XXIII.

Lemmenkohtaus.

D'Artagnan meni juoksujalassa kotiinsa ja vaikka oli jo kello kolme

aamua ja vaikka oli kuljettavana huonoimpia kaupunginosia, ei hän

kohdannut mitään ikävyyksiä. Sananparsi sanoo, että Jumala varjelee

juopuneita ja rakastuneita.

Hän tapasi käytävässä oven auki, nousi portaita ja kolkutti hiljaa

palvelijansa kesken suostutulla tavalla. Planchet, jonka hän oli

lähettänyt kahta tuntia ennen kaupungin hotellista, käskien hänen

odottamaan, tuli avaamaan ovea.

-- Onko kukaan tuonut kirjettä minulle? kysyi d'Artagnan kiireisesti.

-- Ei kukaan ole tuonut, herra, vastasi Planchet; mutta täällä on kirje,

joka on tullut itsekseen.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat, houkkio?

-- Minä tarkoitan sitä, että vaikka minulla oli taskussa teidän

kamarinne avain, eikä se sieltä ole minnekkään liikahtanut, minä

kumminkin löysin kirjeen pöydän vihreällä peitteellä teidän

makuusuojassanne.

-- Ja missä on se kirje nyt?

-- Minä jätin sen paikoilleen, herra. Ei ole luonnon järjestyksen

mukaista, että kirjeet tuolla tavoin tulevat ihmisten luokse. Jos edes

ikkuna olisi ollut auki, tai vaikkapa raollaankin, en puhuisi mitään;

mutta kaikki oli tarkasti suljettuna. Herra, olkaa varoillanne, sillä

aivan varmaan on joku noituus liikkeellä.

Sillä aikaa nuori mies kiiruhti kamariinsa ja avasi kirjeen, joka oli

rouva Bonacieux'iltä ja sisälsi seuraavat sanat:

"Teille on sanottavana ja tuotavana sydämmellisiä kiitoksia.

Saapukaa tänä iltana kello kymmenen aikaan Saint-Cloud'iin

vastapäätä sitä paviljonkia, joka kohoaa d'Estrées'in kartanon

kulmassa."

Lukiessaan tätä kirjettä D'Artagnan tunsi sydämmensä laajenevan ja

kutistuvan sen suloisen vetotaudin vaikutuksesta, joka kiduttaa ja

hyväilee rakastavien sydämmiä.

Tämä oli ensimäinen rakkaudenkirje, jonka hän sai, ensimäinen

lemmenkohtaus, joka hänelle suotiin. Hänen sydämmensä, ilon hurmauksesta

paisuksissa, tunsi melkein menehtyvänsä tuon maisen onnelan kynnyksellä,

jota rakkaudeksi sanotaan.

-- No niin, herrani! sanoi Planchet nähdessään isäntänsä punastuvan ja

vaalenevan vuorottain; no niin, enkös arvannut oikein, että se on joku

paha asia?

-- Petyt, Planchet, vastasi d'Artagnan, ja todistukseksi siihen saat

tästä yhden écu'n, juodaksesi minun terveydekseni.

-- Suuret kiitokset, herrani, écu'stä, minä lupaan tarkasti seurata

käskyänne; mutta tosi on sittenkin, että kirjeet, jotka noin tulevat

lukittuihin huoneihin...

-- Putoavat taivaasta, ystäväni, putoavat taivaasta.

-- Siis, herrani, olette tyytyväinen? kysyi Planchet.

-- Rakas Planchet, minä olen mitä onnellisin ihminen!

-- Saanko käyttää herrani onnellisuutta hyväkseni menemällä nukkumaan?

-- Kyllä, mene vaan.

-- Tulkoon kaikki taivaan siunaus teidän ylitsenne, herrani, mutta

sittenkin on tosi, että tuo kirje...

Ja Planchet vetäytyi päätänsä ravistellen pois, mielessä epäilys, jota

d'Artagnan'in anteliaisuus ei kokonaan saanut hälvennetyksi.

Yksin jäätyänsä d'Artagnan luki yhä ja uudestaan kirjeen, sitten suuteli

hän suutelemistaan varsinkin kaksikymmentä kertaa noita hänen kauniin

lemmittynsä käden piirtelemiä rivejä. Viimein rupesi hän maata, nukkui

ja näki kultaisia unia.

Kello seitsemän aikaan aamulla nousi hän vuoteeltaan ja kutsui

Planchet'ia, joka toisella kutsunnalla aukasi oven, kasvoilla vielä

eilisen levottomuuden jälkiä.

-- Planchet, sanoi hänelle d'Artagnan, minä menen nyt pois luultavasti

koko päiväksi, sinä olet siis vapaa iltaan kello seitsemään saakka;

mutta kello seitsemältä ole valmiina kahden hevosen kanssa.

-- Vai niin, sanoi Planchet, näyttääpä siltä kuin taaskin lähtisimme

pistättämään muutamia reikiä nahkaamme.

-- Ota muskettisi ja pistoolisi.

-- Kas niin, mitäs sanoin! huudahti Planchet. Olinhan siitä varma;

kirottu kirje.

-- No rauhoituhan toki, houkkio, kysymys on nyt vaan pelkästä

huviretkestä.

-- Oh! samallaisesta huviretkestä kuin äskettäin, jolloin tuiskusi

luoteja ja vilisi sudenkuoppia.

-- No jos teitä pelottaa, sihtieri Planchet, vastasi d'Artagnan, niin

menen teitä paitsi; ennemmin kuljen yksin kuin pelkurin toverin kanssa.

-- Herra, te pilkkaatte minua, sanoi Planchet; luulinpa jo näyttäneeni,

mihin kelpaan.

-- Kyllä, mutta minä luulen, että käytit kaiken rohkeutesi yhdellä

kertaa.

-- Herra, saattepa nähdä, että sitä on vielä tallella, jos tarvitaan!

pyytäisin vaan, herrani, ett'ette käyttäisi sitä liian tuhlaamalla, jos

tahdotte sitä kauvaksi aikaa riittämään.

-- Luuletko omistavasi sitä vielä jonkun verran täksi iltaa?

-- Minä toivon.

-- No hyvä. Minä luotan sinuun.

-- Sanottuun aikaan olen valmiina; mutta minä luulin ett'ei teillä ollut

kuin yksi hevonen henkivartijain tallissa.

-- Ehkäpä siellä ei vielä useampaa olekkaan tällä erää, vaan iltaisilla

on niitä neljäkin.

-- Näyttääpä kuin matkamme olisi ollut hankintamatka?

-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ja nyökättyään Planchet'ille

viimeisiksi jäähyväisiksi, meni hän ulos.

Herra Bonacieux seisoi portilla. D'Artagnan'in aikomus oli mennä ohitse

puhuttelematta kauppiasta; mutta tämä tervehti häntä niin imelästi ja

ystävällisesti, että hänen oli pakko ei ainoastaan tervehtiä vaan

vieläpä antautua puhelemaankin.

Ja kuinkas ei toki pitäisi olla kohtelias miehelle, jonka vaimo oli

suonut lemmenkohtauksen samana iltana Saint-Cloud'issa, vastapäätä

d'Estrées'in paviljonkia! D'Artagnan siis lähestyi häntä mitä

herttaisimmalla katsannolla suinkin saattoi.

Puhe kääntyi luonnollisesti miesparan kiinijoutumiseen. Herra Bonacieux,

joka ei tiennyt d'Artagnan'in kuulleen hänen keskusteluansa Meung'in

miehen kanssa, kertoi nuorelle hyyryläisellensä herra de Laffemas'in

vainoomiset, tuon hirviön, jota hän alinomaa pitkin kertomustansa

nimitteli nimellä semmoisella kuin: kardinaalin pyöveli, ja tarinoi

pitkältä ja leveältä Bastiljista, sen telkimistä, porteista,

ilmareijistä, rautaristikoista ja kidutuskoneista.

D'Artagnan kuunteli häntä esikuvaksi kelpaavalla tarkkuudella;

sittenkuin kertoja oli lopettanut, sanoi hän vihdoin:

-- Entäs rouva Bonacieux, tiedättekö ken hänet vei? sillä minä en ole

unhottanut, että juuri se harmittava seikka se saattoi minulle onnen

tulla teidän tuttavuuteenne.

-- Ah! sanoi Bonacieux, he ovat kyllä karttaneet ilmoittaa sitä minulle,

ja vaimoni puolestaan on vannonut minulle suurten jumalain nimeen,

ett'ei hän sitä tiedä. Mutta te itse, jatkoi Bonacieux erittäin

hyvänsävyisellä äänellä, missä te olette viettäneet kaikki nämä päivät?

minä en ole teitä nähnyt, en teitä enkä ystäviänne, ettekä varmaankaan

liene Pariisin kaduilla saaneet kaikkea sitä pölyn paljoutta, jota

Planchet eilen harjasi teidän saappaistanne.

-- Olette oikeassa, hyvä herra Bonacieux, ystäväni ja minä olimme

pienellä matkalla.

-- Kaukanakin täältä?

-- Oh! ei suinkaan, jonkun neljäkymmentä peninkulmaa vaan: me saatoimme

herra Athosta Forges'in kylpylähteille, jonne ystäväni jäivät.

-- Ja te palasitte takaisin, eikö niin? kysyi Bonacieux vetäen naamansa

mitä ilkeimmän näköiseksi. Semmoinen kaunis poika kuin te, ei saa pitkiä

lomalupia lemmityltään ja teitä kaiketi maltittomasti odotettiin

Pariisissa, eikö niin?

-- Totta tosiaan, sanoi nauraen nuori mies, täytyypä se tunnustaani,

hyvä herra Bonacieux, ja sitä paremmin, koska näen ett'ei teiltä voi

mitään salata. No niin, minua odotettiin, ja hyvin maltittomasti, sen

voin vakuuttaa.

Hieno pilvi vilahti Bonacieux'in otsalla, mutta niin hieno ett'ei

d'Artagnan sitä huomannut.

-- Ja kaiketi saadaan palkkakin huolellisuudestaan? jatkoi kauppias

hieman värähtävällä äänellä, mutta tuota värähdystä ei d'Artagnan

huomannut paremmin kuin pilveäkään, joka vast'ikään oli varjonnut tuon

kelpo miehen kasvoja.

-- Ah! olettepa aika velikulta! sanoi nauraen d'Artagnan.

-- En suinkaan, vaan se mitä sanoin, selitti Bonacieux, oli vaan

saadakseni tietää, palaatteko myöhään kotia tänä iltana?

-- Minkä vuoksi sitä kysytte, hyvä isäntäni? kysyi d'Artagnan; vai

aiotteko minua odottaa?

-- En, vaan kiinioloni jälkeen ja varkauden tähden, joka on tehty

luonani, säikähdän joka kerta kun kuulen porttia avattavan, semminkin

öiseen aikaan. Hiisi, mitäs tehdä! minä en totta tosiaan ole mikään

miekkamies!

-- No niin, elkää säikähtäkö, jos minä tulen kotia kello yhden, kahden

tai kolmen aikaan aamulla; jos en ensinkään tule, elkää sittenkään

säikähtäkö.

Tällä kertaa vaaleni Bonacieux niin, että d'Artagnan ei voinut olla sitä

huomaamatta, ja hän kysyi, mikä häntä vaivasi.

-- Ei mikään, vastasi Bonacieux, ei mikään. Onnettomuuksieni jälkeen

kohtaa minua vaan toisinaan äkillinen pyörrytys, ja nyt juuri tunsin

väristystä ruumiissani. Elkää olko siitä millännekään, te, jolla ei ole

muuta ajattelemista kuin onnellisuuttanne.

-- Silloinpa minulla vasta onkin ajattelemista, sillä minä olen todella

onnellinen.

-- Ei vielä, odottakaahan toki, sanoittehan: tänä iltana?

-- Niin kyllä, vaan ilta tulee, Jumalan kiitos, ja ehkäpä te odotatte

sitä yhtä maltittomasti kuin minä. Ehkäpä tänä iltana rouva Bonacieux

tulee tervehtimään aviollista kotiansa.

-- Rouva Bonacieux ei ole vapaa tänä iltana, vastasi painavasti

puolisonsa; häntä pidättää palveluksensa Louvressa.

-- Sitä pahempi teille, hyvä isäntä, sitä pahempi kun minä olen

onnellinen, minä, joka tahtoisin koko maailman olemaan samoin, mutta

näyttää siltä kuin se ei olisi mahdollista.

Ja nuori mies poistui nauraen kohtikulkkua tuolle pilapuheellensa, jonka

sisällyksen, niinkuin hän luuli, hän yksin ymmärsi.

-- Toivotan paljon hauskuutta! vastasi Bonacieux haudankolkolla äänellä.

Mutta d'Artagnan oli liian kaukana kuullaksensa sitä, ja jos hän olisi

kuullutkin, ei hän siinä riemullisessa mielentilassa, missä hän oli,

olisi varmaankaan sitä älynnyt.

Hän suuntasi askeleensa herra de Tréville'n hotelliin; hänen eilinen

käyntinsä, niinkuin muistetaan, oli ollut sangen lyhyt ja vaillinainen.

Hän tapasi herra de Tréville'n peräti hyvillä mielin. Kuningas ja

kuningatar olivat olleet herttaisia häntä kohtaan tanssipidoissa. Tosin

kardinaali oli ollut erinomaisen ilkeä.

Kello yhden aikaan aamua oli hän lähtenyt pois, ollen muka pahoin voipa.

Mutta Heidän Majesteettinsa olivat tulleet Louvreen vasta kello kuuden

aikaan.

-- Ja nyt, sanoi herra de Tréville hiljentäen ääntänsä ja kurkistellen

huoneen joka soppeen nähdäksensä olivatko yksin; ja nyt puhukaamme

teistä, nuori ystäväni: sillä silminnähtävästi teidän onnellinen

palauksenne oli jonakin syynä kuninkaan iloon, kuningattaren

voittoriemuun ja Hänen ylhäisyytensä masennukseen. Nyt on vaan teidän

oleminen hyvin varoillanne.

-- Mitä onkaan minulla pelättävää, vastasi d'Artagnan, niinkauvan kuin

minulla on onni iloita Heidän Majesteettiensa suosiosta?

-- Kaikkea, uskokaa minua. Kardinaali ei ole mies joka unhottaa hänelle

tehdyn tepposen, niinkauvan kun hän ei ole suorittanut tiliä

tepposentekijän kanssa, ja tepposentekijä näyttää olevan eräs

gaskonjalainen, minun tuttaviani.

-- Luuletteko kardinaalin olevan yhtä kaukana tiedoissaan kuin te, ja

tietävän minun käyneen Lontoossa?

-- Peijakas! te käyneet Lontoossa! Lontoostako siis olette tuoneet tuon

kauniin timantin, joka välkkyy sormessanne? Olkaa varoillanne, rakas

d'Artagnan, vihollisen lahja ei tuota onnea; eikös siitä ole

latinalainen värssykin ... malttakaas...

-- Epäilemättä, vastasi d'Artagnan, joka ei ollut koskaan saanut

päähänsä ensimäistä sääntöäkään latinan alkeista ja joka

tietämättömyydellänsä oli saattanut opettajansa epätoivoon; niin,

epäilemättä, kyllähän semmoinen on.

-- Onpa varmaan, sanoi herra de Tréville, joka oli vähän kirjamiehiä, ja

herra de Benserade lausui sen minulle äskettäin ... malttakaas ...

jahah, tämmöinen se on:

Timeo Danaos et dona ferentes.