XXVIII.

Palausmatka.

D'Artagnan oli aivan pyöräpäällä Athoksen hirveästä kertomuksesta; ja

monet seikat näyttivät hänestä vielä tuossa puolinaisessa paljastuksessa

hämäriltä; ensinkin oli asian kertonut mies, joka oli kokonaan

juovuksissa, miehelle, joka oli puolijuovuksissa, vaan kuitenkin,

huolimatta siitä sekavuudesta, jonka parin kolmen bourgogne-pullon

höyryt vaikuttavat aivoihin, d'Artagnan herättyään seuraavana aamuna

muisti selvästi Athoksen jokaisen sanan, aivan kuin ne olisivat

piirtyneet hänen mieleensä sitä mukaan kuin ne olivat pudonneet Athoksen

huulilta. Kaikki tuo epätietoisuus oli omiansa herättämään hänessä vaan

yhä suurempaa halua päästä asian perille, jonka vuoksi hän lähti

ystävänsä luokse lujasti päättäneenä uudistaa eilisen keskustelun; mutta

hän tapasi Athoksen kokonaan tyyntyneenä, toisin sanoen, hän oli niin

peräti viisas ja varova ett'ei häneltä saanut enää mitään tietoja

urkituksi.

Muutoin, kun muskettisoturi oli paiskannut hänelle kättä, ehätti hän

ennen häntä ja lausui:

-- Minä olin eilen aika juovuksissa, d'Artagnan veikkoseni, sen tunsin

tänä aamuna kielestäni, joka oli vielä paksuna kuin pölkky, ja

valtasuonestani, joka tykytti kovin kiivaasti; lyönpä vetoa, että puhuin

kaiketi tuhansia hullutuksia.

Ja näin sanoen, silmäsi hän ystäväänsä niin terävästi, että hän joutui

hämille.

-- Et ensinkään, vastasi d'Artagnan, ja jos oikein muistan, et puhunut

mitään tavallista kummempaa.

-- Ohoh, sinä hämmästytät minua! Minä luulin kertoneeni sinulle erään

mitä surkeimman historian.

Ja hän katsoi nuorta miestä ikäänkuin olisi hän tahtonut tirkistää hänen

sydämmensä pohjaan.

-- Totta tosiaan, sanoi d'Artagnan, näyttääpä siltä kuin minä olisin

ollut enemmän juovuksissa kuin sinä, koska minä en muista mitään.

Athos ei tyytynyt vielä siihen, vaan sanoi:

-- Sinä olet kaiketi huomannut, veikkoseni, että jokaisella on oma

päänsä juovuksissa, suruinen tai iloinen; minä olen juovuksissa aina

suruinen ja kun kerta olen humaltunut, saan minä kiihkon kertoa kaikkia

kauheita juttuja mitä minun tyhmä imettäjäni on ajanut kallooni. Se on

minun paha puoleni, pää-vikani, sen myönnän; mutta muutoin kyllä olen

kelpo juomaveikko.

Athos sanoi kaiken tuon niin luonnollisesti, että d'Artagnan'in vakuutus

alkoi horjua.

-- Oh! vai niin, no senpä vuoksi todella muistelenkin, sanoi d'Artagnan,

koettaen urkkia totuutta, senpä vuoksi muistelenkin kuin unta, että

puhuimme jotakin hirtetyistä.

-- Kas niin, siinä sen näet, sanoi Athos kalveten ja koettaen kuitenkin

samalla nauraa, olinhan siitä varma, sillä hirtetyt ovat minun

painajaiseni.

-- Niin, niin, jatkoi d'Artagnan, ja nyt rupean muistamaan yhä lisää;

olihan puhetta ... kuinkas se olikaan ... olihan puhetta jostakin

naisesta.

-- Kas niin, vastasi Athos muuttuen lyyjynkarvaiseksi, se on tuo minun

suuri historiani vaaleakiharaisesta naisesta, ja kun minä sitä rupean

kertomaan, on sen merkki että silloin olen uppojuovuksissa.

-- Aivan oikein, se se oli, sanoi d'Artagnan, kertomus

vaaleakiharaisesta, pulskasta, kauniista, sinisilmäisestä naisesta.

-- Joka joutui hirteen.

-- Niin, jonka hirtti hänen puolisonsa, eräs ylhäinen herra sinun

tuttaviasi, jatkoi d'Artagnan tähdäten tarkasti Athosta.

-- No niin, siitä näet, kuinka helposti toisten salaisuuksia ilmaistaan,

kun ei tiedetä enää mitä puhutaan, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä,

ikäänkuin hän olisi surkutellut itseään. En totta tosiaan juo enää

itseäni humalaan, se on peräti huono tapa.

D'Artagnan pysyi vaiti.

Sitten Athos muuttaen yht'äkkiä puheenaihetta lausui:

-- Kesken puheen, suuret kiitokset hevosesta, jonka minulle toit.

-- Onko se mieleisesi? kysyi d'Artagnan.

-- Kyllä, mutta ei se ollut mikään kestävä hevonen.

-- Ohoh, siinä petyt; minä olen kulkenut sillä kymmenen peninkulmaa

vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa, eikä siitä näkynyt enempää kuin

jos se olisi juossut kertaalleen ympäri Saint-Sulpice'n torin.

-- Vai niin, mutta melkeinpä saat minun katumaan.

-- Katumaan?

-- Niin, minä olen sen menettänyt.

-- Kuinka niin?

-- Asia on tämmöinen: tänä aamuna kun heräsin kello kuusi, nukuit sinä

vielä kuin pölkky, ja minä en tiennyt kuinka saisin aikani kulumaan;

olin vielä aivan tylsistyksissäni eilisestä hummaamisesta; menin alas

suureen saliin ja tapasin siellä toisen noita meidän englantilaisia,

joka hieroi hevoskauppaa erään hevoshuijarin kanssa, hänen oma hevosensa

oli näet eilen kuollut verikohtaukseen. Minä lähestyin häntä ja kun näin

hänen tarjoovan sata pistole'a eräästä ruunikosta, sanoin minä hänelle:

hiisi vieköön, minulla on myöskin hevonen kaupaksi!

-- Ja sangen kaunispa onkin, sanoi hän, minä näin sen eilen kun

ystävänne palvelija sitä talutteli.

-- Pidättekö sitä sadan pistole'n arvoisena?

-- Kyllä, ja tahdotteko antaa sen minulle siitä hinnasta?

-- En, mutta minä pelaan siitä kanssanne.

-- Pelaatteko siitä?

-- Pelaan.

-- Millä?

-- Kuutioilla.

-- Sanottu kuin tehty; ja minä menetin hevosen. Mutta huomaa, jatkoi

Athos, minä voitin takaisin loimen.

D'Artagnan näytti sangen tyytymättömältä.

-- Pahoittaako se mieltäsi? kysyi Athos.

-- Kylläpä pahoittaa, se täytyy minun tunnustaa, vastasi d'Artagnan; tuo

hevonen olisi ollut sodassa meillä hyvänä tuntomerkkinä; se oli lahja,

muisto. Athos, pahasti teit.

-- Oh, veikkoseni, asetuppas minun sijalleni, sanoi muskettisoturi;

minulla oli ensinkin niin vietävän ikävä, ja sitten toiseksi, minä en,

totta puhuen, ensinkään pidä englantilaisista hevosista. Ja sitten

vielä, jos tuntemisesta on kysymys, niin siihenhän satulakin jo riittää;

se pistää kyllä huomioon. Mitä hevoseen tulee, me kyllä keksimme jotakin

syytä sen katoamiseen. Saakeli vieköön! hevonenhan on kuolevainen;

ajatteleppas jos minun olisi lapautunut tai saanut räkätaudin?

D'Artagnan oli vielä nyreissään.

-- Mieltäni pahoittaa, jatkoi Athos, että sinä näytät pitävän niin

paljon noista eläimistä, sillä minun kertomukseni ei ole vielä lopussa.

-- Mitä sinä sitten vielä olet tehnyt?

-- Menetettyäni hevoseni, yhdeksällä kymmentä vastaan, (kaunis heitto!)

pisti päähäni pelata sinun hevosestasi.

-- Vai niin, mutta toivoakseni pysähdyit sinä vaan tuohon päähänpistoon.

-- En ensinkään, vaan panin aikomukseni heti kohta toimeen.

-- Elä nyt hiidessä! huudahti d'Artagnan levottomana.

-- Minä pelasin ja menetin.

-- Minun hevoseni?

-- Sinun hevosesi: seitsemän kahdeksaa vastaan, "silmällä petti" ...

tunnethan tuon puheenparren.

-- Athos, sinä et ole täydessä älyssäsi, sen vannon!

-- Veikkoseni, eilen, kun kerroin tyhmiä historioitani, olisi minulle

pitänyt tuo sanoa, vaan ei tänäpäivänä. Minä menetin siis hevosen

kaikkine kamsuineen.

-- Mutta tuohan on kauheata!

-- Maltahan, et vielä ole kuullut kaikkea; minä olisin oiva pelaaja,

ell'en minä olisi niin hellittämätön; mutta minä olen hellittämätön,

aivan niinkuin juomisessanikin; minä jatkoin siis...

-- Mutta mitä sinä enää saatoit pelata, kun sinulla ei enää mitään

ollut?

-- Kyllä sentään, kyllä sentään, veikkoseni; vielähän meillä oli jälellä

tuo timanttisormus, joka säihkyy sormessasi ja jonka minä eilen

huomasin.

-- Tämä timanttisormus, huudahti d'Artagnan, peittäen pikaisesti

sormuksen kädellänsä.

-- Ja kun minä olen timanttien tuntija, minulla kun on itsellänikin

niitä ollut muutamia, arvostelin sen tuhanneksi pistole'ksi.

-- Minä toivon toki, sanoi vakavasti d'Artagnan puolikuolleena kauhusta,

ett'et sinä ole maininnut sanaakaan minun timanttisormuksestani?

-- Päin vastoin, veikkoseni; ymmärräthän, että tuo timantti oli meidän

ainoa apumme: sillä saatoin minä voittaa takaisin hevosemme valjaineen

päivineen ja siihen lisäksi matkarahat.

-- Athos, sinä saat minun vapisemaan! huudahti d'Artagnan.

-- Minä puhuin siis tuosta timantista pelitoverilleni, joka myöskin oli

sen huomannut. Mitäs saakelia sinä veikkoseni pidät sormessasi

tuommoista taivaan tähteä, ja sitten vielä vaadit ett'ei sitä

huomattaisi! Mahdotonta!

-- Jatka veikkonen, jatka! kiiruhti d'Artagnan, sillä totta tosiaan,

kylmäverisyydelläsi kidutat minut kuoliaaksi!

-- Me jaoimme tuon timantin kymmeneen sadan pistole'n suuruiseen

osuuteen.

-- Ah! sinä tahdot piloillasi koetella minua? sanoi d'Artagnan, jota

viha alkoi tarttua tukkaan niinkuin Minerva Akilley'tä Iliadissa.

-- En, saakeli vieköön, laskekkaan pilaa! olisinpa tahtonut nähdä sinua

minun tilassani! viiteentoista päivään en ollut nähnyt mitään

ihmiskasvoja ja olin tulemaisillani hupsuksi tuosta alinomaisesta

seurustelemisesta pelkkien pullojen kanssa.

-- Se ei ole mikään syy mennä pelaamaan minun timanttiani, vastasi

d'Artagnan puristaen nyrkkiänsä suonenvedon tapaisesti.

-- Kuuntelehan toki loppuun; kymmenen sadan pistole'n suuruista osaa,

jokainen kymmenessä heitossa; kolmessatoista heitossa menetin minä

kaikki, kolmessatoista heitossa: luku 13 on minulle aina onneton, sehän

oli 13 päivänä heinäkuuta kuin...

-- Tuhannen tulimaista! huudahti d'Artagnan nousten pöydästä,

tämänpäiväinen historiasi saattaa minut unhottamaan eilisen.

-- Ole kärsivällinen, sanoi Athos, minulla on eräs tuuma. Englantilainen

on omituinen mies, minä näin hänen tänä aamuna puhuvan Grimaud'in

kanssa, ja Grimaud ilmoitti minulle englantilaisen kehoittaneen häntä

rupeamaan palvelukseensa. Minä pelasin Grimaud'ista, tuosta hiljaisesta

Grimaud'ista, kymmenessä osuudessa.

-- No mene nyt jo männikköön! huudahti d'Artagnan, purskahtaen nauramaan

vastoin tahtoansa.

-- Grimaud'ista itsestänsä, ymmärrätkö! ja kymmenellä osuudella

Grimaud'ia, joka ei kokonaisuudessansa maksa puolta tukaattia, voitin

minä takaisin timantin. Sanoppas sitten, eikö itsepintaisuus ole avu.

-- Tämä on, todentotta, peräti hullua! huudahti d'Artagnan lohduttuneena

ja naurusta pidellen kupeitansa.

-- Ymmärräthän että kun tunsin olevani voittamisen vauhdissa, rupesin

taas pelaamaan timantista.

-- Oh, perhana, sanoi d'Artagnan synkistyen uudestaan.

-- Minä voitin takaisin ensin sinun valjaasi, sitten sinun hevosesi,

sitten oman hevoseni ja sitten menetin ne kaikki toistamiseen. Lyhyesti

kertoen, minä olen voittanut takaisin sinun valjaasi, ja sitten omani.

Ja siinä ollaan nyt. Se oli oivallinen heitto; minä pysähdyinkin siihen.

D'Artagnan hengitti niin paljon keveämmin kuin jos koko ravintola olisi

nostettu hänen rintansa päältä.

-- Entäs timantti, jääkös se minulle? kysyi hän pelonalaisesti.

-- Aivan koskemattomana, veikkoseni; siihen lisäksi sekä sinun että

minun kameelini valjaat.

-- Mutta mitäs me teemme valjailla ilman hevositta?

-- Minulla on juuri omat tuumani niistä.

-- Athos, sinä saatat minut vapisemaan.

-- Kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, sinä et ole pelannut kaukaan aikaan,

minä tiedän sen, sinulla on siis varmaan hyvä onni.

-- Mitä sitten?

-- Mitäkö sitten! englantilainen toverineen on vielä täällä. Minä

huomasin, että hän suuresti ikävöi saada valjaita, sinä taas puolestasi

näytät ikävöivän hevostasi. Sinun sijassasi minä pelaisin valjaasi

hevosta vastaan.

-- Mutta jos hän ei tahdo yksiä valjaita.

-- Pelaa molemmat, hemmetissä! minä en ole semmoinen oman kontin katsoja

kuin sinä.

-- Tekisitkö sinä niin? sanoi d'Artagnan kahdella päällä, niin paljo

alkoi Athoksen osoittama luottamus tietämättänsä häneen vaikuttaa.

-- Kunniani kautta, yhdessä heitossa!

-- Mutta kun hevoset ovat menetetyt, tahtoisin minä kaikin mokomin

säilyttää toki valjaat.

-- Pelaa sitten timantistasi.

-- Oh, se on vallan toinen asia; en koskaan, en milloinkaan.

-- Saakeli, sanoi Athos, minä ehdottaisin siis, että pelaisit

Planchet'ista, vaan kun semmoista on jo pelattu, ehk'eipä englantilainen

enää tahtoisi.

-- Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, minusta on parasta ett'en pelaa

mitään.

-- Se on vahinko, sanoi Athos kylmästi, englantilainen on täynnä

pistole'ja. Koeta nyt hiidessä edes yksi heitto; yksi heitto on pian

tehty.

-- Vaan jos menetän?

-- Sinä voitat.

-- Vaan entä jos menetän?

-- No niin, silloin annat valjaasi.

-- Menkööt yhdessä heitossa, sanoi d'Artagnan.

Athos meni hakemaan englantilaista käsiin ja löysikin hänet tallissa,

jossa hän katseli valjaita halukkailla silmin. Tilaisuus oli hyvä. Hän

teki ehdotuksensa: kahdet valjaat yhtä hevosta tai sataa pistole'a

vastaan, kumpaista hyvänsä. Englantilainen laski lukua kiiruusti: kahdet

valjaat maksoivat kolmesataa pistole'a yhteensä; hän suostui

ehdotukseen.

D'Artagnan heitti vapisten kuutiot ja sai luvun kolme; hänen kalpeutensa

säikähdytti Athosta, joka siihen sanoi vaan:

-- Huono heitto, veikkoseni; hevoset ovat teidän, herra, täysine

valjaineen.

Englantilainen riemuitsevana ei edes huolinut puistella kuutioita, vaan

heitti ne pöydälle katsomatta sinne päinkään, niin varma oli hän

voitostaan; d'Artagnan oli kääntynyt poispäin kätkeäksensä

mielipahaansa.

-- Kas niin, kas niin, sanoi Athos levollisena, tuo heitto on sangen

harvinainen, minä en ole nähnyt sitä kuin neljä kertaa elämässäni: kaksi

ykköstä!

Englantilainen katsoi hämmästyneenä; d'Artagnan kääntyi myös pöytään

päin, mielihyvillään.

-- Niin, jatkoi Athos, neljä kertaa vaan: kerran herra de Créquy'n

luona; toisen kerran minun luonani maalla, linnassani ... silloinkuin

minulla oli linna; kolmannen kerran herra de Tréville'n luona, jossa se

hämmästytti meitä kaikkia; ja vihdoin neljännen kerran kapakassa,

jolloin se sattui minulle ja menetin sillä sata louisdor'ia ja yhden

illallisen.

-- Siis ottaa herra takaisin hevosensa, sanoi englantilainen.

-- Tietysti, sanoi d'Artagnan.

-- Se jätetään teidän palvelijallenne, herra.

-- Malttakaa silmänräpäys, sanoi Athos; teidän luvallanne, herra, pyydän

saada virkkaa muutaman sanan ystävälleni.

-- Virkkakaa vaan.

-- Athos veti d'Artagnan'in vähän syrjälle.

-- No mitä nyt! sanoi d'Artagnan, mitä vielä tahdot, kiusaaja, tahdot

kai minua vielä pelaamaan, eikö niin?

-- En, tahdon vaan sinua vähän miettimään.

-- Mitä?

-- Sinä aiot ottaa hevosen, eikö niin?

-- Epäilemättä.

-- Hullusti teet, minä ottaisin ennemmin sata pistole'a; tiedäthän

pelanneesi valjaat hevosta tai sataa pistole'a vastaan, oman valintasi

mukaan.

-- Kyllä.

-- Minä ottaisin nuo sata pistole'a.

-- No niin, mutta minä otan hevosen.

-- Hullusti teet, sen sanon vieläkin; mitä me kaksi teemme yhdellä

hevosella? minä en voi istua takanasi lautasella, näyttäisimmehän kovin

hullunkurisilta; etkä sinä voi masentaa minua niin kovasti, että

ratsastaisit rinnallani pulskalla sotaorhillasi. Minä ottaisin

hetkeäkään arvelematta nuo sata pistole'a, me näet tarvitsemme rahaa

Pariisiin palataksemme.

-- Minä pysyn kiini hevosessa, Athos.

-- Ja hullusti teet, ystäväni; hevonen horjahtaa syrjään, hevonen

nuljahtaa, niukauttaa jalkansa, hän syö ruuhesta, josta ennen on syönyt

kapinen hevonen: siinä on sitten hevonen, tai paremmin sanoen, sata

pistole'a mennyttä kalua: haltijan täytyy elättää hevosensa, kun sitä

vastoin sata pistole'a elättävät haltijansa.

-- Mutta kuinkas me palaamme sitten?

-- Lakeijaimme hevosilla, hemmetissä! kyllähän meidät olennostamme aina

toki tunnetaan herrasmiehiksi.

-- Kaunis näky todella, kun me istumme hevoskäpykkäin selässä samalla

kuin Aramis ja Porthos upeilevat komeilla orhillansa!

-- Aramis! Porthos! huudahti Athos ja herahti nauramaan.

-- Mitä? kysyi d'Artagnan, joka ei ensinkään tajunnut ystävänsä

iloisuutta.

-- Hyvä, hyvä, jatkakaamme, sanoi Athos.

-- Mitä ajattelet siis?...

-- Että sinun on ottaminen nuo sata pistole'a, d'Artagnan; sadalla

pistole'lla me juhlailemme tämän kuun loppuun; me olemme kärsineet

rasitusta ja vaivoja, näethän, ja hyvä on levätä hieman.

-- Levätä! oh, ei veikkonen, niinpian kuin tulen Pariisiin, rupean

etsimään rouva Bonacieux-parkaa.

-- No niin, luuletko että sinulla siinä toimessa on niin suurta hyötyä

hevosesta kuin hyvistä louisdor'eista? ota sinä vaan nuo sata pistole'a,

ystäväni, ota vaan nuo sata pistole'a.

D'Artagnan ei tarvinnut muuta kuin yhden syyn antaaksensa myöten. Tuo

mainittu oli hänestä oivallinen. Sitä paitsi pelkäsi hän kauvemmin

vastustellessaan näyttävänsä Athoksen silmissä itsekkäältä; hän antoi

siis mukaa ja valitsi nuo sata pistole'a, jotka englantilainen luki

pöytään heti paikalla.

Sitten ruvettiin tuumimaan vaan lähtöä. Isännän kanssa solmittu rauha

maksoi, paitsi Athoksen vanhaa hevosta, kuusi pistole'a; d'Artagnan ja

Athos ottivat Planchet'in ja Grimaud'in hevoset, ja nuo molemmat

palvelijat lähtivät jalkapatikassa, kantaen satuloita päänsä päällä.

Vaikka ystävysten ratsastus kävi nyt huononpuolisesti, jätättivät he

pian lakeijansa ja tulivat Crévecoeur'iin. Jo kaukaa huomasivat he

Aramiksen alakuloisena istuvan ikkunassa kyynäspäänsä varassa ja

katselevan kuinka pöly kohosi kaukana tiellä.

-- Hohoi, Aramis! mitä pirua sinä siinä teet? huusivat ystävykset yhteen

ääneen.

-- Ah, sinähän se olet, d'Artagnan, sinähän se olet, Athos, vastasi

nuori mies: minä ajattelin tässä, kuinka pian maailman hyvyys hupenee,

ja minun englantilainen hevoseni, joka karkasi ja hävisi tuonne

pölypilven keskelle, oli minulle elävä kuva maallisten tavarain

katoovaisuudesta. Itse elämänkin voi sulkea näihin kolmeen sanaan:

_Erat, est, fuit_.

-- Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi d'Artagnan joka alkoi aavistaa

asian oikeaa laitaa.

-- Se tietää, että minä vast'ikään tein tyhmän kaupan: kuusikymmentä

louisdor'ia hevosesta, joka voi päästä korkeintaan viisi lieu'tä

päivässä semmoisella juoksulla johon se kykenee.

D'Artagnan ja Athos rähähtivät nauramaan.

-- D'Artagnan veikkoseni, sanoi Aramis, elä suutu minuun, minä pyydän,

hädällä ei ole lakia; sitä paitsi olen jo saanut rangaistukseni, sillä

hevoshuijari petti minua vähintään viidelläkymmenellä louisdor'illa. Ah,

tepä olette säästeliäitä! kuljette lakeijanne hevosilla ja annatte

taluttaa koruhevosianne hiljalleen ja pieniä taipaleita päivässä.

Samassa pysähtyivät eräät vankkurit, jotka hetkistä ennen olivat

näkyneet Amiens'ista päin tulevalla tiellä, ja vaunuista nähtiin

laskeutuvan Grimaud'in ja Planchet'in, satulat pään päällä. Vankkurit

olivat tyhjiltään palaamassa Pariisiin, ja nuo molemmat lakeijat olivat

kuljetusmaksuksi pitkin matkaa kostutelleet ajomiehen kurkkua.

-- Mitä tuo on? kysyi Aramis nähdessään heidät; ei muuta kuin satulat?

-- Ymmärrätkös nyt? sanoi Athos.

-- Ystäväni, juuri niinkuin minunkin. Minä näet pidätin myös valjaat,

vaistomaisesti. Hohoi, Bazin, vie minun satulani tuonne toisten luokse.

-- Ja minnekkäs sinun kirkkoherrasi joutuivat? kysyi d'Artagnan.

-- Veikkoseni, minä pyysin heidät päivälliselle seuraavaksi päiväksi,

sanoi Aramis; täällä on, ohimennen mainiten, erittäin hyviä viinejä;

minä juotin ukot aika liehkaan, ja silloin kirkkoherra kielsi minua

heittämästä sotilaskauhtanaani ja jesuitti pyysi minun tekemään

hänestäkin muskettisoturin.

-- Ilman teesiä, huusi d'Artagnan, ilman teesiä! minä pyydän jättämään

pois teesit!

-- Siitä saakka, jatkoi Aramis, elän minä sangen miellyttävää elämää.

Olen alkanut sepittää runoelmaa yksitavuisista säkeistä; se on sangen

vaikeata, mutta kaikkien asioiden ansio on juuri niiden vaikeus. Aine on

mainio, minä luen teille ensimäisen laulun, siinä on neljä sataa värsyä

ja kestää yhden minuutin.

-- Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, joka inhosi melkein yhtä paljon

runoja kuin latinaakin, lisää vaikeuden ansioon vielä lyhyys, niin saat

olla varma että runollasi on ainakin kaksi ansiota.

-- Sitä paitsi, jatkoi Aramis, huokuu siitä puhdas tunne, saattepa

nähdä. No niin, mutta ystäväni, me palaamme siis Pariisiin? Mainiota,

minä olen valmis lähtemään; saamme siis kohta nähdä kelpo Porthoksenkin,

sitä parempi. Ettekö luule minun ikävöineen tuota suurta hupakkoa? Hän

ei vaan olisi myynytkään hevostansa, vaikka siitä olisi tarjottu

kuningaskuntaa. Tahtoisinpa nähdä jo häntä komean hevosensa satulassa.

Hän näyttää Suur'-Mogul'ilta, siitä olen varma.

Pysähdyttiin puoleksi tunniksi, että hevoset saisivat puhaltaa; Aramis

suoritti tilinsä ravintolaan, sijoitti Bazin'in vankkureihin toveriensa

seuraan, ja nyt lähdettiin Porthosta perustelemaan.

Hänet tavattiin jaloillaan, vähemmin kalpeana kuin d'Artagnan'in ensi

käynnillä, ja istuvana pöydän ääressä jossa, vaikka hän oli yksinään,

oli päivällinen neljälle hengelle; päivällisravintona oli taidokkaasti

valmistettua lihapaistia, valituita viinejä ja erinomaisia hedelmiä.

-- Oh, hiisi! sanoi hän nousten seisovilleen, tulettepa hyvään aikaan,

veikkoset, minä juuri alotin lientä, ja te tulette nyt syömään

päivällistä kanssani.

-- Ohoo! sanoi d'Artagnan, ei suinkaan Mousqueton liene mahtanut

pyydystää lassollansa tuommoisia pulloja? entäs tuota juottovasikkaa ja

häränpaistia...

-- Minä vahvistan voimiani, sanoi Porthos, ei mikään heikonna ihmistä

niin kuin nuo saakelin niukahdukset; onko sinulla ollut koskaan

niukahdusta, Athos?

-- Ei koskaan; muistan vaan kerran eräässä ottelussa Ferou'n kadulla

saaneeni miekanpiston, joka pariksi kolmeksi viikoksi teki minuun juuri

samallaisen vaikutuksen.

-- Mutta tämä päivällinen ei kaiketi liene aiottu yksin sinua varten,

Porthos veikkoseni? sanoi Aramis.

-- Ei, sanoi Porthos; odotin naapuristosta muutamia herroja, jotka juuri

lähettivät sanan ett'eivät he tulekkaan; istukaa te heidän sijallensa,

en minä menetä vaihtokaupassa. Hohoi! Mousqueton, istumia ja toinen

mokoma lisää pulloja!

-- Tiedättekö, mitä tässä syödään? kysyi Athos kymmenen minuutin

kuluttua.

-- No hiidessä! vastasi d'Artagnan, juottovasikkaa ja...

-- Ja lampaanpaistia, jatkoi Porthos.

-- Ja lintupaistia, virkkoi Aramis.

-- Erhetystä! te syötte, hyvät herrat, sanoi Athos painavasti, te syötte

hevosta.

-- Elä hemmetissä! sanoi d'Artagnan.

-- Hevosta! huudahti Aramis irvistellen.

Porthos ei virkkanut mitään.

-- Niin hevosta se on; eikös niin, Porthos, emmekös syö hevosta? Ehkäpä

satulaa myös!

-- Ei, hyvät herrat, kyllä satula on jälellä, sanoi Porthos.

-- No totta tosiaan, nyt olemme yhtä hyviä kaikki, sanoi Aramis:

voisippa luulla, että olemme ennakolta suostuneet.

-- Mitäs minun oli tekeminen, sanoi Porthos, hevonen herätti kateutta

kaikissa, jotka kävivät luonani, enkä minä tahtonut heitä loukata.

-- No, ja sinun herttuattaresi on yhä vielä vaan kylpemässä, vai kuinka?

kysyi d'Artagnan.

-- Yhä vielä, vastasi Porthos. No niin, asia on semmoinen, että

paikkakunnan maaherra, juuri yksi niitä herroja, joita odotin tänään

päivällisille, näytti niin kovin haluavan hevostani, että minä lahjoitin

sen hänelle.

-- Lahjoitit hänelle! huudahti d'Artagnan.

-- Niin, luoja nähköön! lahjoitin, se on sanani, vakuutti Porthos, sillä

hevonen maksoi varsinkin sata viisi kymmentä louisdor'ia ja tuo

kitupiikki ei tahtonut minulle maksaa enempää kuin kahdeksankymmentä.

-- Ilmanko satulaa? kysyi Aramis.

-- Niin, ilman satulaa.

-- Te huomaatte, hyvät herrat, sanoi Athos että Porthos on tehnyt

parhaimmat asiat meistä kaikista.

Syntyi aika naurun rähinä, joka saattoi Porthos-paran aivan pyörälle;

mutta hänelle selitettiin kohta syy siihen, ja Porthos tapansa mukaan

yhtyi siihen suuriäänisesti.

-- Niin että me olemme kaikki hyvissä rahoissa, sanoi d'Artagnan.

-- En minä ainakaan, sanoi Athos; minusta oli Aramiksen espanjalainen

viini niin hyvää, että minä panetin lakeijaimme vankkureihin

kuusikymmentä pulloa, ja se vei kukkaroni jotenkin kuiviin.

-- Ja minä, sanoi Aramis, aatelkaas, lahjoitin rahani viimeiseen ropoon

saakka Montdidier'in kirkolle ja Amiens'in jesuitoille.

-- Ja minä taas, sanoi Porthos, luuletteko ett'ei niukahdukseni mitään

maksanut? puhumattakaan Mousqueton'in haavasta, jonka vuoksi minun

täytyi käyttää täällä kahdesti päivässä haavalääkäriä, joka maksatti

minulle käyntinsä kaksinkertaisesti, hän kun muka, heittiö, on ottanut

luodin semmoiseen paikkaan ruumistansa, jota tavallisesti näytetään vaan

apteekkareille; minä olenkin kieltänyt häntä antamasta täst'edes

haavoittaa itseänsä.

-- Vai niin, vai niin, sanoi Athos hymyillen salavihkaa d'Artagnan'ille

ja Aramikselle, kyllä näen, että olet menetellyt ylevästi tuota

poika-parkaa kohtaan; se on kelpo isännän mukaista.

-- Lyhyesti, jatkoi Porthos, suoritettuani kaikki maksuni, jää minulle

joku kolmekymmentä écu'tä.

-- Ja minulle kymmenkunta pistole'a, sanoi Aramis.

-- No niin, no niin, sanoi Athos, näyttää siltä kuin me olisimme tässä

joukossa Kroisoksia. Kuinka paljo sinulla on jälellä sadasta

pistole'stasi, d'Artagnan.

-- Minun sadasta pistole'stani? Ensinkin annoin sinulle viisikymmentä.

-- Luuletko niin?

-- Tottahan hiidessä!

-- Aa, se on totta, nyt muistan.

-- Sitten annoin ravintolan isännälle kuusi.

-- Mikä elukka tuo isäntä! Miksi annoit hänelle kuusi pistole'a?

-- Itsehän käskit ne minun antamaan.

-- Aivan oikein, minä olen liian hyvä; lyhyesti: kuinka paljo on

jälellä?

-- Kaksikymmentä viisi pistole'a, sanoi d'Artagnan.

-- Ja minulla, sanoi Athos, vetäen vähän pientä rahaa taskustaan,

minulla...

-- Ei ole mitään?

-- Ei, kunniani kautta, tai ainakin niin vähä, ett'ei sitä kannata ottaa

lukuun.

-- No niin, lasketaanpa, kuinka paljo meillä on yhteensä.

-- Porthos?

-- Kolmekymmentä écu'tä.

-- Aramis?

-- Kymmenen pistole'a.

-- Ja sinulla, d'Artagnan?

-- Kaksikymmentä viisi.

-- Ja kaikki se yhteensä? kysyi Athos.

-- Neljäsataa seitsemänkymmentä viisi livre'ä, sanoi d'Artagnan, joka

laski kuni Archimedes.

-- Pariisiin tultuamme on meillä vielä neljä sataa, sanoi Porthos, ja

satulat lisäksi. Mutta syökäämme nyt päivällistä, muutoin se jäähtyy.

Neljä ystävystä, rauhoittuneena tulevaisuuden suhteen, söivät nyt vankan

päivällisen, jonka jäännökset annettiin Mousqueton'ille, Bazin'ille,

Planchet'ille ja Grimaud'ille.

Pariisiin tultua tapasi d'Artagnan pöydällänsä kirjeen herra de

Tréville'ltä, joka ilmoitti hänelle, että kuningas hänen pyynnöstään oli

suonut hänelle luvan päästä muskettisoturiksi.

Koska tämä oli kaikki mitä d'Artagnan oli maailmassa halunnut,

lukuunottamatta tietysti rouva Bonacieux'in löytämistä, hyökkäsi hän

ilon vimmassa tovereittensa luokse, joista hän puoli tuntia ennen oli

eronnut ja jotka hän tapasi sangen alakuloisina ja miettiväisinä. He

olivat kokoontuneet neuvotteluun Athoksen luokse, mikä aina oli sen

merkki, että oli tärkeitä asioita tuumittavana.

Herra de Tréville oli juuri ilmoittanut heille, että koska Hänen

Majesteettinsa oli päättänyt alottaa sodan ensimäisenä päivänä

Toukokuuta, heidän tulisi tuota pikaa laittaa kuntoon sotavaruksensa.

Neljä filosoofia katseli toinen toistansa aivan ällistyneinä; herra de

Tréville ei laskenut leikkiä, kun sotilaskuri oli kysymyksessä.

-- Ja kuinka paljon tarvitsette sotavaruksiinne; kysyi d'Artagnan.

-- Oh, se ei maksa vaivaa puhua, me teimme juuri suunnitelman

spartalaisella kitsaudella ja havaitsimme tarvitsevamme jokainen tuhat

viisisataa livre'ä.

-- Neljä kertaa tuhat viisisataa tekee yhteensä kuusi tuhatta livre'ä,

sanoi Athos.

-- Minun arvellakseni, sanoi d'Artagnan, tuhat livre'ä kutakin

kohden riittäisi; tosin minä en puhu spartalaisittain vaan

prokuraattorittain...

Sana prokuraattori herätti Porthoksen.

-- Malttakaas, minun johtuu mieleeni eräs keino, sanoi hän.

-- Siinä on jo jotakin; minulla ei ole keinon vilahdustakaan, sanoi

kylmästi Athos; mutta d'Artagnan, hyvät herrat, on tullut vallan

hupsuksi siitä ilosta, että vastaisuudessa saa kuulua meidän joukkoomme.

Tuhat livre'ä! minun täytyy tunnustaa, että minä puolestani jo yksin

tarvitsen kaksi tuhatta.

-- Neljä kertaa kaksi on kahdeksan, sanoi Aramis; me tarvitsemme siis

kahdeksan tuhatta livre'ä sotavaruksiamme varten, joita meillä jo on

satulat.

-- Ja siihen lisäksi, sanoi Athos, odotettuaan siksi kunnes d'Artagnan,

joka meni kiittämään herra de Tréville'ä, oli sulkenut oven jälkeensä,

siihen lisäksi meillä on tuo kaunis timantti, joka loistelee ystävämme

sormessa. D'Artagnan on, saakeli soikoon, liian hyvä toveri jättääksensä

veikkojansa pulaan, koska hänellä on sakarisormessa kuninkaan

muistoraha.