XX.

Matka.

Kello kaksi aamua lähtivät meidän matkamiehemme Pariisista

Saint-Denis'in portin kautta; niinkauvan kuin yön aikaa kesti, olivat he

vaiti; vastoin tahtoansakin tunsivat he pimeyden, painavan heitä, ja

näkivät väijytyksiä kaikkialla.

Päivän ensimäiset säteet irroittivat heiltä kielen kannan; auringon

mukana palasi iloisuus: olipa juuri kuin taistelupäivän aatto, sydän

sykki, silmät hymyilivät, tuntui kuin elämä, josta kenties kohta oli

luopuminen, olisi sentään hyvä olemassa.

Karavaani oli muutoin mitä peloittavimman näköinen; muskettisoturien

mustat hevoset, heidän sotainen ryhtinsä, sekä tuo totuttu tapa,

joka pysytti nuo uljaat asetoverit sotilaan säännöllisessä

marssijärjestyksessä, olisivat ilmaisseet heidät, vaikka mitenkin

tuntemattomiksi olisivat tekeytyneet. Palvelijat seurasivat heitä,

varustettuina aseilla "aina hampaihin saakka."

Kaikki meni hyvin Chantilly'yn asti, jonne he saapuivat kello kahdeksan

aikaan aamua. Täytyi syödä aamiainen. Laskeuduttiin alas hevosen selästä

erään ravintolan edustalla, jonka kyltissä oli kuvattuna pyhä Martinus

antavana puolet vaipastansa köyhälle. Lakeijat kiellettiin riisumasta

satulaa hevosilta ja käskettiin olla valmiina lähtemään tuota pikaa.

Astuttiin sisään yhteiseen ravintolasaliin ja istuttiin pöytään.

Eräs herra, joka juuri oli tullut Dammartin'in tietä, oli istuutunut

samaan pöytään aamiaiselle. Hän alotti puheen sateesta ja poudasta;

matkamiehet vastasivat; hän joi heidän terveydeksensä; matkustajat

kohteliaasti tekivät samoin.

Mutta samassa tuokiossa kun Mousqueton tuli ilmoittamaan hevosten olevan

valmiina matkalle, jolloin heti noustiin pöydästä, outo mies esitti

Porthokselle kardinaalin maljan; Porthos vastasi, ett'ei hänellä ollut

mitään sitä vastaan, jos vieras vuorostaan joisi kuninkaan maljan.

Vieras huusi, ett'ei hän tuntenut muuta kuningasta kuin Hänen

ylhäisyytensä. Porthos sanoi hänen olevan päissään; tuntematon veti

miekkansa.

-- Teit tyhmästi, sanoi Athos, mutta mitäs sille, ei sinun sovi enää

peräytyä, tapa tuo mies ja tule perästä niinpian kuin voit.

Ja kaikki kolme nousivat hevosensa selkään ja ajoivat täyttä laukkaa,

samalla kuin Porthos lupasi vastustajallensa, lävistää hänet kaikilla

tunnetuilla miekkailutempuilla.

-- Siinä oli yksi, sanoi Athos, kun he olivat ratsastaneet satakunnan

askelta.

-- Mutta minkä vuoksi ahdisti hän Porthosta ennemmin kuin ketään muuta

meistä? kysyi Aramis.

-- Sentähden että, kun Porthos oli kaikista äänekkäin, tuntematon luuli

häntä päämieheksi, sanoi d'Artagnan.

-- Olen aina sanonut, että tuo gaskonjalainen on viisauden kaivo, mutisi

Athos.

Matkustajat jatkoivat kulkuansa.

Beauvais'issa viipyivät he kaksi tuntia, sekä hevoisia puhalluttaaksensa

että Porthosta odottaaksensa. Mutta kun kahden tunnin kuluttua Porthos

ei saapunut eikä mitään tietojakaan hänestä, lähdettiin uudestaan

tielle.

Peninkulman päässä Beauvais'ista kohdattiin eräässä paikassa, missä tie

kulki kahden töyryn välitse, kahdeksan tai kymmenen miestä, jotka,

käyttäen hyväksensä sitä seikkaa, että tie sillä paikalla ei ollut

kivillä laskettua, olivat korjaavinansa sitä, suurentaen kuoppia ja

uurtaen syvemmäksi lokaisia kärrinpyörän jälkiä.

Aramis, joka pelkäsi tahraavansa saappaansa tuommoisessa tekorapakossa,

nuhteli heitä ankarasti. Athos tahtoi häntä hillitä, mutta se oli liian

myöhäistä. Työmiehet rupesivat tekemään pilkkaa matkustajista ja

suututtivat hävyttömyydellänsä tyynen Athoksenkin, niin että hän

kannusti hevostansa erästä kohti.

Silloin joka mies painautui ojaan ja otti sieltä kätköön pistetyn

musketin, josta oli seurauksena että meidän seitsemän matkustajan täytyi

kiitää aivan nimenomaisen luotituiskun lävitse. Aramis sai luodin

olkansa lävitse ja Mousqueton toisen perälihaksiinsa. Mousqueton yksin

vaan putosi hevosen selästä, ei sen vuoksi, että haava olisi ollut

vaarallinen, vaan kun hän ei voinut nähdä haavaansa, luuli hän olevansa

vaarallisemmin haavoitettu kuin olikaan.

-- Siinä oli väijytys, sanoi d'Artagnan, elkäämme ampuko laukaustakaan,

vaan rientäkäämme matkoihimme.

Aramis, niin haavoitettuna kuin olikin, piteli kiini hevosen harjasta ja

seurasi toisia. Mousqueton'in hevonen saavutti heidät ja nelisti

yksinään rivissä.

-- Tuosta saimme varahevosen, sanoi Athos.

-- Ennemmin tahtoisin lakin, sanoi d'Artagnan; minun vei luoti

mennessään. Olipa onni totta tosiaan, ett'ei kirje, jota kuljetan, ollut

sen sisässä.

-- Niinpä kyllä! mutta he varmaankin surmaavat Porthos-paran, kun hän

tulee, sanoi Aramis.

-- Jos Porthos olisi jaloillaan, hän olisi meidät tavoittanut, sanoi

Athos. Luulenpa että humalainen selveni taistelupaikalle tultuaan.

Ja kaksi tuntia annettiin hevosten mennä täyttä laukkaa, vaikka ne

olivat jo niin väsyneet, että oli syytä luulla niiden kohta kerrassaan

uupuvan.

Matkustajat olivat kulkeneet syrjätietä, luullen siten tulevansa

vähemmin häirityksi; mutta Crèvecoeur'issä Aramis ilmoitti, ett'ei hän

enää voinut kulkea kauvemmaksi. Ja todella olikin hän tarvinnut kaiken

rohkeutensa, joka piili hänen solevan ulkomuotonsa ja kohteliaan

käytöksensä alla, päästäksensä niinkin pitkälle. Hän kalpeni joka hetki,

ja häntä täytyi kannattamalla pysyttää hevosen selässä; hänet laskettiin

ravintolan portille maahan ja hänelle jätettiin Bazin, joka muutoin

tällaisella retkellä oli enemmän haitaksi kuin hyödyksi ja lähdettiin

eteenpäin, toivossa päästä yöksi Amiens'iin.

-- Peijakas! sanoi Athos, kun he olivat taas tiellä, ja heitä oli enää

vaan kaksi herraa ynnä Grimaud ja Planchet; peijakas! enpä rupeakkaan

enää heidän narriksensa ja minä vakuutan sinulle, ett'eivät he saa minua

aukaisemaan suutani tai vetämään miekkaani täältä Calais'iin mennessä.

Sen vannon...

-- Elkäämme vannoko mitään, sanoi d'Artagnan, antakaamme nelistää, jos

hevosemme suinkin siihen taipuvat.

Ja matkustajat kannustivat hevosiansa, jotka siitä kiihtyneinä saivat

uusia voimia. Tultiin Amiens'iin puolen yön aikaan ja laskeuduttiin

hevosen selästä Lis-d'Or'in ravintolan edustalla.

Ravintolanisäntä näytti olevan mitä rehellisin mies maapallolla, hän

otti matkustajia vastaan kynttilä toisessa kädessä ja pumpulimyssy

toisessa; hän tahtoi majoittaa kumpaisenkin matkustajan erityiseen

kauniisen kamariin; mutta pahaksi onneksi olivat nuo huoneet kumpikin

eri päässänsä ravintolaa. D'Artagnan ja Athos hylkäsivät ne;

ravintolanisäntä vastasi, ett'ei ole mitään muita huoneita, jotka

olisivat kylliksi soveliaat Heidän ylhäisyyksillensä; mutta matkustajat

sanoivat tahtovansa maata yhteisessä vierashuoneessa, kumpikin eri

patjallansa lattialla. Isäntä intti vastaan, matkustajat eivät antaneet

mukaa; viimein täytyi isännän tehdä heidän tahtonsa mukaan.

He olivat juuri laskeutuneet vuoteellensa, telkittyään oven

sisäpuolelta, kun kolkutettiin pihan puoliselle ikkunaluukulle; he

kysyivät, ketä siellä oli, tunsivat palvelijainsa äänet ja avasivat.

Todella olivat ne Planchet ja Grimaud.

-- Grimaud ottaa pitääksensä huolen hevosista, sanoi Planchet; jos

tahdotte, herrat, rupean minä maata teidän kamariinne oven eteen; sillä

tavoin olette varmemmat siitä, ett'ei ketään pääse tulemaan teidän

luoksenne asti.

-- Mitäs saat vuoteeksesi? kysyi d'Artagnan.

-- Tässä on vuoteeni, vastasi Planchet.

Ja hän näytti olkikupoa.

-- Tule vaan, sanoi d'Artagnan, sinä olet oikeassa; ravintolanisännän

muoto ei minua lainkaan miellytä, hän on niin kovin kohtelias.

-- Eikä minuakaan, sanoi Athos.

Planchet kiipesi sisään ikkunasta, laittoi vuoteensa oven eteen, jolla

välin Grimaud sulkeutui talliin, luvattuaan olla kello viisi aamulla

valmiina, hän sekä heidän neljä hevostansa.

Yö oli jokseenkin rauhallinen; noin kello kahden aikaan koetettiin avata

ovea, mutta kun Planchet pyrähti ylös unestaan ja ärjäsi _ken siellä_?

vastattiin, että oltiin hairahduttu ovesta ja poistuttiin.

Kello neljän aikaan aamulla kuultiin kovaa meteliä tallista. Grimaud oli

tahtonut herättää tallirenkejä, ja hepä rupesivat häntä pieksämään. Kun

ikkuna avattiin, nähtiin poikaparka tainnuksissa, päässä heinähangon

varrella lyöty haava.

Planchet meni pihalle ja tahtoi satuloida hevoset; mutta ne olivat aivan

jäykistyksissään. Mousqueton'in hevonen, joka eilen oli juossut ilman

ratsastajaa viisi tai kuusi tuntia, olisi voinut jatkaa matkaa, mutta

selittämättömästä erhetyksestä oli hevoslääkäri, joka oli noudettu

iskemään suonta isännän hevosesta, iskenyt Mousqueton'in hevosesta.

Asiat rupesivat käymään arveluttaviksi: kaikki nuo perätysten seuranneet

kohtaukset olivat kenties sattuman tuottamia, mutta ne saattoivat olla

salavehkeilynkin tuottamia. Athos ja d'Artagnan menivät ulos ja Planchet

lähti tiedustelemaan, eikö lähistössä olisi kolmea hevosta myytävänä.

Portilla oli kaksi nuorteata ja rivakkaa hevosta täysissä varuksissaan.

Asiat rupesivat valkenemaan. Hän kysyi, missä hevoisten haltijat olivat

ja hänelle sanottiin niiden olleen yötä ravintolassa ja olivat juuri

parhaillaan tekemässä tiliä isännän kanssa.

Athos meni maksamaan, d'Artagnan ja Planchet jäivät katuportille; isäntä

oli muutamassa matalassa, etäisessä kamarissa, jonne Athosta käskettiin

menemään.

Athos meni ilman mitään epäluuloja ja veti taskustansa kaksi pistole'a,

maksaaksensa; isäntä oli yksinään ja istui tiskinsä takana, puoliavoimen

laatikon ääressä. Hän otti Athoksen antaman rahan käteensä, käänteli ja

väänteli sitä sinne tänne, ja yht'äkkiä ärjäisten että raha oli väärä,

ilmoitti hän otattavansa kiini hänet sekä hänen toverinsa, väärän rahan

tekijöinä.

-- Lurjus, sanoi Athos, käyden häntä kohden, minä leikkaan sinulta

korvat poikki.

Samassa tuokiossa neljä täysissä aseissa olevaa miestä ryntäsi sisään

sivuovista ja hyökkäsi Athoksen kimppuun.

-- Minä olen kiini, huusi Athos kaikella keuhkojensa voimalla; kannusta

hevosia, d'Artagnan, ja lennä matkoihisi! ja hän ampui kaksi pistoolin

laukausta.

D'Artagnan ja Planchet eivät odottaneet toista käskyä, vaan irroittivat

nuo kaksi hevosta, jotka olivat portilla odottamassa, hyppäsivät

selkään, iskivät kannuksensa niiden kylkiin ja kiitivät huimaavassa

nelisessä matkoihinsa.

-- Tiedätkö kuinka Athokselle mahtoi käydä? kysyi d'Artagnan

Planchet'ilta mennessä.

-- Ah! herrani, sanoi Planchet, minä näin hänen iskevän kaksi kumoon ja

minusta näytti lasioven lävitse ikäänkuin hän olisi ruvennut miekkasille

toisten kahden kanssa.

-- Uljas Athos! mutisi d'Artagnan. Ja kun täytyi hänet jättää! Mutta

kukas tiesi, eikö sama ole tarjona meillä parin askeleen päässä tästä.

Eteenpäin, Planchet, eteenpäin, sinä olet urhoollinen poika.

-- Johan sen teille sanoin, herra, vastasi Planchet, että pikardilaisia

tulee vasta vähitellen tuntemaan; muutoin, minä olen nyt kotipaikoillani

ja se minua innostaa.

Ja kannustaen hevosiansa niinpaljon kuin suinkin jaksoivat, tulivat he

Saint-Omer'iin yhtä puhkua. Saint-Omerissa puhalluttivat he hevosiansa

ohjakset kädessä, ikävien kohtausten pelossa, ja haukkasivat kadulla

seisten palasen ruokaa, jonka jälkeen he lähtivät.

Sata askelta Calais'in kaupungin portista d'Artagnan'in hevonen sortui,

eikä hän saanut sitä millään keinoin enää nousemaan jaloilleen, veri

purskui sen sieramista ja silmistä; Planchet'in hevonen kyllä oli vielä

jälellä, mutta se oli pysähtynyt, eikä hän saanut sitä millään keinoin

liikkeelle.

Onneksi, niinkuin jo sanoimme, olivat he vaan sadan askelen päässä

kaupungin portista; he jättivät hevosensa maantielle ja riensivät

portille. Planchet osoitti isännällensä erästä herraa, joka kulki

palvelijansa kanssa ja oli vaan jonkun viisikymmentä askelta heidän

edellänsä.

He lähestyivät nopeasti tuota herraa, jolla näytti olevan kova kiire.

Hänen saappansa olivat aivan pölyn peitossa ja hän tiedusteli, eikö heti

paikalla voisi päästä Englantiin.

-- Ei mikään ole sen helpompaa, vastasi purrenkuljettaja, valmiina

matkaan; mutta tänä aamuna on tullut käsky, ett'ei saa ketään laskea

menemään ylitse ilman herra kardinaalin lupakirjaa.

-- Minulla on se lupakirja, sanoi herra vetäen taskustaan paperin, tässä

se on.

-- Näyttäkää se satamapäällikölle, sanoi pursimies, ja antakaa sitten

minulle.

-- Missä on satamapäällikkö?

-- Hän on maatilallansa.

-- Missä on hänen maatilansa?

-- Neljännespenikulman päässä kaupungista, malttakaas, täältä voitte sen

nähdä: tuolla pienen kukkulan juurella tuo liuskakattoinen rakennus.

-- Hyv' on! sanoi herra.

Ja lakeijansa seuraamana lähti hän satamapäällikön taloa kohden.

D'Artagnan ja Planchet seurasivat heitä viiden sadan askeleen päässä.

Mutta päästyään kaupungista joudutti d'Artagnan kulkuansa ja tapasi

herran juuri kun hän saapui muutamaan pieneen metsikköön.

-- Herra, sanoi hänelle d'Artagnan, teillä näyttää, olevan kovin kiire?

-- Kiireempää ei voi olla, kuin minulla.

-- Ikävä kyllä, sanoi d'Artagnan, sillä kun minullakin on sangen kiire,

tahtoisin pyytää teitä tekemään minulle erään palveluksen.

-- Minkä?

-- Antamaan minun päästä yli ensimäiseksi.

-- Mahdotonta, sanoi herra, minä olen matkustanut kuusikymmentä

peninkulmaa neljässäviidettä tunnissa ja minun täytyy olla huomenna

kello kahdentoista aikaan Lontoossa.

-- Minä olen kulkenut yhtäpitkän matkan neljässäkymmenessä tunnissa ja

minun täytyy olla huomenna kello kymmenen aikaan Lontoossa.

-- Sangen ikävää, herrani, mutta minä olen tullut ennemmin, enkä tahdo

kulkea yli jälemmin.

-- Sangen ikävää, herrani, minä olen tullut jälemmin ja tahdon mennä yli

ennemmin.

-- Kuninkaan asioissa! sanoi herra.

-- Omissa asioissani! sanoi d'Artagnan.

-- Te haette tässä huonoa riitaa, minun nähdäkseni.

-- Mitäs peijakasta sen pitäisi olla?

-- Mitä te tahdotte?

-- Haluatteko sitä tietää?

-- Haluan kaiketi.

-- No niin! minä tahdon sen lupakirjan, joka on teidän huostassanne,

sillä minulla ei semmoista ole ja minä kaiken mokomin sen tarvitsen.

-- Te laskette leikkiä, arvatenkin.

-- En koskaan leikkiä laske.

-- Antakaa minun mennä.

-- Ette saa mennä.

-- Uljas nuori mies, minä lyön teiltä pään halki. Hohoi, Lubin!

pistoolini!

-- Planchet, sanoi d'Artagnan, ota huostaasi palvelija, minä otan

herran.

Planchet uljastuneena ensimäisestä urostyöstänsä, hyppäsi Lubinin

niskaan ja ollen sangen väkevä, heitti hän hänet tantereesen ja painoi

polvensa hänen rintaansa vasten.

-- Suorittakaa tehtävänne herra, sanoi Planchet, minä olen jo

suorittanut.

Sen nähtyänsä herra veti miekkansa ja ryntäsi d'Artagnan'ia kohden;

mutta hän sai kovan palan purtavaksensa.

Kolmessa sekunnissa d'Artagnan pisti häntä miekallansa kolme kertaa,

kullakin kerralla sanoen:

-- Yksi Athoksen edestä, yksi Porthoksen edestä, yksi Aramiksen edestä.

Kolmannella pistolla herra kaatui könttänä maahan, d'Artagnan luuli

hänen kuolleen tai ainakin menneen tainnuksiin, ja lähestyi häntä

ottaaksensa häneltä lupakirjan; mutta juuri kun hän ojensi kättänsä,

kaivaaksensa paperin esiin hänen taskustansa, sysäsi haavoitettu, joka

ei ollut heittänyt miekkaa kädestään, piston hänen rintaansa sanoen:

-- Yksi omasta edestänne.

-- Ja yksi omasta edestäni! paras viimeiseksi! huudahti d'Artagnan

vimmastuneena, seivästäen hänet neljännellä pistolla vatsan lävitse

maahan.

Tällä kertaa herra sulki silmänsä ja pyörtyi.

D'Artagnan pisti kätensä siihen taskuun, johon hän oli nähnyt hänen

pistävän lupakirjan ja otti sen. Se oli annettu kreivi de Wardes'in

nimelle.

Heitettyään viimeisen silmäyksen kauniisen nuoreen mieheen, joka tuskin

oli viidenkolmatta vanha ja joka jäi nyt siihen makaamaan tunnotonna,

ehkäpä kuolleena, huokasi hän ajatellessaan tuota outoa kohtaloa, joka

ajaa ihmisiä hävittämään toinen toistansa, ihmisten edestä, jotka ovat

heille ventovieraita ja jotka usein eivät tiedä heitä olevan

olemassakaan.

Mutta näistä mietteistä herätti hänet Lubin, joka rupesi kirkumaan ja

huutamaan voimiensa takaa apua.

Planchet tarttui hänen kurkkuunsa ja puristi sitä kaikin voiminsa.

-- Herra, sanoi hän, niinkauvan kuin minä pitelen tästä kiini, on hän

huutamatta, siitä olen varma; mutta niinkohta kuin lasken irti, rupeaa

hän huutamaan paikalla. Minä tunnen hänet normantilaiseksi, ja

normantilaiset ovat itsepintaisia.

Ja todella, vaikka hänen kurkkunsa oli niin kovissa puristuksissa,

koetti hän sittenkin huutaa.

-- Odotahan! sanoi d'Artagnan, ja ottaen nenäliinansa kapuloitsi hän

Lubin'in suun.

-- Ja nyt, sanoi Planchet, sitokaamme hänet puuhun kiini.

Se toimitettiin huolellisesti, ja kreivi de Wardes hinattiin

palvelijansa viereen; ja kun jo alkoi ilta pimetä ja kytketty ja

haavoitettu olivat joitakuita askelia tiestä metsässä, oli

silminnähtävää, että heidän täytyi jäädä sinne huomiseen asti.

-- Ja nyt, sanoi d'Artagnan, satamapäällikön luokse!

-- Mutta te olette haavoitettu, minun nähdäkseni, sanoi Planchet.

-- Ei se mitään tee, pitäkäämme nyt vaan huoli tärkeämmistä, ja kun

niistä on päästy, palatkaamme sitten haavaan, joka ei näytäkkään kovin

vaaralliselta.

Ja molemmat lähtivät nyt pitkin askelin kulkemaan arvoisan

satamapäällikön taloa kohden.

Ilmoitettiin herra kreivi de Wardes.

D'Artagnan saatettiin sisään.

-- Onko teillä kardinaalin allekirjoittama lupakirja? kysyi

satamapäällikkö.

-- On, herra, vastasi d'Artagnan, tässä se on.

-- Jahah, se on säntillään ja suosittaa hyvin, sanoi satamapäällikkö.

-- Tietysti, vastasi d'Artagnan, sillä minä olen hänen uskollisimpiansa.

-- Hänen ylhäisyytensä näkyy tahtovan estää jotakin pääsemästä

Englantiin.

-- Niin, erästä d'Artagnan'ia, béarnelaista aatelismiestä, joka on

lähtenyt Pariisista kolmen ystävänsä kanssa aikomuksessa päästä

Lontoosen.

-- Tunnetteko häntä persoonallisesti; kysyi satamapäällikkö.

-- Ketä?

-- Sitä d'Artagnan'ia.

-- Mainiosti.

-- Sanokaapa minkä näköinen hän on?

-- Se on helposti tehty.

Ja nyt d'Artagnan antoi seikkaperäisen kuvauksen kreivi de Wardes'ista.

-- Onko hänellä ketään seurassa? kysyi satamapäällikkö.

-- On, Lubin-niminen palvelija.

-- Heitäpä täytyy pitää silmällä ja jos heidät saadaan käsiin, voi Hänen

ylhäisyytensä olla huoleti, heidät toimitetaan takaisin Pariisiin

hyvästi vartioituina.

-- Kun niin teette, herra päällikkö, sanoi d'Artagnan, niin teette

suuren palveluksen kardinaalille.

-- Tapaatteko häntä palattuanne, herra kreivi?

-- Aivan varmaan.

-- Sanokaa hänelle, minä pyydän, että minä olen hänen nöyrin

palvelijansa.

-- Sitä en suinkaan jätä tekemättä.

-- Ja iloisena tuosta vakuutuksesta satamapäällikkö tarkasti passin ja

jätti sen takaisin d'Artagnan'ille.

D'Artagnan ei menettänyt aikaa turhiin kohteliaisuuksiin, vaan heitti

jäähyväiset satamapäälliköltä, kiitti häntä ja poistui.

Kun he kerta olivat ulkona, hän ja Planchet lähtivät menemään ja tehden

pitkän kierroksen välttivät metsän ja palasivat kaupunkiin toisesta

portista.

Pursi oli valmiina lähtemään, kuljettaja odotti satamassa.

-- Mitäs nyt? sanoi hän havaitessaan d'Artagnan'in.

-- Tässä on näytetty passini, sanoi hän.

-- Entäs se toinen herra?

-- Hän ei lähde tänäpäivänä, sanoi d'Artagnan, mutta olkaa huoleti, minä

maksan meidän kumpaisenkin yliviennin.

-- Siinä tapauksessa lähtekäämme, sanoi kuljettaja.

-- Lähdetään vaan! myönsi d'Artagnan.

Ja hän astui Planchet'in kanssa venheesen; viiden minuutin perästä

olivat he purressa.

Se olikin hyvään aikaan, sillä jouduttua puoli peninkulmaa merelle,

d'Artagnan huomasi tulen leimauksen ja kuuli pamauksen.

Se oli kanuunan laukaus, joka ilmoitti sataman suljetuksi.

Nyt oli aika ruveta haavaa hoitelemaan; onneksi, niinkuin d'Artagnan oli

arvannut, ei haava ollut vaarallisimpia: miekan kärki oli osunut

kylkiluuhun ja liuskahtanut pitkin luuta; siihen lisäksi paita oli

takertunut haavaan, niin että tuskin monta pisaraa oli verta vuotanut.

D'Artagnan oli aivan uupunut väsymyksestä; hänelle levitettiin patja

kannelle, hän heittäysi siihen pitkälleen ja nukkui.

Huomisaamuna päivän koitteessa olivat he kolmen tai neljän penikulman

päässä Englannin rannikosta; tuuli oli ollut heikko ja matka oli mennyt

hitaasti.

Kello kymmenen aikaan laski pursi ankkuriin Doverin satamassa.

Kello puoli yksitoista astui d'Artagnan jalkansa Englannin maalle ja

huudahti:

-- Vihdoin olen täällä!

Mutta siinä ei ollut kaikki: hänen täytyi päästä Lontoosen. Englannissa

oli kyytilaitos varsin hyvässä kunnossa. D'Artagnan ja Planchet ottivat

molemmat kuriirihevosen ja kyyditsijä ratsasti heidän edellänsä;

neljässä tunnissa saapuivat he pääkaupungin portille. D'Artagnan ei

tuntenut Lontoota, eikä osannut sanaakaan englanninkieltä; mutta hän

kirjoitti Buckingham'in nimen paperilapulle ja jokainen osoitti nyt

hänelle herttuan hotellia.

Herttua oli metsästämässä Windsor'issa kuninkaan kanssa.

D'Artagnan kysyi herttuan kamaripalvelijaa, joka puhui selvästi ranskaa,

koska hän oli seurannut isäntäänsä kaikilla hänen matkoillaan; hän sanoi

palvelijalle tulleensa Pariisista elämää ja kuolemaa koskevan asian

vuoksi ja tarvitsevansa kaikin mokomin saada heti paikalla puhutella

hänen isäntäänsä.

Suoruus, jolla d'Artagnan asiansa puhui, voitti puolellensa Patrice'n,

-- se oli ministerin kamaripalvelijan nimi. Hän antoi satuloida kaksi

hevosta ja lähti saattamaan nuorta henkivartijaa perille. Mitä

Planchet'iin tulee, hänet oli laskettu alas hevosensa selästä jäykkänä

kuin seiväs: poikaraukan voimat olivat tykkänään lopussa; d'Artagnan

sitä vastoin näytti olevan raudasta.

Tultiin linnalle, ja tiedusteltiin siellä; kuningas ja Buckingham olivat

lintujahdilla parin kolmen peninkulman[4] päässä olevilla lammikoilla.

Kahdessakymmenessä minuutissa oltiin osoitetulla paikalla. Kohta kuuli

Patrice isäntänsä äänen, kun hän kutsui jahtihaukkaansa.

-- Ken minun on ilmoittaminen mylord herttualle? kysyi Patrice.

-- Se nuori mies, joka eräänä iltana hieroi hänen kanssaan tappelua

Pont-Neuf'in sillalla Samaritaine'n edustalla.

-- Kummallinen suositus!

-- Saatte nähdä, että se kelpaa missä toinenkin.

Patrice kannusti hevosensa neliseen, saapui herttuan luokse ja ilmoitti

niillä sanoilla, jotka vast'ikään kerroimme, lähettilään odottavan

häntä.

Buckingham'in mieleen johtui heti d'Artagnan, ja epäillen tapahtuneen

Ranskassa jotakin, josta hänelle tahdottiin ilmoittaa, hänellä ei ollut

aikaa kysyä muuta kuin missä sanomain tuoja oli; ja tuntiessaan jo

kaukaa henkivartijan univormun, kannusti hän hevosensa neliseen ja tuli

oikopäätä d'Artagnan'in luokse. Patrice pysähtyi arkatuntoisuudesta

kauvemmaksi.

-- Ei suinkaan liene mitään onnettomuutta tapahtunut kuningattarelle?

huudahti Buckingham, vuodattaen kaiken ajatuksensa ja kaiken rakkautensa

tuossa kysymyksessä.

-- Sitä en luule; vaan minä luulen hänen häilyvän suuressa vaarassa,

josta ainoastaan Teidän herttuallinen ylhäisyytenne voipi hänet

pelastaa.

-- Minäkö? huudahti Buckingham. Mitä! olisinko niin onnellinen, että

millään tavoin voisin olla hänelle avuksi! Puhukaa, puhukaa!

-- Ottakaa tämä kirje, sanoi d'Artagnan.

-- Tämä kirje! keltä tämä tulee?

-- Hänen Majesteetiltansa kuningattarelta, luullakseni.

-- Kuningattarelta! sanoi Buckingham vaaleten niin että d'Artagnan luuli

hänen tulleen pahoinvointiseksi.

Hän mursi sinetin auki.

-- Mikä repeämä tuossa on? sanoi hän osoittaen d'Artagnan'ille erästä

paikkaa josta paperi oli puhki.

-- Ahaa! sanoi d'Artagnan, tuota en huomannutkaan; kreivi de Wardes'in

miekka se tuon teki silloinkuin hän minua rintaan pisti.

-- Oletteko haavoitettu? kysyi Buckingham kirjettä avatessaan.

-- Oh! ei se ole muuta kuin naarmu vaan, sanoi d'Artagnan.

-- Taivasten tekijä! mitä minä lu'in! Patrice, jää tähän, tai paremmin,

mene hakemaan käsiin kuningas, mistä hänen vaan löydät, ja sano Hänen

Majesteetillensa, että minä pyydän nöyrimmästi häneltä anteeksi, vaan

eräs mitä tärkein asia vaatii minua Lontoosen. Tulkaa, herra, tulkaa.

Ja molemmat ratsastivat huimassa nelisessä pääkaupunkiin.