Rakastaja ja puoliso.
-- Ah, rouva, sanoi d'Artagnan, tullen sisään ovesta, jonka nuori vaimo
oli avannut, sallikaa minun sanoa teille, teillä on kurjamainen puoliso.
-- Te olette siis kuulleet keskustelumme? kysyi vilkkaasti rouva
Bonacieux silmäten d'Artagnan'ia levottomasti.
-- Kaikki tyynni.
-- Mutta, Jumalani, millä tavoin?
-- Keinolla, jonka minä tunnen, ja jolla kuulin myöskin koko sen vielä
vilkkaamman keskustelun, mikä teillä oli kardinaalin kätyrien kanssa.
-- Ja mitä ymmärsitte keskustelustamme?
-- Tuhannen seikkaa: ensinkin, että puolisonne on heittiö ja tyhmä
pöllö, hyväksi onneksi; sitten, että te olette pulassa, joka on minulle
kovin iloista, koska se antaa minulle tilaisuuden tarjota teille
palvelustani, ja Jumala tietää, että menisin vaikka tuleen teidän
edestänne; vihdoin, että kuningatar tarvitsee urhoollista, älykästä ja
uskollista miestä lähtemään hänen asiallensa Lontoosen. Minulla on
ainakin kaksi noista ominaisuuksista, ja tässä olen käytettävänänne.
Rouva Bonacieux ei vastannut mitään, mutta hänen sydämensä sykki ilosta
ja salainen toivo loisti hänen silmistänsä.
-- Ja mitä vakuutta voitte tarjota minulle, kysyi hän, jos suostun
uskomaan teille sen toimen?
-- Rakkauteni teitä kohtaan. Kas niin, sanokaa, käskekää: mitä on
tekeminen?
-- Jumalani, Jumalani! sopersi nuori vaimo, pitääkö minun uskoa teille
semmoinen salaisuus, herra? Tehän olette melkein lapsi!
-- No niin, minä näen, että jonkun on tarvis mennä vastuusen minun
puolestani.
-- Minä tunnustan, että se minua kovin rauhoittaisi.
-- Tunnetteko Athosta?
-- En.
-- Porthosta?
-- En.
-- Aramista?
-- En. Ketä ovat ne herrat?
-- Kuninkaan muskettisotureita. Tunnetteko herra de Tréville'ä, heidän
kapteeniansa?
-- Kyllä minä hänet tunnen, en persoonallisesti, vaan olen useamman
kerran kuullut hänestä sanottavan kuningattarelle, että hän on
urhoollinen ja rehellinen mies.
-- Ettehän pelkää hänen pettävän teitä kardinaalille, ettehän?
-- Oh, en millään muotoa.
-- No niin! ilmoittakaa hänelle salaisuutenne ja kysykää häneltä,
olkoonpa asia kuinka tärkeä, kallisarvoinen, tai hirvittävä tahansa,
voitteko uskoa sen minun haltuuni.
-- Mutta tuo salaisuus ei ole minun, enkä siis voi uskoa sitä
kellenkään.
-- Uskoittehan sen herra Bonacieux'illekin, sanoi d'Artagnan harmissaan.
-- Aivan samoin kuin uskoo kirjeen onttoon puuhun, kyyhkyn siiville tai
koiran kaulaan.
-- Vaan näettehän, että minä rakastan teitä.
-- Kyllähän sanotte niin.
-- Minä olen luotettava mies!
-- Sen uskon.
-- Ja rohkea.
-- Oh! siitä olen varma.
-- Siis, pankaa minut koetukselle.
Rouva Bonacieux katsoi nuoreen mieheen viimeisen epäilyksen pidättämänä.
Mutta tuon miehen silmissä paloi sellainen tuli, hänen äänensä oli niin
vakuuttava, että hän tunsi itsensä aivankuin vedetyksi häneen
luottautumaan. Muutoin, hän oli sellaisessa tilassa, jossa täytyy
uskaltaa kaikki, menköön syteen tai saveen. Kuningatar oli yhtä paljo
vaarassa joutua hukkaan liiallisen varovaisuuden kuin liiallisen
luottamisen kautta. Siihen lisäksi, tunnustakaamme se, vastoin
tahtoansakin tunsi hän tuota nuorta suojelijaansa kohtaan semmoista,
mikä käski hänen puhumaan hänelle kaikki.
-- Kuulkaa siis, sanoi hän, minä luotan teidän vakuutuksiinne ja annan
mukaa. Mutta minä vannon teille Jumalan edessä, joka meitä kuulee, että
jos te petätte minut ja jos viholliseni antavat minulle anteeksi, minä
surmaan itseni, ja syytän teitä kuolemastani.
-- Ja minä, sen vannon Jumalan edessä, rouvani, sanoi d'Artagnan, että
jos joudun kiini sitä tointa täyttäessäni, jonka minulle annatte
tehtäväksi, minä kuolen, ennenkuin teen tai sanon mitään, joka saattaisi
ketään vaaraan.
Siiloin nuori vaimo uskoi hänelle tuon kirjoituksen salaisuuden, jonka
hän jo puolittain tunsi kohtauksesta La Samaritaine'n edustalla.
Tämä oli heidän molemminpuolinen rakkaudentunnustuksensa.
D'Artagnan loisti ilosta ja ylpeydestä. Tuo salaisuus, joka nyt oli
hänen omanansa, tuo vaimo, jota hän rakasti, luottamus ja rakkaus, nuo
kaikki tekivät hänestä jättiläisen.
-- Minä lähden, sanoi hän, ja minä lähden paikalla.
-- Kuinka! te lähdette! huudahti rouva Bonacieux; entäs rykmenttinne,
kapteeninne!
-- Sieluni kautta, kaiken tuon olisin unhottanut, rakas Constance! niin
todellakin, minun täytyy saada loma.
-- Vielä sekin este, mutisi rouva Bonacieux suruisesti.
-- Oh! huudahti d'Artagnan mietittyänsä, sen minä saan poistetuksi,
olkaa huoleti.
-- Millä tavoin?
-- Minä menen vielä tänä iltana herra de Tréville'n luokse ja pyydän
hänen hankkimaan minulle loman langoltansa herra Desessarts'ilta.
-- Mutta vielä toinen asia.
-- Mikä? kysyi d'Artagnan, nähden rouva Bonacieux'in jatkavan
epäilyksiänsä.
-- Teillä ei taida olla rahaa?
-- Taida on liikaa, sanoi d'Artagnan hymyillen.
-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Bonacieux avaten erään laatikon ja
vetäen sieltä esille saman pussin, jota hänen miehensä puoli tuntia
takaperin oli hyväillen taputellut, ottakaa tämä pussi.
-- Kardinaalin pussi! huudahti d'Artagnan rähähtäen nauramaan, hän näet,
niinkuin muistetaan, oli irti kiskottujen lattiakivien aukosta kuullut
joka sanan kauppiaan ja hänen vaimonsa keskustelusta.
-- Niin kyllä, kardinaalin pussi, sanoi rouva Bonacieux; te huomaatte
että se on sangen arvokkaan näköinen.
-- Hiisi sentään! huudahti d'Artagnan, onpa kaksi vertaa huvittavampaa,
kun saa pelastaa kuningattaren Hänen ylhäisyytensä rahoilla.
-- Te olette rakastettava ja oivallinen nuori mies, sanoi rouva
Bonacieux. Uskokaa pois, että Hänen Majesteettinsa kuningatar on oleva
kovin kiitollinen.
-- Oh, minä olen jo runsaasti palkittu! huudahti d'Artagnan. Minä
rakastan teitä, te sallitte minun sanoa sen teille; siinä on jo enemmän
onnellisuutta kuin uskalsin toivoa.
-- Hiljaa! sanoi rouva Bonacieux vapisten.
-- Mitä?
-- Kadulla puhutaan.
-- Ääni on...
-- Minun mieheni. Aivan, minä tunnen sen!
D'Artagnan juoksi ovelle ja työnsi sen salpaan.
-- Hän ei ole pääsevä sisään ennenkuin minä olen päässyt ulos, sanoi
hän, ja kun minä olen mennyt, te avaatte hänelle.
-- Mutta minun pitäisi jo myös olla poissa. Entäs tuon rahapussin
katoaminen, kuinkas se selvitetään, jos minä olen täällä?
-- Te olette oikeassa, teidän täytyy myös pois.
-- Mutta kuinka? Hän näkee meidät, jos menemme.
-- Täytyy nousta minun luokseni.
-- Ah! huudahti rouva Bonacieux, te sanotte tuota äänellä, joka minua
peljästyttää.
Rouva Bonacieux lausui nuo sanat kyynelsilmin. D'Artagnan näki
kyyneleen, hän hurmautui, tuli liikutetuksi, ja lankesi polvilleen.
-- Minun luokseni, sanoi hän, siellä olette yhtä hyvässä turvassa kuin
temppelissä, siihen annan kunniasanani.
-- Menkäämme, sanoi rouva Bonacieux, minä luotan teihin, ystävääni.
D'Artagnan veti salvan varovasti auki, ja molemmat, keveinä kuin varjot,
hiipivät sisäoven kautta käytävään, nousivat kuulumattomin askelin ylös
portaita ja menivät d'Artagnan'in kamariin.
Kun he olivat sinne päässeet, salpasi d'Artagnan vakuuden vuoksi oven
sisäpuoleltakin kiini; he lähestyivät molemmat ikkunaa, ja katselivat
ikkunaluukun raosta Bonacieux'iä, joka puheli erään vaippaan
kääriytyneen miehen kanssa.
Nähdessään vaippaan verhouneen miehen, d'Artagnan hypähti ja, vetäisten
miekkansa, riensi ovea kohden.
Se oli Meung'in mies.
-- Mitä aiotte tehdä? huudahti rouva Bonacieux; te saatatte meidät
hukkaan.
-- Mutta minä olen vannonut tappaakseni tuon miehen! sanoi d'Artagnan.
-- Teidän henkenne on tällä hetkellä toisen hallussa eikä siis ole
teidän. Kuningattaren nimessä kiellän minä teitä antautumasta mihinkään
muuhun vaaraan, kuin mikä matkaanne koskee.
-- Ettekö omassa nimessänne mitään käske?
-- Omassa nimessäni myös, sanoi rouva Bonacieux liikutuksissaan, omassa
nimessäni myös pyydän samaa. Mutta malttakaas, minusta näyttää kuin he
puhuisivat minusta.
D'Artagnan lähestyi ikkunaa ja rupesi kuuntelemaan.
Herra Bonacieux aukasi ovensa ja nähden huoneen tyhjäksi palasi hän
vaippamiehen luokse, jonka hän oli hetkiseksi jättänyt yksinään.
-- Hän on mennyt, sanoi hän, hän on palannut Louvreen.
-- Oletteko varma, virkkoi tuntematon, ett'ei hän epäillyt, missä
aikomuksissa te lähditte ulos?
-- Ei hän epäillyt mitään, vastasi Bonacieux itseensä tyytyväisenä; hän
on hyvin herkkäuskoinen nainen.
-- Onkohan henkivartijakokelas kotonaan?
-- En luule; niinkuin näette, on hänen ikkunaluukkunsa kiini, eikä
mitään valoa näy rakojen lävitse.
-- Yhtä hyvin on paras ottaa siitä selvä.
-- Millä tavoin?
-- Mennä kolkuttamaan hänen ovellensa.
-- Menkäämme.
-- Minä kysyn hänen palvelijaltansa.
Bonacieux meni huoneesensa, meni samaa tietä, jota pakolaiset olivat
kulkeneet, nousi d'Artagnan'in porstuaan ja kolkutti.
Ei kukaan vastannut. Porthos oli, näyttääksensä suurellisemmalta,
lainannut siksi iltaa Planchet'in. Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän kyllä
varoi ilmoittamasta millään oloansa.
Sinä hetkenä, jolloin Bonacieux'in sormien lyönnit tuntuivat ovella,
molemmat nuoret tunsivat sydämmensä pamppailevan.
-- Ei siellä ole ketään, sanoi Bonacieux.
-- Ei sillä väliä, menkäämme kumminkin teidän luoksenne, siellä ollaan
paremmassa suojassa kuin tässä portin kynnyksellä.
-- Ah, Jumalani, kuiskutti rouva Bonacieux, nyt emme saa kuulla mitään.
-- Päinvastoin, sanoi d'Artagnan, nyt vasta oikein kuulemmekin.
D'Artagnan nosti paikoiltaan nuo kolme neljä lattialevyä, joten hänen
kamarinsa muuttui toiseksi Dionysion korvaksi, levitti maton lattialle,
rupesi polvilleen ja antoi rouva Bonacieux'ille merkin, laskeutua
niinkuin hänkin aukolle kuuntelemaan.
-- Oletteko nyt vaan aivan varma siitä ett'ei siellä ole ketään? sanoi
tuntematon.
-- Kyllä minä siitä vastaan, sanoi Bonacieux.
-- Ja te arvelette vaimonne?...
-- Palanneen Louvreen.
-- Puhuttelematta ketään muuta kuin teitä?
-- Siitä olen varma.
-- Se on tärkeä kohta, ymmärrättekö?
-- Siis tuo uutinen, jonka teille kerroin, on kallisarvoinen...
-- Sangen kallisarvoinen, rakas Bonacieux, sitä en teiltä peittele.
-- Siis kardinaali on oleva tyytyväinen minuun?
-- Sitä en epäile.
-- Suuri kardinaali!
-- Oletteko varma, ett'ei vaimonne, puhuessaan teidän kanssanne,
maininnut mitään nimiä?
-- Ei hän maininnut.
-- Eikö hän maininnut rouva de Clevreuse'ä tai herttua Buckingham'ia,
tai rouva de Vernet'iä?
-- Ei, hän sanoi vaan tahtovansa lähettää minut Lontoosen erään korkean
henkilön asialle.
-- Hylkiö! kuiskasi rouva Bonacieux.
-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan ottaen häntä kädestä, jonka nuori nainen
jätti olemaan, ajattelematta sitä sen enempää.
-- Vähät siitä, jatkoi vaippamies, mutta olittepa kumminkin tyhmä, kun
ette olleet ottavinanne toimittaaksenne tuota asiaa, nyt olisi kirje
käsissämme; valtio, jota uhataan, olisi pelastettu ja te...
-- Ja minä?...
-- No niin, kardinaali olisi aateloinut teidät...
-- Onko hän sanonut?
-- On, minä tiedän, että hän aikoi ilahduttaa teitä sillä.
-- Olkaa huoleti, sanoi Bonacieux; vaimoni jumaloitsee minua, vielä on
aikaa.
-- Lurjus! kuiskasi rouva Bonacieux.
-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan puristaen kovemmin hänen kättänsä.
-- Kuinkas vielä on aikaa? kysyi vaippamies.
-- Minä palaan Louvreen, pyydän vaimoni puheilleni ja sanon hänelle että
olen miettinyt asiaa ja taivun hänen tuumaansa; silloin saan kirjeen ja
juoksen kardinaalin luokse.
-- Hyvä! mutta menkää joutuun; minä palaan kohta tiedustamaan, kuinka
toimenne on käynyt.
Tuntematon meni.
-- Konna! sanoi rouva Bonacieux, antaen miehellensä vielä tuonkin
lisänimen.
-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan toistamiseen, puristaen hänen kättänsä vielä
entistäkin kovemmin.
Kauhea kirkuminen keskeytti silloin d'Artagnan'in ja rouva Bonacieux'in
mietteet. Tuo kirkuja oli herra Bonacieux, joka oli huomannut
rahapussinsa kadonneen ja huusi varkaita.
-- Oh, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, hän saattaa liikkeelle koko
tämän puolen kaupunkia.
Bonacieux huusi kauvan; mutta kun tuommoisia huutoja sattui
tuhkatiheään, ei niistä kukaan välittänyt koko Fossoyeurs'in kadulla,
semminkin kun kauppiaan talo oli joutunut vähän pahaan huutoon, ja kun
ei ketään näkynyt, lähti hän menemään, huutaen pitkin matkaa, ja hänen
äänensä kuului etenevän Bac'in kadulle päin.
-- Ja nyt kun hän on mennyt, menkää te vuorostanne, sanoi rouva
Bonacieux; rohkeutta, mutta ennen kaikkia varovaisuutta, ja muistakaa
olevanne kuningattaren palveluksessa.
-- Ja teidän! huudahti d'Artagnan. Olkaa huoleti, kaunis Constance, minä
olen palaava ansainneena hänen kiitollisuutensa, mutta olenko myöskin
ansaitseva teidän rakkautenne?
Nuori nainen vastasi vaan heleällä punastuksella, joka sävähti hänen
poskillensa. Muutaman hetkisen perästä meni vuorostaan d'Artagnan,
hänkin verhouneena laajaan vaippaan, jonka alla riippui pitkä miekka
kantimessansa.
Rouva Bonacieux seurasi häntä silmillänsä, luoden hänen jälkeensä
tuommoisen pitkän lemmensilmäyksen, jolla nainen saattaa miestä, jota
hän tuntee rakastavansa; mutta kun d'Artagnan oli kadonnut kadunkulman
taakse, laskeusi rouva Bonacieux polvillensa ja liitti kätensä yhteen:
-- O Jumalani! huudahti hän, varjele kuningatarta, varjele minua!