XXI.

Kreivinna de Winter.

Pitkin matkaa antoi herttua d'Artagnan'in kertoa, tosin ei kaikkea mitä

oli tapahtunut, vaan kaikki mitä hän tiesi. Verratessaan omiin

muistoihinsa mitä oli nuoren miehen suusta kuullut, hän sai jokseenkin

tarkan kuvan kuningattaren vaaranalaisesta tilasta, jonka suunnilleen

ilmaisi sitäpaitsi kuningattaren kirjekkin, niin lyhyt ja vaillinainen

kuin olikin. Mutta se häntä erittäinkin kummastutti, että kardinaali,

vaikka hän piti tärkeänä, ett'ei tuo nuori mies pääsisi astumaan

jalkaansa Englannin maalle, ei kumminkaan ollut saanut häntä matkalla

otetuksi kiini. Vasta silloinkuin herttua lausui tuon kummastuksensa,

kertoi d'Artagnan hänelle, mitä varovaisuuksia hän oli noudattanut ja

kuinka hän kolmen ystävänsä alttiuden avulla, jotka hän matkan varrella

oli toisen toisensa perään jättänyt verisenä jälellensä, oli päässyt

kulkemaan koko matkan saamatta muuta vammaa kuin tuon miekanpiston, joka

oli lävistänyt kuningattaren kirjeen, ja jonka hän niin hirveällä

rahalla oli maksanut herra de Wardes'ille. Kuunnellessaan tuota

kertomusta, joka oli mitä koristelemattominta, herttua vähäväliä katseli

nuorta miestä hämmästyneen näköisenä, aivan kuin hän ei olisi voinut

käsittää, että niin paljo varovaisuutta, rohkeutta ja alttiutta soveltui

tuohon muotoon, joka ei osoittanut vielä kahtakaan kymmentä vuotta.

Hevoset kiitivät tuulen nopeudella ja muutamissa minuuteissa saapuivat

he Lontoon porteille. D'Artagnan oli luullut että herttua kaupunkiin

tultua hiljentäisi hevosensa kulkua, mutta niin ei käynyt: hän jatkoi

matkaansa täydessä nelisessä eikä ollenkaan välittänyt, kaatoiko hän

niitä, jotka sattuivat hänen tiellensä. Ja todella City'n lävitse

kulkiessa pari kolme sellaista kohtausta tapahtuikin: mutta Buckingham

ei kääntänyt päätänsäkään katsoaksensa kuinka niille kävi, jotka hän oli

kumoon ajanut. D'Artagnan seurasi hänen perässänsä keskellä huutoja,

jotka olivat sangen paljo kirouksien kaltaisia.

Tultuansa hotellin pihalle, Buckingham hyppäsi alas hevosen selästä ja

huolimatta siitä sen enempää, heitti ohjakset kaulalle ja harppasi ylös

portaita. D'Artagnan teki samoin, säälien kuitenkin vähän enemmän noita

jaloja eläimiä, joiden arvon hän oli saanut jo havaita; mutta

lohduttavaa oli nähdä, että kolme tai neljä palvelijaa oli tuossa

tuokiossa kiiruhtanut keittiöstä ja tallista ottamaan haltuunsa

ratsujansa.

Herttua astui niin nopeasti, että d'Artagnan'illa oli täysi työ häntä

seuratessa. Hän kulki useiden salien lävitse, joiden komeudesta ei

Ranskan suurimmillakaan ylimyksillä voinut olla käsitystä, ja hän joutui

vihdoin makuukamariin, joka oli samalla aistikkaisuuden ja rikkauden

ihmeteos. Tämän kamarin alkoovissa oli tapettiovi, jonka herttua, avasi

pienellä, hänen kaulassansa kultavitjoista riippuvalla kulta-avaimella.

Arkatuntoisuudesta d'Artagnan pysähtyi kauvemmaksi; mutta samalla kuin

Buckingham astui tuon oven kynnyksen yli, kääntyi hän, ja nähdessään

nuoren miehen eperoimisen, virkkoi:

-- Tulkaa tänne vaan, ja jos teillä on onni päästä Hänen Majesteettinsa

kuningattaren läheisyyteen, sanokaa silloin hänelle mitä olette nähneet.

Kutsumuksesta rohjenneena d'Artagnan seurasi herttuaa, joka sulki oven

hänen jälestänsä.

He molemmat olivat nyt pienessä kappelissa, joka oli ylt'yleensä

verhottu persialaisella kultakirjaisella silkillä, ja kirkkaaksi

valaistuna monilukuisilla vahakynttilöillä. Jonkunmoisen alttarin

ylipuolella, sinisen samettitaivaan alla, oli Itävallan Annan kuva

luonnollisessa ko'ossaan ja niin yhdennäköisenä, että d'Artagnan

äännähti hämmästyksestä: olisi voinut uskoa kuningattaren rupeavan

puhumaan.

Alttarilla kuvan alapuolella oli se rasia, joka sisälsi

timanttikoristeet.

Herttua lähestyi alttaria ja laskeutui polvilleen, niinkuin pappi olisi

tehnyt pyhän kuvan edessä; sitten avasi hän rasian.

-- Katsokaa, sanoi hän d'Artagnan'ille, vetäen rasiasta esille suuren

sinisen nauhan, joka säkenöitsi timanteista; katsokaa, tässä ovat ne

kallisarvoiset timantit, joista olen vannonut, että ne ottaisin mukaani

hautaan. Kuningatar on ne minulle antanut, kuningatar minulta ne ottaa

takaisin: hänen tahtonsa tapahtukoon kaikissa asioissa.

Sitten rupesi hän suutelemaan noita timantteja yksitellen kutakin,

ennenkuin hän niistä eroaisi. Yht'äkkiä kirkasi hän kauheasti.

-- Mitä nyt? kysyi d'Artagnan levottomana, mikä teille, tuli, mylord?

-- Seikka on semmoinen, että kaikki on hukassa, huudahti Buckingham

kuoleman kalpeana: kaksi timanttia on poissa, niitä ei ole nyt kuin

kymmenen.

-- Olettekohan kadottanut ne mylord, vai luuletteko että ne ovat

varastetut?

-- Ne ovat minulta varastetut, vastasi herttua, ja se on kardinaalin

työtä kaikki. Katsokaapas, nauhat, joissa ne riippuivat, ovat saksilla

poikki leikatut.

-- Jos, mylord, voisitte epäillä jotakuta varkaaksi... ehkäpä timantit

olisivat vielä saman henkilön käsissä.

-- Malttakaas, malttakaas! sanoi herttua. Ainoa kerta, jolloin olen

käyttänyt noita koristeita, oli kuninkaan tanssipidoissa kahdeksan

päivää takaperin Windsor'issa. Kreivinna de Winter, jonka kanssa olin

vihoin, tuli sovinnoille noissa tanssipidoissa. Tuo sovinto oli

kateellisen naisen kosto. Siitä päivin en ole häntä nähnyt. Tuo nainen

on kardinaalin välikappale.

-- Mutta kylläpä hänellä niitä onkin ympäri maailmaa! huudahti

d'Artagnan.

-- Oh! onpa tosiaan, sanoi Buckingham purren hammasta vihasta; niin,

kyllä hän on kauhea taistelija. Mutta kuulkaapas, milloin ovat ne

tanssipidot?

-- Ensi maanantaina.

-- Ensi maanantaina! Viisi päivää vielä, siinä on aikaa enemmän kuin

tarvitsemmekaan. Patrice! huudahti herttua avaten kappelin ovea,

Patrice!

Kamaripalvelija ilmestyi näkyviin.

-- Juveloitsijani ja kirjurini!

Kamaripalvelija meni nopeasti ja äänetönnä, osoittaen millä tavalla hän

oli suostunut tottelemaan sokeasti ja vastaamatta.

Mutta vaikka hän kutsui juveloitsijaa ensiksi, kirjuri kumminkin ensiksi

tuli. Se oli luonnollista, hän näet asui hotellissa. Hän tapasi

Buckingham'in istumassa pöydän ääressä makuukamarissaan, ja

kirjoittamassa muutamia määräyksiä omakätisesti.

-- Herra Jackson, sanoi hän kirjurille, menkää kohta paikalla

lord-kanslerin luokse ja sanokaa hänelle, että velvoitan hänet panemaan

toimeen nämä määräykset. Minä haluan ne heti kohta julkaistaviksi.

-- Mutta, armollinen herra, jos lord-kansleri kysyy minulta syitä, mitkä

ovat voineet saattaa Teidän armonne tämmöiseen tavattomaan menettelyyn,

mitä vastaan silloin?

-- Vastatkaa, että semmoinen on minun tahtoni ja että en tarvitse tehdä

tiliä kellenkään tahdostani.

-- Semmoisenko vastauksen hän on viepä Hänen Majesteetillensa, kysyi

kirjuri hymyillen, jos sattumalta Hänen Majesteettinsa olisi utelias

tietämään minkätähden ei yksikään laiva saa lähteä Suuren Britannian

satamista?

-- Te olette oikeassa, herra, vastasi Buckingham; sanokoon hän siinä

tapauksessa kuninkaalle, että minä olen päättänyt ryhtyä sotaan ja että

tämä toimenpide on ensimäinen vihollisuuden osoitus Ranskaa vastaan.

Kirjuri kumarsi ja meni.

-- Nyt ollaan huoleti siltä puolelta, sanoi Buckingham kääntyen

d'Artagnan'iin. Ell'eivät timantit ole jo lähteneet täältä Ranskaan,

eivät ne pääse sinne ennenkuin teidän perästänne.

-- Kuinka niin?

-- Minä olen nyt pannut takavarikkoon kaikki alukset, mitä Hänen

Majesteettinsa satamissa on, eikä yksikään uskalla nostaa ankkuria ilman

erityistä lupaa.

D'Artagnan katseli hämmästyneenä tuota miestä, joka rakkausasioittensa

palvelukseen käytti kaikkea sitä rajatonta valtaa, jonka kuninkaan

luottamus oli hänelle suonut. Buckingham näki nuoren miehen kasvojen

eleistä mitkä ajatukset hänen mielessään liikkuivat, ja hän hymyili.

-- Niin, sanoi hän, niin, Itävallan Anna se minun todellinen

kuningattareni on; hänen käskystään pettäisin maani, pettäisin

kuninkaani, pettäisin Jumalani. Hän on minua pyytänyt, ett'en lähettäisi

La Rochelle'n protestanteille lupaamaani apua, enkä ole lähettänyt. Minä

söin sanani, mutta vähät siitä, minä noudatin hänen pyyntöänsä; eikös

kuuliaisuuteni saanut runsasta palkintoa, sanokaapa, sillä

kuuliaisuuttani saan kiittää tuosta kuvasta!

D'Artagnan ihmetteli nähdessään, kuinka heikkojen ja näkymättömien

lankojen varassa riippuivat kansojen kohtalot ja ihmisten henki.

Hän oli syvimmillään näissä mietteissään, kuin juveloitsija astui

sisään. Hän oli irlantilainen ja mitä taitavin ammatissaan, ja hän

tunnusti itse, että hän ansaitsi satatuhatta livre'ä vuodessa herttua

Buckingham'ilta.

-- Herra O'Reilley, sanoi herttua, saattaen häntä kappeliin, katsokaa

noita timantteja ja sanokaa, paljonko ne maksavat kappale.

Juveloitsija loi vaan yhden silmäyksen niiden somiin kehyksiin, toimitti

laskunsa ja lausui ilman vähintäkään epävakaisuutta:

-- Tuhat viisisataa pistole'a kappale, mylord.

-- Kuinka monta päivää tarvitsette hijoaksenne kaksi tuommoista

timanttia? Te näette että kaksi puuttuu.

-- Kahdeksan päivää, mylord.

-- Minä maksan kolmetuhatta pistole'a kappaleelta, mutta minä tarvitsen

ne ylihuomenna.

-- Mylord on ne saapa.

-- Te olette kallisarvoinen mies, herra O'Reilly, mutta siinä ei ole

vielä kaikki: näitä timantteja ei voi uskoa kenenkään haltuun, työ on

tehtävä täällä palatsissa.

-- Mahdotonta, mylord, tätä työtä ei voi tehdä muut kuin minä, ett'ei

huomattaisi eroitusta uusien ja vanhojen välillä.

-- Mutta silloinpa, rakas herra O'Reilly, olettekin minun vankini,

ettekä tällä hetkellä pääsisi lähtemään palatsistani; teidän ei siis

auta muu kuin mukautua. Nimittäkää minulle ne oppipojat, joita

tarvitsette ja ne työkalut, joita heidän on ottaminen mukaan.

Juveloitsija tunsi herttuan, hän tiesi että kaikki verukkeet olivat

turhia, hän mukautui.

-- Onko minun lupa antaa tieto vaimolleni? kysyi hän.

-- Oh, te saatte puhutellakkin häntä, rakas herra O'Reilly; teidän

vankeutenne on oleva suloinen, olkaa huoleti; ja kun kaikki häiriö on

saapa korvauksensa, niin tässä on teille noiden kahden timantin lisäksi

tuhannen pistole'n määräys, unhottaaksenne sen ikävyyden, jota minä

teille saatan.

D'Artagnan ei päässyt ihmettelemästä tuota ministeriä, joka noin täysin

käsin vallitsi ihmisiä ja miljoonia.

Juveloitsija kirjoitti vaimollensa lähettäen tuon tuhannen pistole'n

määräyksen ja käskien hänen lähettämään taitavimman oppipojan,

valikoiman timantteja, joiden painon ja nimen hän ilmoitti ja

tarpeellisen määrän työkaluja.

Buckingham saattoi juveloitsijan hänelle määrättyyn huoneesen, joka

puolen tunnin kuluttua oli muuttunut työpajaksi. Sitten asetutti hän

vartijan joka ovelle, kieltäen laskemasta ketään sisään, oli se kuka

hyvänsä paitsi hänen kamaripalvelijansa Patrice. Tarpeetonta on lisätä,

että juveloitsija O'Reilly ja hänen apulaisensa olivat kerrassaan

kielletyt menemästä ulos millään varjolla.

Kun se seikka oli järjestettynä, palasi herttua d'Artagnan'in luokse.

-- Nyt, nuori ystäväni, sanoi hän, on Englanti meidän molempien

vallassa; mitä haluatte, mitä toivotte?

-- Vuodetta, vastasi d'Artagnan; tällä hetkellä, se täytyy tunnustaani,

sitä kaikkein enimmän tarvitsen.

Buckingham antoi d'Artagnan'ille kamarin, joka oli hänen huoneensa

vieressä. Hän tahtoi pitää nuorta miestä lähistössänsä, ei sen vuoksi,

että olisi häntä epäillyt, vaan että hänellä olisi joku, kenen kanssa

myötäänsä saisi puhua kuningattaresta.

Tunnin perästä oli Lontoossa julistettu kielto, ett'ei yksikään Ranskaan

aikova alus saanut lähteä satamasta, ei edes postilaivakaan. Kaikkien

silmissä oli se selvä sodanjulistus kahden kuningaskunnan välille.

Ylihuomenna kello yksitoista olivat molemmat timantit valmiit, ja niin

tarkasti jälitellyt ja niin yhdenkaltaiset, että Buckingham ei voinut

eroittaa uusia entisistä ja semmoisiin seikkoihin perehtyneimmätkin

olisivat pettyneet samoinkuin hän.

Heti kohta kutsutti hän d'Artagnan luoksensa.

-- Kas tässä, sanoi hän, tässä ovat nyt ne timanttikoristeet, joita

olette noutamassa ja olkaa te minun todistajani siihen, että minä olen

tehnyt kaikki, mitä ihmisellisellä voimalla on saattanut tehdä.

-- Olkaa huoleti, mylord: minä kerron mitä olen nähnyt; mutta jättääkö

Teidän armonne koristeet minulle ilman rasiaa?

-- Rasia olisi vaan vastuksinanne. Muutoin, rasia on minulle yhä

kalliimpi, kun se yksin vaan jää nyt minulle. Sanokaa, että minä pidän

sen omanani.

-- Minä toimitan teidän asianne täsmälleen, mylord.

-- Ja nyt, jatkoi Buckingham, katsoen tarkasti nuoreen mieheen, kuinka

koskaan saatan palkita teitä?

D'Artagnan punastui silmänvalkeiseen saakka. Hän näki herttuan hakevan

jotakin keinoa saada hänen jotakin ottamaan vastaan, ja ajatus, että

hänen tovereinsa ja hänen oma verensä joutuisi palkittavaksi

englantilaisella rahalla, tuntui hänelle peräti vastenmieliseltä.

-- Ymmärtäkäämme toisiamme, mylord, vastasi d'Artagnan, ja punnitkaamme

ensin asiat tarkkaan, ett'emme hairahtuisi. Minä olen Ranskan kuninkaan

ja kuningattaren palveluksessa, ja kuulun herra Desessarts'in

henkivartijakomppaniiaan, miehen, joka samoinkuin hänen lankonsa herra

de Tréville, on Heidän Majesteettiensa erityisessä suosiossa. Minä olen

siis kaikki tehnyt kuningattaren tähden, enkä mitään Teidän armonne

tähden. Ja siihen lisäksi, ehkäpä en olisi tehnyt yhtään mitään kaikesta

tästä, ell'ei olisi ollut kysymys miellyttää erästä, joka on minulle

samaa mitä kuningatar on teille.

-- Vai niin, sanoi herttua hymyillen, ja luulenpa tuntevanikin tuon

erään, se on...

-- Mylord, minä en ole mitään nimeä lausunut, keskeytti äkisti nuori

mies.

-- Aivan oikein, sanoi herttua; se on siis hän, jota minun tulee kiittää

teidän alttiudestanne.

-- Niinkuin sanoitte, mylord, sillä juuri tällä hetkellä, jolloin on

kysymys sodasta, tulee minun tunnustaa teille, ett'en pidä Teidän

armoanne muuna kuin englantilaisena ja siis vihollisena, jota vielä

paljoa suuremmalla mielihyvällä soisin kohtaavani taistelukentällä kuin

Windsor'in puistossa tai Louvre'n käytävissä; se ei kumminkaan ole

estävä minua täsmällisesti täyttämästä tehtävääni; jopa antamasta

henkenikin sen eteen, jos tarvis vaatii, mutta, minä sen vielä lausun

toistamiseen Teidän armollenne, ilman että teidän tarvitsee osoittaa

minulle suurempaa kiitollisuutta siitä, mitä tällä kertaa teen itseni

tähden kuin siitäkään, mitä teidän tähtenne tein edellisellä kertaa.

-- Meidän on täällä tapa sanoa: "ylpeä kuin skottilainen", virkkoi

Buckingham.

-- Ja meidän on tapa sanoa: "ylpeä kuin gaskonjalainen", vastasi

d'Artagnan. Gaskonjalaiset ovat Ranskan skottilaisia.

D'Artagnan kumarsi ja teki lähtöä.

-- Mitä nyt! te menette vaan noin ikään? Minne? millä tavoin?

-- Todellakin.

-- Jumal'auta, noita ranskalaisia ei epäilytä mikään!

-- Olinpa unhottanut, että Englanti on saari ja Te siinä kuninkaana.

-- Menkää satamaan, kysykää _The sound_-nimistä prikiä ja antakaa tämä

kirje sen kapteenille; hän kuljettaa teidät erääsen pieneen valkamaan,

jossa vallan varmaan teitä ei odoteta, ja jonne ei tavallisesti tule

muita kuin kalastajain venheitä.

-- Mikä on sataman nimi?

-- Saint-Valery; mutta malttakaahan vielä: kun sinne tulette, menkää

erääsen huonoon, nimettömään ja kyltittömään ravintolaan, oikeaan

merimieskapakkaan; te ette voi hairahtaa, sillä siellä ei ole muuta kuin

se ainoa.

-- Entäs sitten?

-- Kysytte siellä isäntää ja sanotte hänelle: _Forward_.

-- Mitä se merkitsee?

-- Eteenpäin: se on minun tunnussanani. Hän antaa teille satuloidun

hevosen ja neuvoo teille tien, jota teidän on kulkeminen: sillä tavoin

tapaatte neljä muuttopaikkaa matkallanne. Jos tahdotte jokaisessa

ilmoittaa asuntonne Pariisissa, niin ne neljä hevosta tulevat teidän

luoksenne; te tunnette niistä jo kaksi ja minun nähdäkseni arvostelitte

niitä hevostuntijana: niillä me ratsastimme ja luottakaa minuun, ne

toiset eivät ole näitä huonommat. Ne hevoset ovat varustetut sotaretkeä

varten. Vaikka olettekin ylpeä, ette suinkaan kieltäytyne ottamasta

vastaan niistä yhtä itsellenne ja noita kolmea muuta tovereillenne:

käydäksenne sitten sotaa meitä vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot,

niinkuin te ranskalaiset sanotte, eikö niin?

-- Niin, mylord, minä otan ne vastaan, sanoi d'Artagnan, ja, jos Jumala

sen suopi, me käytämme hyvin teidän lahjaanne.

-- Ja nyt kätenne, nuori mies; ehkäpä pian kohtaamme toisemme

sotakentällä; mutta sitä ennen erotkaamme hyvinä ystävinä, toivoakseni.

-- Kyllä, mylord, mutta sillä toivolla, että pian muutumme vihollisiksi.

-- Olkaa huoleti, kyllä sen teille lupaan.

-- Minä luotan sanaanne, mylord.

D'Artagnan kumarsi herttualle ja riensi kiiruusti satamaan.

Siellä tapasi hän puhutun laivan, jätti kirjeen kapteenille joka

tarkastutti sen satamapäälliköllä ja tuli heti takaisin.

Viisikymmentä alusta oli lähtökunnossa odottamassa.

Kulkiessa erään noiden sivuitse, d'Artagnan oli näkevinänsä siellä saman

naisen, jota tuntematon herra Meung'issä oli puhutellut myladyn nimellä,

ja joka hänestä oli näyttänyt niin kauniilta; mutta virran liike ja hyvä

tuuli kuljettivat heidän purttansa niin nopeasti, että muutaman

silmänräpäyksen perästä oltiin poissa näkyvistä.

Huomisaamuna kello yhdeksän aikaan tultiin Saint-Valery'n valkamaan.

D'Artagnan meni oikopäätä sanottuun ravintolaan, jonka hän helposti

tunsi sieltä kuuluvasta melusta. Puhuttiin Englannin ja Ranskan

välisestä sodasta, niinkuin ainakin asiasta, joka oli epäilemätön ja

läheinen, ja merimiehet ilomielin pitivät sen johdosta juominkia.

D'Artagnan tunkeusi joukon lävitse, meni isännän luokse ja virkkoi sanan

_forward_. Heti paikalla isäntä viittasi häntä seuraamaan, meni hänen

kanssansa ulos pihanpuolelle vievästä ovesta, saattoi hänet talliin,

jossa satuloitu hevonen oli odottamassa, ja kysyi häneltä, tarvitsiko

hän mitään muuta.

-- Tarvitsen neuvon, mitä tietä minun on kulkeminen, sanoi d'Artagnan.

-- Menkää täältä Blangy'yn, ja Blangy'sta Neufchâtel'iin.

Neufchâtel'issa menkää _Herse d'or_'in ravintolaan, virkkakaa tunnussana

isännälle, niin tapaatte siellä samoinkuin täällä satuloidun hevosen.

-- Olenko mitään velkaa? kysyi d'Artagnan.

-- Kaikki on maksettu, sanoi isäntä, ja runsaasti. Menkää siis, ja

Jumala kanssanne!

-- Amen! vastasi nuori mies lähtien ajamaan täydessä nelisessä.

Neljän tunnin perästä oli hän Neufchâtel'issa. Hän noudatti tarkalleen

saamiansa määräyksiä; Neufchâtel'issa samoinkuin Saint-Valery'ssa tapasi

hän satuloidun ratsun, joka häntä odotti; hän tahtoi siirtää pistoolit

jättämästään satulasta tähän toiseen, jonka hän nyt sai, mutta siinä oli

samanlaiset pistoolit.

-- Asuntonne Pariisissa?

-- Henkivartijahotelli, Desessarts'in komppaniia.

-- Hyvä, vastasi kysyjä.

-- Mitä tietä on minun kulkeminen? kysyi vuorostaan d'Artagnan.

-- Rouen'iin menevää; mutta jättäkää kaupunki oikealle kädelle.

Pysähtykää pienessä Écouis'in kylässä, siinä on ainoastaan yksi

ravintola _Écu de France_. Elkää katsoko sen ulkomuotoa; siellä on

tallissa yhtä hyvä hevonen kuin tämä.

-- Sama tunnussana?

-- Aivan sama.

-- Hyvästi, isäntä.

-- Onnea matkallenne, herra! tarvitsetteko vielä mitään?

D'Artagnan nyykkäsi päätään merkiksi että ei, ja lähti taas täydessä

nelisessä. Écouis'issa uudistui sama temppu: hän tapasi yhtä kohteliaan

isännän, sekä ripeän ja levänneen hevosen; ilmoitti siellä asuntonsa,

niinkuin edellisissäkin paikoissa ja meni samaa vauhtia Pontoise'en.

Pontoise'ssa muutti hän viimeisen kerran hevosta ja yhdeksän tunnin

perästä ratsasti hän täyttä nelistä herra de Tréville'n hotellin pihaan.

Hän oli kulkenut melkein kuusikymmentä Ranskan peninkulmaa

kahdessatoista tunnissa.

Herra de Tréville otti häntä vastaan niinkuin he olisivat tavanneet

toisiaan viimeksi samana aamuna; hän puristi vaan hänen kättänsä vähän

tuntuvammin kuin tavallisesti, ja ilmoitti hänelle, että herra

Desessarts'in komppaniia oli Louvressa vahdissa ja että hän saattoi

mennä sinne paikalla.