallista, kaunis naikkonen, oivallista! sanoi hän mutta tyyntykää,
muutoin, jumaliste, piirrustan toisen liljan noille kauniille
poskipäille.
-- Lurjus, heittiö! ärjyi mylady.
Mutta d'Artagnan, yhä vaan pyrkien ovea kohden, pysyttihe
puollustuskannalla.
Meteli ja ryske, joka syntyi siitä että mylady kaateli kumoon
huonekaluja, pyrkiessään d'Artagnan'in kimppuun ja d'Artagnan samoin,
hakiessaan suojaa myladyn hyökkäyksiä vastaan, saattoi Ketty'n avaamaan
ovea. D'Artagnan, joka lakkaamatta oli sovitellut liikkeitänsä ovelle
päästäksensä, ei ollut siitä enää kuin parin kolmen askeleen päässä.
Yhdellä hyppäyksellä viskautui hän mylady'n huoneesta kamarineitsyen
huoneesen ja sulki salaman nopeudella oven, jota vasten hän heittäytyi
koko painollansa, kunnes Ketty oli saanut sen salpaan.
Silloin koki mylady voimilla, jotka nousivat paljon yli naisen voimien,
järkyttää oven rikki, vaan kun hän huomasi sen mahdottomaksi, rupesi hän
pistelemään ovea puukollansa niin että muutamat iskut tunkivat lävitse.
Jokaisen iskun mukana seurasi hirveä kirous.
-- Pian, pian, Ketty, sanoi d'Artagnan matalalla äänellä, sittenkuin ovi
oli saatu teljetyksi, päästä minut nyt ulos hotellista, sillä jos me
annamme hänelle mietintöaikaa, tapattaa hän minut lakeijoillaan. Joudu,
joudu, sillä ymmärräthän että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!
Ketty ymmärsi sen liiaksikin; hän veti d'Artagnan'in kiiruusti pimeitä
portaita myöten alas portille. Aika olikin täperällä. Mylady oli jo
soitollansa herättänyt koko hotellin liikkeelle. Portinvartija oli
ehtinyt juuri irroittaa telkimen ja avata portin d'Artagnan'ille, kun
samassa silmänräpäyksessä mylady huusi ikkunasta:
-- Elkää avatko!