Aramiksen ja Porthoksen sotavarukset.
Siitä lähtien kuin sotavaruksien puuha alkoi, eivät nuo neljä ystävystä
pitäneet mitään säännöllisiä kokouksia; syötiin päivällistä kukin
suunnallansa missä sattui, tai oikeammin missä saatiin. Sotapalvelus vei
sekin oman kalliin aikansa, joka niin joutuisasti riensi. Oli vaan
suostuttu siitä että tavattaisiin toisiaan kerta viikossa, kello yksi
päivällä, Athoksen luona, koska Athos pysyi päätöksessään ett'ei astuisi
jalkaansa huoneesta ulos.
Juuri päivää ennen kuin d'Artagnan kreivi de Wardes'ina oli kirjoittanut
tuon ratkaisevan vastauksen mylady'lle, oli heillä yksi noita
suostutuita kokouksiansa.
Kun d'Artagnan saapui Athoksen luokse, tapasi hän Athoksen ja Aramiksen
siellä syvissä tuumailuissa. Aramiksessa tuntui vielä halu ottaa
takaisin yllensä papinkauhtana; tavallisuuden mukaan ei Athos käskenyt
eikä kieltänyt. Athoksen mielestä näet jokaisen tuli menetellä omissa
asioissaan mielensä mukaan. Hän ei antanut koskaan neuvoja, ell'ei niitä
häneltä nimenomaan pyydetty. Eikä hän niitä antanut edes ensi
pyynnölläkään.
-- Yleensä, niin oli hänen tapa sanoa, pyydetään neuvoja sen vuoksi
ett'ei niitä kumminkaan sitten seurata: tai jos seurataan, niin sen
vuoksi että on ketä syyttää niiden antamisesta.
Porthos saapui hetkistä myöhemmin kuin d'Artagnan. Neljä ystävystä oli
siis taas yhdessä.
Nuo neljä muotoa ilmaisivat kukin omaa mielialaansa: Porthoksen
levollisuutta, d'Artagnan'in toivoa, Aramiksen levottomuutta ja Athoksen
huolettomuutta. Heidän vähän aikaa keskusteltuansa, jolloin Porthos oli
hieman viittaillut sinnepäin että muka eräs ylhäinen henkilö oli ottanut
auttaaksensa häntä pulastansa, Mousqueton astui sisään.
Hän tuli pyytämään Porthosta kotiin, jossa, lausui Mousqueton surkean
näköisenä, hänen läsnäolonsa oli peräti välttämätön.
-- Ovatko sotavarukseni tulleet? kysyi Porthos.
-- Ovat tai eivät ole, vastasi Mousqueton.
-- No sanohan toki mitä tarkoitat?
-- Tulkaahan kotiin, herrani.
Porthos nousi seisomaan, kumarsi jäähyväisiksi ja astui ulos.
Tuokion perästä näkyi Bazin kynnyksellä.
-- Mitäs sinulla on asiaa, ystäväni? kysyi Aramis sillä lempeällä
puheentavalla, joka häneen aina ilmestyi silloinkuin hänen ajatuksensa
vaan kääntyivät hengellisyyteen päin.
-- Eräs mies odottaa teitä kotona, vastasi Bazin.
-- Mies! kuka mies?
-- Muudan kerjäläinen.
-- Anna hänelle almu, Bazin, ja käske rukoilemaan erään vaivaisen
syntisen edestä.
-- Kerjäläinen tahtoo kaikin mokomin teitä puhutella ja väittää että te
tulette sangen iloiseksi hänen tapaamisestansa.
-- Eikö hänellä ollut mitään erityistä sanottavaa minulle?
-- Oli. Jos herra Aramis, sanoi hän, empii tulla minua tapaamaan, niin
sanokaa että minä tulen Tours'ista.
-- Tours'ista? huudahti Aramis; hyvät herrat, suokaa anteeksi, mutta
varmaankin mies tuopi minulle sanomia, joita juuri olen odottanut.
Ja nousten samassa tuoliltaan, hän kiirehti joutuisasti ulos.
Athos ja d'Artagnan jäivät kahdenkesken.
-- Luulenpa että noilla veitikoilla on asiat selvillä. Tai mitä luulet,
d'Artagnan? kysyi Athos.
-- Minä luulen samaa; vaan, Athos veikkoseni, sinä joka niin auliisti
jaoit pois englantilaisen pistole't, hyvästi saadun omaisuutesi, mitä
sinä mietit?
-- Minä olen aivan tyytyväinen että tapoin sen hupsun, koskapa
englantilaisen tappaminen on hyvä työ; vaan jos olisin ottanut hänen
rahansa, painaisivat ne minua kuin omantunnon vaivat.
-- Onpa sinulla, Athos veikkoseni, toden totta käsittämättömät
ajatukset.
Mutta me jätämme nyt heidät keskustelemaan ja seuraamme Aramista.
Näimme jo mikä kiire Aramikselle tuli, kun hän sai kuulla tuon
kerjäläisen tulleen Tours'ista. Muutamassa hyppäyksessä oli hän
kotonansa.
Siellä oli todellakin mies, pienikasvuinen, viekassilmäinen, ja
ryysyihin puettu.
-- Tekö se olette minua kysyneet? sanoi muskettisoturi.
-- Niin, minä tahtoisin puhutella herra Aramista, oletteko te hän?
-- Sama mies. Onko teillä mitään tuotavaa minulle?
-- On, jos näytätte minulle erään kirjaillun niistimen.
-- Tässä se on, sanoi Aramis, otettuaan avaimen povitaskustaan ja
avattuaan pienen ebenpuisen, simpukoilla koristellun rasian.
-- Hyvä on, sanoi kerjäläinen. Käskekää lakeija pois.
Bazin, joka oli utelias tietämään mitä miehellä oli Aramikselle asiaa,
oli näet kiiruhtanut aivan Aramiksen kantapäillä ja saapunut kotiin
melkein samaan aikaan kuin hän. Mutta tuo kiiruhtaminen häntä varsin
vähän hyödytti. Kerjäläisen käskystä Aramis viittasi hänen poistumaan ja
hänen täytyi totella.
Kun Bazin oli poissa, loi kerjäläinen pikaisen silmäyksen ympärillensä,
tarkastaakseen ett'eikö kukaan voinut häntä nähdä tai kuulla, ja
päästettyään irti nahkavyönsä, joka piteli koossa hänen ryysyistä
takkiaan, alkoi hän ratkoa sen ylipuolta ja veti hetkisen perästä esille
kirjeen.
Aramis huudahti ilosta, nähdessään sinetin, suuteli päällekirjoitusta ja
avasi kuoren melkein hartaudella, ja luki seuraavat sanat:
"Ystäväni! Kohtalo tahtoo meitä vielä olemaan erillämme jonkun
aikaa, mutta nuoruuden ihanat päivät eivät vielä ole ohitsemme. Tee
velvollisuutesi sodassa; minä teen omalla tahollani. Ota vastaan
mitä sanansaattaja sinulle antaa; taistele sodassa niinkuin kunnon
aatelismiehen sopii ja muista minua, joka hellästi suutelen sinun
mustia silmiäsi. Hyvästi, eli paremmin, hyvästi näkemään asti!"
Kerjäläinen yhä vaan ratkoi takkiansa; yksitellen otti hän likaisista
ryysyistänsä sata viisikymmentä espanjalaista kaksoispistole'a jotka hän
latoi pöydälle. Sitten avasi hän oven, kumarsi ja meni tiehensä,
ennenkuin nuori mies, joka seisoi aivan ällistyneenä, oli uskaltanut
virkkaa hänelle sanaakaan.
Aramis luki kirjeen uudestaan ja huomasi silloin seuraavan
jälkiliitteen:
"P. S. Sinun tulee kohdella sanansaattajaa hyvin, sillä hän on
jalosukuinen espanjalainen kreivi."
-- Mitä kultaisia unelmia nämä ovatkaan! huudahti Aramis. Oi, kuinka
ihanaa on elämä! Niin, me olemme nuoria, ja meitä odottaa vielä autuaat
päivät! Oi, sinulle pyhitän minä rakkauteni, vereni, henkeni! Kaikki,
kaikki, kaikki omistan minä sinulle, armas lemmittyni!
Hän suuteli kirjettä ihastuksen vallassa, katsomatta edes kultarahoja,
jotka kiilsivät pöydällä.
Bazin kolkutti ovelle; Aramiksella ei ollut syytä pysyttää häntä enää
erillänsä, hän salli hänen tulla sisään.
Bazin seisahtui hämmästyneenä, nähdessään kaiken tuon kullan paljouden
ja unhotti ilmoittaa d'Artagnan'ia, joka uteliaana tietämään ken tuo
kerjäläinen oli, Athoksesta erottuaan oli lähtenyt suoraa päätä
Aramiksen luokse.
Kun d'Artagnan ei kursaillut Aramista, tuli hän, huomattuaan että Bazin
ei muistanutkaan ilmoittaa häntä, itse ilmoittamaan tuloansa.
-- Aa, hiisi vieköön, Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, jos nuo ovat
niitä luumuja, joita sinulle lähetetään Tours'ista, niin sano minun
puolestani suuret kiitokset sille tarhurille, joka ne on poiminut.
-- Sinä petyt, veikkoseni, sanoi Aramis sotkien asiaa; minun
kirjankustantajani on ne lähettänyt sen runoelman maksuksi, jonka
sommittelin yksitavuisista säkeistä sillä kaukaisella matkallamme.
-- Ahaa, tosiaan! sanoi d'Artagnan; onpa se varsin antelias
kirjankustantaja, Aramis veikkoseni, muuta en voi sanoa.
-- Kuinka, herra! huudahti Bazin, maksetaanko yhdestä runoelmasta noin
runsaasti? se on käsittämätöntä! Oh, herra, te osaatte mitä tahdotte,
teistä tulee Voiture'n ja Benserade'n vertainen. Sepä vasta on jotakin.
Runoilija on melkein yhtä kuin apotti. Ah, herra Aramis! ruvetkaa
runoilijaksi, olkaa niin hyvä.
-- Bazin ystäväni, sanoi Aramis, luulenpa sinun sekoittuvan puheesemme.
Bazin huomasi tehneensä tyhmyyden; hän painoi päänsä alas ja meni
matkaansa.
-- Vai niin, että sinä myöt nerontuotteitasi kullanpainon mukaan, sanoi
d'Artagnan hymyillen; sinä olet sangen onnellinen mies, ystäväni; mutta
varoitappas ett'et pudota tuota kirjettä, joka pilkistää esille takkisi
taskusta ja joka kaiketi myöskin on kustantajaltasi.
Aramis punastui silmänvalkeiseen saakka ja painoi kirjeen syvemmälle.
-- D'Artagnan veikkoseni, jos sinua haluttaa, niin menkäämme ystäviämme
tapaamaan; ja kun minä nyt olen rikas, niin voimme tänään syödä yhdessä
päivällistä odottaessamme kunnes te rikastutte vuorollanne.
-- No peijakas, sanoi d'Artagnan, vallan mielelläni! Siitä onkin jo
kauvan kuin saimme kunnon päivällistä, jonka vuoksi voimme vähän
kostuttaa kaulaamme muutamilla pullollisilla vanhaa bourgogne'a.
-- Olkoon menneeksi vanhaa bourgogne'a! minäkin pidän siitä sangen
paljon, sanoi Aramis, jolta kullan näkeminen oli pyyhkäissyt kaikki
jumaliset ajatukset niinkuin siivillä.
Otettuaan mukaansa kolme neljä kaksoispistole'a päivälliskustannusten
varalle, kätki hän muun osan tuohon ebenpuiseen rasiaan, jossa hän
säilytti kirjailtua niistintänsä, tuota merkillistä taikakaluansa.
Molemmat ystävykset lähtivät nyt takaisin Athoksen luokse, joka, pysyen
päätöksessään ett'ei liikahtaisi kotoaan, otti toimittaaksensa
päivällisen luoksensa. Koska hän hyvin ymmärsi herkkupöydän
järjestämistä, d'Artagnan ja Aramis suostuivat mielellään jättämään
päivällishuolet hänen toimeksensa.
He menivät nyt Porthoksen luokse; Bac'in kadun kulmassa kohtasivat he
Mousqueton'in, joka surkean näköisenä ajoi edellänsä hevosta ja aasia.
D'Artagnan huudahti ilonsekaisesta hämmästyksestä.
-- Aa, minun keltainen hevoseni! sanoi hän. Katsoppas tuota hevosta,
Aramis.
-- Huu, millainen luuska! vastasi Aramis.
-- Tiedäppäs, ystäväni, jatkoi d'Artagnan, juuri tuolla hevosella minä
Pariisiin tulin.
-- Mitä! Tunteeko herra tämän hevosen? kysyi Mousqueton.
-- Sillä on peräti omituinen väri, sanoi Aramis; tuon karvaista en ole
koskaan vielä ennen nähnyt.
-- Sen kyllä uskon, sanoi d'Artagnan. Sen vuoksi möinkin sen kolmeen
écu'sen, jonka hinnan sain kaiketi vaan tuon karvan vuoksi. Mutta kuinka
tämä hevonen on joutunut sinun käsiisi, Mousqueton?
-- Ah, huokasi palvelija, elkää kysykö minulta, hyvä herra, tässä on
meidän herttuattaren mies tehnyt katalan kepposen.
-- Kuinka niin, Mousqueton?
-- Asian laita on semmoinen, että me olemme sangen hyvässä suhteessa
erääsen korkea-arvoiseen naiseen, herttuatar...; mutta suokaa anteeksi,
herrani on käskenyt minun pitämään sitä salassa. Hän oli saanut meidät
ottamaan vastaan erään pienen muiston, erään komean espanjalaisen ratsun
ja andalusialaisen aasin, joita oli oikein ilo katsella. Mutta puoliso
sai vihiä asiasta; hän otti tiellä takavarikkoon kumpaisenkin ja lähetti
meille nämä onnettomat elukat.
-- Joita sinä nyt olet viemässä takaisin, vai kuinka? kysyi d'Artagnan.
-- Juuri niin, vastasi Mousqueton. Huomaattehan, ett'emme voi olla
tyytyväiset tämmöisiin, niiden sijasta, jotka meille luvattiin?
-- Ettehän toki, hiisi vieköön, vaikka kylläpä olisin tahtonut nähdä
Porthoksen keltaisen hevoseni selässä; siitä olisin saanut selvän kuvan
miltä minä näytin Pariisiin tullessani. Mutta elkäämme viivyttäkö sinua,
Mousqueton, mene vaan toimittamaan isäntäsi asiaa. Onko hän kotona?
-- On, sanoi Mousqueton, mutta sangen pahalla tuulella!
Ja hän jatkoi matkaansa Grand-Augustin'in rantakatua kohden, jolla välin
molemmat ystävykset menivät kolkuttamaan onnettoman Porthoksen ovelle.
Mutta hän oli nähnyt heidän tulonsa pihalla, eikä ollut kiireissään
avaamaan. He kolkuttivat siis turhaan.
Sillä aikaa Mousqueton kulki tietänsä, ja mentyänsä Pont-Neuf'in sillan
yli, yhä vaan ajaen noita kahta kaakkiansa, joutui hän Ours'in kadulle.
Perille päästyänsä sitoi hän, isäntänsä käskyn mukaan, hevosen ja aasin
marhaminnasta prokuraattorin portin pieleen; sitten, huolimatta sen
enempää heidän vastaisesta kohtalostansa, hän palasi Porthoksen luokse
ja ilmoitti että hänen käskynsä oli täytetty.
Jonkun ajan perästä nuo molemmat elukat, jotka eivät olleet syöneet
sittenkuin aamusella, nostivat semmoisen äänen, että prokuraattori käski
juoksupojan mennä tiedustelemaan naapureilta kenenkä hevonen ja aasi
siellä mahtoi olla.
Rouva Coquenard tunsi lahjansa, eikä alussa voinut käsittää tuota
paluuttamista; mutta Porthoksen käynti sen kohta selitti. Vihastus,
joka säkenöitsi muskettisoturin silmissä, huolimatta hänen
hillitsemisestänsä, säikähdytti tuon hellän armastajan. Mousqueton ei
sitä paitsi ollut salannut isännältänsä, että hän oli kohdannut
d'Artagnan'in ja Aramiksen, ja että d'Artagnan oli tuntenut tuon
keltaisen hevosen samaksi béarnelaiseksi hevoskäpykäksi, jolla hän oli
tullut Pariisiin ja jonka hän oli myönyt kolmeen écu'sen.
Porthos meni pois sittenkuin hän ja prokuraattorin rouva olivat
päättäneet kohdata toisiansa Saint-Magloire'n luostarissa. Kun
prokuraattori näki muskettisoturin lähtevän, pyysi hän häntä
päivällisille, vaan sen kutsumuksen Porthos hylkäsi majesteetillisen
näköisenä.
Vapisten meni rouva Coquenard Saint-Magloire'n luostariin, sillä hän
arvasi mitä nuhteita hän oli saapa; mutta hänet oli lumonnut Porthoksen
komea käytöstapa.
Kaikki soimaukset ja sadatukset mitä mies, jonka ylpeyttä on loukattu,
voipi laskea naista kohden, kaikki ne laski Porthos nöyrtynyttä
prokuraattorin rouvaa kohden.
-- Oi, voi, sanoi onneton rouva, minä olen tehnyt parhaimpani mukaan.
Eräs meidän velkamies, muudan hevoskauppias, oli sitkeä maksamaan; minä
otin sen vuoksi tuon aasin ja hevosen hänen velastansa. Hän oli luvannut
minulle kaksi komeata elukkaa.
-- No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos; jos tuo hevoshuijari oli teille
velkaa enemmän kuin viisi écu'tä, niin on hän petturi.
-- Ei suinkaan ole luvatonta koettaa saada helpolla hinnalla, herra
Porthos, sanoi prokuraattorin rouva, puollustellen itseään.
-- Ei suinkaan, rouva hyvä, vaan ne, jotka koettavat saada helpolla
hinnalla, saavat suvaita toisten hakea auliimpia ystäviä.
Porthos pyörähti kantapäällään ja astui muutamia askelia pois päin,
aikoen muka mennä tiehensä.
-- Herra Porthos, herra Porthos! huusi prokuraattorin rouva. Minä olen
väärässä, sen tunnustan, minun ei olisi pitänyt tinkiä silloin kuin oli
hankittava varukset semmoiselle sotilaalle.
Vastaamatta mitään astui Porthos vielä muutaman askeleen pois päin.
Prokuraattorin rouva oli näkevinänsä hänet loistavassa utupilvessä
herttuattarien ja markiisittarien ympäröimänä, jotka heittelivät
kultasäkkejä hänen jalkojensa juureen.
-- Taivaan nimessä, pysähtykäähän toki, herra Porthos, huusi
prokuraattorin rouva. Pysähtykää että saamme puhua.
-- Teidän kanssanne puhuminen tuottaa minulle paljasta onnettomuutta,
sanoi Porthos.
-- Mutta sanokaahan toki, mitä te pyydätte?
-- En mitään, sillä se on yhdentekevä pyydänkö tai en.
Prokuraattorin rouva ojensi käsivartensa Porthosta kohden ja tuskan
vallassa huusi hänelle:
-- Herra Porthos, enhän minä semmoisia asioita ymmärrä. Tietäisinkö minä
mitä hevonen on? tietäisinkö minä mitä varukset ovat?
-- Teidän olisi pitänyt luottaa minuun, joka semmoisia seikkoja
ymmärrän, rouva hyvä, mutta te tahdoitte säästää ja siis kiskoa minua.
-- Minä tein väärin, herra Porthos, vaan minä korjaan sen.
-- Millä tavoin? kysyi muskettisoturi.
-- Kuulkaahan. Tänä iltana menee Coquenard herttua de Chaulnes'in
luokse, joka on kutsunut häntä erääsen neuvotteluun, mikä kestää ainakin
kaksi tuntia. Tulkaa silloin, me olemme silloin yksin ja voimme asettaa
kaikki parhaimmalla tavoin.
-- Hyvä! se kuuluu joltakin, armaani!
-- Suotteko minulle anteeksi?
-- Sittenhän nähdään, sanoi majesteetillisesti Porthos.
Ja he erosivat toisistaan sanoen: tänä iltana siis.
-- Peijakas! mietti Porthos mennessään, minusta alkaa näyttää niinkuin
kumminkin olisin pääsemässä mestari Coquenard'in raha-arkulle.