-- Tämä timantti ei ole viholliselta, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan,
tämä on kuningattarelta.
-- Kuningattarelta! ohoo! sanoi herra de Tréville. Sepä on toden totta
oikein kuninkaallinen kalliskivi, joka vastaa tuhannen pistole'a
niinkuin ei mitään. Kenen kautta on kuningatar jättänyt teille tämän
lahjan?
-- Hän antoi sen minulle itse.
-- Missä?
-- Sen kamarin viereisessä suojassa, jossa hän muutti pukua.
-- Kuinka?
-- Antaessaan minulle kätensä suudeltavaksi.
-- Oletteko suudelleet kuningattaren kättä! huudahti herra de Tréville
katsoen d'Artagnan'ia silmiin.
-- Hänen Majesteettinsa on suonut minulle sen kunnian.
-- Ja silminnäkijäin läsnäollessa? Varomaton, kolmasti varomaton!
-- Ei, arvoisa herra, rauhoittukaa, ei sitä kukaan nähnyt, vastasi
d'Artagnan, ja kertoi sitten herra de Tréville'lle, kuinka asia oli
tapahtunut.
-- Oh, ne naiset, ne naiset! huudahti vanha soturi, minä tunnen heidät
hyvin tuosta haaveksivaisesta mielikuvituksestaan; kaikki salaperäinen
heitä viehättää; no niin, te näitte käsivarren, siinä kaikki; jos
tapaisitte kuningatarta, te ette tuntisi häntä; jos hän tapaisi teitä,
hän ei tietäisi kuka te olette.
-- Ei, mutta tämä timantti ... yritti nuori mies selittämään.
-- Kuulkaas, sanoi herra de Tréville, tahdotteko, niin annan teille
neuvon, hyvän neuvon, ystävän neuvon?
-- Tehkää minulle se kunnia, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan.
-- No niin! menkää ensimäisen juveloitsijan luokse, jonka käsiinne
saatte, ja myökää tuo timantti hänelle mistä hinnasta hän vaan tahtoo
sen ostaa; vaikka hän olisi mimmoinen juutalainen, maksaa hän siitä
ainakin kahdeksansataa pistole'a. Pistole'illa ei ole nimeä, nuori
ystäväni, mutta tuolla sormuksella on hirvittävä, ja se voipi saattaa
vaaraan omistajansa.
-- Myödä tämä sormus! sormus, jonka olen saanut hallitsijattareltani! en
koskaan! sanoi d'Artagnan.
-- Kääntäkää sitten sen kanta sisäänpäin, hupsu raukka, sillä sen tietää
jokainen ett'ei gaskonjalainen aatelispoika löydä tuommoisia kalleuksia
äitinsä rasiasta.
-- Te luulette siis minulla olevan pelon aihetta? kysyi d'Artagnan.
-- Joka nukkuu ruutimiinan päällä silloinkuin sen tulilanka on jo
sytytetty, saattaa pitää itsensä olevan hyvässä turvassa teihin
verrattuna, nuori ystäväni.
-- Peijakas! sanoi d'Artagnan, jota herra de Tréville'n vakava ääni
alkoi tehdä levottomaksi; mitäs on tehtävä?
-- Olkaa aina varoillanne ennen kaikkia. Kardinaalilla on vankka muisti
ja pitkä käsivarsi; uskokaa minua, hän tekee teille vielä kerta aika
tepposet.
-- Mitä niin?
-- Heh, tiedänkös minä sitä! eikös hänellä ole kaikki hornan koukut
käytettävinään? Vähin, mitä teille saattaa tapahtua, on että joudutte
kiini.
-- Kuinka hän uskaltaisi otattaa kiini Hänen Majesteettinsa
palveluksessa olevaa miestä?
-- Eihän vain! mitenkäs Athokselle tehtiin! Kaikessa tapauksessa, nuori
mies, uskokaa miestä, joka on kolmekymmentä vuotta hovielämässä ollut;
elkää nukkuko turvallisuuden unta, muuten olette hukassa. Päinvastoin,
minä sen sanon teille, nähkää vihollisia kaikkialla. Jos teidän
kanssanne hierotaan riitaa, välttäkää sitä, vaikka tuo riidanhieroja
olisi vaan kymmenvuotias lapsi; jos teidän kimppuunne hyökätään yöllä
tai päivällä, pötkikää pakoon, ilman tarvitsematta sitä hävetä; jos
kuljette yli sillan, tunnustelkaa ensin lautoja, pelosta että joku lauta
taittuisi jalkanne alla; jos astutte rakennuksellaan olevan talon
ohitse, katsokaa ylöspäin, pelosta että joku kivi putoaisi päähänne; jos
olette myöhäiseen liikkeellä, antakaa lakeijanne seurata itseänne
täysissä aseissa, jos olette varma lakeijastanne. Epäilkää koko
maailmaa, ystäväänne, veljeänne, lemmittyänne, ja juuri erittäinkin
lemmittyänne.
D'Artagnan punastui.
-- Lemmittyäni, toisti hän koneenomaisesti; ja minkätähden häntä
ennemmin kuin muita?
-- Sentähden että lemmityt ovat kardinaalin suosituimpia apulaisia,
soveliaimpia ei voi olla: nainen myy teidät kymmeneen pistole'en,
muistakaa Dalilaa. -- Tunnettehan pipliaa, hä?
D'Artagnan ajatteli lemmenkohtausta, jonka hänelle rouva Bonacieux oli
täksi illaksi määrännyt; mutta meidän tulee sankarimme kiitokseksi
lausua, että ne pahat luulot, joita herra de Tréville'llä oli naisista
yleensä, eivät synnyttäneet hänessä vähintäkään epäilystä kaunista
emäntäänsä kohtaan.
-- Mutta kesken puheen, sanoi herra de Tréville, minne teidän toverinne
ovat joutuneet?
-- Minä tulin juuri tiedustamaan, ettekö te olisi heistä mitään
kuulleet.
-- En mitään.
-- No niin, minä jätin heidät välille: Porthoksen Chantilly'yn,
kaksintaistelu niskassa; Aramiksen Crèvecoeur'iin, luoti olkapäässä;
Athoksen Amiens'iin, syytettynä väärän rahan teosta.
-- Kas vaan! sanoi herra de Tréville: kuinkas te pääsitte pakoon?
-- Ihmeen kautta, arvoisa herra, se minun täytyy sanoa, miekanpisto
rinnassa, seivästettyäni kreivi de Wardes'in Calais'in tien viereen
niinkuin perhosen seinälle.
-- Kas vaan, kas vaan! vai de Wardes'in, kardinaalin miehen,
Rochefort'in serkun. Malttakaas, ystäväni, päähäni pistää eräs ajatus.
-- Sanokaa, arvoisa herra.
-- Teidän sijassanne tekisin minä eräällä tavalla.
-- Miten?
-- Sillä välin kun Hänen ylhäisyytensä etsittäisi minua Pariisista, minä
kaikessa hiljaisuudessa lähtisin Pikardiaan tiedustelemaan kolmea
toveriani. Kylläpä, hiisi vieköön, he ansaitsevat sen pienen huomion
teidän puoleltanne.
-- Neuvo on hyvä, arvoisa herra, ja minä lähden huomenna.
-- Huomenna! miksi ette tänäpäivänä?
-- Tänä iltana, arvoisa herra, pidättää minua eräs tärkeä asia
Pariisissa.
-- Ai ai! nuori mies, varmaankin lemmenseikkoja? Olkaa varoillanne,
sanon vieläkin: nainen meidät on turmioon saattanut, kaikki, niin monta
kuin meitä on, ja saattaa meidät vieläkin turmioon, kaikki, niin monta
kun meitä on. Uskokaa minua, lähtekää tänä iltana.
-- Mahdotonta, arvoisa herra.
-- Olette siis antaneet kunniasananne?
-- Olen.
-- Sitten on asia toinen; mutta luvatkaa minulle, että ell'ette menetä
henkeänne tänä yönä, niin lähdette huomenna.
-- Sen lupaan.
-- Tarvitteko rahaa?
-- Minulla on vielä viisikymmentä pistole'a. Siinä on luullakseni
niinpaljo kuin tarvitsen.
-- Mutta toverinne?
-- Luulen ett'eivät hekään ole puutteessa. Pariisista lähtiessä oli
meillä kullakin seitsemänkymmentä viisi pistole'a taskussamme.
-- Tapaanko teitä vielä ennen lähtöänne?
-- Ette, luullaakseni, ainakaan ell'ei mitään uutta tapahdu.
-- No onnea matkallenne siis!
-- Kiitoksia, arvoisa herra.
Ja d'Artagnan heitti jäähyväiset herra de Tréville'lle, liikutettuna
enemmän kuin koskaan hänen isällisestä huolenpidostansa
muskettisotureitansa kohtaan.
Hän kävi sitten, toinentoisensa jälkeen, Athoksen, Porthoksen ja
Aramiksen luona. Ei kukaan heistä ollut palannut. Heidän lakeijansakin
olivat poissa, eikä heistä ollut mitään tietoa enemmän toisesta kuin
toisestakaan.
Hän olisi tiedustellut heidän lemmityiltänsäkin, mutta hän ei tuntenut
Porthoksen eikä Aramiksen lemmittyä; Athoksella taasen ei ollutkaan.
Kulkiessaan henkivartijahotellin ohitse, loi hän silmäyksen talliin:
kolme hevosta neljästä oli jo saapunut. Planchet, vallan
hämmästyksissään, oli parhaillaan sukimassa niitä, ja oli jo kahdesta
päässyt.
-- Ah, herra, sanoi Planchet huomaten d'Artagnan'in, kuinka iloinen olen
tavatessani teidät!
-- Miksi niin, Planchet? kysyi nuori mies.
-- Onko teillä luottamusta isäntäämme, herra Bonacieux'iin?
-- Minullako? ei rahtuakaan.
-- Sepä hyvä, herrani.
-- Mutta mistä syystä tuo kysymys?
-- Siitä, että teidän puhuessanne hänen kanssansa pidin minä häntä
silmällä, kuulematta puhettanne; ja kuulkaahan, hänen haahmonsa muutti
pari kolme kertaa väriä.
-- Pah!
-- Te, herra, ette sitä huomanneet, kun ajatuksenne olivat niin kiini
siinä kirjeessä, jonka olitte juuri saaneet; mutta sen sijaan minä, joka
tuon kirjeen oudon ilmestymisen tähden olin varoillani, en antanut
ainoankaan hänen kasvonsa liikkeen jäädä itseltäni huomaamatta.
-- Ja mitä havaitsit?
-- Kavaluutta, herra.
-- Todella?
-- Ja vielä lisäksi, niinpian kuin olitte heittäneet hänet ja olitte
kadonneet kadunkulman taakse, Bonacieux otti lakkinsa, sulki ovensa ja
lähti juoksemaan päinvastaiseen suuntaan katua.
-- Sinä olet totta tosiaan oikeassa, Planchet, kaikki tuo näyttää hyvin
epäiltävältä, ja ole huoleti, ett'emme maksa vuokraamme, ennenkuin asia
on selvillä.
-- Te laskette pilaa, herra, mutta saattepahan nähdä.
-- Mitäs tehdä, Planchet, mikä tapahtuu, on jo kirjoitettu!
-- Te ette siis luovu tämäniltaisesta retkestänne?
-- Päinvastoin, Planchet, kuta enemmän olen suutuksissani herra
Bonacieux'ille, sitä mieluummin menen siihen lemmenkohtaukseen, mikä
minulle on luvattu tuossa kirjeessä, joka sinua niin pelottaa.
-- No niin, jos se on teidän päätöksenne, herra...
-- Järkähtämätön päätökseni, ystäväni; siis, ole kello yhdeksän valmiina
täällä hotellissa; minä tulen tänne sinua noutamaan.
Planchet, nähden viimeisenkin toivonsa menneeksi saada isäntänsä
peräytymään aikomuksestaan, huokasi syvään ja rupesi sukimaan kolmatta
hevosta.
Mutta d'Artagnan, joka perijuureltaan oli sangen varovainen poika, ei
palannutkaan kotiansa, vaan meni päivällisille saman gaskonjalaisen
papin luokse, joka neljän ystävyksen hätäaikana oli heille tarjonnut
suklaatipäivälliset.