Eräät prokuraattorin päivälliset.
Sillä välin kuin d'Artagnan näin oli hankkinut itselleen pääsyn mylady'n
tuttavuuteen, oli Porthos kokenut parastansa voittaaksensa
"herttuattarensa" suosion, jonka hän, niinkuin Chantilly'n ravintolan
isännän kertomuksesta on jo käynyt selville, oli menettänyt.
Juuri samana päivänä kuin d'Artagnan oli päässyt myladyn jälille
Saint-Leu'n kirkon luona, oli Porthos vaelluksillaan tavannut
prokuraattori Coquenard'in rouvan.
Porthoksen muhkea muoto ja hänen viisaasti asetetut sanansa suostuttivat
tuota pikaa prokuraattorin rouvan ja hellyttivät hänen sydämmensä siihen
määrään, että hän kyyneleet silmissä lupasi auttaa Porthosta hänen
rahapulassaan ja, pannaksensa asian alkuun, kutsui hänet päivällisille
seuraavaksi päiväksi.
Heidän välillensä syntyi sula sovinto, ja otettuaan toisiltaan hellät
jäähyväiset, erosi Porthos "herttuattarestansa" mitä iloisimmassa
mielentilassa, mitä parhaimpia toiveita uhkuvalla sydämmellä.
Siitäpä se johtui hänen hullunkurinen käytöksensä myöhempään päivällä
Athoksen luona, jossa hän sai tiedon kaksintaistelusta englantilaisten
kanssa. Mutta siihen myöskin perustui se maltti ja taitavuus, jota hän
mainitussa taistelussa sitten osoitti, ja josta hän, niinkuin jo olemme
kertoneet, suoriutui niin loistavalla tavalla.
Tämä kaksintaistelu ei millään muotoa saattanut häntä unhottamaan
prokuraattorin rouvan päivälliskutsumusta. Seuraavana päivänä kello
yhden aikaan harjautti hän Mousqueton'illa vielä viimeisen kerran
pukuaan ja lähti l'Ours'in kadulle kävellen semmoisen miehen askeleilla,
jolla on onni mukanansa.
Hänen sydämmensä pamppaili, mutta ei, niinkuin d'Artagnan'in, vasta
syttyneestä, malttamattomasta rakkaudesta. Ei, paljon aineellisemmat
syyt saattoivat hänen verensä liikkeesen; hän oli nyt vihdoin astuva
tuon salaperäisen kynnyksen yli, nouseva niitä tuntemattomia portaita,
joita myöten mestari Coquenard'in vankat écu't olivat yksitellen
vaeltaneet.
Hän oli nyt todenperästä näkevä sen raha-arkun, jonka kuvan hän
kaksikymmentä kertaa oli unissaan nähnyt: tuo arkku oli pitkä ja syvä,
munalukoilla ja telkimillä varustettu ja permantoon kiinitetty; siitä
oli hän usein kuullut puhuttavan ja sen oli nyt prokuraattorin rouva
avaava tosin laihanpuolisilla vaan ei aivan rumilla käsillänsä hänen
ihmeteltäväksensä.
Siihen lisäksi tuo harhaileva, varaton, omaiseton mies, kapakkaelämään
tottunut sotilas, herkkusuu, usein kuokkavieras, oli nyt saapa maistaa
perheateriaa, nauttia mukavaa kotielämää, tottua sen pieniin huoliin,
jotka miellyttävät sitä enemmän kuta karkeampi ollaan, niinkuin vanhat
sotapukarit sanovat.
Tulla serkun nimellä joka päivä hyvään ruokapöytään, elähdyttää vanhan
prokuraattorin keltaisia, ryppyisiä kasvoja, opettaa hänen nuorille
kirjureillensa kaikellaisia korttipeliä ja palkinnoksi siitä nylkeä
heitä aikalailla, -- kaikki semmoinen oli Porthoksen mielitöitä.
Porthos kyllä muisti ne pahat huhut, joita prokuraattoreista kulki:
heidän kitsautensa, nylkemisensä, paastopäivänsä ja muut semmoiset,
mutta kun hänestä prokuraattorin rouva oli joltisestikin antelias,
nimittäin prokuraattorin rouvaksi, toivoi hän kumminkin tulevansa
taloon, jossa elettiin hyvin.
Siitä huolimatta joutui Porthos epäilyksiin jo portilla; käytävä ei
ollut puoleensa vetävä: pimeä, ummehtunut porttisola, portaat, joita
hämärästi valaisi pihanpuolelta ristikko-ikkuna, ja ensimäisessä
kerroksessa matala ovi, vaarnoitettu summattoman suurilla nauloilla
niinkuin Grand-Chatelet'in valtaportti.
Porthos kolkutti ovelle; pitkä kalpea kirjuri, jonka päätä peitti
tuuhea, kampaamaton tukka, tuli avaamaan ja kumarsi kunnioituksella,
nähdessään tuon suurikasvuisen vartalon, joka todisti voimaa,
sotilaspuvun, joka osoitti hänen olevan arvoisata säätyä, ja kukoistavan
ulkonäön, josta loisti hyvä vointi.
Toinen kirjuri, lyhempi kasvultaan, seisoi ensimäisen takana, kolmas,
pitempi, vielä hänen takanansa ja noin kahdentoista vuotias poika
kolmannen takana.
Kaikkiansa kolme ja puoli kirjuria, seikka, joka siihen aikaan todisti
että asiamiesten luku oli suuri.
Vaikka muskettisoturin ei pitänyt tulla ennenkuin kello yksi, oli
prokuraattorin rouva jo kello kahdestatoista pitänyt silmällä hänen
tuloansa, arvellen, että hänen lempijänsä sydän, ja ehkäpä myös hänen
vatsansa, veti häntä tulemaan jo ennen määräaikaa.
Rouva Coquenard tuli siis ylikerroksen ovesta samaan liittoon, kuin
hänen vieraansa kävi sisään ulko-ovesta, ja tuon arvoisan naisen tulo
pelasti Porthoksen sangen tukalasta tilasta; kirjurit olivat näet
uteliaan näköisiä, ja kun hän ei oikein tiennyt mitä ajatella tuosta
omituisesta miesjonosta, seisoi hän mykkänä heidän edessään.
-- Siinä on serkkuni, huudahti prokuraattorin rouva; käykää sisään,
käykää sisään, herra Porthos.
Porthoksen nimi teki vaikutuksensa kirjureihin, niin että he alkoivat
nauraa, mutta Porthos kääntyi heihin päin, ja silloin palasi totisuus
kaikkien kasvoille.
Nyt mentiin prokuraattorin huoneesen, kirjurin huoneen sekä konttoorin
kautta. Viimemainittu huone oli pimeä sopukka, täynnä vanhoja
paperipakkoja. Kun konttoorista oli päästy, jäi kyökki oikealle ja nyt
tultiin vierashuoneesen.
Kaikki nuo toinen toisensa takana olevat huoneet eivät herättäneet
Porthoksessa mitään hyviä ajatuksia. Kaikki puhe kuului varmaan
avonaisten ovien kautta joka paikkaan; sitä paitsi oli hän ohi mennen
vilkaissut tutkivasti kyökkiin ja nähnyt omaksi harmiksensa ja
prokuraattorin rouvan häpeäksi, ett'ei siellä ollut mitään semmoista
hyörinää ja pyörinää, joka tavallisesti hyvää ateriaa valmistettaessa
vallitsee tuossa herkkujen pyhyydessä.
Prokuraattori epäilemättä jo ennakolta tiesi tuosta tulosta, sillä hän
ei ensinkään hämmästynyt nähdessänsä Porthoksen, joka lähestyi häntä
jotenkin kursailematta ja tervehti kohteliaasti.
-- Me taidamme olla serkkuja, herra Porthos? sanoi prokuraattori,
nousten kyynäspäittensä varassa rottinkituoliltaan.
Ukko, puettuna mustaan laajaan takkiin, johon hänen hinteloinen
ruumiinsa katosi, oli kuiva ja laiha; hänen pienet harmaat silmänsä
katsoa tiirottivat omituisella tavalla, ja ne, ynnä irvistävä suu olivat
ainoat joissa vielä elon merkkiä näkyi. Pahaksi onneksi alkoivat hänen
jalkansa kieltäytyä kannattamasta tuota nystyräistä elinkoneistoa.
Viiden tai kuuden kuukauden kuluessa, jonka ajan tuo heikkouden tila oli
jo kestänyt, oli arvoisa prokuraattori joutunut vähitellen vaimonsa
orjaksi.
Serkkua otettiin vastaan nöyrästi; siinä kaikki. Jos mestari Coquenard
olisi ollut terve, olisi hän kyllä kieltäytynyt kaikesta sukulaisuudesta
Porthokseen.
-- Niin, herra prokuraattori, me olemme sukulaisia, sanoi Porthos
hämmentymättä; hän ei ollut odottanutkaan mitään ihastumista
prokuraattorilta.
-- Vaimon puolelta, arvatenkin? sanoi prokuraattori ivallisesti.
Porthos ei ymmärtänyt tuota pilaa, hän piti sitä vaan yksinkertaisuutena
ja nauroi sille aikalailla suurten viiksiensä alta. Rouva Coquenard joka
tiesi että yksinkertainen prokuraattori oli hyvin harvinainen toisinto
lajissansa, hymyili heikosti mutta punastui vahvasti.
Aina Porthoksen tulemisesta saakka oli mestari Coquenard luonut
levottomia silmäyksiä erääsen suureen kaappiin päin vastapäätä hänen
kirjoituspöytäänsä. Porthos älysi että tuo kaappi, vaikka se ei
ollutkaan sen muotoinen minkä hän oli unissaan nähnyt, oli juuri se
autuaaksi tekevä raha-arkku, ja hän iloitsi mielessänsä siitä että
todellisuus oli kokonaista kuusi kyynärää korkeampi kuin unelma.
Mestari Coquenard ei pitkittänyt sukututkimuksiansa kauvemmaksi; hän
tyytyi vaan siihen että, siirtäen levottoman silmäyksensä kaapista
Porthokseen, lausui:
-- Meidän serkkumme suopi kai meille ennen maalle palaamistansa kunnian
syödä kerran päivällistä luonamme, vai kuinka, vaimoni?
Tällä kertaa sattui kolhaus Porthoksen vatsaan ja hän tunsi sen
myös; näyttipä siltä kuin se ei olisi ollut tuntumatta rouva
Coquenard'iinkaan, sillä hän vastasi:
-- Serkkuni ei käy täällä enää, Jos me kohtelemme häntä huonosti, vaan
päinvastaisessa tapauksessa on hänellä liian vähä Pariisissa olinaikaa
ja siis myöskin liian vähä tilaisuutta käydä meitä tervehtimässä,
ett'emme pyytäisi häntä suomaan meille kaikki ne hetket, jotka hänellä
ovat joutilaita, kunnes hän matkustaa pois.
-- Oh, sääriäni, kurjia sääriäni! missä te olette? vaikerteli Coquenard,
koettaen nauraa.
Porthos oli kiitollinen prokuraattorin rouvalle siitä puollustuksesta,
jonka tarkoituksena oli saada hänen kauniit herkkuilemistoiveensa
toteutumaan.
Pian löi päivällishetki. Mentiin aterioon, joka oli suuri pimeä huone
vastapäätä kyökkiä.
Kirjurit, jotka näkyivät vainunneen tavattomia tuoksuja, saapuivat
sotilaan säntillisyydellä esille ja pitivät kiini tuoleistansa, valmiina
istumaan pöytään minä silmänräpäyksenä hyvänsä. Heidän nähtiin jo
ennakolta liikuttelevan leukojaan uhkaavissa aikeissa.
-- Peijakas! mietti Porthos silmäillessään noita kolmea nälkäistä
miestä, sillä nulikka ei ollut, niinkuin hyvin, voi arvata, päässyt
osalliseksi kunniasta saada istua virkamiehen pöydässä. Peijakas! jos
minä olisin serkkuni sijassa, en minä pitäisi luonani tuollaisia
syömäreitä. Luulisi heidän olevan haaksirikkoon joutuneita, jotka eivät
ole saaneet maistaa ruokaa kuuteen viikkoon.
Mestari Coquenard tuli sisään kehräjalkaisessa tuolissaan, jota työnsi
rouva Coquenard; Porthos kiiruhti vuorostaan apuun, vierittääksensä
hänen miestään pöytään.
-- Ahhah, sanoi hän, sepä vasta viehättävää lientä!
-- Mitähän saakelia ne vainuuvat tuossa liemessä? arveli Porthos,
nähdessään vaalean, runsaan, vaan aivan värittömän lihaliemen, jonka
pinnalla uiksenteli muutamia paahdettuja leivänkuutioita, ikäänkuin
saaria välimeressä.
Rouva Coquenard hymyili; hänen annettua merkin, kaikki istuivat pöytään
innolla.
Ensiksi tarjottiin mestari Coquenard'ille sitten Porthokselle; sen
jälkeen täytti rouva Coquenard oman lautasensa ja jakoi leivänkuutiot
ilman lientä malttamattomille kirjureille.
Samassa tuokiossa aukeni naristen ovi ruokasaliin aivan itsestään ja
Porthos näki oven raossa pikku kirjurin, joka, kun hän ei päässyt
osalliseksi pidoista, pureksi paljasta leipää.
Liemen jälkeen toi piika keitettyä kanaa, herkkua, jonka ilmestyminen
sai vierasten silmät hämmästyksestä mulkoilemaan.
-- Kyllä näkee, että sinä pidät sukulaisestasi, eukkoni, sanoi
prokuraattori melkein murheellisesti hymyten; tuo on varmaankin
kohteliaisuutta serkkuasi kohtaan.
Kana-parka oli laiha ja niin paksunahkainen, ett'ei luut kaikilla
ponnistuksillaan päässeet sen läpi tunkeutumaan; paljon varmaankin oli
ollut työtä tuon kanan etsimisessä, koska se kaiketi oli piiloutunut
kuolemaan vanhuuttaan.
-- Saakeli! mietti Porthos, tämä on surkeata; minä kunnioitan vanhuutta,
vaan kun se esiintyy keitettynä tai paistettuna, silloin en sille arvoa
anna.
Hän katseli ympärilleen nähdäkseen oliko muutkin samaa mieltä, mutta
päinvastoin näki hän vaan riemusta loistavia silmiä, jotka jo ennakolta
nielivät tuota verratonta kanaa, mitä hän niin paljon halveksi.
Rouva Coquenard veti vadin puoleensa, leikkasi taitavasti pois nuo kaksi
pitkää, laihaa säärtä, jotka hän asetti miehensä lautaselle, katkaisi
kaulan, jonka hän päinensä sijoitti syrjään itseänsä varten, irroitti
toisen siiven Porthokselle ja jätti linnun melkein koskematta piialle,
joka sen juuri oli tuonnut, ja silloin se katosi, ennenkuin
muskettisoturi oli ehtinyt nähdä, mitä erilaisia vaikutuksia pettynyt
toivo teki kasvoihin, kunkin omistajan eri luonteen ja mielenlaadun
mukaan.
Kanavadin sijaan tuotiin pöydälle papuja laaja vadillinen, missä näkyi
seassa muutamia lampaan luita, joissa ensi katsannossa luuli näkevänsä
vähän lihaakin muassa.
Rouva Coquenard jakoi ruokalajin nuorille miehille perheenäidin
säästäväisyydellä.
Nyt tuli viinin vuoro. Herra Coquenard täytti pienestä savipullosta
kolmanneksen lasia kullekin nuorelle miehelle, kallisti sitten itselleen
jotenkin saman verran, jonka jälkeen pullo vaelsi Porthoksen ja rouva
Coquenard'in puolelle.
Nuoret herrat täydensivät viinilasinsa vedellä ja tyhjennettyään lasinsa
puolilleen, täyttivät he ne uudestaan, ja jatkoivat sitä menetystä
kaiken aikaa, josta oli seurauksena, että he aterian lopulla nieleksivät
nestettä, jonka väri oli muuttunut rubiinista topaasiksi.
Porthos söi kiltisti kanansiiven, vaan säpsähti tuntiessaan
prokuraattorin rouvan polven nykäisevän pöydän alla hänen polveansa. Hän
joi myöskin puoli lasia tuota säästeliäästi tarjottua viiniä, jonka hän
tunsi ilkeänmakuiseksi, kaikkien viinintuntijain kamoksumaksi
Montreuil'in viiniksi.
Mestari Coquenard näki hänen juovan viiniä laimentamattomana ja hän
huokasi.
-- Suvaitsetteko papuja, Porthos serkkuni? kysyi rouva Coquenard äänellä
joka merkitsi: usko minua, eläkä maista niitä.
-- En hiisi vieköön maistakkaan! arveli Porthos itsekseen.
Mutta kuuluvasti virkkoi hän: Kiitoksia, serkkuni, minulla ei ole enää
nälkä.
Nyt seurasi äänettömyys; Porthos ei tiennyt mitä tehdä. Prokuraattori
sanoi yhä ja uudestaan:
-- Ah, eukkoseni, minun täytyy lausua sinulle kiitoksia! Päivällisesi
oli oikein juhla; minä söin vallan kauheasti!
Mestari Coquenard oli syönyt liemensä, mustat kanansääret ja sen ainoan
lampaan luun, jossa oli vielä hitunen lihaa jälellä.
Porthos luuli hänestä tehtävän pilkkaa, ja alkoi vedellä viiksiänsä ja
rypistää kulmiansa, mutta rouva Coquenard'in polvi neuvoi häntä
hiljaiseen kärsivällisyyteen.
Tämä äänettömyys ja tämä tarjouksien pysähtyminen, joka Porthokselle oli
käsittämätön, oli kirjureille hirmuinen; yksi ainoa prokuraattorin
silmäys ja rouvan hymyily vaikutti sen että he hitaasti nousivat
pöydästä ja vielä hitaammin kiersivät kokoon pyyhkimensä, kumarsivat ja
menivät.
-- Menkää, nuoret miehet auttamaan ruoansulatusta työnteolla, sanoi
prokuraattori arvokkaasti.
Kun kirjurit olivat menneet, nousi rouva Coquenard istuimeltaan, meni
ottamaan ruokakaapista juustopalasen, marjahilloa ja leivoksen, jonka
hän oli valmistanut manteleista ja hunajasta.
Mestari Coquenard rypisti kulmiaan, koska hänestä ruokalaatuja oli liian
monta. Porthos puri huultansa, koska hän ei nähnyt mitään ruokaa.
Hän haki silmillään papuvatia; mutta papuvati oli kadonnut.
-- Juhla totta tosiaan, huudahti mestari Coquenard, levottomasti
väänneksien tuolissaan, oikein aika juhla, _epulæ epularum_! Lukullus on
ruoalla Lukulluksen luona.
Porthos katseli pulloa, joka oli häntä lähellä ja hän toivoi saavansa
päivällisekseen edes viiniä, leipää ja juustoa; mutta viini oli lopussa,
eikä herra ja rouva Coquenard näkynyt sitä huomaavan.
-- Hyvä on, tuumaili Porthos.
Hän otti kielellensä vähän marjahilloa ja iski hampaansa rouva
Coquenard'in leivokseen.
-- Nyt, mietti hän, on uhri täytetty. Mutta mitäs jos en saisikkaan
rouva Coquenard'in kanssa tirkistää hänen miehensä raha-kaappiin!
Tuon niin suunnattoman ylellisen aterian jälkeen tunsi herra Coquenard
ruokalevon tarvetta. Porthos toivoi hänen asettuvan levolle siinä missä
hän oli; mutta tuo kirottu prokuraattori ei ottanut ehdotusta kuuleviin
korviinsakaan; hänet täytyi vierittää kamariinsa, eikä hän rauhoittunut
ennen kuin hän pääsi aivan rahakaappinsa luokse, jonka reunustalle hän
vakuuden vuoksi sijoitti jalkansa.
Prokuraattorin rouva meni Porthoksen kanssa toiseen huoneesen
keskustelemaan.
-- Te voitte tulla tänne syömään päivällistä kolmasti viikossa, sanoi
rouva Coquenard.
-- Kiitoksia, vastasi Porthos, minä en tahdo käyttää liiaksi teidän
hyväntahtoisuuttanne. Sitä paitsi täytyy minun ajatella sotavaruksiani.
-- Se on totta, sanoi prokuraattorin rouva huoaten, nuo onnettomat
sotavarukset!
-- Niin, sanoi Porthos, niin on asiat.
-- Mutta mitä noihin sotavaruksiin oikeastaan tarvitaan, herra Porthos?
-- Kaikenlaista, sanoi Porthos; niinkuin tiedätte, ovat muskettisoturit
valiojoukkoa ja ne tarvitsevat paljon semmoista mitä muut soturit eivät
tarvitse.
-- Mutta luetelkaapa noita tarpeita!
-- Niin, kustannukset voivat nousta noin likimmiten ... sanoi Porthos,
joka ennemmin rupesi määrittelemään summaa kuin luettelemaan tarpeita.
Prokuraattorin rouva odotti vapisten.
-- Niin, kuinka suuriksi? sanoi hän; minä toivon ett'eivät ne nouse
korkeammalle kuin... Hän pysähtyi äkkiä, sanat tarttuivat hänen
kieleensä.
-- Oh, ei suinkaan, sanoi Porthos, ne eivät nouse korkeammalle kuin
kahteen tuhanteen viiteen sataan livre'en; minä päin vastoin luulen että
jos oikein säästäväiseksi rupean, voin tulla toimeen kahdella
tuhannella.
-- Hyvä Jumala, kaksi tuhatta livre'ä! huudahti hän, mutta sehän on koko
omaisuus!
Porthos virnisti suutansa; rouva Coquenard ymmärsi mitä se tarkoitti.
-- Minä pyysin tarkempaa luettelemista, sanoi hän, sillä kun meillä on
monta sukulaista ja kauppaystävää, luulen minä melkein varmaan saavani
ne tarpeet sata prosenttia halvemmalla kuin jos itse ne ostaisitte.
-- Ahaa, sanoi Porthos. Sitäkö tarkoititte?
-- Niin, paras herra Porthos. Niin muodoin tarvitsette te ensiksikin
hevosen?
-- Aivan oikein, hevosen tarvitsen.
-- No niin, minä tiedän mistä se saadaan.
-- Tiedättekö! huudahti Porthos loistavin kasvoin. Hevonen on siis
tiedossa; sitten tarvitsen minä täydelliset valjaat, johon kuuluu
tarpeita, mitä ainoastaan muskettisoturi voi ostaa, ja jotka eivät nouse
yli kolmen sadan livre'n.
-- Kolmen sadan livre'n; hyvä, hankitaan kolme sataa livre'ä, sanoi
rouva huoaten.
Porthos hymyili; niinkuin muistetaan, oli hänellä Buckingham'ilta saatu
satula; niin että nuo rahat aikoi hän kieveltää omaan taskuunsa.
-- Sitten täytyy minun saada hevonen lakeijalleni ja matkalaukku
itselleni. Mitä aseihin tulee, ei teidän niistä tarvitse huolehtia; ne
minulla jo on.
-- Hevonen lakeijallenne? toisti rouva eperoiden; mutta sehän on oikein
suuren herran tapaista, ystäväni.
-- No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos ylpeästi, olenkos minä mikään
raukka sitten?
-- Ette suinkaan, minä vaan arvelin, että kaunis aasi on toisinaan yhtä
hyvän näköinen kuin hevonen ja että jos te hankitte Mousqueton'illenne
kauniin aasin...
-- No olkoon menneeksi aasi, sanoi Porthos; te olette oikeassa, minä
olen nähnyt sangen ylhäisiä espanjalaisia herroja, joiden palvelijat
kaikki ajoivat aasilla. Mutta ymmärrättehän, rouva Coquenard, että
aasilla on oleva höyhentöyhtö ja kulkuset.
-- Olkaa huoleti, sanoi prokuraattorin rouva.
-- Siis on jälellä vaan matkalaukku, lisäsi Porthos.
-- Oh, olkaa siitäkin huoleti, huudahti rouva Coquenard; miehelläni on
viisi tai kuusi matkalaukkua, valitkaa paras; niiden joukossa on
erittäinkin yksi, jota hän mielellään käytti matkoillansa ja joka on
niin suuri että siihen mahtuisi koko maailma.
-- Matkalaukku on siis tyhjä? kysyi Porthos.
-- Tietysti se on tyhjä, vastasi rouva.
-- Ahaa, mutta minä tarvitsen semmoisen matkalaukun, huudahti Porthos,
joka on hyvästi varustettuna, ystäväiseni.
Rouva Coquenard huokasi taas. Molière ei ollut vielä kirjoittanut
"Saituria." Rouva Coquenard oli siis Harpagon'in edeltäjä.
Muista varuksista neuvoteltiin sitten samaan tapaan; ja loppupäätös
neuvottelusta oli että prokuraattorin rouva antaisi kahdeksan sataa
livre'ä rahassa ja hankkisi hevosen ja aasin, joilla olisi onni kantaa
Porthosta ja Mousqueton'ia kunnian ja maineen retkellä.
Kun asiat olivat suostutut, otti Porthos jäähyväiset rouva
Coquenard'ilta. Viime mainittu koki kyllä pidättää häntä suloisilla
silmäyksillään, vaan Porthos teki syyksi virkavelvollisuutensa, ja
prokuraattorin rouvan täytyi väistyä kuninkaan tähden.
Muskettisoturi palasi kotiin nälkäisenä ja sangen huonolla tuulella.