Retken suunnitelma.
D'Artagnan meni oikopäätä herra de Tréville'n luokse. Hän arvasi kyllä,
että kardinaali muutamissa minuuteissa saisi asiasta tiedon tuon kirotun
tuntemattoman kautta, joka näkyi olevan hänen kätyrinsä, ja ett'ei siis
ollut yhtäkään hetkeä kadotettavana.
Nuoren miehen sydän tulvehti ilosta. Seikkailu, jossa hän samalla kertaa
saattoi ansaita kunniaa ja rahaa, oli ensi rohkaistukseksi toimittanut
hänet naisen yhteyteen jota hän jumaloitsi. Tuo sattuma tuotti hänelle
siis jo melkein ensi hetkessä enemmän kuin hän olisi uskaltanut
onnettarilta pyytääkkään.
Herra de Tréville oli vierashuoneessaan ottamassa puheillensa noita
tavallisia aateliskäypäläisiä. D'Artagnan, jota pidettiin melkein kuin
perheen jäsenenä, meni suoraan sisähuoneesen ja käski ilmoittaa, että
hän oli odottamassa erään tärkeän asian vuoksi.
Tuskin viittä minuuttia oli d'Artagnan siellä ollut, kun herra de
Tréville astui sisään. Ensi silmäluonnista ja siitä ilosta, joka
kuvautui d'Artagnan'in kasvoilla, havaitsi tuo kunnon kapteeni että
jotakin uutta oli todella tapahtunut.
Pitkin matkaa tullessaan oli d'Artagnan tutkistellut itseltänsä,
uskoisikko hän asiansa herra de Tréville'lle vai pyytäisikkö hän häneltä
vaan avonaista valtakirjaa erään salaisen asian toimittamiseen. Mutta
herra de Tréville oli aina ollut niin erinomaisen ystävällinen hänelle,
aina niin peräti harras kuninkaan ja kuningattaren palvelija, oli aina
niin sydämmen pohjasta vihannut kardinaalia, että nuorimies päätti
ilmoittaa hänelle kaikki.
-- Olette pyytäneet saadaksenne puhutella minua, nuori ystäväni? sanoi
herra de Tréville.
-- Niin, herra, sanoi d'Artagnan, ja minä toivon teidän antavan minulle
anteeksi, että tulin häiritsemään teitä, kun saatte kuulla, mikä tärkeä
asia on kysymyksessä.
-- Sanokaa siis, minä kuuntelen.
-- Kysymys ei ole sen vähemmästä, sanoi d'Artagnan, hiljentäen
puhettansa, kuin kuningattaren kunniasta ehkäpä hengestäkin.
-- Mitä sanotte? kysyi herra de Tréville, silmäillen ympärillensä,
nähdäksensä olivatko he aivan yksinään, ja kääntäen sitten katseensa
d'Artagnan'ia kohden.
-- Sanon, herra, että sattumus on saattanut minun valtaani erään
salaisuuden...
-- Jonka te säilytätte omananne, toivoakseni, henkenne kautta.
-- Vaan joka minun täytyy uskoa kumminkin teille, herra, sillä yksin te
voitte auttaa minua siinä toimessa, jonka Hänen Majesteettinsa
kuningatar on antanut täyttääkseni.
-- Onko salaisuus teidän?
-- Ei, herra, se on kuningattaren.
-- Onko Hänen Majesteettinsa valtuuttanut teidät uskomaan sen minulle?
-- Ei, herra, päinvastoin on minut velvoitettu syvimpään vaitioloon.
-- Miksikä siis olette aikeessa uskoa sen minulle?
-- Sentähden että, se minun täytyy sanoa, ilman teitä en voi mitään ja
pelkään teidän kieltävän minulta sen suosion, jota aion teiltä pyytää,
ell'ette tiedä missä tarkoituksessa sitä pyydän.
-- Pitäkää salaisuus omananne, nuori mies, ja sanokaa, mitä te haluatte.
-- Minä haluan teidän hankkimaan minulle herra Desessart'ilta
viidentoista päivän loman.
-- Milloin?
-- Jo tänä yönä.
-- Lähdettekö Pariisista?
-- Lähden asialle.
-- Voitteko minulle sanoa minne?
-- Lontoosen.
-- Kuka siitä hyötyisi, ell'ette saavuttaisi tarkoitustanne?
-- Kardinaali, uskoakseni, antaisi koko maailman, jos hän voisi estää
minut onnistumasta.
-- Ja yksinkö lähdette?
-- Yksin.
-- Siinä tapauksessa, elkää matkustako Bondy'n kautta; minä sanon teille
sen, minä, ja vahvistan sen Tréville'n kunniasanalla.
-- Kuinka niin?
-- Teidät surmataan.
-- Silloin kuolen velvollisuuttani täyttäessäni.
-- Mutta toimitettavanne jää kesken-eräisiksi.
-- Se on totta, sanoi d'Artagnan.
-- Uskokaa minua, jatkoi Tréville, tuommoisiin yrityksiin tarvitaan
neljä miestä, jos mieli yhden päästä perille.
-- Ah, te olette oikeassa, herra, myönsi d'Artagnan; mutta te tunnette
Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen ja tiedätte itse, voinko saada heidät
mukaani.
-- Ilmanko uskomatta heille tuota salaisuutta, jota minä en tahtonut
tietää?
-- Me olemme vannoneet ikipäiviksi toinen toisillemme sokean
luottamuksen ja kaikki koetukset kestävän ystävyyden; muutoin, te
voisitte sanoa heille luottavanne minuun täydellisesti, eivätkä kaiketi
he ole heikompi-uskoisia kuin te.
-- Minä voin lähettää heille viidentoista päivän lomaluvan, siinä
kaikki: Athokselle, jota hänen haavansa yhä vaivaa, mennäkseen Forges'in
kylpylähteille; Porthokselle ja Aramikselle, saadaksensa seurata
ystäväänsä, josta he eivät tahdo luopua, hänen ollessaan noin
vaivanalaisessa tilassa. Heidän lupakirjainsa lähettäminen on oleva
minun puoleltani vakuutena siihen, että valtuutan heidät matkalle.
-- Kiitos, herra, te olette satakertaisesti hyvä.
-- Menkää tapaamaan heitä heti paikalla ja pantakoon kaikki toimeen jo
tänä yönä. Ah! mutta kirjoittakaapa ensin herra Desessarts'ille menevä
anomuksenne. Ehkä on teillä vakoojia kantapäillänne ja tämä teidän
käyntinne, joka siinä tapauksessa on jo kardinaalin tiedossa, saa sillä
tavoin selityksensä.
D'Artagnan kirjoitti anomuskirjansa ja herra de Tréville, ottaen sen
käsiinsä, vakuutti, että ennen kello kahta, jälkeen puolen yön, neljä
lupakirjaa oli asianomaisten matkamiesten kotona.
-- Tehkää hyvin ja lähettäkää minun lupakirjani Athoksen luokse, sanoi
d'Artagnan. Minä pelkään, että kotiin palatessani siellä saattaisi
kohdata ikävyyksiä.
-- Olkaa huoleti. Hyvästi, onnea matkalle! Malttakaas vielä! sanoi herra
de Tréville kutsuen hänet takaisin.
D'Artagnan palasi.
-- Onkos teillä rahaa?
D'Artagnan helisti pussia, joka oli hänen taskussansa.
-- Kylliksikö? kysyi herra de Tréville.
-- Kolme sataa pistole'a.
-- Hyvä on, sillä matkustaa vaikka maailman loppuun; saatte nyt mennä.
D'Artagnan jätti hyvästi herra de Tréville'lle, joka ojensi hänelle
kätensä; d'Artagnan puristi sitä kiitollisuuden sekaisella
kunnioituksella. Pariisiin tulemisestansa saakka ei hän voinut muuta
kuin ylistää tuota oivallista miestä, joka oli aina niin arvokas,
rehellinen ja suuri.
Ensiksi meni hän Aramiksen luokse; hän ei ollut käynyt tuon ystävänsä
luona sen omituisen illan perästä, jolloin hän oli seurannut rouva
Bonacieux'iä. Vielä enemmän: hän oli tuskin nähnytkään tuota nuorta
muskettisoturia ja milloin oli nähnyt, oli hän ollut huomaavinansa hänen
kasvoillansa syvän surumielisyyden merkkejä.
Sinäkin iltana Aramis valvoi synkkänä ja uinailevana; d'Artagnan kyseli
häneltä syytä tuohon syvään alakuloisuuteen; Aramis teki syyksi, että
muka kahdeksastoista luku pyhän Augustinon kirjassa oli hänen
selitettävä, ja tuo selitys oli kirjoitettava latinaksi ja sen piti olla
valmis jo tulevaksi viikoksi -- siinä asia, joka niin paljon häntä
ajattelutti.
Kun molemmat ystävykset olivat hetkisen aikaa puhelleet, tuli herra de
Tréville'n palvelija sisään ja toi suljetun kirjeen.
-- Mitä siinä? kysyi Aramis.
-- Lomalupa, jota herra on pyytänyt, vastasi lakeija.
-- En minä mitään lomalupaa ole pyytänyt.
-- Ole vaiti ja ota vastaan, sanoi d'Artagnan. Ja te, ystäväni, tässä
puoli pistole'a vaivoistanne; sanokaa herra de Tréville'lle, että herra
Aramis kiittää häntä nöyrimmästi. Saatte mennä.
Lakeija kumarsi maahan asti ja meni.
-- Mitä tämä tietää? kysyi Aramis.
-- Ota nyt mukaasi mitä arvelet tarvitsevasi viidentoista päivän
matkalla ja seuraa minua.
-- Mutta minä en voi lähteä tällä haavaa Pariisista, tietämättä...
Aramis seisahtui.
-- Minne hän on joutunut, eikö niin? jatkoi d'Artagnan.
-- Kuka? kysyi Aramis.
-- Se nainen, joka oli täällä, nainen, jolla oli kirjailtu nenäliina.
-- Ken sinulle on sanonut, että täällä on ollut nainen? kysyi Aramis
kalpeana kuin kuolema.
-- Minä näin hänet.
-- Ja tiedät ken hän on?
-- Ainakin luulen tietäväni.
-- Kuuleppas, sanoi Aramis, koska tiedät niin paljon, tiedätkö myöskin
minne tuo nainen on joutunut?
-- Minä arvelen hänen palanneen Tours'iin.
-- Tours'iin? niin, kaiketi se niin on; sinä tunnet hänet. Mutta kuinka
hän on palannut Tours'iin, sanomatta minulle mitään?
-- Hän on pelännyt joutuvansa kiini.
-- Miksi hän ei ole minulle kirjoittanut.
-- Siksi, että hän on pelännyt saattavansa sinut vaaraan.
-- D'Artagnan, sinä annat minulle elämäni takaisin! huudahti Aramis.
Luulin itseni hyljätyksi, petetyksi. Olin niin onnellinen saadessani
hänet taas nähdä! En voinut uskoa, että hän panisi vapautensa vaaraan
minun tähteni, ja kumminkin, minkä vuoksi oli hän palannut Pariisiin?
-- Saman asian vuoksi, joka meidät tällä hetkellä käskee lähtemään
Lontoosen.
-- Mikä asia se on? kysyi Aramis.
-- Sen saat kerta maailmassa tietää, Aramis; mutta tällä erää täytyy
minun olla yhtä salaperäinen kuin tuo _tohtorin sisarentytär_.
Aramis hymyili, sillä hänelle muistui tuosta mieleen se tarina, jonka
hän eräänä iltana oli ystävillensä kertonut.
-- No niin, koska hän on lähtenyt Pariisista ja sinä, d'Artagnan, olet
varma asiasta, ei minua enää mikään kiinitä täällä, ja olen siis valmis
sinua seuraamaan. Minne sinä sanot meidän lähtevän?...
-- Athoksen luokse ensinkin, ja jos tahdot tulla niin tule pian, sillä
me olemme jo paljon hukanneet aikaa. Mutta kesken puheen, sano
Bazin'ille myös.
-- Tuleeko Bazin myös? kysyi Aramis.
-- Ehkäpä. Kaikessa tapauksessa on hyvä että hän seuraa meitä ainakin
Athoksen luokse nyt.
Aramis kutsui Bazin'in puheillensa, ja käskettyänsä hänen tulla
tapaamaan häntä Athoksen luota, lausui hän: menkäämme nyt! jolloin hän
otti vaippansa, miekkansa ja kolme pistooliansa, avattuaan turhaan
kolmea neljää laatikkoa, katsoaksensa olisiko minne sattunut eksymään
joku rahan nimellinen. Mutta kun hän oli havainnut kaikki hakemiset
tarpeettomiksi, seurasi hän d'Artagnan'ia, mietiskellen itsekseen,
kuinka tuo henkivartijakokelas saattoi tietää yhtä hyvin kuin hän, kuka
tuo nuori nainen oli, jolle hän oli luovuttanut asuntonsa, ja paremmin
kuin hän, minne sama nuori nainen oli joutunut.
Vasta ulos tullessa Aramis laski kätensä d'Artagnan'in käsivarteen,
silmäsi häntä terävästi ja virkkoi:
-- Ethän kai liene puhunut kellenkään tuosta naisesta?
-- En kellenkään koko maailmassa.
-- Et edes Athokselle ja Porthokselle?
-- En ole heillekään hiiskahtanut sanaakaan.
-- Hyvä.
Ja levollisena tuosta tärkeästä kohdasta Aramis jatkoi matkaansa
d'Artagnan'in kanssa, ja saapuivat molemmat tuota pikaa Athoksen luokse.
He tapasivat hänet lupakirja kädessä ja herra de Tréville'n kirje
toisessa.
-- Voitteko selittää minulle mitä tietää tämä lupakirja ja tämä kirje,
jotka juuri sain käsiini? kysyi Athos hämmästyksissään.
"Paras Athos! Minä tahdon mielelläni, koska teidän terveytenne
välttämättömästi vaatii, suoda teille lepoa viideksitoista päiväksi.
Menkää siis Forges'in kylpylähteille eli minne vaan haluatte ja
laittakaa että pian palaatte entisellenne.