XXVII.

Athoksen vaimo.

-- Nyt on vielä saatava tietoja Athoksesta, sanoi d'Artagnan iloiselle

Aramikselle, sittenkuin hän oli kertonut mitä pääkaupungissa oli

tapahtunut heidän lähtönsä jälkeen ja kun oivallinen päivällinen oli

saattanut toisen unhottamaan teesinsä ja toisen väsymyksensä.

-- Luuletko hänelle tapahtuneen jotakin onnettomuutta? kysyi Aramis.

Athos on niin kylmäverinen, niin urhoollinen ja käyttää miekkansa niin

taitavasti.

-- Niin, epäilemättä, eikä kukaan tunne paremmin kuin minä Athoksen

rohkeutta ja taitoa; mutta minä mittelen miekkaani ennemmin miekkojen

kuin seipäiden kanssa; minä pelkään että Athos on saanut selkäänsä

rengeiltä, sillä ne ovat semmoista väkeä, jotka lyövät niin että se

tuntuu, eivätkä lakkaa aivan hevillä. Sentähden tahtoisin minä kiirehtiä

sinne niin pian kuin mahdollista.

-- Minä koetan seurata sinua, sanoi Aramis, vaikka minä tunnen tuskin

voivani vielä nousta hevosen selkään. Mutta milloin sinä lähdet?

-- Huomenna päivän noustessa; lepää nyt tämä yö niin hyvin kuin voit ja

jos huomenna näet jaksavasi, niin lähtekäämme yhdessä.

-- Vai jo huomenna, sanoi Aramis; vaikka oletkin raudasta, tarvitset

sinä toki lepoa.

-- Seuraavana päivänä kun d'Artagnan tuli Aramiksen huoneesen, istui hän

ikkunan ääressä.

-- Mitä sinä siinä katselet? kysyi d'Artagnan.

-- Minä ihmettelen noita kolmea pulskaa hevosta joita tallirengit tuolla

taluttelevat; ruhtinaallista huvia on tuommoisilla hevoisilla

matkustaminen.

-- No niin, Aramis veikkoseni, sitä huvia saat kyllä maistaa, sillä yksi

noista hevosista on sinun.

-- Pah! ja mikä sitten?

-- Minkä vaan itse tahdot valita; minä en pidä toista parempana kuin

toistakaan.

-- Ja onko tuo komea loimikin minun?

-- Tietysti.

-- Sinä lasket pilaa, d'Artagnan.

-- En minä enää pilaa laske siitä saakka kuin herkesit latinaa

puhumasta.

-- Ne ovat siis minun myöskin nuo kullatut pistoolintupet ja tuo

hopeoitu satula?

-- Aivan sinun itsesi, samoinkuin tuo hevonen, joka kouristelekse, on

minun, ja tuo joka tepastelekse, on Athoksen.

-- Siinäpä on, hiisi vieköön, kolme kunnon elukkaa.

-- Mieltäni hyvittää, että sinä pidät niistä.

-- Kuningasko se siis lahjoitti nuo sinulle?

-- Ainakaan ei kardinaali; mutta elä siitä pidä lukua, mistä ne tulevat,

ajattele vaan, että yksi niistä on sinun omasi.

-- Minä otan tuon, jota tuo punainen renki pitelee.

-- Mainiosti.

-- Se viepi viimeisenkin tuskan minulta; minä nousisin sen selkään,

vaikka olisi kolmekymmentä kuulaa ruumiissani. Ah, kuinka kauniit

jalustimetkin! Hollaa! Bazin, tule tänne ja paikalla.

Bazin ilmestyi synkkänä ja vitkalleen kynnykselle.

-- Kiilloita miekkani, kohenna satulani, harjaa viittani ja lataa

pistoolini! käski Aramis.

-- Tuo viimeinen käsky on tarpeeton, keskeytti d'Artagnan, sillä ladatut

pistoolit ovat tupessaan.

Bazin huokasi.

-- Hohoi, mestari Bazin, rauhoittukaa vaan, sanoi d'Artagnan, elkääkä

olko millännekään.

-- Herrani oli jo niin hyvä papin-alku! sanoi Bazin melkein itkusuin,

hänestä olisi tullut piispa, ehkäpä vielä kardinaali.

-- No niin, Bazin-parka, otappas ja mieti vähäsen, mitä hyödyttää olla

kirkon miehiä, sanoppas? ei se estä laisinkaan sotaan joutumasta;

näethän kuinka kardinaali menee ensimäiselle sotaretkellensä myrskyhattu

päässä ja pertuska kourassa; entäs herra de Nogaret, mitäs siitä sanot?

hän on kardinaali myös; kysyppäs hänen lakeijaltansa, kuinka monesti hän

on saanut repiä hänelle liinanripsuja.

-- Hoi voi! huoahti Bazin, kyllä tiedän, herrani; kaikki on nykymaailman

aikaan mullin mallin.

Sillä aikaa molemmat nuoret miehet ja lakeija-parka olivat laskeutuneet

portaita alas pihalle.

-- Pidäppäs jalustinta, Bazin, sanoi Aramis.

Ja Aramis viskautui satulaan tavallisella soreudellansa ja

notkeudellansa; mutta kun tuo upea hevonen oli käänteleinyt ja

kiemuroinut muutamia kertoja, ratsastaja tunsi niin tuskallista kipua,

että hän kalpeni ja horjui. D'Artagnan joka aavisti tuota, ja piti häntä

sen vuoksi koko ajan silmällä, kiiruhti hänen luoksensa, otti hänet

syliinsä ja saattoi hänet huoneesensa.

-- Hyvä on, Aramis veikkoseni, hoitele nyt itseäsi, sanoi hän, minä

lähden yksin tiedustelemaan Athosta.

-- Sinä olet teräksinen mies, sanoi Aramis.

-- Eikö mitä: minua seuraa onni, siinä kaikki; mutta kuinka sinä olet

viettävä aikaasi minua odottaessasi? ei mitään keskustelua enää käsistä

ja siunaamisista, vai kuinka, ha?

Aramis hymyili.

-- Minä kirjoitan runoja, sanoi hän.

-- No niin, runoja joilla on sama tuoksu kuin rouva de Cheuvreuse'n

kamarineitsyen kirjelipuilla. Mitä hevoseen tulee, nouse joka päivä

vähäksi aikaa sen selkään, niin totut sen liikkeihin.

-- Oh, ole huoleti siitä, sanoi Aramis, kun palaat takaisin, olen kyllä

valmis silloin sinua seuraamaan.

He jättivät toisilleen jäähyväiset ja kymmenen minuutin perästä, oli

d'Artagnan matkalla Amiens'iin.

Kuinka löytäisi hän Athoksen ja löytäisikkö hän häntä ensinkään?

Tila, johon hän oli hänet jättänyt, oli vaarallinen; ehkäpä oli hän

sortunut hätyyttäjäinsä ylivoiman alle. Tuo ajatus rypistytti hänen

otsaansa ja nosti huokauksen hänen rinnastansa; hiljakseen mutisi hän

jotakin kostosta. Kaikista hänen ystävistänsä oli Athos vanhin, ja

näytti vähimmin mukautuvan hänen mielitekoihinsa ja taipumuksiinsa.

Mutta kumminkin piti hän tuosta kunnon aatelismiehestä kaikista enimmän.

Athoksen ylevä, hieno käytös, hänen loistavat ominaisuutensa, jotka

silloin tällöin välähtivät esille siitä hämäryydestä, jossa hän niin

mielellään pysyi sulkeutuneena, hänen luonteensa järkähtämätön

tasaisuus, joka teki hänet mitä miellyttävimmäksi seuramieheksi, hänen

urhoollisuutensa, jota olisi voinut sanoa sokeaksi, jos se ei olisi

johtunut hänen tavattomasta kylmäverisyydestään, kaikki nuo monet puolet

herättivät d'Artagnan'issa Athosta kohtaan enemmän kuin kunnioitusta,

enemmän kuin ystävyyttä, ne herättivät ihmettelyä.

Ja kuitenkin nähtiin tuon niin erinomaisen luonteen, tuon niin kauniin

luomuksen, tuon niin hienon olennon vähitellen kallistuvan elämän

aineellisuutta kohden niinkuin vanhukset kallistuvat ruumiilliseen

heikkouteen ja voimattomuuteen päin. Semmoisina rappeutumisen hetkinä,

ja niitä oli usein, sammuivat Athoksen valoisat puolet ikäänkuin yön

pimeyteen upoten.

Ja kun puolijumala oli kadonnut jäi tuskin ihminen jälelle. Athos

saattoi silloin pää nuukallansa, silmät summeina, kieli kankeana ja puhe

jäykkänä tuntikausia tuijottaa milloin pulloon, milloin lasiin, milloin

Grimaud'iin, joka, tottuneena tottelemaan hänen viittauksiansa, luki

isäntänsä tylsistyneestä silmäyksestä hänen pienimmätkin toivomuksensa,

jotka hän heti paikalla täytti. Jos nuo neljä ystävystä sattuivat yhteen

semmoisena hetkenä, saattoi joku ponnistamalla lausuttu sananen olla

ainoa, millä Athos koko aikana sekaantui keskusteluun. Sen sijaan piti

hän niin hyvän huolen lasistansa, että hän joi yksinään enemmän kuin

muut kolme yhteensä, ilman että hänessä näkyi muuta kuin jyrkempi

kulmien rypistys ja syvempi alakuloisuus.

Eikä sitä voinut sanoa että viini tuon alakuloisuuden toi, sillä

päinvastoin joi hän juuri karkoittaaksensa tuota mielensynkkyyttä,

vaikka se lääkkeen vaikutuksesta, niinkuin jo olemme sanoneet, vain

paheni entisestään. Tuota ylenpalttista synkkämielisyyttä ei voinut

liioin pitää pelistä johtuvana, sillä päinvastoin kuin Porthos, joka

säesti laulunpätkin tai kirouksin ja sadatuksin jokaista onnenvaihtelua,

Athos pysyi yhtä järkähtämättömän tyynenä, voittipa tai hävisi. Hänen

oli nähty muskettisoturien piirissä yhtenä ainoana iltana voittavan

tuhat pistolea, menettävän ne vuorostaan ja kultakirjaillun juhlapäivinä

käytetyn miekkavyön kaupanpäällisiksi, sitten jälleen voittavan kaiken

takaisin ja lisäksi sata louisdor'ia, hänen kauniiden mustien

kulmakarvojensa kohoamatta enempää kuin painumattakaan edes puolen

tuuman vertaa, kauniiden käsien menettämättä helmiäishohdettaan ja hänen

puhelunsa, joka sinä iltana oli miellyttävää, pysyessä yhtä viehättävänä

ja tasaisen rauhallisena.

Hänen kasvojensa synkkyys ei liioin johtunut, niinkuin naapurimaan

Englannin asukkaiden, ilmaston vaihteluista, sillä synkkyys paheni

yleensä kauniiden vuodenaikojen lähestyessä. Kesäkuu ja heinäkuu olivat

Athokselle aina kaikkein hirveintä aikaa.

Hänellä ei ollut tiettävästi mitään hetken huolia, ja tulevaisuudesta

puhuttaessa hän välinpitämättömästi kohautti olkapäitään. Hänen

salaisuutensa piili niin ollen menneisyydessä, niinkuin d'Artagnan oli

kuullut umpimähkään vihjailtavan.

Tuo kumma salaperäisyys, joka oli levinnyt koko Athoksen olemukseen,

teki entistäänkin mielenkiintoisemmaksi tämän miehen, jonka silmät

enempää kuin suukaan eivät olleet, miehen itsensä ollessa aivan

juovuksissakin, milloinkaan ilmaisseet mitään, vaikka häneltä olisi

kuinka ovelasti yritetty urkkia.

-- No niin! d'Artagnan tuumi, Athos parka on ehkä tällä hetkellä jo

kuollut, ja hänen kuolemansa on minun syytäni. Sillä minähän hänet

houkuttelin mukaan tähän juttuun, jonka syistä hän ei tiennyt mitään,

jonka tulokset häneltä jäivät ainiaksi tietämättä ja josta hänelle ei

voinut missään tapauksessa olla mitään hyötyä.

-- Puhumattakaan siitä, herra, Planchet vastasi, että me saamme

luultavastikin kiittää häntä hengestämme. Muistattehan, miten hän huusi:

"Minä olen kiikissä! Matkaan, d'Artagnan, sukkelaan, sukkelaan!" ja

laukaistuaan molemmat pistoolinsa, miten kamalan elämän hän pitikään

miekallaan! Olisi luullut olevan parikymmentä miestä, tai paremminkin

parikymmentä irti päässyttä paholaista siinä metakassa!

Nämä sanat kannustivat d'Artagnanin intoa. Hän hoputti hevostaan,

vaikk'ei jalo ratsu olisi lainkaan hoputusta tarvinnut: se kiidätti

ratsastajaansa muutenkin täyttä laukkaa.

Yhdentoista tienoilla aamulla tuli Amiens näkyviin; puoli kahdentoista

aikaan saavuttiin tuon kirotun majatalon portille. D'Artagnan oli

useinkin miettinyt mielessään kavalaa, petollista majatalon isäntää

kohtaan oikein mojovaa kostoa, jollainen lohduttaa mieltä, vaikka sitä

vasta ajatteleekin. Hän siis astui majataloon hattu silmille painettuna,

vasen käsi miekan kahvassa ja heiluttaen ratsuraippaa oikeassa

kädessään.

-- Tunnetteko minua vielä? hän kysyi isännältä, joka jo ehätti vastaan

tervehtimään.

-- Minulla ei ole sitä kunniaa, armollinen herra, tämä vastasi silmät

vielä häikäistyneinä komeista ratsuista ja niiden varuksista, jotka

d'Artagnanilla oli mukanaan.

-- Vai niin! Vai ette minua tunne!

-- En tunne, armollinen herra.

-- No hyvä! Ehkäpä pari sanaa piristää muistianne. Mihin on joutunut se

aatelismies, jota te uskalsitte parisen viikkoa sitten syyttää väärän

rahan tekijäksi?

Isäntä kalpeni, sillä d'Artagnan oli käynyt kovin uhkaavan näköiseksi,

ja Planchet jäljitteli isäntänsä eleitä.

-- Voi armollinen herra, älkää puhuko minulle siitä asiasta mitään!

isäntä voihkaisi kaikkein surkeimmalla äänellään. Voi hyvä Luoja, kuinka

kalliisti olen joutunut maksamaan sen erehdykseni! Voi minua onnetonta

miestä!

-- Minä kysyn teiltä, minne se aatelismies on joutunut?

-- Suvaitkaa kuunnella minua, armollinen herra, ja armahtakaa minua.

Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin ystävällinen!

D'Artagnan, mykkänä vihasta ja levottomuudesta, istui uhkaavana kuin

tuomari. Planchet nojasi ylpeänä hänen tuoliansa vasten.

-- Näin on asia, armollinen herra, virkkoi isäntä vapisten, sillä nyt

minä tunnen jo teidät: te se olette, joka matkustitte pois silloin kuin

minulle tapahtui tuo onneton selkkaus sen herran kanssa, jota te

tarkoitatte.

-- Niin, minä se olen; siis näette kyllä, ett'ei teillä ole armoa

odotettavissa, ell'ette puhu selvää totuutta.

-- Suvaitkaa vaan kuunnella minua niin saatte tietää kaikki.

-- Minä kuuntelen.

-- Viranomaiset olivat ilmoittaneet minulle, että kuuluisa väärän rahan

tekijä useiden toveriensa kanssa oli tulossa ravintolaani, ja he kaikki

olivat henkivartijain tai muskettisoturien valepuvussa. Teidän hevoset,

lakeijat, teidän kasvot, kaikki minulle ennakolta kuvattiin.

-- Jatkakaa, jatkakaa, sanoi d'Artagnan, joka huomasi aivan heti, mistä

noin tarkat kuvaukset olivat kotoisin.

-- Minä ryhdyin siis viranomaisten käskystä, jotka lähettivät minulle

apuväkeä kuusi miestä, sellaisiin toimenpiteihin, jotka arvelin

tarpeellisiksi, voidakseni varmasti saada nuo luulotellut

vääränrahantekijät kiini.

-- Yhä vaan! sanoi d'Artagnan, jonka korvia sana vääränrahantekijä

tulistutti.

-- Suokaa anteeksi, armollinen herra, että puhun semmoisia asioita, vaan

ne juuri ovat minun puollustukseni. Viranomaiset olivat minua

säikähdyttäneet, ja ymmärrättehän että ravintoloitsijan tulee menetellä

varovasti viranomaisten kanssa.

-- Mutta vielä kerran, missä on nyt se herra? mihin on hän joutunut?

onko hän kuollut vai elääkö hän?

-- Malttakaa, armollinen herra, me tulemme nyt siihen. Sitten tapahtui

mitä te jo tiedätte, ja jonka selvänä seurauksena, lisäsi isäntä

liukastellen, mikä ei jäänyt d'Artagnan'ilta oivaltamatta, teidän

äkillinen lähtemisenne näytti olevan. Tuo herra, teidän ystävänne,

puollusti itseään vimmatusti. Hänen palvelijansa, joka pahaksi onneksi

oli joutunut riitaan itse viranomaisten kanssa, jotka olivat

tallirenkien valepuvussa...

-- Ah! kurjamaiset lurjukset! huudahti d'Artagnan, te olitte kaikki

yhdessä juonessa, enkä minä oikein ymmärrä miksi minä en lopeta teitä

kaikkia heti paikalla.

-- Voi, ei! armollinen herra, me emme olleet kaikki yhdessä juonessa, ja

te näette sen kyllä kohta. Teidän herra ystävänne (suokaa anteeksi

ett'en voi nimittää häntä sillä kunnioitettavalla nimellä, joka hänellä

epäilemättä on, vaan minä en tiedä sitä) teidän herra ystävänne,

saatettuaan kahdella pistoolinlaukauksella kaksi miestä kykenemättömäksi

taisteluun, vetäytyi taaksepäin puollustaen itseään miekallansa, jolla

hän silpoi vielä yhden minun miehiäni ja jonka lappeella hän löi minut

hölmiöksi.

-- Mutta pyöveli, etkö lopeta jo? sanoi d'Artagnan, minne Athos on

joutunut?

-- Taistellen ja peräytyen, niinkuin jo sanoin, tapasi hän takanansa

kellarin portaat, ja kun ovi oli auki, tempasi hän avaimen mukaansa, ja

sulkeutui kellarin sisään. Kun pidettiin hänen nyt olevan varmassa

paikassa, jätettiin hänet rauhaan.

-- Vai niin sanoi d'Artagnan häntä ei siis tahdottu tappaa, hänet

tahdottiin vaan vangita.

-- Hänetkö vangita, armollinen herra? hän vangitsi itse itsensä, sen

vannon. Sitä ennen oli hän toimittanut raskaan työn, yksi mies oli

hengetönnä, kaksi pahasti haavoitettuna. Kuolleen ja haavoitetut veivät

heidän toverinsa, enkä ole sen jälkeen kuullut puhuttavan enempää

toisista kuin toisistakaan. Minä itse menin toinnuttuani maaherran

luokse, jolle kerroin koko tapauksen ja kysyin, miten minun oli

menetteleminen vangin suhteen. Mutta maaherra oli kuin pilvistä

pudonnut, hän sanoi minulle ett'ei hän tiennyt koko asiasta yhtään

mitään, ja että ne käskyt, joita minä olin saanut, eivät tulleet

häneltä, ja että jos minä kovaksi onneksi sanoisin kelle hyvänsä että

hänellä oli mitään osallisuutta tähän kähäkkään, hän hirttäisi minut.

Siitä näkyy että minä olin erhetyksissä, että minä olin vanginnut väärän

miehen ja että oikea oli päässyt pakoon.

-- Mutta Athos? ärjyi d'Artagnan, jonka kärsimättömyys yhä kasvoi siitä

tiedosta, että viranomaiset olivat jättäneet koko asian unhotuksiin.

Mihin Athos on joutunut?

-- Kun minulla oli kiire korjata vangittua vastaan tekemäni vääryydet,

jatkoi isäntä, lähdin minä avaamaan kellarin ovea, päästäkseni hänet

vapauteensa. Ah, armollinen herra, hän ei ollut enää ihminen, hän oli

paholainen. Kun otin puheeksi vapauttamisen, sanoi hän että se vaan oli

paula, johon häntä tahdottiin houkutella ja että hän ennen lähtemistänsä

ulos aikoi asettaa ehtonsa. Minä sanoin hänelle hyvin nöyrästi, että

minä kyllä selvästi näin, mihin pahaan pulaan olin itseni saattanut

käydessäni Hänen Majesteettinsa muskettisoturin kimppuun, ja että minä

olin valmis alistumaan hänen ehtoihinsa.

-- Ensiksi, sanoi hän, tahdon, että palvelijani päästetään luokseni

täysissä aseissa.

-- Tämä käsky täytettiin kiireimmän kautta; sillä ymmärrättehän,

armollinen herra, että me olimme taipuvaiset tekemään kaikki mitä teidän

ystävänne halusi. Herra Grimaud (hän sanoi nimensä, vaikka hän ei paljoa

puhu); herra Grimaud laskeutui siis kellariin, niin haavoitettuna kuin

olikin; sittenkuin herra oli saanut palvelijansa luokseen, pönkitti hän

oven uudestaan ja käski meidän pysyä huoneissamme.

-- Mutta sanokaa nyt jo vihdoin, huusi d'Artagnan, missä hän nyt on?

missä on Athos?

-- Kellarissa, armollinen herra.

-- Kuinka, onneton, oletteko pitäneet häntä kellarissa siitä saakka?

-- Hyvä Isä! Emme, herra. Mekö pitäneet häntä kellarissa! Te ette siis

tiedä, mitä hän tekee siellä kellarissa? Ah, jos te voisitte saada hänet

tulemaan sieltä ulos, olisin minä kiitollinen teille koko elämäni ajan

ja palvelisin teitä kuin suojeluspyhää.

-- Hän on siis siellä? minä tapaan hänet siis sieltä?

-- Tietysti, sillä hän on äkäytynyt olemaan siellä. Kerran koettelin

minä kahden palvelijani kanssa pyrkiä kellariin, mutta hän yltyi

ankaraan raivoon. Ja sieltä kuului semmoista ääntä kuin olisi ladattu

pyssyjä ja pistooleja. Kysyttyämme, mikä oli heidän aikomuksensa

vastattiin sieltä että heillä oli neljäkymmentä laukausta varalla, ja

että he ampuisivat ne aivan viimeiseen asti, ennenkuin sallisivat

kenenkään astua askeltakaan kellariin. Sitten valitin minä maaherralle,

vaan hän vastasi, että se oli minulle aivan paraiksi, mitäs minä muka

menin loukkamaan kunnianarvoisia herroja, jotka tulivat majailemaan

luokseni.

-- Niinkö että siitä ajasta saakka? ... kysyi d'Artagnan voimatta

pidättyä nauramasta isännän surkealle muodolle.

-- Niin että siitä ajasta saakka, hyvä herra, jatkoi isäntä-parka, on

meidän elämämme mitä kurjinta olla voipi; sillä ymmärrättehän että

kaikki meidän ruoka- ja juomavaramme ovat kellarissa: siellä ovat meidän

pulloviinit ja tynnöriviinit, oluet, öljyt, maustimet, silavat ja

makkarat; ja kun me olemme estetyt pääsemästä sinne, täytyy meidän

kieltäytyä antamasta matkustajille juomaa ja ruokaa, joten meidän

ravintolamme saa joka päivä suuria vahingoita. Jos teidän ystävänne

pysyy vielä viikon kellarissani, joudumme me vallan häviöön.

-- Ja se on aivan oikein, hupsu! Eikö meidän ulkomuodostamme kyllä

näkynyt, että me olimme ylhäistä väkeä, emmekä mitään vääristelijöitä,

eikö?

-- Kyllä, te olette oikeassa, armollinen herra, sanoi isäntä. Mutta

kuulkaas, kuulkaas, miten hän taas elämöi.

-- Varmaankin on häntä menty häiritsemään, sanoi d'Artagnan.

-- Mutta täytyyhän häntä häiritä, huudahti isäntä; meille tuli juuri

kaksi englantilaista herraa.

-- No entäpäs sitten?

-- Niin no, englantilaiset juovat mielellään hyvää viiniä, niinkuin

tiedätte, armollinen herra; nämä ovat pyytäneet kaikkein parasta.

Vaimoni on sen vuoksi anonut herra Athokselta lupaa päästä kellariin,

tyydyttääkseen noita herroja; mutta hän on tapansa mukaan kieltänyt. Oi,

voi, nythän meteli käy kahta kauheammaksi.

D'Artagnan kuuli todellakin suurta melua kellarin puolelta; hän nousi

istuviltaan ja lähti, isäntä etunenässä käsiänsä väännellen, Planchet

perässä muskettiansa pidellen, metelipaikkaa kohden.

Nuo molemmat äskentulleet herrat olivat suutuksissaan, he olivat

kulkeneet pitkän matkan ja olivat sekä nälissään että janoissaan.

-- Mutta sehän on hirmuvaltaa, lausuivat he hyvällä ranskankielellä,

vaikka vieraalla äännöstavalla, että tuo hullu herrasmies ei tahdo antaa

noiden kelpo ihmisten käyttää viinejänsä. Mitäs muuta, me menemme

särkemään oven, ja jos hän on liian rajupäinen niin me tapamme hänet.

-- Siivolla, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan vetäen pistoolinsa vyöstään;

te ette tapa ketään, jos suvaitsette.

-- Hyvä, hyvä, kuului oven takana Athoksen levollinen ääni, antaa noiden

suurisuisten pöyhkeilijöiden tulla vaan, niin nähdäänpähän.

Niin urhoollisilta kuin näyttivätkin, rupesivat molemmat englantilaiset

katselemaan epäillen toisiinsa; olisi voinut sanoa kellarissa olevan

yhden noita nälkiintyneitä peikkoja, kansansatujen jättiläissankareita,

joiden luolaan ei kukaan rankaisematta tunkeudu.

Syntyi hetkinen hiljaisuutta; mutta viimein englantilaiset häpesivät

peräytyä ja kiukkuisin heistä laskeutui viisi kuusi astinta portaita ja

potkaisi ovea niin että olisi luullut muurin murtuvan.

-- Planchet, sanoi d'Artagnan varustaen pistoolinsa kuntoon, minä otan

kohdalleni tämän täällä ylhäällä, pidä sinä huoli tuosta tuolla

alhaalla. Aa, herrat, vai tahdotte te tappelua, no, olkoon menneeksi,

kyllä sitä saatte!

-- Luulenpa kuulevani d'Artagnan'in äänen, huudahti Athos kuni maan

alta.

-- Niin oikein, sanoi d'Artagnan huutaen hänkin vuorostaan, se minä

olenkin, ystäväni.

-- Ahaa, hyvä on, sanoi Athos, kyllä me heidät opetamme, nuo

ovensärkijät.

Englantilaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, mutta he olivat

kahden tulen välissä; he empivät vielä hieman; mutta, niinkuin äskenkin,

ylpeys voitti ja toinen potkaus tärähdytti ovea melkein särkymään asti.

-- Väisty tieltä, d'Artagnan, väisty tieltä, huudahti Athos, väisty

tieltä, minä ammun.

-- Herrat! lausui d'Artagnan, joka aina mietti asiat tarkoilleen,

herrat, ajatelkaahan hiukkanen! Malta, Athos! Te, herrat, puututte nyt

pahaan asiaan ja teidät pistellään seulaksi. Palvelijani ja minä ammumme

teihin kolme laukausta ja kellarista saatte saman verran; siihen lisäksi

on meillä vielä miekat, jota, olkaa varmat siitä, minä ja ystäväni

käytämme jotakuinkin. Antakaa minun selvittää teidän asianne ja omani.

Te saatte kohta juotavaa, sen vakuutan kunniasanallani.

-- Jos sitä on jälellä, kuului Athoksen pilkallinen ääni.

Ravintolan isäntä tunsi kylmän hien virtaavan pitkin selkärankaansa.

-- Kuinka, josko sitä on jälellä! mutisi hän.

-- Mitä hiisiä! totta kai sitä jälellä on, vakuutti d'Artagnan; olkaa

huoleti, eivät he teiltä ole toki koko kellaria tyhjentäneet. Herrat,

pistäkää miekkanne tuppeen.

-- Kyllä, mutta pankaa tekin pistoolinne tuppeen.

-- Aivan mielelläni.

Ja d'Artagnan näytti esimerkkiä. Sitten kääntyi hän Planchet'in puoleen,

ja käski hänen laskemaan pois muskettinsa.

Englantilaiset pistivät muristen miekat tuppeen. Heille kerrottiin

Athoksen vangitsemisjuttu. Ja kun he olivat kelpo aatelismiehiä,

myönsivät he isännän tehneen väärin.

-- Nyt, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, menkää huoneesenne, niin

kymmenen minuutin perästä, sen takaan, tuodaan teille kaikkea mitä

haluatte.

Englantilaiset kumarsivat ja menivät.

-- Nyt kun minä olen yksin, Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, avaa

minulle ovi.

-- Heti paikalla, sanoi Athos.

Silloin kuului jyskettä ja jyryä, pönkät ja salvat romahtivat näet alas;

hetkisen perästä ovi lensi auki ja Athoksen kalpeat kasvot ilmaantuivat

näkyviin.

D'Artagnan heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä hellästi; sitten

tahtoi hän vetää hänet ulos kosteasta olinpaikastansa, ja silloin

huomasi hän vasta että Athos horjui.

-- Oletko haavoitettu? kysyi d'Artagnan.

-- Minäkö! en millään muotoa; minä olen vaan ihan juovuksissa, siinä

kaikki, eikä koskaan kukaan ole niin paljo koettanut siihen tilaan

päästäksensä. Saakeli soikoon, olenpa varmaankin osaltani tyhjentänyt

sata viisikymmentä pulloa.

-- Herra armahtakoon! huudahti isäntä, jos palvelija on juonut

puolenkaan verran mitä hänen herransa, olen minä hävinnyt mies.

-- Grimaud on palvellut ylhäisissä paikoissa, eikä hän siis ole ruvennut

semmoisiin tapoihin kuin minä; hän on juonut vaan tynnöreistä;

malttakaas, minä luulen hänen unhottaneen panna tynnörintapin kiini.

Kuuletteko kuinka siellä lorisee!

D'Artagnan purskahti nauruun, joka muutti isännän vilunväristyksen

kuumaksi poltteeksi.

Samalla näkyi Grimaud vuorostaan herransa takana musketti olalla, pää

huojuvana niinkuin Rubens'in taulujen juopuneilla satiireilla. Hän oli

edestä ja takaa märkänä rasvaisesta nesteestä, jonka isäntä tunsi

parhaaksi oliiviöljyksensä.

Seurue kulki salin lävitse ja sijoittui ravintolan parhaasen huoneesen,

jonka d'Artagnan pyytämättä anasti huostaansa.

Sillä aikaa isäntä vaimoineen syöksyi lyhti kädessä kellariin, joka

heiltä niin kauvan oli ollut suljettuna ja jossa heitä odotti kauhea

sekasorto.

Parhaat ruokatavarat oli syöty, lihoista oli vaan jälellä luut, joita

uiksenteli viinilätäkössä kellarin permannolla, pullojen kappaleita ja

lasin möyhyä oli eräs nurkka täynnä, erään tynnörin tappi oli jäänyt

auki, ja tynnöri oli juuri kuiviin vuotamaisillaan. Hävitys ja kuolema

vallitsi ylt'yleensä niinkuin sotakentällä. Viidestäkymmenestä

makkarasta oli tuskin kymmentä jälellä.

Isännän ja emännän valitukset ja voivotukset kaikuivat kellarissa niin

että itse d'Artagnan tuli siitä liikutetuksi. Mutta Athos ei edes

kääntänyt päätänsäkään sinne päin.

Mutta tuskaa seurasi raivo. Isäntä tempasi paistinvartaan ja syöksi

epätoivoissaan siihen huoneesen jonne molemmat ystävykset olivat

vetäytyneet.

-- Viiniä! sanoi Athos nähdessään isännän.

-- Viiniä! huudahti isäntä hämmästyneenä, mutta olettehan te juoneet

sitä minulta enemmän kuin sadan pistole'n edestä: nyt olen hävinnyt,

kadotettu, mitätön mies!

-- Pah! sanoi Athos, meillä on yhä jano.

-- Jos edes olisitte tyytyneet juomiseen; vaan kun säritte kaikki

pullotkin.

-- Te sysäsitte minut erääsen kasaan, joka romahti kumoon. Oma syynne.

-- Kaikki öljyni on mennyttä!

-- Öljy on hyvää haava-palsamia ja Grimaud-paran täytyi kai hoidella

niitä haavojaan, mitä olitte häneen iskeneet.

-- Kaikki makkarat syöty!

-- Kellarissa on äärettömän paljo rottia.

-- Teidän tulee maksaa minulle kaikki, huusi isäntä vimmassaan.

-- Kolminkertainen konna! sanoi Athos nousten jaloilleen; mutta hän

putosi heti takaisin istuvilleen, semmoiset olivat hänen voimansa.

D'Artagnan kiiruhti hänelle avuksi ja kohotti ratsupiiskansa.

Isäntä peräytyi askeleen ja rupesi itkeä ulvomaan.

-- Tämä opettaa teitä, sanoi d'Artagnan, kohtelemaan paremmin vieraita,

joita hyvät henget teille lähettävät.

-- Hyvät henget! sanokaa pirut!

-- Hyvä ystävä, sanoi d'Artagnan, jos te särette korviamme

ulvonnallanne, sulkeudumme me kaikin neljän teidän kellariinne, niin

saadaan nähdä onko hävitys siellä todella niin suuri kuin te sanotte.

-- No niin, hyvät herrat, sanoi isäntä, minä olen väärässä, sen

tunnustan, mutta onhan armo kaikilla syntisillä; te olette herroja ja

minä olen köyhä ravintolan isäntä, säälikäähän toki minua.

-- Ahaa, jos rupeat sillä tavoin puhumaan, sanoi Athos, säret minulta

sydämmen ja kyyneleet alkavat juosta silmistäni niinkuin äsken viini

tynnöreistäsi. Ei sitä olla niin pirullisia kuin näyttää. Maltappas,

tule tänne niin jutelkaamme hieman.

Isäntä lähestyi arasti.

-- Tule tänne vaan, elä pelkää, jatkoi Athos. Silloinkuin rupesin

sinulle maksamaan, laskin kukkaroni pöydälle.

-- Niin teitte, armollinen herra.

-- Siinä kukkarossa oli kuusikymmentä pistole'a, missä on se nyt?

-- Se toimitettiin kansliaan, armollinen herra: luultiin sen sisältävän

väärää rahaa.

-- No niin, hanki takaisin kukkaro, ja ota ne kuusikymmentä pistole'a.

-- Mutta, armollinen herra, kanslia ei anna takaisin enää mitä se on

saanut käsiinsä. Jos se olisi ollut väärää rahaa, silloin olisi vielä

jotakin toivoa; vaan kovaksi onneksi olivat ne oikeita rahoja.

-- Sopikaa sitten keskenänne, se ei minua liikuta, semminkin kun minulle

ei jäänyt yhtään livre'ä.

-- Kuulkaahan, sanoi d'Artagnan, missä on Athoksen hevonen?

-- Tallissa.

-- Kuinka paljo sillä olisi hintaa?

-- Viisikymmentä pistole'a korkeintaan.

-- Kyllä se maksaa toki kahdeksankymmentä, ota se niin kaikki on kuitti.

-- Kuinka! myötkö minun hevoseni, sanoi Athos, myötkö minun Bajazet'ini?

milläs sitten sotaan menen, Grimaud'illako?

-- Minä olen tuonut sinulle toisen, sanoi d'Artagnan.

-- Toisen?

-- Niin, ja erinomaisen! huudahti isäntä.

-- No jos minulle annetaan toinen pulskempi ja nuorempi, niin ota vaan

vanha, ja juokaamme nyt.

-- Mitä lajia? kysyi isäntä kirkastuneena.

-- Sitä, jota vielä on viisitoista pulloa jälellä perimäisessä sopessa,

kaikki muut pullot särkyivät pudotessani. Tuo tänne kuusi pulloa.

-- Mutta onpa sitä koko tynnöri tuota miestä! mutisi isäntä mennessään;

jos hän viipyisi täällä vielä viisitoista päivää ja maksaisi kaikki

juomisensa, niin asiani olisivat autetut.

-- Ja muista tuoda, sanoi d'Artagnan, neljä pulloa samaa laatua

englantilaisille herroille.

-- Ja nyt, sanoi Athos, odottaessamme viinin tulemista kerro minulle,

d'Artagnan, kuinka niille toisille on käynyt. Annappas tulla.

D'Artagnan kertoi hänelle kuinka hän oli tavannut Porthoksen vuoteellaan

niukahduksineen ja Aramiksen pöydän ääressä kahden papin välissä. Kun

hän lopetti kertomuksensa palasi isäntä pulloineen.

-- Hyvä on, sanoi Athos täyttäen lasit; nyt olen selvillä Porthoksesta

ja Aramiksesta. Vaan sinä, veikkoseni, kuinkas sinun itsesi laita on ja

mitenkä sinun on käynyt? Sinä näytät minusta niin surulliselta.

-- Niin vastasi d'Artagnan, minä olen onnettomin teistä kaikista!

-- Sinäkö onneton, d'Artagnan! huudahti Athos. Maltappas, kuinka sinä

olisit onneton? Kerrohan.

-- Kerron toiste, sanoi d'Artagnan.

-- Toiste! ja minkä vuoksi toiste? senkö vuoksi että luulet minun olevan

juovuksissa, d'Artagnan? Muistappas tämä: minun ajatukseni ei ole

koskaan niin selkeät kuin juuri viinissä. Kerro siis vaan, minä

kuuntelen pörhössä-korvin.

D'Artagnan kertoi seikkailunsa rouva Bonacieux'in kanssa.

Athos kuunteli tyynenä; ja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:

-- Joutavia kaikki, aivan joutavia!

Se oli Athoksen tavallinen sanantapa.

-- Sinä sanot aina: "joutavia", virkkoi d'Artagnan, mutta mitäpä

sinusta, joka et ole koskaan rakastanut.

Athoksen sammunut silmä leimahti äkkiä; mutta se oli vaan pikainen

välähdys, jonka jälkeen kaikki oli taas yhtä pimeätä ja riutunutta kuin

ennen.

-- Se on totta, sanoi hän levollisesti, minä en ole koskaan rakastanut.

-- Ymmärräthän siis, sinä kivisydän, sanoi d'Artagnan, että teet väärin

ollessasi kova meitä helläsydämisiä vastaan.

-- Hellät sydämmet, lävistetyt sydämmet, sanoi Athos.

-- Mitä sanot?

-- Sanon vaan, että rakkaus on arpapeli, jossa voittaja voittaa

kuoleman! Sinä olet onnellinen kun olet menettänyt, usko minua, rakas

d'Artagnan.

-- Hän näytti niin kovin rakastavan minua!

-- Hän näytti, niin.

-- Oh, hän rakasti myös.

-- Lapsi! ei ole sitä miestä, joka ei samoinkuin sinä olisi uskonut

lemmittynsä rakastavan häntä, mutta ei ole myöskään sitä miestä, jota

hänen lemmittynsä olisi pettänyt.

-- Paitsi sinua, Athos, jolla ei koskaan ole lemmittyä ollut.

-- Se on totta, sanoi Athos hetkisen vaiettuaan, minulla ei ole ollut

koskaan, ei koskaan. Juokaamme!

-- Mutta kun sinä olet semmoinen filosoofi, sanoi d'Artagnan, niin opeta

sinä minua ja auta minua; minä tarvitsen oppia ja lohdutusta.

-- Lohdutusta mihin?

-- Onnettomuuteeni.

-- Sinun onnettomuutesi minua naurattaa, sanoi Athos kohottaen

olkapäitänsä; olisinpa utelias tietämään, mitä sanoisit jos minä

kertoisin sinulle rakkaushistoriani.

-- Sinun?

-- Tai oikeastaan erään ystäväni, sama se.

-- Kerro veikkonen.

-- Juokaamme, se on viisaampaa.

-- Juo ja kerro.

-- Tosiaan, käyhän se, sanoi Athos tyhjentäen ja täyttäen lasinsa, ne

molemmat sopivat mainiosti yhteen.

Ja sitten Athos rupesi kokoomaan ajatuksiansa, ja sitä mukaa kuin hän

niitä kokosi, näki d'Artagnan hänen vaalenevan; hän oli siinä

juopumuksen tilassa, missä tavalliset juomarit kaatuvat ja nukkuvat.

Mutta hän uneksi valveillaan. Juopumuksen uinailemisessa on jotakin

kauhistavaa.

-- Tahdotko sinä minua kaikin mokomin kertomaan, kysyi hän.

-- Kyllä minä pyydän, sanoi d'Artagnan.

-- No olkoon menneeksi tahtosi mukaan. Eräs minun ystäviäni, huomaa

tarkoin, en minä, vaan eräs minun ystäväni, keskeytti Athos puheensa

naurahtaen synkästi; eräs kreivi minun kotiseudullani, Berry'ssä näet,

jalo kuni Dandolo tai Montmorency, rakastui viidenkolmatta-vuotisena

seitsentoista-vuotiseen tyttöön, joka oli kaunis kuin lemmen jumalatar

itse. Kaikessa lapsellisuudessaan oli hänellä tulinen mieli, ei naisen

vaan runoilijan; hän ei miellyttänyt, hän hurmasi; hän asui eräässä

pikkukaupungissa veljensä luona, joka oli pappi. Kumpikin oli sinne

tullut muualta, ei tiedetty mistä; mutta kun nähtiin hänen olevan niin

kauniin ja hänen veljensä niin jumalisen, ei juolahtanut mieleenkään

kysellä heidän kotiperäänsä. Muutoin sanottiin heidän olevan hyvää

sukua. Ystäväni, joka oli sen paikkakunnan herra, olisi voinut menetellä

hänen kanssansa mielensä mukaan, mutta hän oli pahaksi onneksi kelpo

mies, ja hän nai hänet. Tyhmä, pöllö, tomppeli!

-- Kuinka niin, koska hän tyttöä rakasti? kysyi d'Artagnan.

-- Odotahan, sanoi Athos. Hän vei puolison linnaansa ja teki hänestä

paikkakuntansa ensimmäisen naisen; ja, se oikeus on hänelle myönnettävä,

hän kannatti erinomaisesti arvoansa.

-- No entäs sitten? kysyi d'Artagnan.

-- Sitten eräänä päivänä kun hän oli jahdilla miehensä kanssa, jatkoi

Athos matalalla äänellä ja puhui sangen joutuun, putosi hän hevosen

selästä ja pyörtyi; kreivi kiiruhti avuksi ja kun pyörtynyt oli tukehtua

vaatteihinsa, repi hän ne auki puukollansa, ja silloin paljastui hänen

olkapäänsä. Arvaappas mitä siinä olkapäässä oli, d'Artagnan? kysyi Athos

purskahtaen nauramaan.

-- Voisinko minä sitä tietää? kysyi d'Artagnan.

-- Liljankukka, sanoi Athos. Hän oli merkitty.[5]

Ja Athos tyhjensi lasinsa yhdessä henkäyksessä.

-- Kauhistus! huudahti d'Artagnan, mitä puhutkaan?

-- Aivan totista totta. Tuo enkeli olikin paha henki. Nuori tyttö-parka

oli varastanut.

-- Ja mitä kreivi sitten teki?

-- Kreivi oli suuri herra, hänellä oli alueessansa täysi tuomiovalta,

sekä alempi että korkeampi, hän riisti vaatteet kreivinnan päältä, sitoi

hänen kätensä selän taakse ja hirtti hänet lähimäiseen puuhun.

-- Taivas! Athos! hän oli murhaaja! huudahti d'Artagnan.

-- Niin, murhaaja, ei sen enempää, sanoi Athos kalpeana kuin kuolema.

Mutta minulta näkyy loppuvan viini.

Ja Athos otti viimeisen pullon kaulasta kiini, asetti sen huulillensa ja

tyhjensi sen niinkuin tavallisen juomalasin.

Sitten vaipui hänen päänsä alas kämmenien väliin; d'Artagnan katseli

häntä hämmästyneenä.

-- Se on opettanut minut erilleni kauniista, runollisista, hempeistä

naisista, sanoi Athos nostaen päätänsä ja aikomatta enää jatkaa kreivin

juttua. Suokoon Jumala sinulle saman opetuksen. Juokaamme!

-- Hän on siis kuollut? sopersi d'Artagnan...

-- Niin, saakeli vieköön onkin, sanoi Athos. Mutta ojenna tänne lasiasi.

Eikös tässä enempää jakseta juoda, peijakas soikoon!

-- Entäs hänen veljensä? jatkoi d'Artagnan arasti.

-- Hänen veljensä? kertoi Athos.

-- Niin, se pappi?

-- Ahaa, niin, minä kuulustelin häntä, hirttääkseni hänet myös, mutta

hän oli pitänyt varansa ja jättänyt pappilansa edellisenä iltana.

-- Onkos saatu edes tietää kuka tuo onneton oli?

-- Hän oli luultavasti tuon kaunottaren ensimäinen rakastaja ja

rikostoveri, kelpo mies, joka oli tekeytynyt papiksi, voittaaksensa

lemmittynsä ja saattaaksensa hänet siten turvalliseen asemaan.

-- Oh, Jumalani! huudahti d'Artagnan, aivan äimistyneenä tuosta

hirveästä tapauksesta. Hän ei voinut enää sietää tuota keskustelua, joka

olisi saattanut hänet vallan mielettömäksi; hän laski päänsä kämmentensä

väliin ja oli nukkuvinansa.

-- Ei noista nuorista ole juomaan, sanoi Athos katsellen häntä säälillä,

ja tuo on kumminkin mitä parhaimpia!...