Tuo kirje oli ensinkin väärennystä; sitä paitsi oli koko menettely
vailla kaikkea arkatuntoisuutta; meidän ajan siveellisen katsantotavan
mukaan oli se konnamaisuutta, vaan siihen aikaan ei semmoisista aivan
paljon pidetty lukua. Muutoin, mylady oli menetellyt hänen kanssansa
petollisesti, niin ett'ei hänellä ollut laisinkaan enää kunnioitusta
häntä kohtaan.
Safiirista ei hän virkkanut sanaakaan. Tahtoiko gaskonjalainen pidättää
sen aseena mylady'ä vastaan, vai eikö hän, totta puhuen, säilyttänyt
tuota safiiria viimeisenä keinona sotavaruksien hankkimiseen?
Toisen aikakauden tekoja ei pidä tuomita toisen aikakauden näkökannalta.
Mikä nykyaikana olisi kunnon miehelle häpeäksi, oli sinä aikana usein
aivan pelkkä luonnollinen asia.
D'Artagnan jätti kirjeen avonaisena Ketty'lle.
Ketty ei tahtonut voida uskoa onneansa; d'Artagnan'in oli pakko
suullisesti vahvistaa kirjeen sisällys. Ja ajattelematta mihin vaaraan
hän antautui jättäessään tuommoisen kirjeen kiivasluontoiselle
emännällensä, kiiruhti nuori tyttö niin joutuisasti kuin jalat
kannattivat, Place-Royal'iin.
Parhaimmankin naisen sydän on säälimätön kilpailijansa tuskia kohtaan.
Mylady aukasi kirjeen yhtä innokkaasti kuin Ketty sen hänelle toi; mutta
jo ensi sanoja lukiessaan kalpeni hän, rutisti paperin kokoon, loi
Ketty'yn salamoivat silmänsä ja virkkoi:
-- Mikä kirje tämä on?
-- Se on vastaus armollisen rouvan kirjeesen; vastasi Ketty vapisten.
-- Mahdotonta, että aatelismies on voinut kirjoittaa tämmöistä kirjettä
naiselle.
Sitten huudahti hän äkkiä:
-- Taivas! Jospa hän tietäisi...?
Hän pysähtyi vapisten. Hänen hampaansa nitisivät; hänen hipiönsä muuttui
tuhkanharmaaksi. Hän tahtoi astua ikkunan luokse raitista ilmaa saamaan,
mutta hän ei voinut muuta kuin ojentaa käsiänsä, jalat herkesivät
kannattamasta ja hän vaipui erääsen nojatuoliin.
Ketty luuli hänen voivan pahoin, syöksähti hänen luoksensa ja rupesi
aukaisemaan hänen liiviänsä. Mutta mylady nousi äkkiä seisovilleen.
-- Mitä sinä tahdot? sanoi hän; minkätähden ryhdyt sinä minuun?
-- Minä luulin armollisen rouvan voivan pahoin ja riensin teidän
avuksenne, vastasi kamarineitsyt säikähtäneenä emäntänsä hirvittäviä
kasvoja.
-- Minäkö voisin pahoin, minä! Pidätkö minua tyttörääpäleenä? Kun minua
loukataan, minä en voi pahoin, minä kostan, ymmärrätkö sen?
Hän viittasi Ketty'n menemään.