XXVI.

Aramiksen teesi.

D'Artagnan ei ollut Porthokselle puhunut mitään hänen haavastansa eikä

prokuraattorin vaimosta. Meidän béarnelainen, niin nuori kuin olikin,

oli sangen viisas poika. Hän oli siis uskovinansa kaikki mitä tuo

pöyhistelevä muskettisoturi oli hänelle kertonut, vakuutettuna kun hän

oli, ett'ei mikään ystävyys pysy lujana, jos osoitetaan tietävänsä

salaisuus, mitä on tahdottu peitellä, varsinkin kun salaisuus koskettaa

ylpeydentuntoa, sillä sen kautta saavutetaan aina jonkunmoinen

siveellinen etevämmyys sen rinnalla, jonka elämän seikkoja on saatu

tietää. Niinpä d'Artagnan'kin, joka vehkeellisissä aikomuksissaan

tulevaisuuttansa varten oli päättänyt käyttää kolmea toveriansa

välittimenä onneansa kilvoitellessa, varsin mielellään jo ennakolta

kokoili käteensä niitä näkymättömiä säikeitä, joiden avulla hän toivoi

voivansa heitä käyttää tarkoituksiinsa.

Mutta pitkin matkaa painoi hänen sydäntänsä syvä alakuloisuus: hän

ajatteli tuota nuorta ja kaunista rouva Bonacieux'iä, jolta hänen oli

saaminen alttiutensa palkinto; mutta, sanokaamme se heti, tuo nuoren

miehen alakuloisuus lähti vähemmin kadonneen onnensa kaipauksesta kuin

siitä pelosta, että mahdollisesti joku onnettomuus oli tuota nuorta

naista kohdannut. Hän puolestaan ei rahtuakaan epäillyt ett'ei rouva

Bonacieux olisi joutunut kardinaalin koston uhriksi, ja niinkuin

tiedetään, Hänen ylhäisyytensä kosto oli aina hirmuinen. Kuinka hän oli

saanut armon ministerin silmissä, sitä ei hän itsekkään tiennyt, ja

epäilemättä olisi henkivartijakapteeni herra de Cavois sen ilmoittanut,

jos hän olisi tavannut hänet kotona.

Ei mikään niin kuluta ja lyhennä matkaa kuin ajatus, joka ottaa

huostaansa ajattelijan kaikki aistit. Ulkonainen oleminen on silloin

ikäänkuin uni, jonka unelma on juuri tuo ajatus. Sen vaikutuksesta

häviää ajalta määrä ja matkalta pituus. Lähdetään vaan toisesta paikasta

ja tullaan toiseen, siinä kaikki. Itse kuljetusta välimatkasta ei jää

muuta muistoon kuin hämärä utu, johon tuhannet puiden, vuorien ja

seutujen kuvat katoavat. Tämmöisen harhauksen vallassa d'Artagnan kulki,

sillä vauhdilla, joka hänen hevosellansa omasta tahdostaan oli, ne kuusi

tai kahdeksan peninkulmaa, jotka eroittavat Chantilly'n Crèvecoeur'istä,

eikä hän kylään tultuansa muistanut ainoatakaan esinettä koko matkalta.

Siellä vasta hänen muistonsa heräsi, hän pudisti päätänsä, huomasi

ravintolan, jonne hän oli jättänyt Aramiksen ja ratsastaen tasaisessa

ravissa portille, pysähtyi siihen.

Tällä kertaa ei ollut ottamassa vastaan isäntä, vaan emäntä; d'Artagnan

oli fysionomisti, hän keksi ensi silmäyksellä emännän hyvänsävyiset

kasvot ja huomasi kohta, ett'ei hänen tarvitsisi lainkaan teeskennellä

hänen edessänsä, ja ett'ei hänellä ollut mitään pelättävää noin iloisen

näköiseltä ihmiseltä.

-- Hyvä emäntäni, sanoi hänelle d'Artagnan, voitteko sanoa minulle,

kuinka on käynyt eräälle ystävälleni, jonka olimme pakoitetut jättämään

tänne noin kymmenkunta päivää takaperin?

-- Kaunis nuori mies, kolmen tai neljänkolmatta ikäinen, lempeä,

miellyttävä, soreakasvuinen?

-- Juuri niin; siihen lisäksi haavoitettu olkapäähän.

-- Aivan oikein, herrani. Hän on täällä vielä.

-- Ah, jumalankiitos, emäntäni, sanoi d'Artagnan hypäten satulasta

maahan ja jättäen ohjakset Planchet'ille, te lahjoitatte minulle

elämäni; missä on rakas Aramis, että saisin häntä syleillä? sillä minä

ikävöin häntä nähdä.

-- Anteeksi, herraseni, mutta minä epäilen, voiko hän tällä erää ottaa

teitä vastaan.

-- Miksikä niin? onko hänellä vieraita?

-- Hänellä on, herraseni, todellakin vieraita, ja oikein

kunnianarvoisia.

-- No ketä sitten?

-- Montdidier'in kirkkoherra ja jesuittain ylipappi Amiens'ista.

-- Jumalani! huudahti d'Artagnan, onko poika-parka kovin huonona?

-- Ei, herraseni, päinvastoin; mutta sairautensa aikana on armo

kohdannut häntä, ja hän on päättänyt mennä hengelliseen säätyyn.

-- Se on totta, sanoi d'Artagnan, en muistanutkaan, että hän on

muskettisoturina vaan väliaikaisesti.

-- Tahtooko herra vaan kaiken mokomin häntä tavata?

-- Nyt minä vasta oikein tahdonkin.

-- No niin, nouskaa sitten vaan portaita tuolla oikealla puolen pihaa,

toiseen kertaan, numero viiteen.

D'Artagnan kiiruhti ilmoitettuun suuntaan ja kohtasi siellä ulkoportaat,

jommoisia vieläkin nähdään vanhojen ravintolien pihanpuolella. Mutta

tulevan apotin luokse ei ollut niinkään vaan mentävä: Aramiksen suojan

ahdas käytävä oli vartioitu yhtä tarkasti kuin Armidan puutarhat; Bazin

seisoi käytävässä ja esti hänen kulkunsa sitä suuremmalla

järkähtämättömyydellä, kun hän nyt monivuotisten odotusten jälkeen

vihdoinkin näki joutuneensa siihen päämäärään, jota hän ainiaan oli

arvossa pitänyt.

Bazin-parka oli näet aina uneksinut päästä hengellisen miehen

palvelijaksi ja hän oli malttamattomuudella toivonut lakkaamatta sen

hetken tulemista, jolloin Aramis vihdoinkin riisuisi päältänsä

sotilaskauhtanan ja pukeutuisi papinkaapuun. Nuoren miehen jokapäiväiset

uudistetut lupaukset, ett'ei se hetki muka enää kaukana olisi, olivat

pidättäneet häntä muskettisoturin palveluksessa, jossa, sanoi hän, hän

ei voinut olla saamatta vahinkoa sielullensa.

Bazin oli siis nyt ilon kukkulalla. Kaikkien luulojen mukaan ei hänen

herransa tällä kertaa ollut peräytyvä aikomuksestaan. Ulkonainen ja

sisällinen kipu yhdessä olivat tehneet vihdoin sen vaikutuksen, jota hän

niin kauvan oli toivonut: Aramis oli niitä kipuja kärsiessään viimein

kiinittänyt silmänsä ja ajatuksensa uskontoon ja hän oli tuota

kahdenkertaista sattumaa, nimittäin lemmittynsä katoamista ja olkapäänsä

haavoittumista, pitänyt korkeimman viittauksena.

On siis helposti ymmärrettävää, ett'ei semmoisessa asiain tilassa mikään

ollut Bazin'ille vastenmielisempää kuin d'Artagnan'in tulo, joka saattoi

vetää hänen herransa takaisin maallisten ajatusten pyörteesen, mikä

häntä niin kauvan oli mukanansa kuljetellut. Hän päätti siis puollustaa

urhoollisesti ovea; ja kun hän ei voinut sanoa Aramiksen olevan poissa,

koki hän uudelle tulijalle selittää että olisi peräti sopimatonta mennä

häiritsemään hänen herraansa siinä jumalisessa keskustelussa, johon hän

oli aamusta saakka antauneena ja joka Bazin'in sanan mukaan ei voinut

päättyä ennen iltaa.

Mutta d'Artagnan ei pitänyt mitään lukua mestari Bazin'in kauniista

puheista ja kun hän ei huolinut antautua sanakiistaan ystävänsä

palvelijan kanssa, hän siirsi vaan hänet kädellään syrjään ja toisella

avasi oven n:o 5.

D'Artagnan astui huoneesen.

Aramis, mustassa takissa, päässä jonkunmoinen pyöreä, latiskainen myssy,

joka sangen paljon vivahti kalottiin, istui pitkän, paperikääryillä ja

suurilla kokolehti-kirjoilla peitetyn pöydän ääressä; hänen oikealla

puolellaan istui jesuittain ylipappi ja vasemmalla Montdidier'in

kirkkoherra. Ikkunoiden uutimet olivat puoliksi alaslasketut ja

päästivät huoneesen hämärän, salaperäisen valon, joka oli omiansa

synnyttämään hurskasta uinailemista. Kaikki maailmalliset esineet, jotka

silmää kohtaavat tullessa nuoren miehen huoneesen, semminkin kuin nuori

mies on muskettisoturi, olivat kadonneet kuin lumouksen kautta, ja,

epäilemättä pelosta että niiden näkeminen palauttaisi hänen herransa

takaisin maallisiin, Bazin oli korjannut talteensa miekan, pistoolit,

töyhtölakin, ja kaikenlaatuiset kirjatut hetaleet ja ripsit.

Kolinasta, joka syntyi d'Artagnan'in tullessa sisään, kohotti Aramis

päätänsä ja huomasi ystävänsä. Mutta nuoren miehen suureksi

hämmästykseksi hänen ilmaantumisensa ei näyttänyt tekevän mitään

vaikutusta muskettisoturiin, niin oli hänen mielensä kaukana maallisista

asioista.

-- Hyvää päivää, rakas d'Artagnan, lausui Aramis; minun on kovin

mieluista nähdä sinua.

-- Ja minun myös, sanoi d'Artagnan, vaikka minä en ole vielä aivan varma

siitä, onko se Aramis, jota minun on kunnia puhutella.

-- Sama mies, ystäväni, sama mies; mutta mikä on voinut saattaa sinut

sitä epäilemään?...

-- Pelkäsin tulleeni väärään suojaan ja luulin ensin joutuneeni jonkun

hengellisen miehen huoneesen; toiseksi erehdytti minua näiden herrojen

läsnäolo, joka minut saattoi luulemaan, että olet kovin sairaana.

Nuo molemmat mustapukuiset miehet heittivät d'Artagnan'iin, jonka

tarkoituksen he ymmärsivät, tuiman, milt'ei uhkaavan silmäyksen; mutta

d'Artagnan ei siitä välittänyt.

-- Ehkä häiritsen sinua, Aramis ystäväni, jatkoi d'Artagnan, sillä siitä

päättäen mitä näen, alan minä uskoa että sinä olet ripittäytymässä

näille herroille.

Aramis punastui tuskin huomattavasti.

-- Häiritsisit minua? oh, päinvastoin, rakas ystäväni, päinvastoin, sen

vakuutan, ja todistukseksi suvaitse minun lausua iloni siitä, että näen

sinut terveenä.

-- Ahaa, viimeinkin sinnepäin! mietti d'Artagnan, ei sitten ole vielä

aivan pahasti.

-- Sillä tämä herra, joka on minun ystäväni, on juuri äskettäin

pelastunut suuresta vaarasta, jatkoi Aramis hartaudella, viitaten

d'Artagnan'ia molemmille papeille.

-- Kiittäkää Jumalaa siitä, vastasivat he kumartuen yhdessä.

-- Sitä en ole jättänytkään tekemättä, arvoisat kirkkoherrat, lausui

nuori mies vastaten heidän kumarrukseensa.

-- Sinä tulet sopivaan aikaan, rakas d'Artagnan, sanoi Aramis,

yhtyäksesi keskusteluumme ja valaistaksesi sitä tiedoillasi. Me

keskustelemme tässä parhaillaan herrojen Amiens'in ylipastorin ja

Montdidier'in kirkkoherran kanssa uskonopillisista kysymyksistä, jotka

kauvan aikaa jo ovat pitäneet meidän huomiotamme kiinteällä; minä olisin

kovin hyvilläni, jos sinäkin lausuisit niistä mielipiteesi.

-- Sotilaan mielipiteet eivät paljoa paina, vastasi d'Artagnan, joka

alkoi tulla levottomaksi huomatessaan minne päin asiat rupesivat

kääntymään, ja sinä voit aivan hyvin luottaa näiden arvoisien herrojen

tieteellisyyteen.

Molemmat papit kumarsivat vuorostaan.

-- Päinvastoin, vastasi Aramis, teidän mietteenne ovat meille

kallisarvoisia; kysymys on tämä: herra ylipastori luulee, että minun

teesini sisällyksen pitää olla etupäässä dogmatillisen ja didaktillisen.

-- Sinun teesisi! oletko kirjoittanut teesejä?

-- Tietysti, vastasi jesuitta: papinvihkimykseen on teesi välttämätön.

-- Papinvihkimykseen! huudahti d'Artagnan, joka ei ollut uskonut, mitä

ravintolan emäntä ja Bazin kumpikin vuorollaan olivat vakuuttaneet.

Ja hän katseli hämmästyneenä noita edessänsä olevia kolmea henkilöä.

-- No niin, jatkoi Aramis heittäytyen nojatuoliinsa niin somaan asemaan

kuin jos hän olisi istunut naiskamarissa ja katsellen mielihyvällä

valkoista pulleata kättänsä, joka oli aivan kuin naisen käsi, ja jota

hän piti pystyssä, saadaksensa veren laskeutumaan, no niin, d'Artagnan,

niinkuin olet kuullut, herra ylipastori tahtoisi teesini olemaan

dogmatillisen, vaan minä tahtoisin sen olemaan aatteellisen. Sen vuoksi

on herra ylipastori ehdotellut tämän aineen, jota ei vielä ole

käsitelty, ja jossa olen havainnut erinomaisia tutkimisen aiheita:

"_Utraque manus in benedicendo clericis inferioribus necessaria est._"

D'Artagnan, jonka tietokannan me tunnemme, ei tajunnut tuosta lauseesta

enempää kuin siitäkään, jonka herra de Tréville oli lausunut

Buckingham'in antaman lahjan johdosta.

-- Joka on, selitti Aramis, niinpaljo kuin: kumpikin käsi on alemmille

Jumalan sanan palvelijoille välttämättömän tarpeellinen siunausta

antaessaan.

-- Ihmeteltävä aine! huudahti jesuitta.

-- Ihmeteltävä ja dogmatillinen, kertoi kirkkoherra, joka ollen

latinassa d'Artagnan'in kanssa yhdenväkinen, seurasi huolellisesti

jesuittaa, voidaksensa pysyä hänen rinnallansa ja kertoa hänen sanojansa

kuin kaiku.

Mitä d'Artagnan'in tulee, ei häneen tarttunut ensinkään tuo

mustaviittaisten herrojen ihastus.

Hetkisen keskusteltua heitti Aramis syrjäsilmäyksen d'Artagnan'iin ja

näki hänen haukoittelevan niin että leuvat olivat longahtaa sijoiltaan.

-- Puhukaamme ranskaa, arvoisa isä, sanoi hän jesuitalle, herra

d'Artagnan'ia huvittaisi silloin meidän keskustelumme enemmän.

-- Niin, minä olen matkasta väsynyt, sanoi d'Artagnan, ja kaikki tuo

teidän latinanne jää minulta ymmärtämättä.

-- Puhukaamme vaan, sanoi jesuitta harmissaan, mutta kirkkoherra heitti

kiitollisen silmäyksen d'Artagnan'iin; no niin, ja käykäämme tekstiin

käsiksi, jatkoi hän puolestaan.

Keskustelu jatkui sitten entistä tapaansa, vaikka ranskaksi, mutta

latinalaisilla lauseilla runsaasti höystettynä; d'Artagnan vaipui

melkein horrosmaiseen tilaan, voimatta rahtuakaan kiinittää ajatustansa

heidän puheesensa. Viimein alkoi hän jo luulla joutuneensa

hullujenhuoneesen ja tunsi tulevansa yhtä hulluksi, kuin nuo, jotka hän

näki edessänsä. Näistä mietteistänsä heräsi hän vihdoin, tietämättä

kuinka kauvan tuota hassutusta oli kestänyt, nähdessään jesuitan

laskevan kätensä Aramiksen olkapäälle ja kuullessaan hänen lausuvan

varoittavalla äänellä:

-- Ettekös huomaa, kuinka maailma vielä puhuu teissä korkealla äänellä,

_altissima voce_. Te seuraatte maailmaa, nuori ystäväni, ja minä pelkään

että armon henki ei pääse teissä jatkamaan alkamaansa vaikutusta.

-- Olkaa huoleti, arvoisa isä, kyllä minä vastaan itsestäni.

-- Maallista itseluottamusta!

-- Minä tunnen itseni, isä hyvä, ja päätökseni on järkähtämätön!

-- Siis te aiotte sitkeästi pysyä kiini tässä teesissänne?

-- Minä tunnen itsessäni kutsumuksen käsittelemään tätä ainetta, eikä

mitään muuta; minä jatkan tätä ja huomenna toivon teidän olevanne

tyytyväiset niihin korjauksiin, joita minä teidän viittanksienne mukaan

teen väitekirjoitukseeni.

-- Tehkää työtä uutterasti, sanoi kirkkoherra, te olette nyt erinomaisen

sopivassa mielentilassa.

-- Niin, maa on nyt kylvetty, sanoi jesuitta, emmekä tarvitse peljätä,

että muutamat siemenistä olisivat langenneet kivistöön, muutamat tien

oheen, ja että taivaan linnut olisivat syöneet loput, _aves coeli

comederunt illam_.

-- Vieköön sinut hiisi kaikkine latinoinesi, arveli d'Artagnan, joka

tunsi voimainsa loppuvan.

-- Hyvästi, poikani, sanoi kirkkoherra, hyvästi huomiseksi.

-- Huomenna siis, raju nuorukainen, sanoi jesuitta; te lupaatte ruveta

yhdeksi kirkon kynttiläksi; suokoon taivas, ett'ei sen kynttilän valo

olisi hävittävää tulta.

D'Artagnan, joka tunnin ajan oli pureskellut kynsiään, alkoi jo

pureskella sormenpäitä.

Mustaviittaiset herrat nousivat seisovilleen, kumarsivat Aramikselle ja

d'Artagnan'ille ja astuivat ovea kohden. Bazin, joka seisovillaan ja

riemullisella mielellä oli koko ajan kuunnellut tuota oppinutta

uskonnollista väittelyä, kiirehti heitä vastaan, otti rukouskirjan

kirkkoherralta ja messukirjan jesuitalta, ja kävi kunnioittavaisesti

heidän edellänsä, raivatakseen heille tietä.

Aramis saattoi heitä portaiden juurelle saakka ja palasi heti kohta ylös

d'Artagnan'in luokse, joka oli painunut äskeiseen horrostilaansa.

Jäätyänsä kahden kesken pysyivät molemmat ystävykset hetken aikaa

äänettöminä ja nolostuneina; mutta olihan jommankumman tekeminen loppu

tästä äänettömyydestä, ja kun d'Artagnan näytti jättäneen sen kunnian

ystävällensä, virkkoi Aramis vihdoin:

-- Niinkuin näet, olen minä palannut perus-ajatuksiini.

-- Niin, armon henki on päässyt sinuun vaikuttamaan, niinkuin äskeinen

pappi sanoi.

-- Oh! nämä aikomukset vetäytyä pois maailman menosta ovat jo ammoin

minussa syntyneet; ja olethan kuullut minun niistä jo puhuvankin, etkös

ole, ystäväni?

-- Olen kylläkin, mutta täytyy tunnustani että olen luullut sinun

laskevan pilaa.

-- Semmoisista asioista! Oh! d'Artagnan!

-- Lempo! lasketaanhan pilaa kuolemastakin.

-- Ja siinä tehdään väärin, d'Artagnan, sillä kuolema avaa oven

kadotukseen tai autuuteen.

-- Myönnän; mutta jos suvaitset, heittäkäämme nyt uskon asiat, Aramis

veikkoseni; sinä kaiketi olet saanut niistä jo kylliksi täksi päivää; ja

minun täytyy sinulle tunnustaa, ett'en ole syönyt mitään sittenkuin tänä

aamuna kello kymmenen ja minulla on niin saakelin nälkä.

-- Me syömme koht'ikään päivällistä, veikkoseni; mutta niinkuin muistat,

nyt on perjantai: tänä päivänä en minä voi nähdä enkä syödä lihaa.

Tahdotko siis tyytyä minun päivälliseeni, joka on keitettyä tetragon'ia

ja hedelmiä?

-- Mitä sinä tarkoitat tetragon'illa, kysyi d'Artagnan levottomasti.

-- Minä tarkoitan kaaliksia, vastasi Aramis; mutta sinua varten lisään

minä siihen munia, vaikka se on suuri loukkaus sääntöjä vastaan: sillä

munat ovat lihaa, koska niistä tulee kananpoikia.

-- Tuo ateria ei paljon ravitse, vaan olkoon menneeksi; jäädäkseni sinun

seuraasi, suostun minä siihen.

-- Minä kiitän sinua uhrauksestasi, sanoi Aramis; mutta vaikka se tosin

ei hyödytä sinun ruumistasi, hyödyttää se toki, ole siitä varma, sinun

sieluasi.

-- Siis olet tykkänään päättänyt astua hengelliseen säätyyn? Mitähän

meidän ystävämme sanovat ja mitä sanoo herra de Tréville? He pitävät

sinua karkurina, sen sanon sinulle jo edeltäkäsin.

-- Minä en astu hengelliseen säätyyn, vaan minä palaan siihen. Kirkon

minä juuri olen hyljännyt maailman tähden, sillä tiedäthän, että minä

väkivallalla pakoitin itseni ottamaan ylleni muskettilais-kauhtanan.

-- En minä sitä ole tiennyt.

-- Etkö sinä tiedä, kuinka minä jätin pappiseminaarin?

-- En laisinkaan.

-- No niin, tässä saat kuulla historiani. Minä olin yhdeksän-vuotiaasta

saakka ollut seminaarissa; kolmen päivän perästä olin täyttävä

kaksikymmentä vuotta, olin pääsevä papiksi, kaikki oli aivan päätetty.

Eräänä iltana kun tapani mukaan menin erääsen taloon, jossa usein

mielelläni kävin, -- kun on nuori, niin on heikko, näethän -- tuli

yht'äkkiä ja aivan odottamatta sisään eräs upseeri, joka kadehtivilla

silmillä näki minun lukevan talonemännälle pyhimyksien elämäkertoja.

Juuri siksi illaksi olin kääntänyt erään runon Judith'ista, ja olin

parhaillani lukemassa säkeitäni naiselle, joka minua näistä kaikin

tavoin kiitteli ja, nojaten päätänsä minun olkaani vasten, luki niitä

minun jälestäni. Tuo asema, joka, sen myönnän, oli vähän liian vapaa,

loukkasi upseeria: hän ei sanonut mitään, vaan kun minä menin pois, tuli

hän minun perästäni ja saavutettuaan minut, kysyi:

-- Herra apotti, pidättekö selkäsaunasta?

-- Sitä en voi sanoa, herra upseeri, vastasin minä, kukaan ei ole vielä

koskaan uskaltanut minulle sitä antaa.

-- Vai niin! kuulkaapas, herra apotti, jos te vielä tulette käymään

siinä talossa, jossa minä tapasin teidät tänä iltana, niin kyllä minä

uskallan.

Minä luulen säikähtyneeni, kalpenin kovasti ja tunsin jalkani horjuvan

allani, minä hain vastausta, vaan en löytänyt, minä vaikenin.

Upseeri odotti vastausta ja nähdessään sen viipyvän, rupesi hän

nauramaan, käänsi minulle selkänsä ja meni takaisin taloon. Minä menin

takaisin seminaariin.

Minä olen rehellinen aatelismies ja minulla on vilkas veri, niinkuin

olet voinut huomata, d'Artagnan veikkoseni: loukkaus oli hirmuinen ja

vaikka se kyllä olisi jäänyt maailmalta tietämättä, tunsin minä sen

elävän ja liikkuvan sydämmeni pohjassa. Minä ilmoitin esimiehelleni,

ett'en minä tuntenut itseäni vielä tarpeeksi valmistuneeksi

papinvihkimykseen ja pyynnöstäni lykättiin se toimitus vuotta

myöhemmäksi.

Minä etsin käsiin Pariisin parhaimman miekkailijan, pyysin saada häneltä

miekkailun opetusta joka päivä, ja kokonaisen vuoden kävin minä joka

päivä hänen opissansa. Juuri päivälleen vuoden perästä siitä lukien

kuin tuo loukkaus oli tapahtunut, ripustin minä kaapuni naulaan,

pukeuduin hienoksi herraksi ja menin eräihin tanssipitoihin muutaman

naisystäväni luokse, jossa tiesin loukkaajanikin olevan. Paikka oli

Francs-Bourgeois'in kadun varrella, ihan lähellä la Force'a.

Aivan oikein, upseerini oli todellakin siellä; minä lähestyin häntä,

juuri kuin hän parhaillaan lauloi muutamaa lemmenkujerrusta, silmäillen

erästä naista, ja keskeytin hänet toisessa värssyssä.

-- Herra, sanoin minä hänelle, suututtaako teitä yhä vielä, jos minä

menen käymään eräässä talossa Payenne'n kadun varrella, ja annatteko

minulle vielä selkään, jos päähäni pistää olla teitä tottelematta?

Upseeri katsoi häntä hämmästyneenä, ja virkkoi sitten:

-- Mitä te minusta tahdotte, herra? en minä tunne teitä.

-- Minä olen, vastasin minä, se pieni apotti, joka luki pyhimysten

elämäkertoja ja käänsi Judith'in runomitalla.

-- Ahaa! nyt muistan, sanoi upseeri laskien raa'an pilkkasanan, mitä te

minusta tahdotte?

-- Minä tahtoisin että teillä olisi aikaa tulla kanssani vähän

kävelemään.

-- Huomisaamuna, jos niin tahdotte, ja erittäin mielelläni.

-- Ei huomisaamuna vaan nyt heti, jos suvaitsette.

-- Jos te niin välttämättömästi vaaditte...

-- Kyllä minä vaadin.

-- No mennään vaan. Hyvät naiset, sanoi upseeri, elkää ottako tätä

häiriöksi. Niinpian kuin vaan olen tappanut tämän herran, palaan minä

lopettamaan viimeisen värsyn.

Me menimme.

Minä vein hänet Payenne'n kadulle juuri samalle paikalle missä vuosi

takaperin aivan samalla tunnilla hän oli minulle lausunut tuon

edellämainitun kohteliaisuuden. Oli kaunis kuuvalo. Me paljastimme

miekkamme ja aivan ensimäisessä ryntäyksessä pistin minä hänet

kuoliaaksi.

-- Sepä saakeli! sanoi d'Artagnan.

No niin, jatkoi Aramis, kun naiset eivät nähneet laulajan palaavan ja

kun hänet löydettiin Payenne'n kadulla, suuri miekanpisto ruumiin

lävitse, arvattiin, että minä se kaiketi olin häntä pidellyt tuolla

tavoin ja asiasta nousi aika melu. Minun oli sen vuoksi pakko joksikin

aikaa luopua kaapustani. Athos, jonka tuttavuuteen jouduin samoin

aikoin, ja Porthos, joka sen lisäksi, mitä opin miekkailutunneillani,

neuvoi minulle muutamia rohkeita pistoja, saivat minut anomaan

muskettikauhtanaa. Kuningas oli pitänyt suuresti isästäni, joka sai

surmansa Arras'in piirityksessä, ja hän salli minun saada kauhtanan.

Ymmärrät siis, että nyt on jo aika palatakseni takaisin kirkon haltuun.

-- Ja miksi nyt enemmän kuin ennen ja vast'edes? Mitäs nyt on sitten

tapahtunut, joka saattaa sinua noin pahoihin ajatuksiin?

-- Tämä haava, rakas d'Artagnan'ini, on minulle taivaan viittauksena.

-- Tuo haava? pah! sehän on melkein terve ja minä olen varma siitä että

tuo haava se ei sinulle näinä aikoina ole suurimman tuskan syynä.

-- Mikäs sitten? kysyi Aramis punastuen.

-- Sinulla on toinen haava sydämmessäsi, ja se on paljoa syvempi ja

verta vuotavampi, se on naisen tekemä.

Aramiksen silmä välkähti vastoin hänen tahtoansa.

-- Ah! sanoi hän koetellen peittää liikutustansa teeskennellyllä

välinpitämättömyydellä, elä puhu semmoisista asioista! minäkö

ajattelisin semmoisia asioita! minullako olisi rakkauden tuskia?

_Vanitas vanitatum!_ Turhan turhaa! Olisinko minä, niinkö luulet,

takertunut rakkauden pauloihin? Ja kenenkä? Jonkun kamarineitsyen ehkä,

hyi, mitä ajatteletkaan!

-- Anteeksi, Aramis veikkoseni, mutta minä luulin sinun tavoittelevan

paljoa korkeammalle.

-- Korkeammalle? mikähän minä olen korkealle tavoittelemaan? aivan

pelkkä, köyhä, tuntematon muskettisoturi, joka vihaan orjuutta ja olen

kerrassaan väärällä paikalla tässä maailmassa.

-- Aramis, Aramis! huudahti d'Artagnan, katsoen ystäväänsä epäileväisen

näköisenä.

-- Elämä on täynnä surua ja vastoinkäymistä, jatkoi hän synkistyen;

kaikki ne säikeet, jotka sitovat sitä onnellisuuteen, katkeavat ihmisen

kädessä toinen toisensa perästä, varsinkin kultasäikeet. Oh! rakas

d'Artagnan, lausui Aramis, sekoittaen ääneensä hieman katkeruutta, usko

minua, peitä haavasi tarkoin, kun niitä kerta saat. Vaikeneminen on

onnettoman viimeinen ilo; varo ett'ei kukaan, olipa se kuka tahansa,

pääse sinun huoliesi jälille; uteliaat ahmivat meidän kyyneliämme

niinkuin kärpäset haavoitetun hirven verta.

-- Oi, rakas Aramis! sanoi d'Artagnan vuorostaan syvästi huoaten,

sinähän kerrot minulle juuri oman historiani.

-- Kuinka?

-- Niin, eräs nainen, jota minä rakastin ja jumaloitsin, on väkivallalla

ryöstetty minulta pois. Minä en tiedä missä hän on tai minne hänet on

viety; hän on ehkä vankina, ehkäpä kuollut.

-- Sinulla on ainakin se lohdutuksenasi, ett'ei hän jättänyt sinua

vapaasta tahdostaan, ja ell'et saa hänestä mitään tietoja, on se sen

vuoksi, että kaikki yhteys välillänne on estetty, sen sijaan kuin...

-- Sen sijaan kuin...

-- Ei mitään, sanoi Aramis, ei mitään.

-- Sinä kieltäydyt niinmuodoin ainaiseksi maailmasta, sekö on vakaa

päätöksesi?

-- Aivan ainaiseksi. Sinä olet ystäväni tänään, huomenna sinä olet

minulle vaan varjo; tai vielä enemmän, sinua ei ole ensinkään. Mitä

maailmaan tulee, se on hauta, ei mitään muuta.

-- Sinä puhut, hiisi vieköön, sangen surullisia asioita.

-- Mitäs! kutsumukseni vetää minua puoleensa, ryöstää minut pois.

D'Artagnan hymyili, eikä virkkanut mitään. Aramis jatkoi:

-- Ja kumminkin, niinkauvan kuin vielä olen kiini maailmallisissa,

olisin mielelläni tahtonut puhua kanssasi sinusta ja ystävistämme.

-- Ja minä, sanoi d'Artagnan, olisin tahtonut puhua, kanssasi sinusta

itsestäsi, mutta minä näen sinun jo niin irroittuneena kaikesta:

rakkautta sinä halveksit, ystävät ovat varjoja vaan, maailma on hauta.

-- Ah, sen saat vielä itse kokea, sanoi Aramis huoaten.

-- Elkäämme puhuko siitä enää, sanoi d'Artagnan, ja polttakaamme tämä

kirje, joka epäilemättä ilmoittaisi sinulle jonkun uuden...

-- Mikä kirje? keskeytti vilkkaasti Aramis.

-- Eräs kirje joka oli tullut sinulle poissa ollessasi ja jonka minä

otin mukaani.

-- Mutta keltä on se kirje?

-- Ah, ehkäpä rouva Chevreuse'n kamarineitsyeltä, jonka on ollut pakko

muuttaa Tours'iin emäntänsä kanssa, ja joka nyt, ollakseen oikein hieno,

on kirjoittanut sulohajuiselle paperille ja sulkenut kirjeensä

herttuallisella sinetillä.

-- Mitä sinä puhut?

-- Maltas, olenkohan sen hukannut! sanoi viekkaasti nuori mies, ollen

etsivinänsä. Onneksi on maailma hauta, miehet, ja siis myöskin vaimot,

ovat varjoja ja rakkaus on tunne, jota sinä halveksit.

-- Ah, d'Artagnan, d'Artagnan! huusi Aramis, sinä kiusaat minut

kuoliaaksi!

-- No vihdoinkin, kas tässä! sanoi d'Artagnan, vetäen kirjeen

taskustaan.

-- Aramis hypähti ylös, sieppasi kirjeen ja luki eli paremmin nieli sen;

hänen kasvonsa loistivat.

-- Kamarineitsyellä näyttää olevan kaunis käsiala, sanoi kirjeentuoja

välinpitämättömästi.

-- Kiitos, d'Artagnan! huudahti Aramis melkein mieletönnä. Hänen oli

ollut pakko palata Tours'iin; hän ei ole minulle uskoton, hän rakastaa

minua yhä vielä. Tule, ystäväni, tule että saan sinua syleillä: olen

tukehtumaisillani onnellisuudesta!

Ja molemmat ystävykset pyörivät yhdessä ympäri lattiaa ja polkivat

aikalailla teesin lehtiä, jotka olivat tipahtaneet maahan.

Siinä samassa astui sisään Bazin kaaliksineen ja munarieskoineen.

-- Pois, onneton! huusi Aramis heittäen kalottinsa hänelle vasten

silmiä; mene takaisin sinne mistä tulit, vie pois nuo kauheat kaalikset

ja tuo kehno ruoka! pyydä syöttöjänistä, syöttökukkoa, lampaanreittä ja

sipulia sekä neljä pulloa vanhaa bourgogne'a.

Bazin, joka katseli isäntäänsä ymmärtämättä mitään tuosta muutoksesta,

antoi surumielisesti munarieskan liukua kaalisvatiin, ja kaalikset

lattialle.

-- Missäs nyt on kaikki _vanitas vanitatum_? kysyi d'Artagnan

leikillisellä ivalla.

-- Mene hiiteen latinoinesi! D'Artagnan veikkoseni, juokaamme, saakeli

soikoon, juokaamme aika lailla, ja kerro minulle vähä, mitä siellä

kaukana puuhaillaan.