Mylady.
D'Artagnan oli käydessään herra de Tréville'n luona tiedustellut myöskin
rouva Bonacieux'istä, mutta mitään valaisevia tietoja ei hän ollut
saanut. Herra de Tréville oli kyllä puhunut kuningattaren kanssa
asiasta; kuningatar ei tiennyt missä nuori kauppiaan vaimo oli, vaan hän
oli luvannut tiedustella häntä. Tuo lupaus oli kumminkin sangen
epävakainen, eikä ollut d'Artagnan'ille suureksi lohdutukseksi.
Tähän lisäksi oli d'Artagnan'illa, niinkuin hänen kolmella ystävällänsä
hankkiminen varoja sotavaruksiansa varten. Athos yksin vaan ei
liikahtanut huoneestaan; hän oli vannonut, ett'ei hän panisi rikkaa
ristiin siinä suhteessa. Mutta nuo muut kolme olivat aamusta iltaan
liikkeessä. Jo ani varhain lähtivät he ulos ja myöhään illalla palasivat
he kotiin. He vaeltelivat pitkin katuja, tarkastellen jokaista
katukiveäkin, nähdäkseen, eikö joku kulkija olisi sattunut pudottamaan
kukkaroansa. Ja kun he kohtasivat milloin toisiansa, silmäsivät he
epätoivoisina toisiinsa, joka merkitsi: etkö ole mitään vielä löytänyt?
Kun d'Artagnan eräänä päivänä tämmöisillä vaelluksillaan sattui
Saint-Leu'n kirkon luokse, jossa jumalanpalvelusta parhaillaan
pidettiin, herätti hänen huomiotansa eräs ylhäinen nainen, joka juuri
astui alas kirkon portaita, jälessä pieni neekeripoika kantaen punaista
rukoustyynyä, ja kamarineitsyt rukouskirja kädessä. Ensi silmäyksellä
tunsi hän tuon kirkosta-tulijan samaksi naiseksi, jota hän ensi kerran
oli nähnyt Meung'issä ja kuullut puhuteltavan mylady'n nimellä, ja josta
hän oli nähnyt vilahduksen Lontoo-matkallansa, juuri sieltä lähtiessään.
Nainen astui vaunuihin, jotka odottivat kirkon edustalla ja d'Artagnan
kuuli hänen antavan kuskille käskyn ajaa Saint-Germain'iin.
Hän päätti nyt ottaa tarkemman selon tuosta salaperäisestä naisesta.
Mutta hän havaitsi turhaksi koettaakkaan jalkaisin seurata kahden ripeän
hevosen vetämiä vaunuja, ja kääntyi sen vuoksi rientämään kiiruusti
Férou'n kadulle.
Seine'n kadulla kohtasi hän Planchet'in, joka oli seisattunut erään
leipuripuodin edustalle ja katseli siinä viehättäviä leivoksia
halullisilla silmillä.
Hän käski Planchet'in mennä joutuun herra de Tréville'n talliin
satuloimaan kaksi hevosta, toisen hänelle, toisen itselleen, ja tulla
tapaamaan häntä Athoksen luota. Herra de Tréville oli antanut hänelle
ainaisen luvan käyttää hänen hevosiansa mielin määrin.
Planchet riensi Colombier'in kadulle ja d'Artagnan Ferou'n kadulle.
Athos oli kotonaan, ja istui parhaillaan surumielin tyhjentämässä erästä
pulloa tuota kuuluisata Espanjan viiniä, jota hän oli tuonut mukanaan
Pikardia-matkaltansa. Hän viittasi Grimaud'ille tuomaan lasin
d'Artagnan'ille, ja Grimaud totteli totuttuun tapaansa.
D'Artagnan aikoi juuri ruveta kertomaan Athokselle, mitä hän oli nähnyt
kirkon luona, kun samassa tuokiossa Planchet pisti päänsä ovesta sisään
ja ilmoitti herrallensa, että ne kaksi hevosta olivat valmiina.
-- Mitkä hevoset? kysyi Athos.
-- Kaksi hevosta, jotka herra de Tréville lainasi minulle mennäkseni
käymään Saint-Germain'issä.
-- Mitä sinulla on Saint-Germain'iin asiaa? kysyi Athos.
Silloin kertoi d'Artagnan tuon kohtauksensa, ja kuinka hän oli nyt
löytänyt tuon naisen, joka samoinkuin tuo mustaviittainen mies, oli
lakkaamatta hänen ajatuksiensa esineenä.
-- Toisin sanoen, että sinä olet rakastunut häneen niinkuin äskettäin
rouva Bonacieux'iin, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä
ylenkatseellisesti, ikäänkuin hän olisi surkutellut moista ihmisellistä
heikkoutta.
-- Minäkö! en suinkaan! huudahti d'Artagnan. Minä olen vaan utelias
saamaan selkoa tuon naisen salaperäisyydestä. En tiedä minkä vuoksi,
vaan minusta tuntuu, niinkuin tuolla naisella, vaikka hän onkin minulle
vallan tuntematon ja minä samoin hänelle, olisi joku vaikutus minun
elämääni.
-- No niin, sinä olet oikeassa, sanoi Athos, minä en tunne yhtään
naista, jota maksaisi vaivaa etsiä, kun hän on kerta kadonnut. Rouva
Bonacieux on kadonnut, sitä pahempi hänelle, jos hän vielä ilmestyy
takaisin.
-- Ei, Athos, ei niin, sinä erhetyt, sanoi d'Artagnan; minä rakastan
Constance-parkaani enemmän kuin koskaan, ja jos vaan tietäisin missä hän
on, vaikka hän olisi toisessa maailman ääressä, rientäisin minä
pelastamaan häntä vihollistensa käsistä; mutta minä en tiedä, kaikki
kuulustelemiseni ovat olleet turhat. Mitäs tässä siis on tekeminen,
täytyyhän haihdutella huoliansa.
-- Haihduttele vaan huoliasi mylady'n kanssa, rakas d'Artagnan; minä
suon sen sydämmestäni, jos se sinua huvittaa.
-- Kuulehan, Athos, sanoi d'Artagnan, sen sijaan että istut täällä juuri
kuin vankina, nouse hevosen selkään ja tule kanssani käymään
Saint-Germain'issä.
-- Veikkoseni, vastasi Athos, minä ratsastan omilla hevosillani, kun
minulla on, ja kun ei ole, kävelen jalkasin.
-- No niin, vastasi d'Artagnan hymyillen Athoksen jörömäisyydelle, joka,
jos sitä olisi osoittanut toinen mies, olisi varmaankin häntä loukannut;
minä en ole niin ylpeä, minä ratsastan sillä minkä käsiini saan. Siis,
hyvästi näkemään asti, rakas Athos veikkoseni.
-- Hyvästi, sanoi muskettisoturi viitaten Grimaud'ia avaamaan pullon,
jonka hän juuri oli tuonut.
D'Artagnan ja Planchet nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan
Saint-Germain'iin.
Pitkin matkaa pyöri nuoren miehen mielessä se mitä Athos oli hänelle
sanonut rouva Bonacieux'istä. Vaikka d'Artagnan'in luonne ei ollut
mikään haaveksivainen, oli tuo kaunis kauppiaan vaimo tehnyt
todenperäisen vaikutuksen hänen sydämmeensä; niinkuin hän oli sanonut,
hän olisi ollut valmis etsimään häntä vaikka maailman äärestä. Mutta
maailmalla on monta äärtä, juuri sen vuoksi että se on pyöreä, niin että
hän ei tiennyt minne päin kääntyä.
Tämän ohella oli hän koettanut saada tietää, kuka tuo mylady oli. Mylady
oli puhellut mustavaippaisen miehen kanssa, jonka hän siis tunsi.
D'Artagnan'in luulon mukaan tuo mustavaippainen mies se oli ryöstänyt
pois rouva Bonacieux'in toisen kerran, samoinkuin ensi kerrankin.
D'Artagnan pettyi siinä vaan puoliksi, hän pettyi siis vaan vähän,
uskotellessaan itselleen että mylady'n tiedusteleminen olisi samalla
myöskin Constance'n tiedustelemista.
Näissä mietteissä ja aika-ajoin kannustaen hevostaan oli d'Artagnan
joutunut Saint-Germain'iin. Hän kulki pitkin sitä paviljonkia, jossa
kymmenen vuotta myöhemmin Ludvig XIV oli syntyvä. Ratsastaen erästä
autiota katua, tähystellen oikealle ja vasemmalle nähdäksensä jotakin
jälkeä kauniista englantilattarestansa, havaitsi hän erään soman talon
maakerroksessa tutut kasvot. Talossa ei, sen ajan rakennustavan mukaan,
ollut yhtään ikkunaa kadun puolella; tuo henkilö käveli jonkunmoisella
kukkaispenkereellä. Planchet tunsi hänet ensiksi.
-- Katsokaas, herrani, sanoi hän puhutellen d'Artagnan'ia, ettekö tunne
tuota naamaa, joka ällistelee variksia?
-- En, sanoi d'Artagnan; ja kumminkin olen varma siitä että tämä ei ole
ensi kerta kuin näen nuo kasvot.
-- Senpä jumal'aut' uskon, sanoi Planchet; tuohan on Lubin-raukka,
kreivi de Wardes'in lakeija, sen saman kreivin, jota te niin pahoin
pitelitte noin kuukausi takaperin Calais'issa, matkalla satamapäällikön
kartanoon.
-- Aa, aivan oikein, sehän se onkin, sanoi d'Artagnan, nyt tunnen hänet.
Luuletko hänen tuntevan sinua?
-- Kylläpä hän oli silloin niin hämmennyksissä, että epäilen, jäikö
hänelle minusta mitään selvää muistoa.
-- No niin, meneppäs sitten puhuttelemaan poikaa, sanoi d'Artagnan ja
koeta urkkia häneltä tietoa, onko hänen herransa kuollut.
Planchet laskeutui hevosen selästä, astui suoraan Lubin'in luokse, joka
ei todellakaan häntä tuntenut, ja molemmat lakeijat rupesivat
keskustelemaan kuin parhaat ystävät maailmassa, jolla välin d'Artagnan
talutti hevoset eräälle syrjäkadulle; ja kuljettuansa muutaman talon
ympäri, hän palasi kuuntelemaan heidän puhettaan erään pensaan takaa.
Oltuansa hetkisen pensaan takana, kuuli hän ajopelien jyryä ja näki
mylady'n vaunujen pysähtyvän aivan likellensä. Siinä ei ollut erhetyksen
sijaa; mylady istui vaunuissa. D'Artagnan kyyristyi hevosensa kaulaa
vasten, nähdäksensä kaikki vaan pysyäksensä itse näkymätönnä.
Mylady pisti viehättävän vaaleakiharaisen päänsä vaununoven aukosta
esille ja antoi käskyjä kamarineitsyellensä.
Tuo viimemainittu, kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuotias kaunis,
vilkas ja iloinen tyttö, todellinen ylhäisen naisen seuraneiti, hyppäsi
alas astimelta, jossa hän, ajan tavan mukaan, oli istumassa, ja meni
suoraan sitä kukkaispengertä kohden, jossa d'Artagnan oli huomannut
Lubin'in.
D'Artagnan seurasi silmillään seuraneitiä ja näki hänen astuvan
penkereelle. Mutta juuri samaan liittoon oli Lubin saanut käskyn tulla
sisään, niin että Planchet oli jäänyt yksinään, ja katseli parhaillaan
minne d'Artagnan oli mahtanut kadota.
Kamarineitsyt lähestyi Planchet'ia, jota hän nähtävästi piti Lubin'ina,
ja ojensi hänelle pienen kirjelipun sanoen:
-- Teidän herrallenne.
-- Minunko herralleni? kysyi Planchet hämmästyneenä.
-- Niin, ja kiiruusti. Ottakaa se pian.
Sen jälkeen riensi hän takaisin vaunujen luokse, jotka jo ennakolta
olivat käännetyt siihen suuntaan, mistä ne olivat tulleet; ripeästi
keikahti hän astimelle, ja vaunut vierivät pois.
Planchet käänteli ja väänteli kirjelippua, sitten hyppäsi hän alas
penkereeltä, kääntyi syrjäkadulle ja tapasi parinkymmenen askeleen
päässä d'Artagnan'in, joka, ollen kaikki nähnyt, tuli jo hänelle
vastaan.
-- Tämä on teille, herra, sanoi Planchet, ojentaen kirjelipun
d'Artagnan'ille.
-- Minulle? sanoi d'Artagnan; oletko varma siitä?
-- Kuinkas muuten! kamarineitsyt sanoi: "Herrallesi." Minulla ei ole
muuta herraa kuin te, siis ... soma tytöntynkä, sieluni kautta, sangen
soma tytöntynkä tuo kamarineitsyt!
D'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:
"Eräs ihminen, joka ajattelee teitä enemmän kuin hän voipi sanoin
lausua, tahtoisi tietää, minä päivänä teidän kävisi laatuun tehdä pieni
huvivaellus metsään. Huomenna eräs mustaan ja punaiseen puettu lakeija
odottaa teidän vastaustanne Champ-du-Drap-d'Or'in hotellissa."
-- Ohoo, tuumaili d'Artagnan, tämäpä on vähän sukkelaa. Näyttää siltä
kuin mylady ja minä huolehtisimme saman henkilön terveydestä. No niin,
Planchet, kuinkas voipi tuo hyvä herra de Wardes? hän ei siis ole
kuollut?
-- Ei, herrani, hän voipi niin hyvin kuin saattaa voida, kun on neljä
miekanpistoa ruumiissa, sillä te, elkää pahastuko, annoitte hänelle
neljä kunnon pistoa ja nyt on tuo kelpo herra vielä sangen heikko, kun
häneltä juoksi veri melkein kuiviin. Niinkuin jo sanoin herralle, Lubin
ei minua tuntenut ja kertoi minulle alusta loppuun asti koko meidän
kohtauksen.
-- Oivallista, Planchet, sinä olet lakeijojen lakeija; mutta nouseppas
nyt satulaan, niin lähdemme tavoittamaan vaunuja.
Se ei kestänytkään kaukaa; viiden minuutin kuluttua näkyi vaunut, jotka
olivat pysähtyneet tien reunaan; eräs komeapukuinen ratsumies oli
vaunujen ovella.
Keskustelu myladyn ja ratsumiehen välillä oli niin vilkas, että
d'Artagnan sai pysähtyä vaunujen toiselle puolelle ilman että kukaan muu
kuin kamarineitsyt havaitsi hänen läsnäoloansa.
Puhe kävi englanninkielellä, jota d'Artagnan ei ymmärtänyt; mutta äänen
painosta luuli nuori mies huomaavansa kauniin englantilattaren olevan
sangen suutuksissa; hän lopetti eräällä käden viittauksella, josta
keskustelun luonne kävi selvästi ilmiin: hän iski viuhkallansa
semmoisella voimalla että tuo pieni kapine meni tuhanteen kappaleesen.
Ratsumies purskahti aika nauruun, ja se näytti mylady'ä yhä enemmän
suututtavan.
D'Artagnan arveli olevan hetken käydä väliin; hän lähestyi toista
vaununovea ja, paljastaen päänsä kunnioittavasti, virkkoi:
-- Arvoisa rouva, suvaitsetteko minun tarjota teille palvelustani?
minusta näyttää niinkuin tämä herra suututtaisi teitä. Sanokaa sana,
rouva hyvä, ja minä otan kurittaakseni häntä puuttuvasta
kohteliaisuudesta.
Ensi sanan kuultuansa kääntyi mylady, katsoi nuorta miestä
hämmästyneenä, ja kun hän oli lopettanut, lausui hän sangen hyvällä
ranskankielellä;
-- Hyvä herra, täydestä sydämmestäni antautuisin teidän suojelukseenne,
ell'ei tämä henkilö, joka riitelee minulle, olisi veljeni.
-- Ah, suokaa anteeksi siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan; te
ymmärrätte ett'en minä sitä tiennyt, arvoisa rouva.
-- Mitäs tuo nolkki tulee tähän sekoittumaan, huudahti tuo myladyn
sukulaisekseen sanoma ratsumies, kumartuen vaununoven tasalle, ja minkä
vuoksi hän ei mene matkoihinsa?
-- Nolkki voitte itse olla, sanoi d'Artagnan, vuorostaan kyyristyen
hevosensa kaulaa vasten ja vastaten hänelle puolestansa; minä en mene
matkoihini sen vuoksi, että minua huvittaa pysähtyä tähän.
Ratsumies puhui muutamia sanoja englanninkielellä sisarelleen.
-- Minä puhun ranskaa, sanoi d'Artagnan; tehkää minulle, olkaa hyvä, se
huvi, että vastaatte samalla kielellä. Te olette tämän rouvan veli,
olkoon niin, vaan te ette ole minun, kaikeksi onneksi.
Olisi luullut mylady'n, nainen kun tavallisesti on herkkä peljästymään,
tahtovan hillitä tuota taistelun alkua ja estää sitä syttymästä ilmi
tappeluksi, mutta päin vastoin hän viskautui selkäkenoon vaunujensa
sisään ja huusi kylmästi kuskille:
-- Aja hotelliin!
Kaunis kamarineitsyt loi levottoman katseen d'Artagnan'iin, jonka
miellyttävä olemus näytti tehneen häneen hyvän vaikutuksen.
Vaunut vierivät pois, jättäen molemmat miehet naamattain; ei mikään
ulkonainen esine ollut heitä enää eroittamassa.
Ratsumies yritti seurata vaunuja; mutta d'Artagnan, jonka jo muutoinkin
kuohuva viha yhä paisui, kun hän tunsi tuon englantilaisen samaksi, joka
Amiens'issa oli voittanut hänen hevosensa ja oli vähältä ollut voittaa
Athokselta hänen timanttisormuksensa, tarttui nopeasti ohjiin ja
pysähdytti hänet.
-- Ohoh, herrani, sanoi hän, taidattepa olla nolkimpi kuin minä, sillä
te näytätte unhottavan että meidän välillämme on pieni riita
selvitettävänä.
-- Ahaa, vai niin, sanoi englantilainen, vai te se olette, herraseni.
Teidän täytyy siis aina saada pelata peliä tai toista?
-- Niin, ja siitä muistuu mieleeni, että minulla on teiltä korvaus
otettavana. Sittenpä saadaan nähdä, käsittelettekö yhtä hyvin miekkaa
kuin kuutioita.
-- Näettehän hyvin, ett'ei minulla ole miekkaa, sanoi englantilainen;
tahdotteko uljastella aseetonta miestä vastaan?
-- Toivon, että teillä kumminkin kotonanne on miekka, vastasi
d'Artagnan. Kaikessa tapauksessa, minulla on kaksi ja jos tahdotte,
pelaan minä kanssanne toisesta.
-- Tarpeetonta, sanoi englantilainen, minulla on kylliksi varalta
sellaisia tarviskaluja.
-- No niin, arvoisa herrani, sanoi d'Artagnan, valitkaa kaikkein pisin
ja tulkaa näyttämään sitä minulle tänä iltana.
-- Minnekkä?
-- Luxemburg'in taakse, se on mainion sopiva paikka tämänlaatuisia
huviretkiä varten, mitä nyt teille esittelen.
-- Hyvä on, tullaan.
-- Mihin aikaan?
-- Kello kuusi.
-- Mutta teillä on kaiketi ystävä tai pari?
-- Minulla on kolmekin, ja he ovat hyvin mielissään, jos saavat ryhtyä
samaan peliin kuin minä.
-- Kolme? mainiota! Kuinka hyvin se sopiikin! sanoi d'Artagnan, sehän on
juuri minun lukuni.
-- Mutta nyt, kuka te olette.
-- Nimeni on d'Artagnan, olen gaskonjalainen aatelismies, henkivartija
herra Desessarts'in komppaniiasta. Entäs te?
-- Minä olen lord Winter, Scheffield'in parooni.
-- Hyvä, minä olen nöyrin palvelijanne, herra parooni, sanoi d'Artagnan,
vaikka teidän nimeänne on kovin vaikea pitää muistossa.
Ja silloin kannusti hän hevosensa neliseen ja lähti Pariisia kohden.
Niinkuin tavallisesti semmoisissa kohtauksissa, meni d'Artagnan nytkin
suoraa päätä Athoksen luokse.
Hän tapasi Athoksen pitkällään suuressa sohvassa, odottamassa, niinkuin
hän sanoi, sotavaruksiensa tulemista.
Hän kertoi Athokselle kaikki, mitä oli tapahtunut, paitsi herra de
Wardes'in kirjeestä ei hän puhunut mitään.
Athos ihastui kuullessaan pääsevänsä englantilaisen kanssa taistelemaan.
Lähetettiin paikalla lakeijat noutamaan Porthosta ja Aramista ja heille
ilmoitettiin asian tila.
Porthos veti miekkansa tupesta ja rupesi miekkailemaan seinää vastaan,
peräytyen aika-ajoin ja hypähdellen kuin tanssimestari. Aramis, joka yhä
sepitti runoansa, sulkeutui Athoksen sisähuoneesen ja pyysi että
annettaisiin hänen olla rauhassa siksi kunnes lähdön hetki oli läsnä.
Athos pyysi viittauksella Grimaud'ilta pullon viiniä.
D'Artagnan taas teki päässänsä erästä pientä suunnittelua, jonka näemme
myöhemmin hänen panevan käytäntöön, ja joka hänelle lupasi erään soman
seikkailun, niinkuin saattoi nähdä hänen hymyilystänsä, mikä aika-ajoin
vilahti hänen kasvoillansa, kirkastaen niiden haaveellisuutta.