XXIV.

Paviljonki.

Kello yhdeksän oli d'Artagnan henkivartijahotellissa, hän tapasi

Planchet'in aivan valmiina. Neljäs hevonen oli tullut.

Planchet oli varastettu musketilla ja pistoolilla.

D'Artagnan'illa oli miekkansa ja hän sovitti kaksi pistoolia vyöhönsä;

sitte nousivat kumpikin hevosensa selkään ja lähtivät liikkeelle

kaikessa hiljaisuudessa. Yö pimeni eikä kukaan nähnyt heidän lähtöänsä.

Planchet jäi isäntänsä jälkipuolelle, kulkien kymmenen askelen päässä

hänen takanansa.

D'Artagnan kulki rantatietä, meni ulos Conférence'n portin kautta ja

noudatti sitä nykyään paljon kauniimpaa tietä, joka viepi

Saint-Cloud'iin.

Niin kauvan kuin oltiin kaupungissa, pysyttihe Planchet sillä

kunnioittavalla välimatkalla, johon hän oli asettunut; mutta sitä mukaa

kuin tie tuli autiommaksi ja pimeämmäksi, lähestyi hän vähitellen siihen

määrään, että kun tultiin Boulogne'n metsään, hän jo kulki aivan

herransa rinnalla. Emmekä todella tarvitse peitellä, että suurten

puitten huojuminen ja kuun loisto tummiin vesakoihin tekivät häntä

sangen levottomaksi. D'Artagnan havaitsi että jotakin tavatonta liikkui

hänen lakeijansa mielessä.

-- Planchet, kysyi hän, mikäs vaivaa?

-- Eikö teistä, herra, metsät ole ikäänkuin kirkkoja?

-- Mitenkä niin, Planchet?

-- Kumpaisissakaan ei uskalla äänekkäästi puhua.

-- Miksi et uskalla äänekkäästi puhua? pelottaako?

-- Niin, pelottaa että kuultaisiin.

-- Pelottaa että kuultaisiin! Eihän meidän puheemme kenenkään mieltä

loukkaa, eikä siis meitä kukaan soimanne puheistamme.

-- Ah, herra, sanoi Planchet, palaten pinttyneesen ajatukseensa, kyllä

sen Bonacieux'in kulmakarvoissa on jotakin piilevää ja hänen huultensa

käynnissä jotakin vastenmielistä!

-- Mikä saakeli sinua yhä ajaa ajattelemaan tuota Bonacieux'iä?

-- Ihminen ajattelee mitä voipi, eikä mitä tahtoo.

-- Sentähden että olet jänishousu, Planchet.

-- Herra, elkäämme sekoittako varovaisuutta ja arkamaisuutta toisiinsa;

varovaisuus on hyvä avu.

-- Ja sinulla on hyviä avuja, eikö niin, Planchet?

-- Herra, eikös tuolla kiillä musketin piippu? Emmeköhän kyykistyisi

alemmaksi?

-- Todella, mutisi d'Artagnan, jolle herra de Tréville'n neuvot ja

varoitukset muistuivat mieleen; todella taitaa tuo elukka lopultakin

saada minut pelkäämään. Hän pani hevosensa ravaamaan.

Planchet seurasi tarkasti isäntänsä liikkeitä, aivan niinkuin hän olisi

ollut varjo, ja hänen ratsunsa ravasi rinnalla.

-- Näinkös me ratsastamme koko yön, herra? kysyi hän.

-- Ei, Planchet, sillä nyt olet sinä perillä.

-- Kuinka, minäkö perillä? Entäs herra?

-- Minä ajan vielä muutamia askelia.

-- Ja herra jättää minut yksin tänne?

-- Sinä pelkäät, Planchet.

-- En minä pelkää, mutta minä pyydän vaan saada huomauttaa herraa, että

yö on sangen kylmä, ja vilu tuottaa luuvalon ja luuvaloinen lakeija on

kurja palvelija, erittäinkin niin ripeälle isännälle kuin herra on.

-- No niin, jos sinulla on kylmä, niin mene johonkin noihin kapakoihin,

joita näet tuolla ja odota minua huomenaamuna kello kuusi portin edessä.

-- Herra, minä join ja söin kunnon tavalla sillä écu'llä, jonka annoitte

minulle tänä aamuna, niin että minulla ei ole ainoatakaan sous'ta

vilustumisen varalle.

-- Tuossa on puoli pistole'a. Hyvästi huomiseksi.

D'Artagnan laskeutui alas hevosen selästä, heitti ohjakset Planchet'in

käteen ja poistui nopeasti, mantteliinsa kääriytyneenä.

-- Hyvä Jumala kuinka minua vilustaa! äännähti Planchet, sittenkuin

hänen isäntänsä oli kadonnut näkyvistä; -- ja kun hänellä oli kiire

lämmitteleimään, riensi hän kolkuttamaan erään talon portille, jolla oli

kaikki kyläkapakan tuntomerkit.

Sillä välin d'Artagnan, joka oli poikennut eräälle pienelle syrjätielle,

jatkoi matkaansa ja saapui Saint-Cloud'iin; mutta sen sijaan että hän

olisi kulkenut valtatietä, kääntyi hän linnan taustalle, tuli eräälle

kaukaiselle kujantapaiselle tielle ja joutui tuota pikaa osoitetun

paviljongin edustalle. Se sijaitsi aivan autiolla paikalla. Korkea

muuri, jonka kulmassa paviljonki oli, oli vastassa kujan puolella ja

toisella puolella suojasi aita kulkevilta erästä pientä puutarhaa, jonka

taustalla oli rappeutunut hökkeli.

Hän oli tullut lemmenkohtaukselle, ja kun hänen ei oltu käsketty

ilmoittamaan oloansa millään merkillä, herkesi hän odottamaan.

Ei niin risausta kuulunut; olisi voinut luulla olevansa sadan

peninkulman päässä Pariisista. D'Artagnan nojausi aitaa vasten,

heitettyään silmäyksen taaksensa. Toisella puolen aitaa, puutarhaa ja

tuota hökkeliä peitti pimeä usva syliinsä tuon äänettömyyden, jossa

Pariisi nukkui, ammottava tyhjyys, äänettömyys, jossa vilkutti muutamia

valopilkkuja, kuin virvatulia manalassa.

Mutta d'Artagnan'in silmissä kaikki esineet verhoutuivat viehättävään

pukuun, kaikki hänen ajatuksensa olivat hymyilyä, kaikki synkkyydet

läpikuultavia. Lemmenkohtauksen hetki oli kohta käsissä.

Ja todella muutamien minuuttien kuluttua paukuttikin Saint-Cloud'in

tornikello laajasta, mylvivästä kidastaan verkalleen kymmenen lyöntiä.

Jotakin kammottavaa oli tuossa malmiäänessä, joka valittaen kajahteli

yössä.

Mutta jokainen noista lyönneistä, jotka muodostivat tuon odotetun

hetken, värähteli sulosointuisesti nuoren miehen sydämessä.

Hänen silmänsä tähtäsivät kiinteästi tuota pientä paviljonkia muurin

kulmauksessa, jonka kaikki ikkunat olivat luukuilla suljetut, paitsi

yksi ainoa ensimmäisessä kerroksessa.

Ikkunan lävitse loisti lempeä valo, joka hopeoitsi parin kolmen

ulkopuolelle puutarhaa ryhmittyneen niinipuun värähteleviä lehviä.

Tietysti tuon pienen, somasti valaistun ikkunan takana odotti häntä

kaunis rouva Bonacieux.

Tämän suloisen tunteen tuudittelemana odotti d'Artagnan noin puolen

tuntia ilman vähintäkään maltittomuutta, silmät tähdäten tuota suloista

pikku asuntoa, josta d'Artagnan näki osan kattoa, jonka kullatut liistat

todistivat huoneen muutakin komeutta.

Saint-Cloud'in tornikello löi puoli yksitoista.

Tällä erää, ilman että d'Artagnan käsitti minkä vuoksi, väristys kiiti

kautta hänen suoniensa. Ehkäpä kylmä alkoi häneen pystyä ja hän luuli

sieluntuntemiseksi aivan pelkkää ruumiillista tuntemista.

Sitten pisti hänelle päähän, että hän kenties oli väärin lukenut ja että

kohtaus olikin määrätty kello yhdeksitoista.

Hän lähestyi ikkunaa, asettui erään valonsäteen kohdalle, veti kirjeen

taskustaan ja luki; hän ei ollut väärin lukenut: kohtaus oli kuin olikin

määrätty kello kymmeneksi.

Hän meni entiselle paikalleen, alkaen tulla jo vähän levottomaksi

hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Kello löi yksitoista.

D'Artagnan alkoi pelätä täydellä todella, että jotakin oli tapahtunut

rouva Bonacieux'ille.

Hän läpsäytti kolmasti kämmeneensä -- rakastuneiden tavallinen merkki;

-- mutta ei kukaan vastannut: ei edes kaikukaan.

Silloin ajatteli hän vähän harmistuen, että ehkäpä nuori nainen oli

nukkunut häntä odottaessaan.

Hän lähestyi muuria ja koetti kiivetä sen päälle; mutta muuri oli vasta

rapattu ja d'Artagnan raapi turhaan kyntensä rikki.

Samassa tuli hän huomanneeksi puut, joiden lehviä kuu yhä hopeoitsi, ja

kun yksi niistä taipui yli tien, arveli hän että noilta oksilta voisi

luoda silmänsä paviljonkiin.

Puuhun oli helppo kiivetä. D'Artagnan muutoin oli vasta tuskin

kahdenkymmenen vuotias, joten koulupojan voimankoetukset olivat siis

vielä tuoreessa muistissa. Silmänräpäyksessä oli hän oksilla ja

kirkkaiden lasiruutujen lävitse näkivät hänen silmänsä nyt aivan

paviljongin sisään.

Outo näky, joka pani d'Artagnan'in värisemään kiireestä kantapäähän

asti! Tuo lempeä loiste, tuo rauhallinen lamppu valaisi näkymöä, jossa

vallitsi hirvittävä epäjärjestys; eräs ikkunanruutu oli rikki, huoneen

ovi lyöty sisään ja retkotti puoleksi särkyneenä saranoissaan; pöytä,

jossa näytti olleen katettuna komea illallisen, oli kumollaan maassa;

lattialla putelien palasia ja murskautuneita hedelmiä; kaikesta näkyi

että huoneessa oli ollut tuima ja epätoivoinen taistelu: d'Artagnan oli

tuossa kummassa sekasotkussa havaitsevinansa vaatteiden palasia ja

veripilkkuja pöytäliinassa ja uutimissa.

Hän laskeutui kiireesti alas tielle, ja hänen sydämmensä pamppaili

hirveästi; hän tahtoi nähdä, eikö muitakin väkivallan jälkiä löytyisi.

Pieni hempeä valo loisti yhä vaan yön rauhallisuudessa. D'Artagnan

huomasi silloin mitä hän ei ollut ennen huomannut, sillä ei mikään ollut

häntä käskenyt tarkastelemaan, että siellä täällä tallatussa ja

sotketussa maassa näkyi sekaisin ihmisjalkojen ja hevoskavioiden jälkiä.

Siihen lisäksi vaunujen, jotka näyttivät tulleen Pariisista päin, pyörät

olivat kulkeneet ristin rastin, tehden pehmeään maahan syviä uurteita,

jotka eivät ulottuneet paviljonkia kauvemmaksi ja kääntyivät takaisin

Pariisia kohden.

Viimein löysi d'Artagnan, jatkaessaan tutkimuksiansa, muurin vieressä

repaleisen naiskäsineen. Ja tuo käsine oli aivan uusi ja puhdas missä se

ei ollut ryvettynyt likaisesta maasta. Se oli noita sulohajuisia

käsineitä, joita rakastajat niin mielellään riistävät kauniista

kätösestä.

Sitä mukaa kuin d'Artagnan teki havainnoitansa, yhä runsaampi ja

kylmempi hiki kihosi hänen otsaltansa, hänen sydämmensä puristui kokoon

kauheasta tuskasta, hänen hengityksensä muuttui läähättäväksi; ja

rauhoittaakseen mieltänsä koki hän kumminkin ajatella, ett'ei tuolla

paviljongilla kenties ollut mitään yhteyttä rouva Bonacieux'in kanssa,

että nuori nainen oli määrännyt lemmenkohtauksen tuon paviljongin

edustalla, eikä itse paviljongissa, ja että häntä oli pidättänyt

Pariisissa palvelustoimensa ja ehkäpä puolisonsa luulevaisuus.

Mutta kaikki nuo lohduttavat olettamiset murtuivat, särkyivät, sortuivat

kumoon sisällisen tuskan tunteesta, joka toisinaan valloittaa koko

olentomme ja huutaen pakoittaa meitä kuulemaan, että joku suuri vaara on

meitä uhkaamassa.

D'Artagnan tuli melkein kuin mielipuoleksi; hän juoksi suurta tietä,

meni samalla tielle, jota hän oli tullut, kiiruhti lautalle

tiedustelemaan lauttamieheltä.

Kello seitsemän aikaan illalla oli lauttamies kuljettanut yli virran

mustaan kaapuun verhonnutta naista, joka näkyi kaikin tavoin tahtovan

pysyä tuntemattomana; mutta juuri sen vuoksi olikin lauttamies

kiinittänyt häneen sitä suuremman huomion ja nähnyt silloin, että nainen

oli nuori ja kaunis.

Siihen aikaan niinkuin nytkin oli paljo nuoria naisia, jotka menivät

Saint-Cloud'iin ja jotka tahtoivat pysyä tuntemattomana, eikä d'Artagnan

epäillyt silmänräpäystäkään ett'ei se ollut juuri rouva Bonacieux, jonka

lauttamies oli nähnyt.

D'Artagnan käytti sitä valoa, joka loisti lauttamiehen majasta,

lukeaksensa vielä kerran rouva Bonacieux'in kirjeen ja päästäksensä

vakuutukseen, ett'ei hän ollut erhettynyt, että lemmenkohtaus oli

tapahtuva Saint-Cloud'issa eikä minkään muun kadun varrella.

Kaikki liittyi todistamaan d'Artagnan'ille, ett'eivät hänen

aavistuksensa olleet turhat, vaan että joku suuri onnettomuus oli

tapahtunut.

Hän palasi juoksujalassa linnalle; hänestä tuntui niinkuin hänen

poissa-ollessaan jotakin uutta olisi taas tapahtunut ja häntä siellä

uudet havainnot odottivat.

Kuja oli yhä autio, ja sama rauhallinen, lempeä valo loisti ikkunasta.

D'Artagnan muisti silloin tuon mykän ja sokean hökkelin, joka

epäilemättä oli jotakin nähnyt ja ehkä tietäisi jotakin kertoa.

Aitauksen portti oli suljettu, mutta hän hyppäsi aidan yli ja huolimatta

kahlekoiran haukunnasta lähestyi hän majaa.

Ensi kolkutukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Kuoleman hiljaisuus

vallitsi siellä niinkuin paviljongissakin; mutta kun tämä hökkeli oli

hänen ainoa keinonsa, jatkoi hän kolkutustaan.

Pian oli hän kuulevinansa sisältä hiljaista, pelonalaista liikuntaa,

joka ikäänkuin tuntui vapisevan pelosta että sitä kuultaisiin.

Silloin d'Artagnan lakkasi kolkuttamasta ja pyysi äänellä, jossa oli

niin paljo levottomuutta ja lupauksia, kauhua ja mielistelyä, että se

oli omansa rauhoittamaan vaikka mitenkin pelästynyttä. Vihdoin eräs

vanha, ränstynyt ikkunaluukku aukeni, tai paremmin raottui, mutta

sulkeutui samassa kuin katala nurkassa palava lamppu valaisi

d'Artagnan'in olkavyön, miekankahvan ja pistoolinperät. Mutta vaikka tuo

liike oli nopea, sai d'Artagnan nähneeksi erään ukonnaaman.

-- Taivaan nimessä, sanoi hän, kuulkaahan minua: minä odotan erästä,

joka ei tule ja olen kuolla levottomuudesta. Onko näillä seuduin

tapahtunut mitään onnettomuutta? puhukaa!

Ikkuna aukeni taas verkalleen ja sama naama näkyi uudestaan: se oli vaan

kalpeampi kuin ensi kerralla.

D'Artagnan jutteli nyt suoraan koko asian, nimet vaan mainitsematta; hän

kertoi, kuinka hänellä piti olla lemmenkohtaus erään nuoren naisen

kanssa paviljongin edustalla ja kuinka, kun hän ei nähnyt ketään

tulevan, hän oli noussut lehmukseen ja lampun valossa nähnyt huoneen

hävitystilan.

Vanhus kuunteli tarkasti nyykäytellen päätänsä merkiksi, että hän tunsi

asian, ja kun d'Artagnan oli lopettanut, ravisti hän päätänsä

katsannolla, joka ei tiennyt hyvää.

-- Mitä ajattelette? huudahti d'Artagnan. Taivaan nimessä, puhukaahan

toki!

-- Oh, herra, sanoi vanhus, elkää kysykö minulta mitään, sillä jos minä

kertoisin teille mitä olen nähnyt, ei siitä minulle hyvää seuraisi.

-- Te olette siis jotakin nähneet? kysyi d'Artagnan. Siinä tapauksessa

kertokaa taivaan nimessä! jatkoi hän, heittäen hänelle yhden pistole'n,

kertokaa mitä olette nähneet, minä vakuutan aateliskunniani kautta,

ett'ei yksikään ainoa teidän sanoistanne pääse minun huuliltani.

Vanhus näki niin paljon rehellisyyttä ja tuskaa d'Artagnan'in muodossa,

että hän viittasi häntä kuuntelemaan ja alkoi sitten puhua matalalla

äänellä:

Noin kello yhdeksän aikaan kuulin minä hälinää kadulta ja halusin tietää

mitä se mahtoi olla, kun samassa lähestyttiin minun oveani ja minä

huomasin että pyrittiin sisään. Kun minä olen köyhä enkä siis tarvitse

pelätä että minulta mitään varastetaan, menin minä avaamaan ja näin

kolme miestä muutamia askelia tästä. Varjossa oli vaunut, kaksi hevosta

edessä ja vierellä ratsuhevosia. Ratsuhevoset olivat nähtävästi kolmen

miehen, jotka olivat herraspuvussa.

-- Ah, hyvät herrat! huudahdin minä, mitä tahdotte?

-- Sinulla kaiketi on tikapuut? kysyi joukon päällikön näköinen mies.

-- On, hyvä herra; puutarhatikkaat hedelmien poimintaa varten.

-- Anna meille ne ja mene majaasi, tässä on yksi écu siitä, että sinua

häiritsimme. Mutta varo vaan ett'et hiisku sanaakaan siitä mitä näet tai

kuulet, (sillä sinä katselet ja kuuntelet, siitä olen varma, kielsinpä

minä sinua kuinka paljon tahansa), muuten olet hukassa.

Näin sanottuaan heitti hän minulle yhden écu'n, jonka otin vastaan ja

annoin hänelle tikapuut.

Suljettuani aitauksen portin heidän jälestänsä, olin minä menevinäni

huoneeseni; vaan minä meninkin heti ulos takaovesta ja hiivin pimeässä

varjossa aina tuon pensaston taakse, jonka sisästä saatoin nähdä kaikki,

ollen itse näkymättömänä.

Nuo kolme miestä olivat hiljaa tuoneet vaunut lähemmäksi; vaunuista

vetivät he esille pienen, paksun, lyhyen, harmaatukkaisen miehen, joka

oli tummassa, kehnossa puvussa; tämä mies nousi varovasti tikapuita

myöten, katseli salaa huoneen sisään, laskeutui sitten hiljaisin askelin

alas ja mutisi matalalla äänellä:

-- Hän se on!

-- Silloin paikalla se, joka oli minua puhutellut, lähestyi paviljongin

porttia, avasi sen mukanansa olevalla avaimella, sulki sen takaisin ja

katosi; samalla aikaa nuo toiset kaksi miestä nousivat tikapuille; pieni

vanhus jäi vaunun oven luokse, kuski piteli vaunuhevosia ja lakeija

satulahevosia.

Yht'äkkiä kuului kovia huutoja paviljongista, eräs nainen juoksi

ikkunaan ja avasi sen ikäänkuin hypätäksensä alas. Mutta kun hän huomasi

ne kaksi miestä, vetäytyi hän takaisin; ne silloin hyppäsivät hänen

perästänsä huoneesen.

Sitten en enää mitään nähnyt; mutta minä kuulin, huonekalujen

särkymistä. -- Nainen huusi ja kutsui avuksi. Mutta kohta tukahtuivat

hänen huutonsa; ne kolme miestä lähestyivät sitten taas ikkunaa, kantaen

naista käsivarsillaan; kaksi laskeutui tikapuille ja veivät hänet

vaunuihin, jonne pieni vanhus meni hänen perästänsä. Se, joka jäi

paviljonkiin, sulki ikkunan, tuli hetkisen perästä ulos oven kautta ja

meni katsomaan, oliko nainen joutunut vaunuihin; hänen toverinsa

odottivat häntä jo ratsailla ja hän hyppäsi vuorostaan oman hevosensa

selkään; lakeija istui paikalleen kuskin viereen; vaunut, kolmen

ratsastajan vartioimina, poistuivat hevosten juostessa täydessä

nelisessä, ja siihen kaikki päättyi. Sen erän perästä en enää mitään

nähnyt enkä kuullut.

D'Artagnan aivan masennuksissaan tuosta hirveästä uutisesta seisoi

liikkumatta ja mykkänä, jolla välin kaikki vihan ja lemmenkateuden

raivottaret riehuivat hänen povessansa.

-- Mutta, herrani, virkkoi vanhus, johon tuo äänetön epätoivo vaikutti

paljon syvemmin kuin mitkään kyyneleet ja valitukset; no elkäähän toki

murehtiko, eihän he häntä tappaneet, ja sehän on pääasia.

-- Tiedättekö suunnilleen, sanoi d'Artagnan, kuka on se mies, joka tämän

pirullisen työn etunenässä oli?

-- Häntä en tuntenut.

-- Mutta koska hän teitä puhutteli, te kaiketi näitte hänet?

-- Ah! te haluatte tietää, minkä näköinen hän oli?

-- Niin.

-- Pitkä, laiha, mustaviiksinen, mustasilmäinen, ylhäisennäköinen herra.

-- Se on taas sama mies, huudahti d'Artagnan; yhä ja aina vaan hän! Hän

on minun vainolaiseni, kaikesta päättäen. Entäs toinen?

-- Kuka?

-- Se pieni.

-- Oh! se ei ollut herrasmies, siitä olen varma; sitä paitsi hänellä ei

ollut miekkaa, ja nuo muut kohtelivat häntä ilman vähintäkään

kunnioitusta.

-- Joku lakeija kai, mutisi d'Artagnan. Ah! nais-parka! kuinkahan he

ovatkaan menetelleet hänen kanssansa!

-- Te lupasitte minulle olla vaiti asiasta, sanoi ukko.

-- Ja minä uudistan lupaukseni, olkaa vaan huoleti, minä olen

aatelismies. Aatelismiehellä on vaan kunniasanansa, ja sen te olette

saaneet vakuudeksi.

D'Artagnan lähti raadelluin sydämmin uudestaan lautalle. Toisin vuoroin

ei hän voinut uskoa, että se todellakin oli rouva Bonacieux, ja hän

toivoi tapaavansa hänet huomenna Louvressa; toisin vuoroin pelkäsi hän,

että rouva Bonacieux'illä kenties oli joku toinen rakkaussuhde ja että

joku luulevainen hänet yhdytti ja ryöstätti pois. Hän häilyi ajatuksesta

toiseen, hän murehti ja oli epätoivossa.

-- Oh! jos ystäväni olisivat täällä, huudahti hän, niin olisi minulla

edes joku toivo löytää hänet; mutta kukas sen tiesi, kuinka heille on

käynyt!

Yö oli melkein puolessa; nyt oli vaan Planchet saatava käsiin.

D'Artagnan paluumatkallaan kolkutti joka kapakan ovelle, mistä vaan

valkea näkyi; ei missään ollut Planchet'ia tavattavana.

Kuudennessa kapakassa alkoi hän jo arvella, että kaikki hakeminen oli

turha. D'Artagnan oli käskenyt lakeijansa tapaamaan häntä kello kuusi

aamulla, niin että tällä oli täysi oikeus olla siihen saakka missä

hyvänsä.

Muutoin, nuorelle miehelle pisti päähän ajatus, että jos hän viipyisi

niillä seuduin, missä tapaus oli tapahtunut, hän ehkä saisi jotain

valaistusta tähän salaperäiseen asiaan. Kuudennessa kapakassa, niinkuin

jo sanoimme, d'Artagnan siis pysähtyi, pyysi pullon viiniä, parasta

lajia, istahti pimeimpään nurkkaan ja päätti ruveta sillä tavoin

odottamaan päivää; mutta tälläkin kertaa pettyi hän, ja vaikka hän

kuunteli pörhössä-korvin, ei hän kaikessa tuossa kirousten, pila- ja

haukkumasanojen sekasotkussa, mikä vallitsi kisällien, lakeijojen ja

ajurien kesken, joiden kunnioitettavaan seuraan hän nyt oli joutunut,

voinut huomata mitään, joka olisi häntä johtanut ryöstetyn naisraukan

jälille. Hänen oli siis pakko, sittenkuin hän ajan kuluksi ja

epäluulojen välttämiseksi oli tyhjentänyt pullonsa, koettaa sijoittua

nurkassansa mahdollisimman mukavaan asemaan ja ruveta nukkumaan, kävi

miten kävi. Olihan d'Artagnan kahdenkymmenen vuotias, niinkuin

muistetaan, ja siinä ijässä velkoo uni saamisensa säälimättä kaikkein

murheellisimmiltakin sydämmiltä.

Kello kuuden seudussa aamulla heräsi d'Artagnan sillä nuutuneella

mielellä, joka on tavallinen seuraus huonosti nukutusta yöstä. Hän

tarkasti ja kopeloi itseään kokeeksi, oliko häneltä nukkuessa joutunut

mitään pois, ja tavattuaan timanttisormuksen sormessaan, kukkaron

taskussaan ja pistoolit vyöllänsä, nousi hän ylös, maksoi pullonsa ja

meni katselemaan, eikö hänellä olisi parempaa onnea löytää lakeijaansa

nyt aamulla kuin yöllä. Ja todella, ensimäinen mitä hän näki harmaan,

kostean sumun lävitse, oli hänen kelpo Planchet'insa, joka, pitäen

suitsista kahta hevosta, odotti häntä erään pienen surkean kapakan

portilla, jonka ohitse d'Artagnan yöllä oli kulkenut ilman että hänen

mieleensäkään olisi juolahtanut hänen olevan siellä.