XXV.

Porthos.

Sen sijaan että olisi mennyt suoraan kotiinsa, d'Artagnan laskeutui

satulasta herra de Tréville'n portilla ja nousi joutuisasti portaita

ylös. Tällä kertaa oli hän päättänyt kertoa hänelle kaikki mitä oli

tapahtunut. Epäilemättä antaisi hän hänelle hyviä neuvoja tässä asiassa;

ja kun hän näki kuningatarta melkein joka päivä, voisi hän ehkä saada

Hänen Majesteetiltansa urkituksi jotakin tietoa tuosta naisraukasta,

jolle varmaankin aiottiin maksaa hänen alttiutensa kuningatarta kohtaan.

Herra de Tréville kuunteli nuoren miehen kertomusta vakavuudella, joka

osoitti hänen näkevän tuossa tapauksessa muuta kuin rakkaudenseikkailua;

ja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:

-- Hm! kaikessa tuossa tuntuu Hänen ylhäisyytensä jo penikulman päästä.

-- Mitäs on tekeminen? kysyi d'Artagnan.

-- Ei mitään, ei kerrassaan mitään tällä erää muuta kuin lähtekää

Pariisista, niinkuin jo teille sanoin, niin pian kuin mahdollista. Minä

tapaan kuningatarta ja kerron hänelle tuon naisraukan katoamisen, jota

hän varmaankaan ei tiedä; se antaa hänelle johtoa, niin että palattuanne

ehkä voin teille ilmoittaa hyviä uutisia. Luottakaa minuun vaan.

D'Artagnan tiesi että herra de Tréville, vaikka gaskonjalainen, ei

tavallisesti luvannut mitään, vaan kun hän sattumalta mitä lupasi,

täytti hän sen paljon suuremmassa määrässä kuin oli luvannut. D'Artagnan

kumarsi siis jäähyväisiksi, täynnä kiitollisuutta sekä menneistä että

tulevista, ja tuo oiva kapteeni, joka puolestaan osoitti suurta

mieltymystä noin rohkeaan ja lujaluontoiseen mieheen, puristi hänen

kättänsä toivottaen hänelle onnellista matkaa.

Päättäneenä heti tehdä herra de Tréville'n neuvojen mukaan, d'Artagnan

suuntasi kulkunsa Fossoyeurs'in kadulle säälimään matkatarpeitansa

kuntoon. Kotiansa lähestyissään näki hän herra Bonacieux'in

aamupuvussaan seisovan portillansa. Kaikki, mitä varovainen Planchet

eilen oli hänelle puhunut hänen talonisäntänsä pahaa ennustavasta

ulkomuodosta, johtui nyt hänen mieleensä, ja hän katseli Bonacieux'iä

tarkemmasti kuin koskaan ennen. Ja todella, paitsi tuota kellahtavaa ja

kivuliasta kalpeutta, joka näyttää sappea sekoittuneen vereen ja joka

muutoin saattoi olla satunnaistakin, d'Artagnan havaitsi jonkunmoista

kavalaa vilppiä hänen tavallisissa muotonsa piirteissä. Konna ei naura

samalla tavoin kun kunnon ihminen, tekopyhä ei itke samallaisia kyyneliä

kuin rehellinen ihminen. Kaikki vilpillisyys on naamio, ja olkoon se

laitettu kuinka hyvin tahansa, aina se kuitenkin tarkalle katselijalle

jättää tilaisuuden nähdä vähän itse muotoakin.

D'Artagnan'ista näytti siis, että Bonacienx'illä oli naamio, ja vieläpä

mitä ilkein.

Inhon valtaamana aikoi d'Artagnan sentähden mennä hänen sivuitsensa

mitään virkkaamatta, mutta niinkuin eilenkin, Bonacieux taas alotti

puheen.

-- Kas vaan, nuori mies! sanoi hän, näyttääpä kuin me viettäisimme

karnevaali-öitä! kello seitsemän aamua, hemmetti sentään! Näyttääpä kuin

te kääntäisitte tavallisen aikajärjestyksen ylösalaisin, kuin tulette

kotia siihen aikaan kuin muut menevät ulos.

-- Teitä ei voi syyttää samasta, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan, te

olette hyvän järjestyksen esikuva. Todella, kun omistaa niin kauniin ja

nuoren vaimon, ei tarvitse juosta onneaan tapailemassa: onni tulee

tapaamaan teitä; eikö niin, herra Bonacieux?

Bonacieux kävi kalpeaksi kuin kuolema ja hän väänsi suutansa hymyyn.

-- Ah, ah! sanoi Bonacieux, olettepa aika pilanpuhuja. Mutta missä

hiidessä olette juosseet yön, nuori ystäväni? Näyttääpä kuin kulkemanne

tiet eivät olisi olleet varsin puhtaita.

D'Artagnan loi silmänsä ryvettyneihin saappaihinsa; mutta samalla joutui

hän näkemään kauppiaankin jalkineet; oli voinut luulla hänen rämpineen

samoissa rapakoissa; molempien saappaat olivat aivan samallaisessa

ryötässä.

Silloin yht'äkkiä d'Artagnan'in päähän pälkähti ajatus. Pieni, paksu,

lyhyt, harmaatukkainen, lakeijantapainen, kehnoissa vaatteissa oleva

mies, jota vartijaväkenä olevat miekkamiehet epäkunnioituksella

kohtelivat, se oli varmaan itse Bonacieux! Puoliso oli johtanut vaimonsa

ryöstöä.

D'Artagnan tunsi hirveän halun karata kauppiaan kurkkuun ja kuristaa

hänet; mutta, niinkuin olemme sanoneet, d'Artagnan oli varovainen mies

ja hän malttoi mielensä. Mutta mielenliikutus oli niin silminnähtävä

hänen muodollansa, että Bonacieux peljästyi ja koki vetäytyä askeleen

taaksepäin; mutta hän oli juuri portin edessä, joka oli kiini, ja se

este pakoitti häntä pysymään asemillansa.

-- No niin! mutta ystäväni te, joka tässä pilaa laskette, sanoi

d'Artagnan, jospa minun jalkineeni tarvitsevatkin sienellä pyyhkimistä,

niin kylläpä teidän sukkanne ja kenkänne tarvitsevat ainakin harjaa.

Olettekohan tekin mahtaneet olla yöjuoksulla, mestari Bonacieux?

Peijakas! sepä olisi anteeksiantamatonta teidän ikäisellenne miehelle,

semminkin semmoiselle, jolla on niin kaunis nuori vaimo kuin teillä.

-- Oh, en toki, Jumala nähköön, sanoi Bonacieux, mutta eilen lähdin

käymään Saint-Mandé'ssa kuulustelemassa itselleni palvelustyttöä, kun en

millään muotoa voi tulla toimeen ilman, ja kun tiet sinne olivat huonot,

sain sillä matkalla kaiken tämän lian, enkä ole vielä ennättänyt sitä

saada pois.

Paikka, jonka Bonacieux ilmoitti olleen matkansa päämääränä, yhä

vahvisti niitä epäluuloja, jotka d'Artagnan'issa olivat syntyneet.

Bonacieux oli näet nimittänyt Saint-Mandé'n, sentähden että Saint-Mandé

on juuri ihan vastapäisellä puolella kuin Saint-Cloud.

Tämä todenmukaisuus oli hänelle ensimäiseksi lohdukkeeksi. Jos Bonacieux

tiesi missä hänen vaimonsa oli, saattoi aina, viimeisiä keinoja

käyttämällä, pakoittaa kauppamiehen avaamaan leukansa ja päästämään

salaisuutensa ulos. Oli nyt vaan muuttaminen todenmukaisuus varmuudeksi.

-- Anteeksi, hyvä herra Bonacieux, jos menettelen teidän kanssanne aivan

kursailematta, sanoi d'Artagnan; mutta ei mikään kiihoita niinkuin

nukkumattomuus, jonka vuoksi minua kauheasti janottaa; sallikaa minun

juoda lasi vettä luonanne; tiedättehän ett'ei semmoista kielletä näin

naapurien kesken.

Ja odottamatta isäntänsä myöntymystä, d'Artagnan meni joutuisasti sisään

ja katsahti vuoteelle. Vuode oli käyttämätön. Bonacieux ei ollut

maannut. Hän oli siis palannut kotiansa vasta tunti tai pari takaperin;

hän oli seurannut vaimoansa sinne minne hänet oli viety, tai ainakin

ensimäiseen muuttopaikkaan asti.

-- Kiitoksia, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan tyhjentäen lasinsa,

siinä kaikki, mitä teiltä pyysin. Ja nyt menen huoneeseni, ja annan

Planchetin harjata saappaani ja kun hän on saanut ne puhdistetuksi,

lähetän hänet jos tahdotte, harjaamaan teidän kenkänne.

Hän jätti kauppiaan aivan ällistyksiinsä noin oudoista jäähyväisistä ja

arvelemaan, eikö hän ollut antanut kolahduksen omalle itselleen.

Ylinnä portailla tapasi hän Planchet'in perin säikähdyksissä.

-- Ah! herra, huudahti Planchet huomattuaan isäntänsä, nyt ovat taas

asiat pahasti, ja minä olen ikävällä odottanut tuloanne.

-- Mikä nyt hätänä? kysyi d'Artagnan.

-- Oh! herrani, vaikka sata, vaikka tuhannen kertaa koettaisitte, ette

voisi arvata, kuka on käynyt täällä tapaamassa teitä poissa-ollessanne.

-- Milloin?

-- Siitä on puoli tuntia, te olitte silloin herra de Tréville'n luona.

-- Kuka täällä siis oli? sanokaa jo.

-- Herra de Cavois.

-- Herra de Cavois?

-- Omassa persoonassaan.

-- Hänen ylhäisyytensä henkivartijakapteeni.

-- Juuri hän itse.

-- Tuliko hän minua vangitsemaan?

-- Sitä minä varajan, herra, vaikka hän olikin niin imelän näköinen.

-- Oliko hän imelän näköinen, sanot?

-- Hän oli vallan pelkkää hunajaa, herrani.

-- Todella?

-- Hän sanoi tulevansa Hänen ylhäisyytensä puolesta, joka tahtoisi

teille paljon hyvää suoda, pyytämään teitä tulemaan hänen kanssansa

Palais-Royal'iin.

-- Ja mitä sinä vastasit?

-- Että se oli mahdotonta koska te olitte poissa kotoa, niinkuin hän

saattoi huomata.

-- Mitä hän silloin sanoi?

-- Että teidän ei pitäisi heittää tulematta hänen luoksensa päivemmällä;

sitten lisäsi hän hiljaa: sano herrallesi että Hänen ylhäisyytensä on

täydellisesti suosiollinen häntä kohtaan ja että hänen onnensa ehkä on

tämän puhuttelun varassa.

-- Paula on vähän liian kömpelö kardinaalin asettamaksi, sanoi nuori

mies hymyillen.

-- Kylläpä minäkin näin sen paulaksi ja vastasin että te olette

palattuanne kovin pahoillanne.

-- Minne hän on mennyt? kysyi sitten herra de Cavois.

-- Champagne'n Troyes'iin, vastasin minä.

-- Ja milloin hän meni?

-- Eilen illalla.

-- Planchet, ystäväni, keskeytti d'Artagnan, sinä olet toden totta

kallisarvoinen mies.

-- Nähkääs herrani, minä ajattelin että jos te tahdotte tavata herra de

Cavois'ia, on kyllä aika sittenkin peruuttaa minun ilmoitukseni

sanomalla ett'ette olleetkaan poissa; minä jään siinä tapauksessa

valhettelijaksi, ja kun minä en ole mikään aatelismies, niin saanhan

minä valhetella.

-- Ole huoleti, Planchet, et sinä saa valhettelijan mainetta: me

lähdemme neljännestunnin perästä.

-- Juuri sen neuvon aivon teille antaa, herrani; ja tahtomatta olla

liian utelias, minne lähdemme?

-- No peijakas! juuri vastahakaan kuin minne sanoit minun menneen.

Muutoin, eiköhän sinulla ole yhtä kiire saada tietoja Grimaud'ista,

Mousqueton'ista ja Bazin'ista kuin minulla Athoksesta, Porthoksesta ja

Aramiksesta!

-- Kyllä, herrani, sanoi Planchet, ja minä lähden milloin tahdotte;

maaseudun ilma sopii meille luullakseni tällä erää paremmin kuin

Pariisin. Sen vuoksi...

-- Sen vuoksi laita matkalaukku järjestykseensä ja lähtekäämme; minä

lähden ennakolta, taskussa-käsin, ett'ei meitä epäiltäisi vähääkään.

Sinä yhdyt minuun henkivartijahotellissa. Mutta kesken puheen, Planchet,

minä luulen olevasi oikeassa tuon meidän isäntämme suhteen, ja että hän

varmaan on aika veijari.

-- Ah! uskokaa minua, herra, kun minä mitä sanon; minä olen

fysionomisti.

D'Artagnan meni edeltäkäsin, suostumuksen mukaan; ja ett'ei hänen

tarvitsisi soimata itseänsä, kävi hän vielä kerran viimeisen ystäväinsä

asunnoissa: heistä ei ollut mitään tietoja tullut; ainoastaan eräs

sulohajuinen, kauniilla, sujuvalla päällekirjoituksella varustettu kirje

oli tullut Aramikselle. D'Artagnan otti sen saattaaksensa perille.

Kymmenen minuutin perästä Planchet yhtyi häneen henkivartijahotellin

tallissa. D'Artagnan oli ajan voitoksi jo satuloinut hevosensa.

-- Hyvä, sanoi hän Planchet'ille, kun tämä oli köyttänyt matkalaukun

satulaan kiini; mutta satuloitse nyt vielä nuokin kolme, niin lähdemme.

-- Luuletteko meidän pääsevän nopeammin, jos meillä on kaksi hevosta

kumpaisellakin? kysyi Planchet pilalla.

-- En, herra pilkkakirves, vastasi d'Artagnan, mutta neljällä

hevosellamme voimme tuoda kotiin kolme ystäväämme, jos vaan löydämme ne

vielä hengissä.

-- Joka olisi suuri onnenkohtaus, vastasi Planchet.

-- Olisippa kylläkin, sanoi d'Artagnan, nousten hevosensa selkään.

Ja he lähtivät nyt henkivartijahotellista, eroten kumpikin eri päällensä

katua, toisen kun oli lähteminen kaupungista La Villette'n ja toisen

taas Montmartre'n tulliportin kautta, yhtyäksensä sitten Saint-Denis'in

toisella puolen; tämä sotatemppu, kumpaisenkin puolelta yhtä

täsmällisesti suoritettuna, menestyi erinomaisesti. D'Artagnan ja

Planchet saapuivat yht'aikaa edeltä sovittuun määräpaikkaan.

Planchet oli, se täytyy tässä sanoa, rohkeampi päivällä kuin yöllä.

Mutta hänen luontoperäinen varovaisuutensa ei häntä jättänyt

hetkeksikään; hän ei ollut unhottanut ainoatakaan ensimäisen retken

tapauksista ja hän piti vihollisina kaikkia ketä matkalla kohtasi. Siitä

seurasi, että hänellä oli lakkaamatta lakki kourassa, josta tavasta hän

sai d'Artagnan'ilta ankaria nuhteita, hän kun pelkäsi että Planchet'ia

moisen kohteliaisuuden tähden luultaisiin vaan jonkun vähä-arvoisen

herran palvelijaksi.

Sillä välin, vaikuttiko Planchet'in nöyryys niin suuresti ohikulkeviin,

vai eikö tällä kertaa ketään oltu asetettu nuoren miehen kulkua

estämään, meidän molemmat matkustajamme saapuivat Chantilly'yn ilman

mitään kohtauksia ja laskeutuivat satulasta Grand-Saint-Martin'in

hotellin luona, saman, jossa olivat pysähtyneet ensimäiselläkin

matkallansa.

Isäntä, nähdessään nuoren miehen, jota seurasi lakeija ja kaksi

varahevosta, astui kunnioittavasti oven kynnykselle. Kun oli jo matkattu

yksitoista peninkulmaa, katsoi d'Artagnan parhaaksi pysähtyä tähän

hotelliin, olipa Porthos siellä tai ei. Sitä paitsi oli ehkä vähän

varomatonta ruveta paikalla tiedustelemaan, kuinka muskettisoturille oli

käynyt. Näiden mietteiden lopputulokseksi jäi, että d'Artagnan laskeutui

satulasta kysymättä mitään tietoja kestään, jätti hevoset lakeijansa

huostaan, astui sisälle muutamaan pieneen kamariin, joka oli semmoisia

vieraita varten, mitkä halusivat olla yksinään, ja pyysi isännän tuomaan

pullon parasta viiniänsä ja laittamaan niin hyvän aamiaisen kuin

mahdollista, pyyntö, joka yhä vahvisti sitä hyvää ajatusta, minkä isäntä

oli saanut matkustajastansa ensi katsannolla.

Ja niinpä d'Artagnan'ia palveltiinkin ihmeteltävällä nopeudella.

Henkivartijarykmenttiin palkattiin kuningaskunnan ensimäisiä

aatelismiehiä ja d'Artagnan, lakeijan seuraamana ja matkustaen neljällä

pulskalla hevosella, ei yksinkertaisessa univormussakaan voinut olla

herättämättä huomiota. Ravintolanisäntä tahtoi häntä palvella itse; sen

havaiten d'Artagnan käski hänen tuoda kaksi lasia ja alotti seuraavan

keskustelun:

-- Kunniani kautta, sanoi hän täyttäen lasit, minä olen pyytänyt teidän

parasta viiniänne, isäntä hyvä, vaan jos olette minua pettäneet,

rankaisen minä teitä omalla rikoksellanne, koskapa teidän, kun minä

inhoan yksin juomista, tulee juoda minun kanssani. Ottakaa siis tämä

lasi ja juokaa. Mutta minkäs kunniaksi me juomme, malttakaas, ett'emme

loukkaisi mitään arkaa kohtaa? Juokaamme teidän ravintolanne

menestykseksi.

-- Teidän herruutenne osoittaa minulle kovin suuren kunnian, sanoi

isäntä, ja minä kiitän teitä vilpittömästi teidän toivotuksestanne.

-- Mutta elkää ymmärtäkö minua väärin, sanoi d'Artagnan, tässä maljassa

on enemmän itsekkäisyyttä kuin ehkä luulettekaan: ainoastaan

kukoistavissa ravintoloissa saa hyvän kohtelun; rappiolla olevissa menee

kaikki mullin mallin ja matkustajat joutuvat isännän kehnouden uhriksi;

no niin, minä, joka matkustelen paljon ja erittäinkin tätä tietä

tahtoisin nähdä kaikkien ravintolanisäntien menestyvän.

-- Todella, sanoi isäntä, minusta näyttää kuin minulla ei olisi ensi

kerta kunnia nähdä herraa täällä.

-- Pah! olen ainakin kymmenen kertaa käynyt Chantilly'ssä ja niillä

kymmenellä kerralla olen varsinkin kolmasti tai neljästi pysähtynyt

teidän ravintolassanne. Malttakaas, olinhan täällä noin kymmenen tai

kaksitoista päivää takaperin; seurana oli minulla ystäviä,

muskettisotureita, josta on todistuksena se, että eräs heistä joutui

riitaan muutaman vieraan kanssa, erään tuntemattoman, erään miehen, joka

hieroi hänen kanssaan tappelua en tiedä mistä syystä.

-- Ah! aivan oikein! sanoi isäntä, sen muistan vallan hyvin. Eikös

teidän herruutenne tarkoita herra Porthosta.

-- Juuri se oli minun matkatoverini nimi. Jumalan tähden, sanokaa,

isäntä hyvä, onko hänelle tapahtunut jotakin onnettomuutta?

-- Mutta teidän herruutenne olisi pitänyt havaita, ett'ei hän pystynyt

jatkamaan matkaansa.

-- Todella, hän lupasi meille yhtyä jälkenpäin joukkoomme eikä häntä sen

koommin näkynyt ei kuulunut.

-- Hän on tehnyt meille kunnian jäädä tänne.

-- Kuinka! onko hän tehnyt teille kunnian jäädä tänne?

-- On, herra, aivan tähän ravintolaan; me olemme hänen tähtensä varsin

levottomia.

-- Kuinka niin?

-- Muutamien velkojen vuoksi, joita hän on tehnyt.

-- Mitäs siitä! hän kyllä maksaa velkansa.

-- Ah, herra, te vuodatatte totta tosiaan palsamia minun vereeni! Me

olemme antaneet hänelle sangen paljon rätinkiin, ja tänä aamuna sanoi

päällepäätteeksi haavalääkäri, että ell'ei herra Porthos maksa hänelle,

hän on vaativa maksunsa minulta, koska muka minä lähetin häntä

noutamaan.

-- Mutta onko herra Porthos siis haavoitettu?

-- Sitä en tiedä sanoa, herra.

-- Kuinka, sitä ette tiedä sanoa? teidän kai se pitäisi parhaiten

tietää.

-- Niin, mutta meidän tilassamme ei sanota kaikkea mitä tiedetään,

herra, semminkin kun meille on ilmoitettu, että korvamme saavat vastata

kielestämme.

-- No niin! mutta saanko tavata herra Porthosta?

-- Tietysti. Nouskaa portaita ensimäiseen kerrokseen ja kolkuttakaa

numero yhdelle. Mutta ilmoittakaa ensin ken olette.

-- Kuinka, ilmoittaakko ken olen?

-- Niin, sillä muutoin teille voisi käydä pahoin.

-- Mitä pahaa minulle voisi tapahtua?

-- Herra Porthos saattaa luulla teitä talonväeksi ja vihan puuskassa

sysätä miekan teidän ruumiinne lävitse tai ampua luodin otsaanne.

-- Mitä te sitte olette hänelle tehneet?

-- Me olemme vaan pyytäneet häneltä rahaa.

-- Ah! peijakas, kyllä jo ymmärrän; semmoiset pyynnöt ottaa herra

Porthos kovin pahaksensa silloinkuin hänellä ei ole rahoja; mutta minä

tiedän, että hänellä niitä tällä kertaa kyllä on.

-- Sitä mekin olemme ajatelleet, herra; kun me pidämme taloutemme

hyvässä kunnossa ja teemme tilit ja laskut viikottain, tarjosimme

kahdeksan päivän kuluttua hänelle rätinkiämme, mutta me näytimme tulleen

sopimattomaan aikaan, sillä ensi sanalla, jonka puhuimme asiasta,

lähetti hän meille vastaan tuhannen tulimmaisia; se on totta, että hän

oli pelannut edellisenä iltana.

-- Kuinka, oliko hän pelannut edellisenä iltana, ja kenenkä kanssa?

-- Oh! Jumala nähköön, kuka sen tietää? erään herran kanssa, joka

matkusti tästä ohitse ja jolle hän esitteli pelin lansnehtiä.

-- Vai niin; tuo onneton menetti kaikki.

-- Yksin hevosensakin, herrani, sillä kun matkustaja oli lähdössä,

havaitsimme että hänen lakeijansa satuloitsi herra Porthoksen hevosen.

Silloin me huomautimme häntä siitä, mutta hän vastasi, että me

sekaannuimme asiaan, joka ei meitä koske ja että hevonen on hänen.

Silloin heti ilmoitimme herra Porthokselle asiasta, mutta hän vastuutti

meille, että me olemme konnia, kun epäilemme aatelismiehen sanaa ja että

koska hän oli sanonut hevosen olevan hänen omansa, se tietysti oli

hänen.

-- Minä tunnen hänet hyvin tuosta, sanoi d'Artagnan.

-- Silloin, jatkoi isäntä, annoin vastata hänelle, että siitä hetkestä,

jolloin näytti selvältä, ett'emme sopineet maksun suhteen, minä toivoin,

että hän hyväntahtoisesti ainakin myöntyisi osoittamaan tuota

hyväntahtoisuuttansa meidän ammattiveljeämme, l'Aigle-d'Or'in ravintolan

isäntää kohtaan, muuttamalla sinne; mutta herra Porthos lähetti

semmoisen vastauksen, että koska minun ravintolani on parempi, pysyi hän

siinä.

Tämä vastaus oli liian hyvittelevä, vaatiakseni häntä enää lähtemään

pois. Minä vaan pyysin häntä luopumaan kamaristansa, joka on paras koko

ravintolassa, ja tyytymään erääsen pieneen somaan suojaan kolmannessa

kerrassa. Mutta siihen herra Porthos vastasi, että kun hän parhaillaan

odotteli lemmittyänsä, joka oli hovin kaikkein ylhäisimpiä naisia, minun

tulisi ymmärtää, että huone, jossa hän suvaitsi asua luonani, oli sekin

vielä huononpuolinen semmoista henkilöä varten.

Mutta kumminkin, hyvin tunnustaen hänen sanansa oikeiksi, luulin

pitäväni pysyä vaatimuksissani; vaan ilman vaivautumatta enää edes

keskusteluun kanssani, hän otti pistoolinsa, asetti sen yöpöydällensä ja

julisti, että ensi sanalla, joka hänelle virkattaisiin mistään

muuttamisesta joko ulos tai sisään, hän ampuisi luodin sen kalloon, joka

olisi kylliksi varomaton sekaantumaan hänen asioihinsa.

Siitä lähtien ei olekkaan kukaan mennyt hänen huoneesensa, paitsi hänen

oma palvelijansa.

-- Mousqueton on siis täällä?

-- On, herra; viisi päivää hänen lähtemisensä jälkeen palasi hän sangen

huonolla tuulella puolestansa; hänellä näytti myös olleen ikävyyksiä

matkalla. Kovaksi onneksi on hän nopsajalkaisempi kuin hänen herransa,

jonka vuoksi hän isäntänsä tähden kääntää koko talon ylös-alaisin, sillä

hän, luullen häneltä kiellettävän mitä hän pyytäisi, ottaa kaikki

tarpeensa omin lupinsa.

-- Asia on todella niin, sanoi d'Artagnan, että minä aina olen huomannut

Mousqueton'issa erinomaisen suuren alttiuden ja ymmärryksen.

-- Mahdollista kyllä, herra, mutta ajatelkaapas, jos minä vaan neljäkään

kertaa vuodessa satun tekemisiin mokoman ymmärryksen ja alttiuden

kanssa, olen minä hävinnyt mies.

-- Eikö mitä, sillä Porthos maksaa kaikki.

-- Hm! virkkoi isäntä epäillen.

-- Hän on erään sangen ylhäisen naisen suosikki, eikä hän tuommoisen

mitättömän summan vuoksi jätä häntä pulaan.

-- Jos uskaltaisin sanoa mitä minä luulen siitä asiasta...

-- Mitäkö luulette?

-- Sanonpa vielä enemmän: mitä tiedän siitä asiasta.

-- Mitäkö tiedätte?

-- Ja mistä olen aivan varmakin.

-- Mistäkö olette varma? -- no sanokaapa.

-- Sanon että minä tunnen tuon ylhäisen naisen.

-- Te?

-- Niin juuri, minä.

-- Kuinka te hänet tunnette?

-- Oh, herrani, jos luulisin voivani luottaa teidän vaitioloonne...

-- Puhukaa vaan, aatelisen kunniani kautta, te ette tarvitse katua

luottamustanne.

-- No niin! herra, ymmärrättehän, levottomuus ajaa ihmistä

kaikellaisiin.

-- Mitä siis olette tehneet?

-- Oh, en mitään, jota ei velkoja olisi oikeutettu tekemään.

-- No mitä sitten?

-- Herra Porthos jätti meille kirjelipun, joka oli menevä tuolle

herttuattarelle, ja käski viemään sen postiin. Hänen palvelijansa ei

ollut vielä silloin palannut. Kun hän ei voinut lähteä huoneestansa,

täytyi hänen antaa asiansa meidän toimitettavaksi.

-- Entäs sitten?

-- Sen sijaan että olisin pannut sen postiin, joka ei koskaan ole oikein

varma, käytin hyväkseni erään palvelijani menoa Pariisiin ja käskin

hänen viemään kirjeen herttuattarelle itselleen. Sillä tavoinhan

täytimme herra Porthoksen pyynnön, hän kun oli käskenyt meidän

toimittamaan kirjeen perille; eikö niin?

-- Niinpä niin.

-- No, tiedättekös, herra, kuka tuo ylhäinen nainen sitten on?

-- En; minä olen kuullut herra Porthoksen puhuvan hänestä, siinä kaikki.

-- Tiedättekö, kuka tuo luuloiteltu herttuatar on?

-- Sanon vielä uudestaan, en tunne häntä.

-- Se on eräs vanha prokuraattorin rouva Châtelet'issa, nimeltään rouva

Coquenard, joka on vähintään viidenkymmenen vuotias ja on vielä

olevinaan muka lemmenkateinen. Se tuntui minusta myöskin sangen

omituiselta, että mikään herttuatar asuisi Ours'in kadulla.

-- Kuinka te sen tiedätte että hän on lemmenkateinen?

-- Koska hän vihastui kovin ottaessaan tuon kirjeen, ja sanoi että herra

Porthos oli kevytmielinen olento, ja että hän varmaankin taas jonkun

naisen tähden oli saanut tuon miekanpiston.

-- Onkos hän sitten saanut miekanpiston?

-- Ah, Jumalani, mitä olenkaan sanonut!

-- Te olette sanoneet, että Porthos on saanut miekanpiston.

-- Niin; mutta hän on kovasti kieltänyt minun sitä sanomasta.

-- Minkätähden?

-- Hiisi vieköön, sentähden, että hän oli kehunut seivästävänsä tuon

tuntemattoman herran, jonka kanssa te jätitte hänet riitelemään, vaan

että tuntematon päinvastoin, kaikesta ylvästelemisestä huolimatta,

kaatoi hänet maahan. No niin, kun herra Porthos on sangen kopea herra,

paitsi herttuatartansa kohtaan, jota hän luuli voivansa miellyttää

kertomalla koko seikkailunsa, hän ei tahdo kellenkään tunnustaa

saaneensa miekan pistoa.

-- Siis miekanpisto se on, joka häntä vuoteella pidättää?

-- Ja aika miekanpisto, sen vakuutan. Teidän ystävänne mahtaa olla

peräti sitkeähenkinen.

-- Te olitte siis katsomassa taistelua?

-- Herra, minä seurasin heitä uteliaisuudesta, ja siten näin minä koko

taistelun, ilman että taistelijat näkivät minua.

-- Ja kuinka se kävi?

-- Oh! ei se kaukaa kestänyt, sen vakuutan. He rupesivat asentoon;

vieras herra teki miekallansa semmoisen tempun, että ennenkuin herra

Porthos ehti vielä kunnollisesti alkaa, oli hänellä jo kolme tuumaa

rautaa rinnassansa. Hän kaatui seljälleen; vieras herra laski miekan

kärjen hänen kurkkunsa päälle ja herra Porthos, nähden joutuneensa

vastustajansa valtaan, tunnusti itsensä voitetuksi. Silloin vieras kysyi

hänen nimeänsä ja kuultuansa että hänen nimensä oli Porthos eikä

d'Artagnan, ojensi hän hänelle kätensä, saattoi hänet takaisin tänne

ravintolaan, nousi hevosensa selkään ja katosi.

-- Siis hän oli tahtonut käydä d'Artagnan'in kimppuun, tuo vieras herra?

-- Siltä se näytti.

-- Ja tiedättekö minne hän on joutunut?

-- En; minä en ollut häntä nähnyt koskaan sitä ennen, enkä ole

sittemminkään häntä enää nähnyt.

-- Hyvä on; nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää. No niin, te sanoitte

herra Porthoksen huoneen olevan ensimäisessä kerrassa, numero 1?

-- Niin, herrani, kaunein huone koko ravintolassa; minulla olisi ollut

jo tilaisuus kymmenen kertaa saada se hyyrätyksi.

-- Pah! olkaa huoleti sanoi d'Artagnan nauraen; herra Porthos kyllä

suorittaa kaikki herttuatar Coquenard'in rahoilla.

-- Oh, herra, prokuraattorin rouva tai herttuatar, yhtä kaikki, jos hän

vaan hellittäisi kukkaron nauhoja; mutta hän oli nimenomaan vastannut,

että hän oli jo väsynyt herra Porthoksen vaatimuksiin ja

uskottomuuksiin, ja ett'ei hän lähettäisi hänelle penniäkään.

-- Ja oletteko vieneet semmoisen vastauksen vieraallenne?

-- Siitä olemme varoneet itseämme: hän olisi silloin nähnyt, millä

tavoin olemme hänen asiansa toimittaneet.

-- Hän siis yhä odottaa vaan rahojansa?

-- Niin kaiketi. Eilen kirjoitti hän taas; vaan sillä kertaa vei kirjeen

postiin hänen palvelijansa.

-- Ja te sanoitte prokuraattorin rouvan olevan vanhan ja ruman?

-- Viidenkymmenen vuotias on hän vähintään, eikä enää suinkaan mikään

kaunotar, sen mukaan mitä Pathaud sanoo.

-- Siinä tapauksessa olkaa huoleti, hän kyllä taipuu; muutoin, Porthos

ei voi olla teille kovin paljo velkaa.

-- Kuinka, vai ei paljoa! Jo kaksikymmentä pistole'a, lukematta siihen

lääkkeitä. Oh, hän ei kiellä itseltänsä mitään; kyllä näkee, että hän on

tottunut suuresti elämään.

-- No niin, jos hänen lemmittynsä hylkää hänet, on hän kyllä löytävä

ystäviä sen vakuutan. Siis, isäntä hyvä, elkää olko laisinkaan levoton

ja pitäkää hänestä vaan edeskinpäin kaikkea sitä huolta, jota hänen

asemansa ansaitsee.

-- Te olette, hyvä herra, luvannut minulle, olla mitään virkkaamatta

prokuraattorin rouvasta ja olla aivan vaiti hänen haavastansa.

-- Se on sovittu asia; teillä on kunniasanani.

-- Oh! nähkääs, hän tappaisi minut!

-- Elkää peljätkö, hän ei ole niin kauhea kuin hän näyttää.

Näin sanoen nousi d'Artagnan portaita, jättäen isännän vähän

levollisemmaksi noista kahdesta asiasta, joista hän näkyi pitävän

paljon, nimittäin saamisestaan ja hengestään.

Toisessa kerrassa oli käytävän näkyvimmälle ovelle vedetty musteella

suunnattoman suuri ykkönen; d'Artagnan kolkutti ovelle ja saatuaan

sisäpuolelta pääsyluvan, astui hän sisään.

Porthos oli pitkällään ja pelasi lansnehtia Mousqueton'in kanssa,

pitääksensä pelitaitoansa vireillä; mutta lieden äärellä kääntelihe

peltopyy paistinkoukussa ja suuren uunin kahdessa kulmassa kiehui

kolmijaloillaan kaksi varsikattilaa, joista levisi kaniinikeiton ja

kalasotkun miellyttävä haju. Sitä paitsi oli kaapin päällä ja pöydällä

koko joukko tyhjiä pulloja.

Nähdessään ystävänsä, Porthos huudahti ilosta; ja Mousqueton, nousten

kunnioittavasti seisovilleen, jätti hänelle istuimensa ja lähti

tarkastamaan kattiloitansa, joita hän näkyi erityisellä huolella

hoitelevan.

-- Oh, peeveli, sinäkö se olet, sanoi Porthos, tervetultua, ja suo

anteeksi, ett'en käy sinulle vastaan. Mutta, lisäsi hän silmäten

d'Artagnan'ia vähän levottomasti, tiedätkö mitä minulle on tapahtunut?

-- En.

-- Eikö isäntä ole mitään kertonut.

-- Minä kysyin vaan sinua ja tulin oikopäätä tänne.

Porthos hengitti vapaammin.

-- Ja mitä sinulle sitten on tapahtunut, Porthos veikkonen? kysyi

d'Artagnan.

-- No niin, hyökätessäni vastustajani kimppuun, jolle olin antanut jo

kolme miekanpistoa ja aioin antaa neljännen, löin jalkani kiveen ja

niukahdutin polveni.

-- Todella?

-- Kunniani kautta! Se oli onneksi tuolle konnalle, sillä minä en olisi

heittänyt häntä ennenkuin hän olisi kaatunut kuolleena tantereelle, sen

vakuutan.

-- No kuinkas hänelle kävi?

-- Oh, sitä en tiedä; hän sai kyllikseen, ja meni matkaansa pyytämättä

enempää; mutta d'Artagnan, kuinkas sinulle onnistui?

-- Ja tuo niukahdus, jatkoi d'Artagnan, se se siis pidättää sinua

vuoteen omana?

-- Niin, Jumala nähköön, ei mikään muu; mutta muutaman päivän perästä

olen taas jaloillani.

-- Miksikä et ole kuljetuttanut itseäsi Pariisiin? Täällähän sinulla on

kauhean ikävä.

-- Niin olikin aikomukseni; vaan, veikkoseni, minun täytyy tunnustaa

sinulle eräs asia.

-- Mikä?

-- Seikka on semmoinen, että kun minulla oli niin hirmuisen ikävä,

niinkuin sanoit, ja kun, taskussani oli seitsemänkymmentä viisi

pistole'a, jotka annoit käytettävikseni, kutsutin luokseni ajan kuluksi

erään herrasmiehen, joka matkusti tästä ohitse, ja pyysin häntä

pelaamaan kanssani kuutiota. Hän suostui ja, saakeli vieköön,

seitsemänkymmentä viisi pistole'ani siirtyivät minun taskustani hänen

taskuunsa, puhumattakaan hevosesta, joka meni kaupanpäällisiksi. Mitäs

siitä tuumaat, d'Artagnan?

-- Mitäpäs minä siitä, Porthos veikkoseni, eihän kaikkia etuja saa

yht'aikaa, sanoi d'Artagnan; tunnethan sananparren: "kova onni pelissä,

hyvä onni rakkaudessa." Sinulla on liian hyvä onni rakkausseikoissa,

voittaaksesi pelissä; mutta mitäs vastoinkäymiset sinuun tuntuvat! onhan

sinulla, onnellinen veitikka, herttuattaresi, joka ei ole kieltävä

sinulta apuansa?

-- Niinpä kyllä, mutta kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, mikä kova onni

minua vainoo, vastasi Porthos mitä huolettomimman näköisenä; minä

kirjoitin hänelle ja pyysin lähettämään jonkun viisikymmentä

louisdor'ia, jotka välttämättömästi tarvitsisin tässä tilassani...

-- No niin?

-- No niin, hän mahtaa olla maatiloillansa, sillä minä en ole saanut

mitään vastausta.

-- Todella?

-- En ole saanut. Eilen kirjoitinkin hänelle toisen vielä kiirehtivämmän

kirjeen kuin ensimmäisen; mutta puhukaamme nyt sinusta, veikkoseni. Minä

aloin jo olla, se täytyy tunnustaani, vähän levoton sinun puolestasi.

-- Mutta isäntäsi näyttää kohtelevan sinua hyvin, sanoi d'Artagnan,

osoittaen kattiloita ja tyhjiä viinipulloja.

-- Niin ja näin, vastasi Porthos; siitä on nyt kolme tai neljä päivää

kuin tuo hävytön toi minulle rätinkinsä ja minä ajoin hänet ulos

rätinkineen päivineen; niin että minä olen täällä jonkunmoinen voittaja,

jonkunmoinen valloittaja. Ja niinkuin näet, olen minä täällä täysissä

aseissa sen varalla, että minua ruvettaisiin karkoittamaan asemastani.

-- Mutta näyttääpä siltä, sanoi nauraen d'Artagnan, kuin sinä silloin

tällöin tekisit hyökkäyksiä.

Ja hän osoitti pulloja ja kattiloita.

-- Valitettavasti en, sanoi Porthos. Tämä saakelin niukahdus pitää minua

vuoteella, mutta Mousqueton tekee partioretkiä ja hankkii ruokavaroja.

Mousqueton ystäväni, jatkoi Porthos, sinä näet että olemme saaneet

lisäväkeä, me siis tarvitsemme lisää varoja.

-- Mousqueton, sanoi d'Artagnan, teidän täytyy tehdä minulle eräs

palvelus.

-- Mikä, herrani?

-- Teidän tulee antaa Planchet'ille opetusta; minä saattaisin vuorostani

joutua piiritystilaan, ja silloin ei olisi hullumpaa saada nauttia

samoja etuja, mitä te toimitatte isännällenne.

-- Oh, hyvä herra, sanoi Mousqueton vaatimattomasti, ei mikään ole sen

helpompaa. Täytyy vaan olla nokkela, siinä kaikki. Minä olen kasvanut

maalla ja isäni harjoitteli joutohetkinä vähän salametsästystä.

-- Mitäs hän teki muina hetkinään?

-- Herra, hän harjoitteli ammattia, jonka minä olen havainnut aina hyvin

tuotteliaaksi.

-- Mitä ammattia?

-- Kun oli katolilaisten ja hugenottien keskinäisten sotien aika, ja kun

hän näki katolilaisten hävittävän hugenotteja ja hugenottien

katolilaisia, kaikki vaan uskonnon nimessä, oli hän muodostanut

itselleen seka-uskonnon, joka salli hänen olla milloin katolilaisena

milloin hugenottina. No niin, hänellä oli tapana kävellä pyssy olalla

pensakoissa maanteiden varsilla ja kun hän näki katolilaisen yksinään,

täyttyi hänen mielensä kohta protestanttisella uskolla. Hän ojensi

silloin pyssynsä piipun vaeltajaa kohden; sittenkuin hän oli kymmenen

askeleen päässä hänestä, alkoi hän keskustelun, joka melkein aina

päättyi siihen, että matkamies jätti hänelle rahakukkaronsa,

pelastaakseen henkensä. Sanomattakin on selvää, että kun hän kohtasi

hugenotin, valtasi hänet niin palava katolilaisuuden into, ett'ei hän

voinut käsittää, kuinka hän neljännestuntia ennen oli saattanut epäillä

meidän pyhän uskontomme ylevämmyyttä. Sillä minä, hyvä herra, olen

katolilainen, jota vastoin isäni, uskontonsa periaatteiden nojassa oli

kasvattanut vanhemman veljeni hugenotiksi.

-- No minkä lopun sai tuo kunnon mies? kysyi d'Artagnan.

-- Oh! sangen onnettoman, herra. Eräänä päivänä sattui hän rotkotiellä

hugenotin ja katolilaisen välille, joiden kanssa hän jo ennen oli ollut

tekemisissä, ja jotka kumpikin hänet tunsivat; ja nyt liittoutuivat he

häntä vastaan ja yksissä tuumin hirttivät hänet puun oksaan; sitten

tulivat he kehumaan kelpo työstään ensimäisen kylän kapakkaan, jossa me,

veljeni ja minä, olimme parhaillaan juomassa.

-- No mitäs te teitte? sanoi d'Artagnan.

-- Me annoimme hänen jutella, jatkoi Mousqueton. Kun he sitten kapakasta

lähtivät kumpikin eri suunnallensa, meni veljeni väijymään katolilaista

ja minä protestanttia. Kahden tunnin perästä oli kaikki suoritettu, me

olimme antaneet kumpaisellekin osansa, ihmetellen isäparkamme

ajattelevaisuutta, että kasvatti meidän kumpaisenkin eri uskontoon.

-- Niinkuin puheestanne kuuluu, Mousqueton, näyttää isänne olleen aika

sukkela veitikka. Ja te sanotte hänen joutohetkinään harjoittaneen

salametsästystä?

-- Niin, herra, ja hän se opetti minun solmimaan ansoja ja panemaan

pauloja. Sentähden, kun näin tuon kelvottoman isäntämme tahtovan ravita

meitä karkealla ruualla, joka kyllä sopii talonpojalle, vaan ei meidän

hienoille vatsoillemme, olen minä ryhtynyt vanhaan ammattiini.

Kävellessäni näet herra prinssin metsässä, virittelin minä pauloja

poluille; ja loikoillessani lampien rannoilla, viskasin minä veteen

siimakoukkuja; niin että nyt ei meiltä, jumalankiitos, puutu mitään,

niinkuin te, herra, kyllä voitte havaita, vaan on meillä peltopyitä ja

kaniineja, toutaimia ja ankeriaita, kaikki terveellistä ja helposti

sulavaa ruokaa, joka sopii sairaalle hyvin.

-- Entäs viini, sanoi d'Artagnan, kukas hankkii viinin? isäntännekö?

-- Niin ja ei.

-- Kuinka niin ja ei?

-- Hän hankkii, se on totta, mutta hän ei tiedä että hänellä on se

kunnia.

-- Selittäkää, Mousqueton, teidän puheenne on täynnä opettavaista.

-- Asian laita on tämmöinen, herra. Kohtalo saattoi minut

ulkomatkoillani tutustumaan espanjalaiseen, joka oli nähnyt monta maata,

niiden joukossa myöskin Ameriikan.

-- Mitä yhteyttä Ameriikalla saattaa olla noiden pullojen kanssa, joita

seisoo tuolla kaapin päällä ja pöydällä.

-- Malttakaahan, herra, kaikki tulee vuorollansa.

-- Aivan oikein, Mousqueton; minä odotan kärsivällisesti ja kuuntelen.

-- Espanjalaisella oli palveluksessaan lakeija, joka oli hänen mukanansa

Meksikkomatkalla. Tuo lakeija oli minun kotipuolelaisiani, niin että me

tulimme pian tuttaviksi, kun luonteemme olivat suuresti yhdenlaatuiset.

Me rakastimme kumpikin metsästystä ennen kaikkea, ja hän kertoi minulle

kuinka maanasukkaat pampas-kentällä pyytävät tiikereitä ja härkiä

tavallisilla surmansilmukoilla, joita he heittävät noiden hirmuisten

eläinten kaulaan. Alussa en tahtonut uskoa voitavan saavuttaa semmoista

taitavuutta, että parin kolmenkymmenen jalan päästä saattaisi heittää

köydenpään mihin tahtoo; mutta kun näin siitä selvän todistuksen,

täytyihän minun uskoa kertomuksen todenperäisyys. Ystäväni asetti pullon

kolmenkymmenen askeleen päähän ja joka kerta osui hän silmukan pullon

kaulaan. Minä rupesin harjoittelemaan ja kun luonto on lahjoittanut

minulle jonkunmoista taipumusta, heitän minä tätä nykyä _lasso_'a yhtä

hyvin kuin kuka tahansa tässä maailmassa. No niin, ymmärrättekö jo?

Isännällämme on sangen hyvin varustettu kellari, jonka avainta hän ei

jätä huostastaan; mutta kellarissa on ilmareikä. No niin, tuon

ilmareijän kautta heitän minä lassoni, ja kun minulla on tiedossa, missä

hyvä nurkka on, vetelen minä sieltä. Siitä näette nyt, herrani, missä

yhteydessä Ameriikka ja nuo viinipullot ovat keskenään. Mutta tahdotteko

nyt maistaa viinejämme ja sanoa suoraan mitä niistä ajattelette?

-- Kiitos, ystäväni, kiitos; valitettavasti olen juuri syönyt aamiaisen.

-- No niin, sanoi Porthos, pane ruoka pöytään, Mousqueton, ja sill'aikaa

kuin me syömme aamiaista, on d'Artagnan meille kertova vaiheistaan niinä

kymmenenä päivänä, jotka ovat kuluneet siitä saakka kun hän jätti

meidät.

-- Aivan mielelläni, sanoi d'Artagnan.

Sillä aikaa kuin Porthos ja Mousqueton aterioivat taudista tervehtyvän

ruokahalulla ja sillä veljellisellä ystävyydellä, joka vastoinkäymisissä

ihmisiä toisiinsa yhdistää, d'Artagnan kertoi, kuinka Aramis

haavoitettuna oli pakoitettu pysähtymään Crèvecoeur'iin, kuinka hän oli

jättänyt Athoksen taistelemaan Amiens'iin neljää miestä vastaan, jotka

häntä syyttivät väärän rahan tekijäksi ja kuinka hän, d'Artagnan, oli

pakoitettu raivaamaan tiensä kreivi de Wardes'in ruumiin ylitse

päästäksensä Englantiin.

Mutta siihen pysähtyi d'Artagnan'in kertomus; hän mainitsi vaan, että

hän palatessaan Englannista oli saanut mukaansa neljä komeata hevosta,

joista yksi on hänelle, toiset kullekin toverillensa; sitten päätti hän

kertomuksensa kokonaan, ilmoittaen vaan Porthokselle että hänelle aiottu

hevonen oli jo saanut sijansa ravintolan tallissa.

Siinä hetkessä tuli Planchet sisään ilmoittamaan isännällensä että

hevoset olivat kylliksi levänneet ja että oli mahdollista ehtiä

Clermont'iin yöksi.

Kun d'Artagnan oli melkein levollinen Porthoksen suhteen ja kun hän

ikävöitsi saada tietoja molemmista toisista ystävistään, ojensi hän

kätensä sairaalle ja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle jatkaaksensa

tiedustelujansa. Ja koska hän aikoi palata samaa tietä, ottaisi hän, jos

Porthos vielä kahdeksan päivän perästä olisi Grand-Saint-Martin'in

hotellissa, hänet takatulossa mukaansa.

Porthos vastasi että aivan luultavimmasti hän niukahduksensa ei sallisi

hänen sen ajan kuluessa lähteä sieltä. Ja hänen muka täytyi muutoinkin

jäädä Chantilly'yn odottamaan vastausta herttuattareltansa.

D'Artagnan toivotti hänelle nopeata ja hyvää vastausta; ja jätettyään

vielä kerran Porthoksen Mousqueton'in hoitoon, suoritettuaan maksunsa

ravintolanisännälle, sekä päästyään yhdestä talutushevosestaan, lähti

hän Planchet'in kanssa uudestaan matkalle.