Merlaison'in baletti.
Seuraavana päivänä ei Pariisissa puhuttu muusta kuin tanssipidoista,
jotka kaupungin maistraatti toimitti kuninkaalle ja kuningattarelle ja
joissa Heidän Majesteettinsa aikoivat tanssia kuuluisan Merlaison'in
baletin, joka oli kuninkaan mielitanssi.
Jo kahdeksan päivää oli kaupungin hotellissa tehty kaikkia mahdollisia
valmistuksia tuota juhlallista iltaa varten. Kaupungin puusepät olivat
rakennelleet parvia, joille kutsuttujen naisten tuli sijoittua;
kaupungin rihkamakauppiaat olivat toimittaneet juhlasaleihin kaksi sataa
valkoista vaksikynttilää, joka siihen aikaan oli suunnaton ylellisyys;
kaksikymmentä viulunsoittajaa oli tilattu ja heidän palkkansa oli
määrätty kahta vertaa suuremmaksi tavallistansa, koska heidän oli
soittaminen läpi yön.
Kello kymmenen aikaan aamulla tuli kuninkaan henkivartija-vänrikki herra
La Coste, kahden poliisin ja useain kaupunginpalvelijain seuraamana,
pyytämään kaupungin kirjurilta Clement'ilta hotellin kaikkien ovien ja
porttien avaimia. Ne annettiin hänelle paikalla; jokaisessa oli lippu,
joka näytti minkä avain mikin oli, ja siitä hetkestä oli herra La
Coste'n huolena kaikkien porttien, ovien ja käytävien vartioiminen.
Kello yksitoista tuli vuorostaan henkivartijain kapteeni Duhallier
tuoden mukaansa viisikymmentä joutsimiestä, jotka tuota pikaa asettuivat
hotellin osoitetuille oville ja porteille.
Kello kolme saapui kaksi komppaniiaa henkivartijoita, toinen
ranskalainen, toinen sveitsiläinen. Ranskalais-komppaniia oli puoleksi
herra Duhallier'in, toiseksi herra Desessarts'in miehiä.
Kello kuusi illalla alkoi kutsuttuja tulla. Sitä mukaan kuin heitä tuli,
sijoitettiin heitä suureen saliin, heitä varten valmistetuille parville.
Kello yhdeksän saapui ylipresidentin rouva. Kun hän oli kuningattaren
jälkeen juhlan huomattavin henkilö, ottivat häntä kaupungin virkamiehet
vastaan ja saattoivat hänet loosiin vastapäätä kuningattaren loosia.
Kello kymmenen katettiin kuningasta varten Saint-Jean'in kirkon
puoliseen pieneen saliin vastapäätä kaupungin hopeakaappia makeispöytä,
jota vartioitsi neljä joutsimiestä.
Kello kaksitoista yöllä kuului suurta melua ja hälinää: kuningas oli
talossa niitä katuja, jotka vievät Louvresta kaupungin hotelliin ja
jotka kaikki olivat valaistut värilyhdeillä.
Silloin paikalla kaupungin virkamiehet verkapuvuissaan, kuusi
kaupunginpalvelijaa etunenässä, jokaisella soihtu kädessä, menivät
kuninkaalle vastaan, ja kohtasivat hänet portailla, jossa porvarien
edusmies lausui hänet tervetulleeksi; tervehdykseen vastasi kuningas
pyytämällä anteeksi myöhäistä tuloansa, vaan lykäten syyn herra
kardinaalin niskoille, joka oli pidättänyt häntä kello yhteentoista asti
puhumalla valtionasioista.
Juhlamenojen tavan mukaisesti seurasi Hänen Majesteettiansa Hänen
ylhäisyytensä Monsieur, Soissons'in kreivi, suurpriori, herttuat de
Longueville ja d'Elbeuf, kreivit d'Harcourt ja de La Coche-Guyon, herrat
de Liancourt ja de Baradas, kreivi de Cramail ja herra de Souveray.
Jokainen huomasi kuninkaan näyttävän alakuloiselta ja mietteelliseltä.
Eräs huone oli varustettu kuningasta varten, toinen Monsieur'ia varten.
Kumpaisessakin oli varalla naamiaispukuja. Samoin oli laitettu
kuningatarta ja ylipresidentin rouvaa varten. Heidän Majesteettiensa
seurueen herrat ja naiset saivat pukeutua kaksi erällänsä siihen
tarkoitukseen varustetuissa suojissa.
Ennen menemistänsä pukeumishuoneesen käski kuningas ilmoittamaan
itsellensä heti kuin kardinaali saapuisi.
Puoli tuntia kuninkaan tulon jälkeen uudet huudot kajahtivat: ne
ilmoittivat kuningattaren tulevan; virkamiehet tekivät samoin kuin äsken
ja kävivät, kaupunginpalvelijat etunenässä, korkeata vierastansa
vastaan.
Kuningatar astui saliin: huomattiin hänen, samoinkuin äsken kuninkaan,
olevan alakuloisena ja sangen väsyneenä.
Samassa kuin hän astui sisään, aukeni erään pienen tribunin esiverho,
joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja silloin ilmestyi näkyviin
espanjalaiseksi hoviherraksi pukeutuneen kardinaalin kalpeat kasvot.
Hänen silmänsä tähystivät tarkasti kuningatarta ja hirvittävä hymyily
vetäysi hänen huulillensa: kuningattarella ei ollut timanttikoristeita.
Kuningatar pysähtyi hetkiseksi, ottaaksensa vastaan kaupungin herrojen
kunnianosoituksia ja vastataksensa naisten tervehdyksiin.
Yht'äkkiä astui kuningas kardinaalin kanssa eräästä salin ovesta sisään.
Kardinaali puhui hänelle hiljaa ja kuningas oli sangen kalpea.
Kuningas kävi halki joukon ja, ilman naamiotta, takin nauhatkaan tuskin
solmittuina, lähestyi kuningatarta ja kuiskasi kiihkeällä äänellä:
-- Rouva, suvaitsetteko sanoa, minkätähden teillä ei olekkaan
timanttikoristeita, vaikka tiesitte minun mielelläni haluavan niitä
nähdä?
Kuningatar loi silmäyksen ympärillensä ja näki taustalla kardinaalin,
joka hymyili pirullista hymyä.
-- Armollisin herra, vastasi kuningatar liikutetulla äänellä, sentähden
että pelkäsin niitä vahingoittavani täällä suuressa väkijoukossa.
-- Teitte pahasti, rouva! minä annoin sen lahjan teille siinä
tarkoituksessa, että koristaisitte sillä itseänne. Minä sanon sen,
pahasti teitte.
Kuninkaan ääni värisi vihasta; jokainen näki ja kuuli sen
hämmästyksellä, ymmärtämättä kuitenkaan mitään koko asiasta.
-- Armollisin herra, sanoi kuningatar, voinhan lähettää noutamaan ne
Louvresta, jossa ne ovat, ja sittenhän on Teidän Majesteettinne toivomus
täytetty.
-- Tehkää niin, rouva, lähettäkää noutamaan, ja kuta pikemmin: sillä
tunnin sisään on baletti alkava.
Kuningatar nyykistihe alamaisuuden merkiksi ja seurasi naisia, jotka
johdattivat hänet pukeumissuojaan.
Kuningas meni vuorostaan omaansa.
Salissa syntyi hetken hämmästys ja häiriö.
Kaikki huomasivat jotakin tapahtuneen kuninkaan ja kuningattaren kesken;
mutta he olivat kumpikin puhuneet niin hiljaa, ett'ei kukaan, koska he
kunnioituksesta pysyivät heistä muutamain askelten päässä, ollut mitään
kuullut. Viulut soivat minkä jaksoivat, vaan niiden säveliä ei ensinkään
kuunneltu.
Kuningas tuli ensimäiseksi huoneestaan, hän oli mitä komeimmassa
metsästyspuvussa ja Monsieur sekä muut herrat olivat pukeutuneet samaan
tapaan kuin hän. Tuo puku sopi kuninkaalle mainiosti, ja siinä näyttikin
hän totta tosiaan kuningaskuntansa ensimäiseltä mieheltä.
Kardinaali lähestyi kuningasta ja antoi hänelle muutaman rasian.
Kuningas avasi sen ja näki siinä olevan kaksi timanttia.
-- Mitä tämä tietää? kysyi hän kardinaalilta.
-- Ei mitään; vastasi tämä; mutta jos kuningattarella on
timanttikoristeensa, jota minä epäilen, lukekaa timantit, armollisin
herra, ja ell'ette saa niitä enempää kuin kymmenen, kysykää Hänen
Majesteetiltansa, kuka häneltä on mahtanut varastaa nämä kaksi.
Kuningas katsoi kardinaaliin ikäänkuin kysyäksensä, mutta hänellä ei
ollut aikaa tehdä mitään kysymystä: ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien
suusta. Jos kuningas näyttikin valtakuntansa ensimäiseltä mieheltä, niin
kylläpä kuningatar varmaan oli Ranskan ihanin nainen.
Todella hänen metsästyspukunsa sopi hänelle mainiosti; hänellä oli
päässä huopahattu, siinä sinisiä sulkia, yllä oli hänellä helmiharmaa
samettitakki, timanttisoljella kiinitetty, ja sininen satiinihame,
hopealla huoliteltu. Hänen vasemmalla olkapäällänsä, sulkien ja hameen
väriseen nauharuusukkeesen kiinitettyinä, säkenöitsivät
timanttikoristeet.
Kuningas vapisi ilosta, kardinaali vihasta; mutta siltä matkalta, jonka
päässä he olivat kuningattaresta, eivät he voineet saada selvää
timanttien lukumäärästä; kuningattarella oli ne; mutta oliko hänellä
niitä kymmenen vai kaksitoista?
Samassa tuokiossa ilmoittivat viulunsäveleet baletin alkavan. Kuningas
kävi ylipresidentin rouvan luokse, jonka kanssa hänen tuli tanssia ja
Hänen ylhäisyytensä monsieur kuningattaren kanssa. Asetuttiin
paikoilleen ja baletti alkoi.
Kuningas tanssi kuningattaren vastapuolella ja joka kerta kun hän
kuningatarta lähestyi, tähtäsi hänen silmänsä timantteja, joiden
lukumäärää hän ei voinut saada selville. Kylmä hiki valui kardinaalin
otsalta.
Baletti kesti tunnin; siinä oli kuusitoista vuoroa. Baletti loppui,
käsientaputusten kaikuessa saattoi jokainen naisensa paikoilleen; mutta
kuningas käytti etuoikeuttansa jättäen naisensa paikalleen, ja suuntasi
askeleensa kuningatarta kohti.
-- Minä kiitän teitä, rouva, sanoi hän, ystävällisyydestä, jolla
noudatitte minun toivomustani, mutta luulenpa että teiltä puuttuu kaksi
timanttia, ja tässä tuon minä ne teille.
-- Kuinka, armollisin herra! huudahti nuori kuningatar ollen
hämmästyvinänsä, te annatte vielä kaksi lisää; mutta silloinhan minulla
on niitä neljätoista?
Todella, kuningas luki ne, ja kaksitoista timanttia säihkyi Hänen
Majesteettinsa olkapäällä.
Kuningas kutsui kardinaalin.
-- Mitäs tämä tietää, herra kardinaali? kysyi kuningas vakavalla
äänellä.
-- Se tietää, armollisin herra, vastasi kardinaali, että minä halusin
saada Hänen Majesteettinsa ottamaan vastaan nämä kaksi timanttia, ja kun
en rohjennut itse niitä hänelle tarjota, turvauduin minä tähän keinoon.
-- Ja minä olen niistä Teidän ylhäisyydellenne sitä kiitollisempi,
vastasi Itävallan Anna hymyllä, joka osoitti ett'ei häntä pettänyt tuo
kekseliäs kohteliaisuus, kun olen vakuutettu siitä, että nuo kaksi
timanttia ovat maksaneet teille yhtä paljon yksinään kuin nämä
kaksitoista ovat maksaneet yhteensä Hänen Majesteetillensa.
Sitte kuningatar, jättäen hyvästi kuninkaalle ja kardinaalille, kääntyi
menemään siihen suojaan, jossa hän oli pukeutunut ja jossa hänen nyt oli
muuttaminen yllensä.
Huomio, joka meidän oli pakko tämän luvun alussa kääntää niihin
ylhäisiin henkilöihin, jotka toimme näkymölle, on meidät hetkiseksi
vieroittanut siitä henkilöstä, jota Itävallan Annan tuli kiittää siitä
suunnattomasta voitosta, millä hän oli kukistanut kardinaalin, ja joka
tuntemattomana, eräällä ovella tungeskelevaan väkijoukkoon
sekaantuneena, katseli sieltä tuota kohtausta, jota eivät käsittäneet
muut kuin neljä henkilöä, kuningas, kuningatar, Hänen ylhäisyytensä ja
hän.
Kuningatar oli tullut kamariinsa ja d'Artagnan aikoi juuri vetäytyä
pois, kun hän tunsi keveästi kosketettavan olkapäähänsä; hän käännähti
ja näki nuoren naisen viittaavan häntä seuraamaan. Tuo nuori nainen oli
verhonnut kasvonsa mustalla samettinaamiolla, mutta tuosta varokeinosta,
joka muutoin oli enemmän muita kuin häntä varten, tunsi hän hänet heti
kohta tavalliseksi oppaaksensa, keveäksi, kekseliääksi rouva
Bonacieux'iksi.
Eilen olivat he hät'-hätää tavanneet toisiansa portinvartija Germain'in
tykönä, jonne d'Artagnan oli hänet kutsuttanut. Se kiire, joka nuorella
naisella oli viedä kuningattarelle tieto hänen lähettiläänsä
onnellisesta palaamisesta, oli estänyt rakastavia niin että tuskin
ennättivät muutaman sanan vaihettaa. D'Artagnan seurasi siis rouva
Bonacieux'iä kahden kiihoittimen, rakkauden ja uteliaisuuden valtaamana.
Pitkin matkaa ja sitä myöten kuin käytävät muuttuivat autiommiksi,
tahtoi d'Artagnan pysähdyttää nuorta naista, tarttua häneen kiini ja
katsella häntä, vaikka vaan silmänräpäyksen ajan; mutta nopeasti kuin
lintu liukui hän aina hänen käsistänsä ja kun hän tahtoi puhua, painoi
nuori nainen sormensa hänen suullensa ja pienellä käskevällä,
ihastuttavalla viittauksella osoitti hänelle, että hänen oli sokeasti
totteleminen korkeampaa valtaa ja pidättyminen vähimmästäkin
valituksesta; vihdoin parin minuutin kierrosten ja kaarrosten perästä
rouva Bonacieux avasi oven ja saattoi nuoren miehen aivan pimeään
huoneesen. Siellä antoi hän hänelle uuden hiljaisuuden merkin ja, avaten
toisen, seinäverhojen peittämän oven, jonka aukosta kirkas valo välähti,
katosi.
D'Artagnan pysyi hetkisen liikkumattomana, tuumaillen itsekseen, missä
hän nyt mahtoi olla, mutta samassa kamariin tunkeuva valonsäde, häneen
asti huokuva lämmin, sulotuoksuinen ilma, parin tai kolmen naisen
puhelu, jossa, samalla kun se oli kunnioittavaa ja hienotapaista
puhetta, sana Majesteettinne tuon tuostakin uudistui, ilmaisivat hänelle
selvästi, että hän oli kuningattaren kamarin viereisessä suojassa.
Nuori mies pysyttihe varjossa ja odotti.
Kuningatar oli iloisen ja onnellisen näköinen, mikä näytti suuresti
hämmästyttävän niitä henkilöitä, jotka häntä ympäröivät ja jotka
päinvastoin olivat tottuneet näkemään häntä melkein aina surullisena.
Kuningatar sanoi ilonsa syyksi juhlan komeuden ja baletin hauskuuden, ja
kun kuningatarta vastaan ei ole lupa sanoa, nauroipa hän tai itki,
ylistelivät kaikki Pariisin kaupungin virkamiesten erinomaista
kohteliaisuutta.
Vaikka d'Artagnan ei ulkonäöltä tuntenut kuningatarta, erotti hän
kumminkin hänen äänensä muiden äänestä, ensin hieman vieraasta
äännöstavasta, sitten siitä vallitsevaisuudesta, joka on ominaista
kaikissa hallitsijan sanoissa. Hän kuuli hänen milloin lähenevän tuota
avonaista ovea, milloin taas etenevän siitä, ja pari kolme kertaa näki
hän erään vartalon varjon peittävän valoa.
Viimein ojentui verho-oven lävitse ihmeen kaunis valkoinen käsi ja
käsivarsi; d'Artagnan älysi sen olevan hänen palkintonsa: hän laskeutui
polvilleen, tarttui käteen ja painoi siihen kunnioittavasti huulensa;
sitten vetäytyi käsi takaisin, jättäen hänen käsiinsä esineen, jonka hän
tunsi sormukseksi; samalla sulkeutui ovi ja d'Artagnan jäi mitä
synkimpään pimeyteen.
D'Artagnan pisti sormuksen sormeensa ja rupesi odottamaan uudestaan: se
oli selvää, ett'ei kaikki vielä ollut päättynyt. Hänen alttiutensa
palkan jälkeen oli tuleva hänen rakkautensa palkka. Baletti oli nyt
tanssittu, mutta iltama muutoin oli tuskin alussa: kello kolmen aikaan
oli tuleva iltainen, ja äskettäin oli Saint-Jean'in tornikello lyönyt
kaksi ja kolmeneljännestä.
Niinpä alkoikin vähitellen hälinä viereisessä kamarissa hiljetä; se
tuntui siirtyvän kauvemmaksi; sitten aukeni uudestaan sen kamarin ovi,
jossa d'Artagnan oli, ja rouva Bonacieux lennähti sisään.
-- Vihdoinkin tulitte! huudahti d'Artagnan.
-- Hiljaa! sanoi nuori nainen painaen kätensä nuoren miehen huulille:
hiljaa! ja menkää samaa tietä kuin tulitte.
-- Mutta missä ja milloin tapaan teidät uudestaan? kysyi d'Artagnan.
-- Kirje, jonka löydätte kotiin tultuanne, ilmoittaa sen teille. Menkää,
menkää!
Näin sanottuansa aukaisi hän käytävän oven ja työnsi d'Artagnan'in ulos
huoneesta.
D'Artagnan totteli kuin hyvä lapsi, vastustelematta ja kiistelemättä,
joka osoittaa, että hän oli todenteolla rakastunut.