Englantilaisia ja ranskalaisia.
Määrättyyn aikaan lähdettiin, neljä lakeijaa mukana, Luxenburg'in taakse
eräälle kedolle, joka oli aidattu vuohilaitumeksi. Athos antoi
vuohenpaimenelle muutaman rahakappaleen, että hän poistuisi. Lakeijat
pantiin vahtiin.
Pian lähestyi äänetön joukko samaa aitausta, tuli sinne sisään ja
liittäytyi muskettisotureihin; sitte esitteleydyttiin toinen toisilleen,
niinkuin oli tapa meren toisella puolella.
Englantilaiset olivat kaikki ylhäistä säätyä; heidän vastamiestensä
eriskummalliset nimet eivät siis ainoastaan synnyttäneet heissä
kummastusta vaan vieläpä levottomuuttakin.
-- Emmehän me, sanoi lord Winter, sittenkuin kolme ystävystä olivat
ilmoittaneet nimensä, emmehän me kaikesta tästä tulleet hullua
hurskaammiksi, emmekä me taistele tuollaisten nimien omistajia vastaan;
nehän ovat paimenten nimiä tuommoiset.
-- Ne ovatkin niinkuin te sen voitte arvata, mylord, salanimiä, sanoi
Athos.
-- Se herättää meissä vaan yhä suuremman halun saada tietää teidän
oikeat nimenne, vastasi englantilainen.
-- Olettehan te pelanneetkin kanssamme tietämättä nimiämme, sanoi Athos,
sillä olettehan te voittaneet meiltä kaksi hevosta?
-- Se on totta kyllä, mutta me panimme silloin alttiiksi vaan rahamme;
tällä kertaa panemme alttiiksi henkemme: pelata voi kenen kanssa
tahansa, mutta kaksintaistelua taistelemaan ei ruveta muiden kuin
vertaistensa kanssa.
-- Aivan oikein, sanoi Athos, ja hän veti syrjään sen englantilaisen,
jonka kanssa hänen tuli taistella ja ilmoitti hänelle hiljaa nimensä.
Porthos ja Aramis tekivät samoin.
Riittääkö se, sanoi Athos vastamiehellensä, ja pidättekö minua kylliksi
arvokkaana, suodaksenne minulle kunnian saada mitellä miekkaa kanssanne?
-- Kyllä, sanoi englantilainen kumartaen.
-- No niin, mutta sallitteko minun sanoa teille erään asian? jatkoi
Athos kylmästi.
-- Minkä? kysyi englantilainen.
-- Te olisitte tehneet parhaiten, jos ette olisi vaatineet minua
ilmoittamaan nimeäni.
-- Kuinka niin?
-- Sen vuoksi että minua luullaan kuolleeksi, ja kun minulla on syytä
toivoa, ett'ei minun tiedettäisi olevan elossa, olen minä nyt pakoitettu
tappamaan teidät, ett'ei salaisuuteni pääsisi levenemään ympäri maita
mantereita.
Englantilainen silmäsi, Athosta luullen hänen laskevan pilaa; mutta
Athos ei millään muotoa laskenut pilaa.
-- Hyvät herrat, sanoi Athos, kääntyen tovereihinsa ja heidän
vastamiehiinsä, olemmeko valmiit?
-- Olemme, vastasivat englantilaiset ja ranskalaiset yhdellä kertaa.
-- Siis asentoon! sanoi Athos.
Samassa tuokiossa välähti kahdeksan miekkaa laskevan auringon valossa ja
taistelu alkoi rajusti, joka oli vallan luonnollista, he kun olivat
kahdella tavoin nyt vihollisia toisillensa.
Athos taisteli yhtä tyynesti ja yhtä säännöllisesti kuin jos hän olisi
ollut miekkailusalissa.
Porthos, epäilemättä parantuneena Chantilly'n kohtauksen kautta liian
suuresta itseensä-luottamuksesta, käytti nyt miekkaansa taitavasti ja
varovasti.
Aramis, jolla oli runoelmansa kolmas laulu lopetettavana, taisteli
ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvin kiire.
Athos ensimäisenä tappoi vastustajansa; hän oli antanut vastustajallensa
vaan yhden piston, vaan, niinkuin hän jo ennakolta oli sanonut, oli
pisto kuolettava; miekka näet lävisti sydämmen.
Porthos oli järjestyksessä toinen, joka kaatoi miehensä tantereelle; hän
oli lävistänyt hänen reitensä. Kun englantilainen silloin ilman
pitemmittä vastustuksitta antoi hänelle miekkansa, otti Porthos hänet
syliinsä ja kantoi hänet vaunuihin.
Aramis ahdisti vastustajaansa niin kiihkoisesti, että sittenkuin hän oli
peräytynyt viisikymmentä askelta, pötki hän pakoon ja katosi lakeijain
suureksi nauruksi.
Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän oli jättäytynyt kokonaan
puollustus-asemaan; mutta sittenkuin hän oli nähnyt vastustajansa
uupuneen, oli hän syrjä-iskulla lyönyt häneltä miekan pois kädestä. Kun
parooni näki joutuneensa aseettomaksi, peräytyi hän pari askelta, vaan
siinä nuljahti hänen jalkansa ja hän kaatui selälleen.
D'Artagnan oli yhdellä hyppäyksellä hänen päällänsä ja asetti miekan
kärjen hänen kurkkuansa kohden.
-- Minä voisin nyt teidät tappaa, hyvä herra, virkkoi hän
englantilaiselle, te olette nyt minun mielivallassani, vaan minä säästän
teidän henkeänne rakkauteni tähden sisartanne kohtaan.
D'Artagnan oli riemastuksissaan; hän oli nyt suorittanut sen ennakolta
suunnittelemansa tuuman, tuon, joka oli vetänyt hänen huulensa hymyyn,
niinkuin äsken mainitsimme.
Englantilainen taasen, hyvillään siitä että hän oli joutunut tekemisiin
niin kelpo aatelismiehen kanssa, puristi häntä kädestä, lausui tuhansia
kohteliaisuuksia noille kolmelle muskettisoturille, ja kun Porthoksen
vastustaja oli jo vaunuissa ja Aramiksen oli suoriutunut tiehensä,
ruvettiin vaan pitämään huolta kuolleesta.
Kun Porthos ja Aramis riisuivat hänen päältänsä, toivossa ett'ei haava
ollut kuolettava, putosi paksu kukkaro hänen vyöltänsä. D'Artagnan otti
sen ylös maasta ja ojensi lord Winter'ille.
-- Mitäs peijakasta luulette minun sillä tekevän? kysyi englantilainen.
-- Toimittakaa se hänen perheellensä, sanoi d'Artagnan.
-- Hänen perheensäkö välittäisi noin mitättömästä summasta! Se saa periä
viisitoista tuhatta louisdor'ia pelkkää vuosikorkoa; antakaa tuo kukkaro
lakeijoillenne.
D'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa.
-- Ja nyt nuori ystäväni, sillä minä toivon teidän suvaitsevan minun
nimittää teitä sillä tavoin, sanoi lord Winter, vielä tänä iltana, jos
te vaan tahdotte, esitän minä teidät sisarelleni, lady Clark'ille, sillä
minä halaan että hänkin vuorostaan sulkee teidät suosioonsa, ja kun
hänellä on jonkun verran vaikutusvaltaa hovissa, niin ehkäpä
tulevaisuudessa joku sana häneltä saattaa olla teille joksikin hyödyksi.
D'Artagnan punastui mielihyvästä ja kumarsi suostumuksen merkiksi.
Sillä välin oli Athos lähestynyt d'Artagnan'ia.
-- Mitä arvelet tehdä tuolla kukkarolla? kuiskasi hän hänelle korvaan.
-- Minä aion antaa sen sinulle, Athos veikkoseni.
-- Minulle? miksikä niin?
-- Hiisi, sinähän hänet tapoit; sotasaalis on sinun.
-- Minäkö vihollisen perilliseksi! sanoi Athos, keneksi sinä minua
luulet?
-- Sehän on tapa sodassa, sanoi d'Artagnan; miksikäs se ei olisi tapa
kaksintaistelussa?
-- En sodassakaan koskaan ole semmoista tehnyt, sanoi Athos.
Porthos kohautti olkapäitään. Aramis mutisti suutansa myöntymykseksi
Athokselle.
-- Siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan, antakaamme rahat lakeijoille,
niinkuin lord Winter kehoitti tekemään.
-- Niin, sanoi Athos, antakaamme kukkaro, ei meidän, vaan
englantilaisten lakeijoille.
Athos otti kukkaron, heitti sen kuskille ja virkkoi:
-- Tässä on teille ja tovereillenne.
Tuo suuriluontoinen teko mieheltä, joka itse oli aivan rahatonna,
ihmetytti yksin Porthostakin ja tuo ranskalainen jalomielisyys, tullen
lord Winterin ja hänen ystävänsä kautta muidenkin tietoon, herätti
suurta mieltymystä kaikissa muissa paitsi Grimaud'issa, Mousqueton'issa,
Planchet'issa ja Bazin'issa.
Lord Winter ilmoitti d'Artagnan'ille, erotessaan hänestä, sisarensa
asuntopaikan; hän asui näet Place-Royale'ssa, joka siihen aikaan oli
Pariisin hienompia kaupungin osia, numero 6:ssa. Hän lupasi sitä paitsi
tulla noutamaan häntä sisarensa luokse. D'Artagnan määräsi kohtauksen
kello kahdeksaksi, Athoksen luona.
Tuo mylady'lle esitteleminen tuumailutti aikalailla nuoren
gaskonjalaisen päätä. Hänellä oli muistissa, kuinka omituisella tavalla
tuo nainen tähän asti oli sekoittunut hänen elämänsä vaiheihin. Hänen
varma luulonsa oli että tuo nainen oli kardinaalin välikappale, ja
kuitenkin tunsi vastustamattoman voiman vetävän itseänsä häneen eräällä
noita tunteita, joista ei selvää saa. Ainoa pelko oli hänellä se, että
mylady kentiesi tuntisi hänet Meung'in ja Dover'in mieheksi. Silloin
tietäisi hän myös hänen olevan herra de Tréville'n ystäviä ja siis
ruumiineen sieluineen kuninkaan puolella, joka seikka poistaisi häneltä
jossakin määrin hänen etuisuuksiansa, koska, jos mylady hänet tunsi
samoin kuin hän mylady'n, he pelaisivat molemmat samallaista peliä. Mitä
taas tuli siihen juoneen, joka oli alkamassa hänen ja kreivi Wardes'in
välillä, ei se meidän itserakasta nuorta miestä paljoa arveluttanut,
vaikka markiisi oli nuori, kaunis, rikas ja ennen kaikkea kardinaalin
suosikki. Ei sitä turhanpäiten olla kahdenkymmenen vuotias ja semminkin
kotoisin Tarbes'ista.
Ensiksi meni d'Artagnan kotiinsa ja pukeutui mitä loistavimmaksi; sitten
palasi hän Athoksen luokse, ja tapansa mukaan kertoi hänelle kaikki.
Athos kuunteli hänen tuumiansa, pudisti päätänsä ja jonkunmoisella
katkeruudella kehoitti häntä varovaisuuteen.
-- Mitä! sanoi hän, olet juuri kadottanut lemmityn, jota sanoit hyväksi,
viehättäväksi, täydelliseksi ja, nyt jo juokset toisen jälissä.
D'Artagnan tunsi tuon soimauksen vallan oikeaksi.
-- Minä rakastin rouva Bonaciux'iä sydämmelläni, vaan mylady'ä minä
rakastan päälläni, sanoi hän; antaessani saattaa itseni hänen luokseen,
koetan minä ennen kaikkea päästä selville siitä, mitä asioita hän ajelee
hovissa.
-- Sitä ei, hiisi vieköön, ole vaikea arvata kaikesta siitä, mitä olet
minulle kertonut. Hän on jonkunmoinen kardinaalin vakooja, hän on
nainen, joka houkuttelee sinua satimeen, mistä et pääsekkään aivan
hevillä irti.
-- Saakeli sentään, kuinka sinä, rakas Athos, maalaatkin asiat mustiksi!
-- Veikkoseni, minä epäilen naisia, mitäs muuta voin? minä olen saanut
niistä kyllikseni, varsinkin vaaleaverisistä. Mylady on vaaleaverinen,
etkös niin minulle kertonut?
-- Hänellä on mitä kauniimman vaaleat kiharat suinkin olla taitaa.
-- Voi sinua d'Artagnan parka, sanoi Athos.
-- Kuulehan toki, minä tahdon vaan pyrkiä selville, ja sittenkuin olen
saanut tietää mitä haluan, niin erkanen hänestä.
-- Pyri vaan selville, sanoi Athos levollisesti. Lord Winter saapui
samassa tuokiossa, mutta Athos, saaden ajoissa tiedon, meni toiseen
huoneesen; d'Artagnan jäi siis yksinään, ja kun kello oli jo liki
kahdeksan, meni hän lordin kanssa pois.
Pulskat vaunut odottivat kadulla, ja kun niitä veti kaksi upeata
hevosta, olivat he muutamassa tuokiossa Place-Royale'ssa.
Mylady Clarik otti d'Artagnan'in arvokkaasti vastaan. Hänen hotellinsa
oli erinomaisen komea; ja vaikka useimmat englantilaiset sodan
karkoittamina olivat lähteneet Ranskasta tai olivat juuri
lähtemäisillään, mylady oli vaan pannut yhä uusia kustannuksia
hotellinsa koristamiseen, joka osoitti ett'eivät yleiset englantilaisia
varten säädetyt määräykset koskeneet häntä.
-- Tässä näet, sanoi lord Winter esittäen d'Artagnan'in sisarellensa,
nuoren aatelismiehen, jonka vallassa oli minun henkeni, ja joka ei
tahtonut ylivoimaansa käyttää, vaikka me olimme kahdenkertaisesti
vihollisia, koska minä olin häntä loukannut ja minä siihen lisäksi olen
englantilainen. Kiitä nyt häntä, siskoseni, jos sinulla on ystävyyttä
minua kohtaan.
Mylady rypisti hieman kulmiansa; tuskin huomattava varjo vilahti hänen
otsallansa ja niin peräti omituinen hymy hänen huulillansa, että nuori
mies, nähdessään nuo kolminkertaiset vivahdukset, tunsi ikäänkuin
väristyksen ruumiissansa.
Veli ei huomannut mitään; hän oli vetäytynyt leikittelemään myladyn
lemmikki-apinan kanssa, joka oli nykinyt häntä takin liepeestä.
-- Tervetulemaanne, herra, sanoi mylady äänellä, jonka erinomainen
sulous oli täytenä vastakohtana hänen pahan tuulensa viitteihin, joita
d'Artagnan juuri oli saanut havaita, te olette tänäpäivänä hankkineet
itsellenne ikuiset oikeudet minun kiitollisuuteeni.
Englantilainen silloin kääntyi heidän puoleensa ja kertoi koko
taistelun, jättämättä pienintäkään seikkaa mainitsematta. Mylady
kuunteli kertomusta mitä suurimmalla tarkkuudella; vaan vaikka hän
mitenkin koetti peitellä sitä vaikutusta, minkä kertomus häneen teki,
näkyi kumminkin selvään, ettei se häntä laisinkaan miellyttänyt. Veri
nousi hänen päähänsä ja hänen pieni jalkansa liikkui levottomasti hänen
helmoissansa.
Lord Winter ei huomannut mitään. Kun hän oli lopettanut lähestyi hän
pöytää, jossa oli tarjottimella pullo Espanjan viiniä ja laseja. Hän
täytti kaksi lasia ja pyysi viittauksella d'Artagnan'ia juomaan.
D'Artagnan tiesi että englantilaista suuresti pahottaisi ell'ei hän
joisi hänen kanssansa. Hän lähestyi siis pöytää ja tarttui lasiin. Sillä
välin ei hän kumminkaan jättänyt mylady'ä silmistänsä, ja peilissä
huomasi hän ne muodonliikkeet, jotka vaihtelivat mylady'n kasvoilla. Nyt
kun hän luuli ett'ei häntä huomattu, ilmautui hänen muotoonsa eleitä,
jotka osoittivat raivoa. Hän puri kauniilla hampaillaan nenäliinaansa.
Kaunis pikku kamarineitsyt, jonka d'Artagnan jo oli nähnyt, astui
silloin huoneesen; hän virkkoi muutamia sanoja, englanninkielellä
lordille, joka samassa pyysi d'Artagnan'ilta lupaa saada poistua,
selittäen syyksi kiireellisiä asioitansa ja jättäen sisarensa huoleksi
hankkia anteeksiantamuksen.
D'Artagnan ja lord Winter paiskasivat kättä toisillensa, jonka perästä
ensin mainittu palasi mylady'n luoksi. Hänen muotonsa muuttui
hämmästyttävän nopeasti taas herttaisen näköiseksi, muutamat pienet
punaiset pilkut hänen liinassansa osoittivat että hän oli purrut
huuliansa verille asti.
Hänen huulensa muutoin olivat erinomaisen kauniit, niiden olisi voinut
luulla olevan korallia.
Puhelu kääntyi nyt iloiseen suuntaan. Mylady näytti kokonaan palautuneen
entiselleen. Hän kertoi lordin ei olevan hänen veljensä vaan hänen
lankonsa; hän, mylady, oli ollut naimisissa lordin nuoremman veljen
kanssa, joka oli jättänyt hänet leskeksi yhden lapsen kanssa. Lapsi oli
lordin ainoa perillinen, ell'ei lordi menisi naimisiin. Kaikki tuo
näytti d'Artagnan'ista verholta, jonka alla piili jotakin, vaan hän ei
voinut vielä kurkistaa tuon verhon alle.
Muutoin oli d'Artagnan puolentuntisen keskustelun jälkeen vakuutettu
siitä, että mylady oli hänen kansalaisensa; hän puhui ranskaa niin
puhtaasti ja sujuvasti, ett'ei siinä ollut mitään epäilyksen sijaa.
D'Artagnan lausui hänelle kohteliaisuuksia ja vakuutti alttiuttansa.
Kaikille tyhjänpäiväisyyksille, mitä d'Artagnan'in huulilta kirposi,
hymyili mylady hyväntahtoisesti. Lähdön hetki oli käsissä. D'Artagnan
heitti mylady'lle jäähyväiset ja lähti ulos salista mitä onnellisimpana
ihmisenä.
Portaissa kohtasi hän tuon kauniin kamarineitsyen, joka hipaisi häntä
ohimennessä ja punastuen silmiin asti pyysi anteeksi kosketustansa, ja
äänellä niin suloisella että anteeksiantamus myönnettiin paikalla.
D'Artagnan palasi seuraavana päivänä ja sai osakseen vielä
ystävällisemmän kohtelun kuin ensimmäisellä kertaa. Lord Winter'iä ei
siellä näkynyt, ja mylady tällä kertaa yksinään piti huolta vieraan
kohtelemisesta. Hän näytti olevan hyvin huvitettu d'Artagnan'ista,
kyseli mistä hän oli, ketä ystäviä hänellä oli, ja eikö hän koskaan
ollut aikonut ruveta kardinaalin palvelukseen.
D'Artagnan, joka, niinkuin jo tiedetään, oli sangen varovainen
kahdenkymmenen vuotiseksi nuorukaiseksi, muisti silloin epäluulonsa
mylady'ä kohtaan; hän rupesi ylistelemään Hänen ylhäisyyttänsä, sanoen
että hän olisi pyrkinyt päästä kardinaalin miehistöön sen sijaan että
hän oli pyrkinyt kuninkaan, jos hän vaan olisi ollut tuttu herra de
Cavois'ille sen sijaan että hän oli tuttu herra de Tréville'lle.
Mylady muutti kevyesti puheen ainetta ja kysyi d'Artagnan'ilta mitä
huolettomimmalla tavalla, oliko hän koskaan käynyt Englannissa.
D'Artagnan vastasi, että herra de Tréville lähetti hänet tuonoin sinne
tekemään hevoskauppoja ja että hän sieltä oli tuonut neljä näytteeksi.
Puhelun aikana purasi mylady pari kolme kertaa huultansa; hän oli
tekemisissä miehen kanssa, jolta ei ollut helppo pusertaa mitään
tietoja.
Samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä lähti d'Artagnan pois.
Käytävässä tapasi hän taaskin tuon kauniin Ketty-neitsyen. Tämä katseli
häntä hyvänsävyisyydellä, jonka merkitystä ei ollut vaikea arvata. Mutta
d'Artagnan'in mieleen oli hänen emäntänsä niin kiintynyt, ett'ei hän
ketään muuta huomannutkaan.
Seuraavana päivänä palasi d'Artagnan taaskin mylady'n, luokse
ja samoin sitä seuraavana, ja kerta kerralta muuttui kohtelu yhä
ystävällisemmäksi.
Joka ilta tapasi hän kamarineitsyen joko esihuoneessa, käytävässä tai
portaissa.
Mutta, niinkuin vast'ikään sanoimme d'Artagnan ei kääntänyt mitään
huomiota Ketty-paran hellittämättömyyteen.