Kamarineitsyt ja emäntä.
Sillä välin d'Artagnan, huolimatta omantuntonsa äänestä ja Athoksen
varoituksesta, rakastui mylady'yn hetki hetkeltä yhä enemmän; niinpä ei
hän heittänyt yhtenäkään päivänä käymättä osoittamassa hänelle
kunnioitustansa, jonka tuo itserakas gaskonjalainen luuli mylady'n
ennemmin tai myöhemmin palkitsevan.
Eräänä iltana kun hän taas saapui nenä pystyssä, keveästi kuin mies,
joka odottaa kultasadetta, kohtasi hän kamarineitsyen ajoportilla; mutta
tällä kertaa ei neitsyt tyytynyt vaan hipaisemaan häntä ohimennessä,
vaan tarttui hiljaa hänen käteensä.
-- Hyvä! mietti d'Artagnan, hän on kaiketi saanut emännältänsä jonkun
asian minulle toimitettavaksi; hän kutsuu minua johonkin
lemmenkohtaukseen, johon ei uskallettu suullisesti minua kutsua. Ja hän
katsoi tuota kaunista tyttölasta niin voitollisen näköisenä kuin hän
suinkin voi.
-- Minä tahtoisin sanoa teille pari sanaa, herra ... sopersi
kamarineitsyt.
-- Sano vaan, lapseni, sano vaan, vastasi d'Artagnan, kyllä minä
kuuntelen.
-- Täällä, mahdotonta; minun sanottavani on siihen liian pitkää ja
erittäinkin liian tärkeätä.
-- No kuinkas meidän on tekeminen?
-- Tahtoisikko herra seurata minua? pyysi Ketty kainosti.
-- Kyllä, mihin hyvänsä, kaunis lapseni.
-- Tulkaa sitten!
Ketty, joka ei ollut heittänyt irti d'Artagnan'in kättä, veti häntä
mukanansa ylös pimeitä kiertoportaita ja kun he olivat nousseet
viisitoista porrasta, aukasi hän erään oven.
-- Astukaa sisään, herra; täällä olemme yksin ja voimme puhua kaikessa
rauhassa.
-- Mikäs huone tämä on, kaunis lapseni? kysyi d'Artagnan.
-- Tämä on minun huoneeni, herra; tuo ovi viepi emäntäni makuukamariin.
Mutta olkaa huoleti; hän ei voi kuulla meidän puhettamme, sillä hän ei
koskaan mene nukkumaan ennen puolta yötä.
D'Artagnan loi silmäyksen ympärilleen. Pieni kamari oli siisti ja soma,
mutta ehdottomasti kiinittyivät hänen silmänsä siihen oveen, jonka Ketty
oli sanonut johtavaa mylady'n makuukamariin.
Ketty arvasi mitä nuoren miehen mielessä liikkui ja hän huoahti.
-- Te rakastatte siis paljon minun emäntääni? sanoi hän.
-- Oh, enemmän kuin voin sanoin selittää! Ketty, minä olen vallan
hullusti rakastunut!
Ketty huokasi toistamiseen.
-- Ah, herra, sanoi hän, sepä on vahinko!
-- Mitä saakelin pahaa siinä mielestäsi on?
-- Asianlaita on semmoinen, sanoi Ketty, ett'ei emäntäni rakasta teitä
ensinkään.
-- Mitä! sanoi d'Artagnan. Olisikko hän antanut sinulle toimeksi
ilmoittaa sen minulle?
-- Ei suinkaan, herra, vaan minä sääliväisyydestä teitä kohtaan olen
päättänyt sanoa sen teille.
-- Kiitoksia, hyvä Ketty, mutta vaan hyvästä aikomuksestasi, sillä
myönnäthän, ett'ei ilmoituksesi ole minulle mielihyväksi.
-- Toisin sanoen, te ette usko mitä olen sanonut, vai kuinka?
-- Semmoista on aina vaikea uskoa, kaunis lapseni, vaikkapa vaan
itserakkaudenkin vuoksi.
-- Te ette siis usko minua?
-- Minä tunnustan, että ennenkuin annat minulle jotakin todistusta
sanoihisi...
-- Mitäs tästä sanotte?
Ketty otti poveltansa pienen kirjelipun...
-- Minulleko? sanoi d'Artagnan innokkaasti tempaisten kirjelipun
käteensä.
-- Ei, toiselle.
-- Toiselle?
-- Niin.
-- Hänen nimensä, hänen nimensä! huudahti d'Artagnan.
-- Katsokaa osoitetta.
-- Herra kreivi de Wardes.
Heti kohta tuli d'Artagnan'in mieleen tapaus Saint-Germain'issä;
ajatuksen nopeudella repäisi hän kirjeen auki, huolimatta Ketty'n
huudahduksesta.
-- Oh, Jumalani! sanoi hän, mitä te teette, herra?
-- Minäkö? en mitään, sanoi d'Artagnan, ja luki:
"Te ette ole vastannut minun ensimmäiseen kirjeeseni; oletteko siis
vielä sairaana tai oletteko unhottaneet mitä silmäyksiä loitte minuun
rouva de Guise'n tanssipidoissa? Nyt on tilaisuus tullut, kreivi; elkää
sitä päästäkö käsistänne."
D'Artagnan vaaleni; hänen itserakkautensa oli loukattu, hän luuli
rakkautensa loukatuksi.
-- Rakas herra d'Artagnan-parka! sanoi Ketty sääliväisesti, puristaen
uudestaan nuoren miehen kättä.
-- Sinä surkuttelet minua, hyvä pienoiseni! sanoi d'Artagnan.
-- Oh, kaikesta sydämmestäni! sillä minä kyllä tiedän mitä rakkaus on.
-- Sinäkö tiedät mitä rakkaus on? sanoi d'Artagnan, ensi kertaa
katsellen häntä tarkemmasti.
-- Oi, tiedän.
-- No niin, sen sijaan että surkuttelet minua, tekisit paremmin, jos
auttaisit minua kostamaan emännällesi.
-- Ja millä tavoin tahtoisitte hänelle kostaa?
-- Minä tahtoisin valloittaa hänet ja sysätä syrjään kilpailijani.
-- Siihen minä en koskaan rupea teitä auttamaan, herra, sanoi Ketty
vilkkaasti.
-- Ja miksikä et? kysyi d'Artagnan.
-- Kahdesta syystä.
-- Mitkä ne ovat?
-- Ensiksikin, emäntäni ei ole koskaan rakastava teitä.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Te olette loukanneet häntä syvästi.
-- Minä! millä minä olisin voinut häntä loukata, minä, joka siitä saakka
kuin olen hänet tuntenut, olen madellut kuin orja hänen jaloissaan;
selitä, ole niin hyvä.
-- Sitä minä en koskaan ilmoita kellenkään muulle kuin sille
miehelle ... joka katsoo sieluni pohjaan saakka.
D'Artagnan silmäsi Ketty'ä toisen kerran. Nuoressa tytössä oli semmoinen
tuoreus ja kauneus, että moni ruhtinatar olisi antanut ruununsa siitä.
-- Ketty, sanoi hän, minä katson sinun sielusi pohjaan saakka, jos
tahdot; siitä ei ole estettä, rakas lapseni; ja hän painoi suudelman
hänen huulilleen, jolloin lapsi-parka muuttui punaiseksi kuin kirsikka.
-- Oh, ei! huudahti Ketty, te ette rakasta minua, te rakastatte
emäntääni, sen sanoitte minulle vast'ikään.
-- Ja estääkö se ilmoittamastasi minulle toista syytä?
-- Toinen syy, virkkoi Ketty rohjenneena suudelmasta ja nuoren miehen
silmäyksestä, toinen syy on se että jokaisella on oma rakkautensa
lähimpänä.
Silloin muistui d'Artagnan'in mieleen Ketty'n viehkeät silmäykset, hänen
monet kohtauksensa etehisessä, portaissa, käytävässä, hänen
hipaisemisensa ja hänen tukahdutetut huokauksensa; mutta kun hänellä oli
mielessä vaan tuon ylhäisen naisen miellytteleminen, oli hän halveksinut
kamarineitsyttä; ken pyytää kotkaa, hän ei välitä varpusista.
Tällä erää havaitsi gaskonjalaisemme yhdellä silmäyksellä kaiken sen
hyödyn, minkä hän voi saada tuosta rakkaudesta, jonka Ketty niin
lapsellisesti ja kainostelematta oli tunnustanut: sen avulla hän näet
sai anastetuksi itselleen kreivi de Wardes'ille menevät kirjeet, sai
salaiset tiedot aivan paikallaan, pääsi milloin hyvänsä Ketty'n
huoneesen, joka oli hänen emäntänsä huoneen vieressä. Niinkuin näkyy,
uhrasi tuo uskoton jo ajatuksissaan tuon tyttöraukan, voittaaksensa
puoleensa mylady'n joko hyvällä tai pahalla.
Hän rupesi siis kauniilla sanoilla selittämään ihastustansa Ketty'ä
kohtaan ja todisteeksi rakkaudestansa ilmoitti hän heittävänsä sikseen
koko sen iltaisen vierailunsa mylady'n luona ja pitävänsä seuraa
kauniille Ketty'llensä.
Mutta tuskin oli hän päässyt tätä sanomasta, kun kello helähti mylady'n
puolella.
-- Taivasten tekijä! huudahti Ketty, emäntäni kutsuu minua; menkää,
menkää joutuen pois.
D'Artagnan nousi ja otti lakkinsa ikäänkuin aikoakseen totella; sitten
avasi hän nopeasti erään suuren kaapin oven ja pujahti sinne mylady'n
pukujen sekaan.
-- Mitä te teette? huudahti Ketty.
D'Artagnan sulkeutui kaappiin mitään vastaamatta.
-- No, huusi mylady ärjyen, nukutko sinä, koska et tule kun minä soitan?
D'Artagnan kuuli avattavan äkkiä väliovea.
-- Tässä olen, mylady, huudahti Ketty, rientäen emännällensä vastaan.
Molemmat menivät nyt mylady'n makuusuojaan ja kun ovi oli jäänyt auki,
kuuli d'Artagnan mylady'n vielä hetken aikaa toruvan kamarineitsyttänsä;
sitten leppyi hän ja puhe kääntyi d'Artagnan'iin, Ketty'n puuhaillessa
hänen riisumisessaan.
-- No, gaskonjalaistamme en ole saanut nähdä tänä iltana, sanoi mylady.
-- Kuinka, mylady, vastasi Ketty, eikö hän ole ollutkaan täällä? Onko
hän niin huikentelevainen ennenkuin edes on saavuttanut onneansa?
-- Ei suinkaan, häntä on estänyt herra de Tréville tai herra Desessarts.
Minä ymmärrän semmoisia, Ketty; hänet minä kyllä vedän pauloihini.
-- Mitä mylady aikoo hänelle tehdä?
-- Mitäkö aion hänelle tehdä? Ole huoleti, Ketty; hänen ja minun kesken
on olemassa jotakin, josta hän ei tiedä mitään ... hän oli vähällä
menettää minulta kardinaalin suosion. Mutta minä olen sen kostava!
-- Minä luulin mylady'n rakastavan häntä.
-- Minäkö rakastaisin häntä! Minä inhoon häntä! Hupsu, jolla on lord
Winter'in henki käsissään, eikä tapa häntä ja saattaa minulle sillä
tavoin vahinkoa kolmesataa tuhatta livre'ä pelkkää korkoa!
-- Niin tosiaan, sanoi Ketty, teidän poikanne oli setänne ainoa
perillinen ja siksi kunnes hän on päässyt lailliseen ikään, olisitte te
saaneet hallita hänen omaisuuttansa.
D'Artagnan vapisi luihin ja ytimiin saakka kuullessaan tuon suloisen
olennon soimaavan häntä siitä ett'ei hän ollut tappanut tuota miestä,
jonka hän oli nähnyt osoittavan niin paljon ystävyyttä mylady'ä kohtaan.
-- Jo olisinkin, jatkoi mylady, kostanut hänelle, ell'ei kardinaali, en
tiedä mistä syystä, olisi kehoittanut minua säästämään häntä.
-- Vai niin, mutta mylady ei ole säästänyt tuota pikku rouvaa, jota hän
rakasti.
-- Ahaa, tuota kauppiaan rouvaa Fossoyeurs'in kadulta! Ett'eikö hän jo
ole unhottanut häntä olleen olemassakaan? Kaunis kosto, totta tosiaan!
Kylmä hiki valui d'Artagnan'in otsalta: tuo nainenhan oli koko hirviö!
Hän kuunteli vielä, vaan pahaksi onneksi oli riisuutuminen jo päättynyt.
-- Hyvä on, sanoi mylady, mene suojaasi, ja huomenna tulee sinun koettaa
saada vihdoinkin vastaus siihen kirjeesen, jonka annoin sinulle.
-- Kreivi de Wardes'inko kirjeesen? kysyi Ketty.
-- Tietysti, kreivi de Wardes'in.
-- Hän näyttää minusta olevan juuri vallan päinvastainen kuin tuo herra
d'Artagnan-parka.
-- Menkää, neiti, sanoi mylady, minä en suvaitse arvosteluja.
D'Artagnan kuuli oven suljettavan ja pantavan salpaan, ja nyt oli mylady
sulkeutunut kamariinsa. Ketty väänsi omalta puoleltaan, niin hiljaa kuin
suinkin voi, oven lukkoon, ja samassa syöksähti d'Artagnan ulos
kaapista.
-- Jumalani! sanoi Ketty aivan hiljaa, mikä teitä vaivaa? Tehän olette
vallan kalpea!
-- Inhottava olento! mutisi d'Artagnan.
-- Hiljaa, hiljaa, menkää! sanoi Ketty; mylady'n ja minun huoneeni
välillä on vaan hieno seinä, niin että kaikki kuuluu toiseen mitä
toisessa puhutaan.
-- No niin, mutta sanohan nyt kumminkin, kuinka rouva Bonacieux'in on
käynyt.
Tyttö parka vakuutti kiven kovaan ett'ei hän tiennyt siitä mitään, koska
hänen emäntänsä ei milloinkaan ilmoittanut hänelle salaisuuksiansa muuta
kuin puoliksi. Hän luuli voivansa vaan sen verran sanoa, että rouva
Bonacieux ei ollut kuollut.
Kuinka hän muka oli ollut vähällä menettää mylady'lta kardinaalin
suosion, siitä ei Ketty myöskään mitään tiennyt. Vaan d'Artagnan tiesi
sen asian paremmin. Hän huomasi mylady'n tarkoittavan timanttijuonen
huonoa onnistumista.
Mutta kaikista selvintä kumminkin oli että mylady'n viha d'Artagnan'ia
kohtaan perustui siihen, ett'ei hän ollut tappanut mylady'n lankoa.
D'Artagnan palasi seuraavana päivänä mylady'n luokse. Mylady oli sangen
huonolla tuulella, d'Artagnan arvasi että häntä harmitti se ett'ei
kreivi de Wardes'ilta tullut vastausta. Ketty tuli sisään; mutta mylady
kohteli häntä tylysti. Silmäys, jonka Ketty loi d'Artagnan'iin, tahtoi
sanoa: näettehän että minä kärsin teidän tähtenne.
Loppupuolella iltaa taltui tuo kaunis leijonatar, hän kuunteli hymyillen
d'Artagnan'in helliä sanoja, antoipa kätensäkin hänelle suudeltavaksi.
Lähtiessään ei d'Artagnan tiennyt mitä ajatella; mutta hänen päätänsä ei
niinkään hevillä saatu pyörälle, hänellä oli mielessä omat tuumansa.
Hän tapasi Ketty'n portilla ja samoinkuin edellisenä iltana meni hän
nytkin hänen luoksensa. Ketty oli saanut paljon nuhteita; häntä oli
syytetty huolimattomuudesta. Mylady ei voinut käsittää kreivi de
Wardes'in vaitioloa; hän oli käskenyt Kettyä tulemaan hänen luoksensa
kello yhdeksän huomisaamuna ottamaan kolmatta kirjettä.
D'Artagnan otti Ketty'ltä lupauksen että hän toisi huomisaamuisen
kirjeen hänen käsiinsä; tyttö-parka lupasi kaikki mitä d'Artagnan pyysi;
hän oli hurmautunut.
Seuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan näki hän Ketty'n tulevan.
Hänellä oli kädessä uusi kirje mylady'ltä. Tällä kertaa ei tyttö-parka
yrittänytkään estämään d'Artagnan'ia ottamasta sitä.
D'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavaa:
"Tämä on nyt kolmas kerta kuin kirjoitan teille; ja tämän kirjoitan minä
sanoakseni että minä rakastan teitä. Ja täydellisemmäksi vakuudeksi
tälle tunnustukselleni lähetän minä kirjeentuojan mukana teille siitä
näkyväisen todisteen"...
-- Minkä todisteen? huudahti d'Artagnan äkkiä, pysähdyttäen lukemisensa,
ja loi leimahtavan silmäyksensä vapisevaan Ketty-parkaan.
-- Tämän, vastasi Ketty, vetäen poveltansa pienen rasian ja ojentaen sen
d'Artagnan'ille.
D'Artagnan avasi sen kuumeentapaisesti ja otti rasiasta kauniin
timanteilla koristetun safiirisormuksen.
-- Mitä tämä on? huudahti hän, emäntäsi kosii minua aivan
kouraantuntuvalla tavalla.
-- Ei teitä, vaan kreivi de Wardes'ia, huomautti Ketty.
-- Aivan oikein, kreivi de Wardes'ia, piti sanomani, mutta mitäs
kirjeessä vielä puhutaan, maltappas.
"Varokaa itseänne, ett'en kirjoita teille neljättä kertaa, sanoakseni,
että minä vihaan teitä. Jos te kadutte sitä tapaa, millä olette minua
kohdelleet, on tämän kirjeen ja sormuksen tuoja teille ilmoittava, millä
tavoin kunniallinen mies on hankkiva anteeksi-antamuksen rikoksellensa."
D'Artagnan punastui ja vaaleni monta kertaa tuota kirjettä lukiessansa.
-- Ah, te rakastatte häntä vielä! sanoi Ketty, joka ei
silmänräpäystäkään kääntänyt silmiänsä pois nuoren miehen kasvoista.
-- Ei Ketty, sinä petyt; minä en rakasta häntä enää, vaan minä tahdon
kostaa hänen ylenkatseensa.
Näin sanottuaan istahti hän pöydän ääreen, otti kynän käteensä
ruvetaksensa kirjoittamaan. Mutta monenlaiset tunteet taistelivat hänen
sydämmessänsä, ja niin hämmensivät hänen ajatuksiansa, ett'ei yhtään
sanaa ilmestynyt paperille.
Äkkiä nousi hän tuoliltaan ja sanoi:
-- Ketty, sinä jäät tänne hetkiseksi odottamaan, minä palaan heti
takaisin.
Ja ennenkuin Ketty-parka ennätti mitään virkkaa, oli d'Artagnan mennyt,
annettuaan Planchet'ille käskyn sulkea oven, eikä päästää ketään sisään
eikä ulos.
D'Artagnan riensi Athoksen luokse. Hän kertoi antauneensa kummalliseen
seikkailuun ja pyysi hänen neuvoansa. Athos rypisti useita kertoja
kulmiansa.
-- Sinun mylady'si, sanoi hän, näyttää olevan kelvoton olento, vaan
väärin olet kumminkin tehnyt ruvetessasi häntä pettämään; sinulla on nyt
tavalla tai toisella kauhea vihollinen niskoillasi.
Puhuessansa katseli Athos tarkasti tuota timanteilla ympäröityä
safiiria, joka nyt oli loistamassa d'Artagnan'in sormessa.
-- Tätäkö katselet? sanoi d'Artagnan, ojentaen kättänsä hänelle.
-- Niin, se muistuttaa minulle erästä perintökalleutta.
-- Eikös se ole kaunis? kysyi d'Artagnan.
-- Oivallinen! myönsi Athos. Enpä olisi luullut että on kahta noin
kirkasta safiiria. Oletko vaihettanut sen timanttisormukseesi?
-- En, sanoi d'Artagnan, tämä on lahja kauniilta englantilattareltani
tai oikeammin ranskalattareltani, sillä vaikka en ole häneltä
sukuperäänsä lähemmin tiedustanut, olen varma siitä että hän on
syntyjään ranskalainen.
-- Oletko saanut tuon sormuksen mylady'lta? huudahti Athos äänellä, joka
ilmoitti hänen olevan kovassa mielenliikkeessä.
-- Olen juuri vast'ikään.
-- Näytäppäs sitä, sanoi Athos.
-- Tässä se on, vastasi d'Artagnan, vetäen sen sormestaan.
Athos tutki sitä ja muuttui kalmankalpeaksi; sitten koetteli hän sitä
vasemman kätensä sakarisormeen; se sopi siihen niin hyvin kuin olisi se
ollut siihen tehty.
Vihan ja koston pilvi vetäysi Athoksen muutoin niin tyynelle otsalle.
-- Se on mahdotonta, että tämä voisi olla sama, sanoi hän. Kuinka
saattaa tämä sormus olla lady Clarik'in hallussa? Ja kumminkin on
uskomatonta että voisi olla kahta niin yhdennäköistä sormusta.
-- Tunnetko sinä tämän sormuksen? kysyi d'Artagnan.
-- Luulin sen tuntevani, vastasi Athos, vaan epäilemättä erhetyin.
Hän jätti sormuksen takaisin d'Artagnan'ille, vaan ei kumminkaan
lakannut katselemasta sitä.
-- Minä pyydän, paras veikkoseni, sanoi hän hetken mietittyänsä, ota
pois tuo sormus sormestasi tai käännä sen kanta sisäänpäin; se tuopi
mieleeni niin hirmuisia muistoja, ett'en minä voisi koota ajatuksiani
puhuakseni kanssasi. Sinähän tulit pyytämään neuvoani? Etkös sanonut
olevasi kahdella päällä mitä sinun oli tekeminen? Vaan maltappas vielä;
näytähän tuota safiiria; siinä mistä minä puhuin oli reunassa erään
tapauksen vuoksi pieni naarmu.
D'Artagnan otti sormuksen toistamiseen sormestaan ja antoi sen
Athokselle.
Athos säpsähti.
-- Kas vaan, sanoi hän; eikös tämä ole kummallista! Hän osoitti
d'Artagnan'ille naarmun.
-- Mutta keltä sinä olet saanut safiirisi, Athos?
-- Äidiltäni, joka sen vuorostaan oli saanut äidiltänsä. Niinkuin
sanoin, oli se vanha perintökalleus ... jonka ei olisi koskaan pitänyt
päästä suvusta pois.
-- Ja oletko ... myönyt sen? kysyi d'Artagnan eperoiden.
-- En, vastasi Athos, omituisesti hymyten, minä annoin sen pois eräässä
rakkauden hurmaustilassa, niinkuin se nyt on annettu sinulle.
D'Artagnan vaipui myöskin ajatuksiinsa. Hän oli näkevinänsä mylady'n
sielussa kuiluja, joiden syvyydet olivat pimeät ja hirvittävät.
Hän ei pannut sormusta enää sormeensa, vaan pisti sen taskuunsa.
-- Kuuleppas, sanoi Athos, tarttuen hänen käteensä, sinä tiedät että
minä pidän sinusta, d'Artagnan; jos minulla olisi poika, en voisi
hänestä pitää enemmän. No niin, tottele minua: luovu tuosta naisesta;
minä en häntä tunne, vaan jonkunmoinen aavistus sanoo minulle, että hän
on kadotettu olento ja tuopi onnettomuutta.
-- Sinä olet oikeassa, sanoi d'Artagnan, minä luovun hänestä. Minä
tunnen että tuo nainen minua kauhistaa.
-- No niin, siinä teet oikein, poikani, sanoi Athos puristaen
gaskonjalaisen kättä melkein isällisesti. Suokoon taivas, ett'ei tuo
nainen jättäisi hirveitä jälkiä sinun elämääsi.
Ja silloin d'Artagnan lähti Athoksen luota, palaten kiiruumman kautta
kotiinsa, jossa Ketty oli odottamassa kalpeana ja vapisevana.
Vaikka d'Artagnan hetkistä ennen oli todellakin vielä rakastanut
mylady'ä, olivat Athoksen neuvot sekä hänen oman sydämmensä parempi ääni
lujentaneet hänen tahtonsa siihen määrään, että hän päätti ijäksi luopua
mylady'stä. Tämän luopumuksen suoritti hän sillä tavoin, että tarttui
kynään ja kirjoitti seuraavan vastauksen:
"Elkää odotelko minua, rouva hyvä; aina siitä saakka kuin paranin,
on minulla niin monta ystävää tervehdittävänä, että minun täytyy
asettaa käyntini jonkunmoiseen järjestykseen. Sittenkuin teidän
vuoronne tulee, kyllä ilmoitan siitä teille ajallansa.
Minä suutelen teidän käsiänne, arvoisa rouva.