XVII.

Bonacieux'in pariskunta.

Tämä oli jo toinen kerta, kuin kardinaali oli kuninkaalle maininnut

noista timanttikoristeista. Ludvig XIII oli kummastuksissaan tuosta

hellittämättömyydestä ja rupesi arvelemaan, että kehoituksessa mahtoi

piillä joku salajuoni.

Kerran toisenkin oli se käynyt kuninkaan arvolle, että kardinaali, jonka

poliisi, vaikka ei ollutkaan nykyajan poliisin vertainen, oli

erinomainen, tiesi paremmin kuin hän itse asioita, jotka koskivat hänen

perheellisiä olojansa. Hän toivoi sen vuoksi keskustellessaan

kuningattaren kanssa pääsevänsä keskustelun kautta selville jostakin

salaisuudesta, joka, tiesipä sen kardinaali tai oli tietämättä,

kumpaisessakin tapauksessa melkoisesti kohottaisi häntä ministerinsä

silmissä.

Hän meni siis tapaamaan kuningatarta ja tapansa mukaan alotti uusilla

uhkauksilla hänen seuruettansa kohtaan. Itävallan Anna painoi päänsä

alas ja antoi virran tulvata, vastaamatta sanaakaan, toivoen että se

viimein itsestään seisahtuisi; mutta sitäpä ei Ludvig XIII tahtonut;

Ludvig XIII tahtoi saada keskustelun käymään, päästäksensä siitä

johonkin valoon, vakuutettuna kun hän oli siitä, että kardinaalin

mielessä piili joku sala-ajatus ja että hän valmisteli jotakin hirveätä

paljastusta, jommoisiin Hänen ylhäisyytensä oli perin taitava. Hän

saavuttikin aikomuksensa hellittämättömillä syytöksillään.

-- Mutta, huudahti Itävallan Anna, väsyneenä noihin päättömiin

syytöksiin, mutta armollisin herra, te ette sano minulle kaikkea, mitä

teillä on mielessänne. Mitä minä sitten olen tehnyt? Sanokaa, mitä minä

olen rikkonut? Mahdotonta on, että Teidän Majesteettinne nostaisi tuota

melua muutamasta veljelleni kirjoittamastani kirjeestä.

Kuningas, joutuen vuorostaan noin suoranaisen hyökkäyksen alaiseksi, ei

tiennyt mitä vastaisi; hän arveli hetken soveliaaksi sen toivomuksen

lausumiseen, joka hänen olisi pitänyt ilmoittaa vasta juhlan edellisenä

päivänä.

-- Rouva, sanoi hän majesteetillisesti, kaupungin maistraatin

tanssipidot ovat kohta käsissä; minä toivon, että te kunnioitatte meidän

kelpo porvareita esiintymällä siellä juhlapuvussa ja erittäinkin

koristettuna niillä timanteilla, jotka lahjoitin teille nimipäivänänne.

Siinä vastaukseni.

Vastaus oli kauhea. Itävallan Anna luuli että Ludvig XIII tiesi kaikki

ja että kardinaali oli saanut hänet noin teeskentelemään seitsemän tai

kahdeksan päivää, joka muutoin kuului myöskin hänen luonteesensa. Hän

muuttui peräti kalpeaksi, nojasi pöytään ihmeen kauniilla kädellään,

joka näytti nyt vaksikädeltä, katsoa tuijotti kuninkaasen säikähtyneenä,

eikä vastannut halaistua sanaa.

-- Kuulittehan, rouva, sanoi kuningas, joka nautti tuosta hämmästyksestä

kaikessa laajuudessaan, arvaamatta kumminkaan sen syytä, kuulittehan?

-- Kyllä, armollisin herra, kyllä minä kuulin, sopersi kuningatar.

-- Te ilmestytte siis tanssijaisiin?

-- Kyllä.

-- Timanttikoristeissanne?

-- Niin.

Kuningatar kalpeni yhä enemmän, niinpaljon kuin se enää oli mahdollista;

kuningas sen huomasi ja nautti siitä tuolla kylmällä julmuudella, joka

oli hänen luonteensa huonompia puolia.

-- Siis se on suostuttu asia, sanoi kuningas, eikä minulla ollut muuta

teille sanottavaakaan.

-- Mutta milloin ovat nuo tanssijaiset? kysyi Itävallan Anna.

Ludvig XIII tunsi vaistomaisesti, ett'ei hänen pitäisi vastata tuohon

kysymykseen, koska kuningatar oli tehnyt sen melkein kuolevaisen

äänellä.

-- Aivan kohdakkoin, rouva, sanoi hän; mutta en muista tarkalleen

päivää, minä kysyn kardinaalilta.

-- Kardinaali se siis on ilmoittanut teille tästä juhlasta? huudahti

kuningatar.

-- Niin, rouva, vastasi kuningas kummastuneena; mutta minkä vuoksi noin

kysytte?

-- Hänkö se teitä on pyytänyt huomauttamaan minua tulemaan sinne niissä

timanttikoristeissa?

-- Se tahtoo sanoa, rouva...

-- Hän se on, armollisin herra, hän se on!

-- No niin! mitäs sillä väliä, hänkö se on tai minä? Onko tuo huomautus

mikään rikos?

-- Ei, armollisin herra.

-- Siis te tulette?

-- Tulen, armollisin herra.

-- Hyvä, sanoi kuningas vetäytyen pois päin, hyvä, minä luotan siihen.

Kuningatar kumarsi, ei niin paljon tapasäännön noudatuksesta kuin sen

vuoksi, että hänen polvensa eivät tahtoneet kannattaa.

Kuningas poistui ihastuksissaan.

-- Minä olen hukassa, mutisi kuningatar, aivan hukassa, sillä kardinaali

tietää kaikki ja hän se lykkää edellään kuningasta, joka ei vielä tiedä

mitään, vaan on kohta tietävä kaikki. Minä olen hukassa! Jumalani!

Jumalani! Jumalani!

Hän lankesi polvilleen tyynylle ja rukoili, pää vapisevien käsien

välissä.

Hänen tilansa oli todella hirmuinen. Buckingham oli palannut Lontoosen,

rouva de Chevreuse oli Tours'issa. Vartioituna enemmän kuin koskaan,

kuningatar tunsi povessaan hämärästi, että joku hänen hovinaisistaan oli

hänet pettänyt, vaan hän ei tiennyt kuka. De la Porte ei voinut jättää

Louvrea; hänellä ei ollut niin ainoata sielua maailmassa, kehen hän voi

luottaa.

Ja nähdessään mikä onnettomuus häntä uhkasi ja kuinka hyljättynä hän

oli, rupesi hän itkeä nyyhkyttämään.

-- Enkö minä voisi olla Teidän Majesteetillenne miksikään avuksi? sanoi

yht'äkkiä eräs ääni täynnä lempeyttä ja sääliä.

Kuningatar käännähti nopeasti, sillä hän ei ollut erhettynyt tuon äänen

laadusta: ystävä se sillä tavoin puhui.

Todella, eräässä kuningattaren huoneihin vievässä ovessa näkyi kaunis

rouva Bonacieux; hän oli ollut järjestelemässä vaatteita ja pukuja

viereisessä huoneessa, kun kuningas oli tullut sisään; hän ei ollut

voinut mennä ulos ja oli kaikki kuullut.

-- Kuningatar kiljahti hämmästyksestä, nähdessään hänet, sillä mielensä

häiriössä ei hän aluksi tuntenut tuota nuorta naista, jonka de la Porte

oli hänelle toimittanut.

-- Oh! elkää peljätkö mitään, rouva sanoi nuori nainen, liittäen kätensä

yhteen ja itkien hänkin kuningattaren tuskaa; minä olen Teidän

Majesteettinne ruumis ja sielu, ja vaikka olenkin niin kaukana Teistä ja

vaikka asemani onkin niin alhainen, luulen kumminkin löytäneeni keinon

Teidän Majesteettinne auttamiseksi pulasta.

-- Te! oi taivas! te! huudahti kuningatar; mutta katsokaa minua

kasvoihin! Minua petetään joka puolelta; voinko teihin luottaa?

-- Oh, rouva, virkkoi nuori vaimo langeten polvilleen: sieluni kautta,

minä olen valmis kuolemaan Teidän Majesteettinne tähden!

Tämä huudahdus lähti sydämmen syvimmästä pohjasta, eikä siinä,

samoinkuin ensimäisessäkään, ollut mitään epäilemistä.

-- Niin, jatkoi rouva Bonacieux, niin, kyllä täällä pettureita on; mutta

pyhän Neitsyen nimessä minä vannon ett'ei kukaan ole uskollisempi Teidän

Majesteetillenne. Nuo timanttikoristeet, joita kuningas pyysi, olette

antaneet herttua Buckingham'ille, eikö niin? Ne olivat suljettuna siihen

pieneen ruusupuiseen rasiaan, jota hän piti kainalossaan? olenko

väärässä? Eikös asia ole niin?

-- Oh, Jumalani! Jumalani! huokaili kuningatar ja hänen hampaansa löivät

loukkua kauhistuksesta.

-- No niin, jatkoi rouva Bonacieux, timantit ovat saatavat takaisin.

-- Niin epäilemättä, ne täytyy saada takaisin, huudahti kuningatar;

mutta millä tavoin, kuinka se käy päinsä?

-- Täytyy lähettää joku herttuan luokse.

-- Mutta kuka? ... kuka? ... Kehen voin luottaa?

-- Luottakaa minuun, rouva, suokaa minulle se onni, kuningattareni,

kyllä minä löydän lähettilään!

-- Mutta täytyy kirjoittaa.

-- Niin, se on välttämätöntä. Kaksi sanaa Teidän Majesteettinne kädestä

ja teidän yksityinen sinettinne.

-- Mutta nuo kaksi sanaa, ne sisältävät tuomioni, avioeroni, maanpakoni!

-- Niin, jos joutuvat kunnottoman käsiin! Mutta minä vastaan siitä, että

ne sanat joutuvat määräpaikkaansa.

-- Oh, Jumalani! minun täytyy siis jättää elämäni, kunniani ja maineeni

teidän käsiinne!

-- Niin, rouva, niin täytyy, ja minä pelastan kaikki.

-- Mutta kuinka? sanokaa minulle toki.

-- Mieheni on laskettu vapaaksi pari kolme päivää takaperin; minulla ei

ole ollut vielä aikaa tavata häntä. Hän on oiva ja kelpo mies, joka ei

vihaa eikä rakasta ketään. Hän tekee mitä minä tahdon: hän menee minun

käskystäni, tietämättä mitä hän viepi, ja jättää Teidän Majesteettinne

kirjeen, tietämättä edes sen olevan Teidän Majesteettinne lähettämän,

siihen määräpaikkaan, jonka minä hänelle ilmoitan.

Kuningatar tarttui nuoren naisen molempiin käsiin kiihkoisella

ihastuksella, silmäsi häntä ikäänkuin nähdäksensä hänen sydämensä

pohjaan saakka, ja nähden hänen kauniissa silmissänsä vaan

vilpittömyyttä, syleili häntä hellästi.

-- Tee se, huudahti hän, niin olet pelastanut minun elämäni ja kunniani!

-- Oh! elkää arvostelko liian suureksi sitä palvelusta, joka minulla on

onni teille tehdä; minulla ei ole mitään pelastettavaa Teidän

Majesteetiltanne, joka olette vaan petollisten vehkeiden uhrina.

-- Se on totta, se on totta, lapseni, sanoi kuningatar, sinä olet

oikeassa.

-- Antakaa minulle siis se kirje, rouva, aika kiiruhtaa.

Kuningatar riensi pienen pöydän ääreen, jossa oli mustetta, paperia ja

kyniä: hän kirjoitti kaksi riviä, sulki kirjeen kuoreensa ja jätti sen

rouva Bonacieux'ille.

-- Mutta, sanoi kuningatar, nyt unhotamme erään varsin tärkeän asian.

-- Minkä?

-- Rahat.

Rouva Bonacieux punastui.

-- Niin, se on totta, sanoi hän, ja minun täytyy tunnustaa Teidän

Majesteetillenne, että minun mieheni...

-- Että miehelläsi ei ole, tahdot sanoa.

-- Kyllä hänellä on, mutta hän on kovin saita, se on hänen vikansa.

Mutta elköön Teidän Majesteettinne huolehtiko, kyllä keino keksitään...

-- Laita on semmoinen, että minulla ei ole enää, sanoi kuningatar; --

ne, jotka lukevat rouva de Motteville'n Muistelmia eivät kummastele

tuota vastausta; -- mutta maltahan.

Itävallan Anna riensi jalokivirasiallensa.

-- Kas tässä, sanoi hän, tässä on sangen kallisarvoinen sormus, niinkuin

vakuutetaan; se on veljeltäni Espanjan kuninkaalta, se on minun ja minä

saan sen kanssa menetellä mieleni mukaan. Ota tämä sormus ja muuta se

rahaksi; sillä matkustakoon miehesi.

-- Tunnin sisään on käsky täytetty.

-- Tässä näet osoitteen, lisäsi kuningatar, puhuen niin hiljaa, että

töintuskin saattoi kuulla mitä hän sanoi: Mylord herttua Buckingham'ille

Lontoosen.

-- Kirje joutuu hänen omaan käteensä.

-- Jalomielinen lapsi! huudahti Itävallan Anna.

Rouva Bonacieux suuteli kuningattaren käsiä, kätki paperin poveensa ja

katosi kuin linnun siivillä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin oli hän kotonansa; niinkuin hän oli

kuningattarelle sanonut, hän ei ollut tavannut miestänsä hänen

irtipääsemisensä jälkeen; hän ei tiennyt mikä muutos hänen miehessänsä

oli tapahtunut kardinaalin suhteen, muutos, joka oli yhä vakaantunut

niistä parista kolmesta käynnistä, joita hänen luoksensa oli tehnyt

kreivi Rochefort; tuo mies oli nyt tullut Bonacieux'in parhaimmaksi

ystäväksi ja saanut hänen uskomaan vähällä vaivalla, ett'ei mikään

rikoksellinen tunne ollut syynä hänen vaimonsa ryöstöön, vaan yksinomaan

valtiollinen varovaisuus.

Hän tapasi Bonacieux'in yksinään: miesparalla oli ollut suuret puuhat

saada taas järjestykseen kotinsa, jossa hän oli löytänyt huonekalut

melkein ruhjottuina, laatikot milt'ei tyhjinä, koska oikeus ei ole yksi

noista kolmesta asiasta, jotka kuningas Salomo mainitsee niiksi, jotka

eivät jätä mitään jälkeä käynnistänsä. Mitä palvelustyttöön tulee, hän

oli pötkinyt pakoon silloinkuin isäntä otettiin kiini. Tuo tyttöparka

oli säikähtynyt siihen määrään että hän oli yhtä puhkua kulkenut

Pariisista aina Bourgogne'en saakka, joka oli hänen kotiseutunsa.

Kelpo kauppias oli heti kohta kotiin tultuansa antanut vaimollensa

tiedon onnellisesta palaamisestansa ja vaimonsa oli toivottanut hänelle

onnea ja vastannut, että niinpian kuin hän saa hetkenkään lomaa

toimiltansa hovissa, hän omistaa sen hetken kokonaan hänelle ja tulee

häntä tervehtimään.

Tuo hetki oli odotuttanut itseänsä jo viisi päivää, joka aika toisissa

oloissa epäilemättä olisi tuntunut Bonacieux'istä vähän pitkänlaiselta;

mutta hänellä oli sen käynnin johdosta, jonka hän oli tehnyt kardinaalin

luokse, ja niiden käyntien vuoksi, joita Rochefort oli hänen luoksensa

tehnyt, runsaasti miettimisen aihetta ja niinkuin tiedetään, ei millään

saa niin aikaa kulumaan kuin miettimisellä.

Sitä enemmän, kun Bonacieux'in mietinnöt olivat kokonaan ruusunvärisiä.

Rochefort nimitti häntä ystäväksensä, rakkaaksi Bonacieux'iksensä, eikä

lakannut hänelle vakuuttelemasta, että kardinaali pani häneen mitä

suurimman arvon. Kauppias näki jo olevansa matkalla onneen ja kunniaan.

Rouva Bonacieux oli hänkin puolestaan miettinyt, mutta, se on meidän

sanominen, nuo mietinnöt olivat aivan kokonaan muuta kuin

kunnianhimoisia; vastoin tahtoansakin olivat hänen ajatuksensa

lakkaamatta kiini tuossa kauniissa uljaassa nuoressa miehessä, joka

näytti niin rakastuneelta. Joutuneena kahdeksantoista vuotiaana

naimisiin herra Bonacieux'in kanssa, eläen aina puolisonsa ystävien

keskuudessa, puolison, joka ei ollut omiansa herättämään mitään

hellempää tunnetta nuoressa naisessa, jonka sydän oli paljoa

korkeammalla asteella kuin hänen asemansa, ei rouva Bonacieux'iin ollut

koskaan pystynyt mikään tavallinen viettelys: mutta aatelisnimellä,

semminkin sinä aikana, oli suuri vaikutus porvaristoon ja d'Artagnan oli

aatelismies; siihen lisäksi oli hänen yllänsä henkivartijan univormu,

joka muskettisoturin univormun jälkeen oli naisten silmissä suurimmassa

arvossa. Hän oli, sanomme sen vieläkin, kaunis, nuori, ja

seikkailunhaluinen; siinä oli jo enemmän kuin tarvittiin panemaan

kolmenkolmatta vuotiasta päätä pyörälle, ja rouva Bonacieux oli juuri

tuossa elämän onnellisessa ijässä.

Molemmat aviopuolisot, vaikka eivät olleet nähneet toisiaan kahdeksaan

päivään ja vaikka tuon viikon ajalla oli heille tärkeitä kohtauksia

tapahtunut, lähestyivät toisiansa ikäänkuin vähän arvelun-alaisesti;

herra Bonacieux osoitti kumminkin todellista iloa ja kävi vaimollensa

vastaan avoimin sylin.

Rouva Bonacieux kurotti hänelle otsansa suudeltavaksi.

-- Keskustelkaamme vähän, lausui hän sitten.

-- Kuinka? sanoi Bonacieux hämmästyneenä.

-- Niin, toden perästä, minulla on sangen tärkeä asia sinulle

puhuttavana.

-- Vai niin, ja minulla myös on sangen vakavia kysymyksiä sinulle

tehtävänä. Selitäppäs minulle vähän ryöstämisestäsi.

-- Siitä ei ole kysymystä tällä kertaa, sanoi rouva Bonacieux.

-- Mistäs sitten? minun vankeudestaniko?

-- Siitä sain kuulla samana päivänä; mutta kun et ollut syypää mihinkään

rikokseen, etkä ollut osallinen mihinkään vehkeesen, etkä vihdoin

tiennyt mitään, joka olisi voinut saattaa vaaraan sinua tai ketään

muutakaan, en minä koko tapauksesta pitänyt suurempaa lukua kuin se

ansaitsi.

-- Sinäpä otat asian varsin kevyesti, vaimoseni! sanoi Bonacieux vähän

loukkautuneena vaimonsa osoittamasta välinpitämättömyydestä; tiedätkö

että olin kokonaisen päivän ja yön Bastiljin vankikoppiin viskattuna?

-- Yksi päivä ja yö on pian ohitse; heitetään nyt koko tuo vankeutesi ja

palataan siihen, mikä minut nyt tuopi sinun luoksesi.

-- Kuinka! mikä sinut tuopi minun luokseni! Eikö se sitten ole halu,

nähdä miestänsä, josta on ollut eroitettuna kokonaista kahdeksan päivää?

kysyi kauppias sangen suuttuneena.

-- Se ensin ja muuta siihen lisäksi.

-- Puhu!

-- Sangen tärkeä asia, josta kenties tulevainen onnemme riippuu.

-- Meidän onnemme on paljon muuttanut muotoansa siitä kuin viimeksi

näimme toisiamme, eikä minua laisinkaan kummastuttaisi, jos muutamien

kuukausien päästä moni meitä kadehtisi.

-- Niinpä kyllä, varsinkin jos tahdot noudattaa niitä määräyksiä, mitä

nyt aion sinulle antaa.

-- Minulle?

-- Niin, juuri sinulle. Sinulle tarjoutuu tilaisuus tehdä hyvä ja pyhä

työ, ja ansaita samalla paljo rahaa.

Rouva Bonacieux tiesi että hän rahasta puhumalla koskettaisi miehensä

heikointa puolta.

Mutta kun ihminen, olipa se vaikka kauppias, on kymmenen minuuttia

puhunut kardinaalin kanssa, hän ei ole enää sama ihminen.

-- Ansaita paljo rahaa! sanoi Bonacieux, työntäen huuliaan eteenpäin.

-- Niin, paljo.

-- Kuinka paljo, noin likimain?

-- Ehkäpä tuhannen pistole'a.

-- Se mitä pyydät minun tekemään, on siis sangen tärkeätä?

-- On.

-- Mitä minun on tekeminen?

-- Sinun on lähteminen paikalla matkalle, minä annan sinulle paperin,

josta et saa luopua missään nimessä, vaan jätät sen asianomaisiin

käsiin.

-- Ja minne minun on meneminen?

-- Lontoosen.

-- Minä Lontoosen! Pilkkaahan minusta teet, minulla ole mitään asiaa

Lontoosen.

-- Mutta muut tarvitsevat sinua sinne menemään.

-- Ketkä muut? Minä sanon sinulle, ett'en ryhdy enää sokeasti mihinkään

ja että minä tahdon tietää niinhyvin minkä vuoksi kuin myöskin kenen

vuoksi minä antaudun asioihin.

-- Eräs korkea henkilö lähettää sinut, eräs toinen korkea henkilö

odottaa sinua: palkinto menee yli toivojesi, siinä kaikki, mitä voin

sinulle luvata.

-- Taas vehkeitä ja juonia! aina vaan vehkeitä ja juonia! kiitoksia

paljo, minä epäilen nyt jo semmoisia ja herra kardinaali on minua siinä

suhteessa valaissut.

-- Kardinaali! huudahti rouva Bonacieux, oletko nähnyt kardinaalin?

-- Hän kutsutti minut luoksensa, vastasi kauppias ylpeästi.

-- Ja sinä noudatit kutsumusta, ajattelematon mies!

-- Minä sanon sinulle, ett'ei minulla ollut valitsemisen varaa, mennäkkö

vai olla menemättä, sillä minä olin kahden vahdin välissä. Tosin kyllä,

kun en silloin vielä kardinaalia tuntenut, olisin ollut kovin hyvilläni,

jos en olisi tarvinnut hänen luoksensa mennä.

-- Pitelikö hän sitten sinua pahasti? uhkailiko hän sinua?

-- Hän otti minua kädestä ja sanoi minua ystäväksensä -- ystäväksensä!

kuuletko, eukkoni? -- minä olen suuren kardinaalin ystävä!

-- Suuren kardinaalin!

-- Epäätkö häneltä tuon nimityksen, kenties?

-- Minä en epää mitään, mutta sanon vaan sinulle että ministerin suosio

on lyhytikäinen ja että aika hupsu se on, joka herkiää ministerin

ystäväksi; on korkeampia voimia kuin hänen, jotka eivät perustu yhden

miehen oikkuihin eivätkä johdu yhdestä tapauksesta, ja niihin voimiin

tulee turvautua.

-- Ikävä kyllä, vaan minä en tunne muuta voimaa kuin sen suuren miehen,

jota minulla on kunnia palvella.

-- Palveletko kardinaalia?

-- Palvelen, ja koska olen hänen palvelijansa, en salli, että sinä

antaudut vehkeihin valtion turvallisuutta vastaan ja että palvelet

sellaisen naisen vehkeitä, joka ei ole ranskalainen, vaan jolla on

espanjalainen sydän.

Bonacieux matki sanasta sanaan kreivi Rochefort'ilta kuulemiansa

lauseita; mutta vaimoparka, joka oli luottanut mieheensä ja joka siinä

toivossa oli mennyt hänestä takaukseen kuningattarelle, vapisi

havaitessaan mihin vaaraan hän oli ollut syöstäytymäisillään, ja

nähdessään mihin avuttomaan tilaan hän oli joutunut. Mutta tuntiessaan

miehensä heikkouden ja erittäinkin ahneuden, ei hän vielä luopunut

kaikesta toivosta saada asia hyvään päätökseen.

-- Vai niin, vai olet sinä kardinaalin miehiä, sanoi hän; ah! sinä olet

niiden miesten puolella, jotka kohtelevat pahoin vaimoasi ja häväisevät

kuningatarta.

-- Yksityisten edut eivät ole mitään yhteisten etujen rinnalla. Minä

olen niiden puolella, jotka pelastavat valtion, virkkoi Bonacieux

korkealentoisin sanoin.

Tuo oli näet taas noita kreivi Rochefort'in lauselmia, joita hän oli

pannut mieleensä ja piti nyt olevan sopivan tilaisuuden panna

käytäntöön.

-- Ja tiedätkö sinä, mikä se tuo valtio sitten on, josta sinä puhut?

sanoi rouva Bonacieux, kohauttaen olkapäitänsä. Tyydy sinä vaan olemaan

tavallinen koristelematon porvari ja käänny sille puolelle, joka sinulle

tarjoo suurimpia etuja.

-- Heh hee! sanoi Bonacieux, taputellen lihavan vatsansa vierellä

riippuvaa rahapussia, mitäs tästä sanot, saarnaaja?

-- Mistä tuo rahan paljous tulee?

-- Arvaappas?

-- Kardinaaliltako?

-- Häneltä ja ystävältäni kreivi Rochefort'ilta.

-- Kreivi Rochefort'ilta! mutta hänhän se minut ryösti!

-- Paljo mahdollista.

-- Ja sinä otat rahaa siltä mieheltä?

-- Etkös sinä sanonut, että tuo ryöstäminen tapahtui vaan valtiollisista

syistä?

-- Sanoin; mutta tuon ryöstämisen tarkoitus oli saada minut pettämään

emäntäni, pakoittaa minut kiduttamisilla tunnustuksiin, jotka olisivat

saattanut minun korkean hallitsijattareni kunnian ja ehkäpä elämänkin

vaaraan.

-- Rouvaseni, sanoi Bonacieux, sinun korkea emäntäsi on uskoton

espanjalainen, ja mitä kardinaali tekee, on hyvin tehty.

-- Herraseni, sanoi nuori vaimo, kyllä tiesin sinut pelkuriksi,

saituriksi ja tomppeliksi, vaan en tiennyt sinua katalaksi!

-- Kuulehan toki, sanoi Bonacieux, joka ei ollut koskaan nähnyt

vaimoansa vihastuneena ja jota avioriita vapisutti, kuulehan toki, mitäs

sanotkaan?

-- Minä sanon, että sinä olet kurjamainen raukka! jatkoi rouva

Bonacieux, joka huomasi tekevänsä jonkunmoisen vaikutuksen puolisoonsa.

Ah! sinä puutut politiikkaan, vieläpä kardinaalin politiikkaan! Ah! sinä

myöt ruumiisi ja sielusi pirulle rahasta.

-- Enpähän, vaan kardinaalille.

-- Se on juuri samaa! huudahti nuori nainen. Kun sanoo Richelieu, niin

sanoo saatana.

-- Ole vaiti, ole vaiti, voitaisiin kuulla sinun sanojasi!

-- Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, ja minä saisin hävetä sinun

kelvottomuuttasi.

-- Mutta mitä sinä oikeastaan minulta vaadit? sanoppas!

-- Johan olen sanonut: että lähtisit paikalla matkalle ja toimittaisit

rehellisesti sen asian, jonka minä suvaitsen antaa toimitettavaksesi,

sillä ehdolla unhotan minä kaikki, annan kaikki anteeksi; ja vielä

enemmän, -- hän tarttui hänen käteensä -- minä suljen sinut takaisin

ystävyyteeni.

Bonacieux oli pelkuri ja saita; mutta hän rakasti vaimoansa: hän heltyi.

Viidenkymmenen vuotias mies ei pidä pitkiä vihoja kolmenkolmatta

vuotiaalle vaimolle. Rouva Bonacieux huomasi että hän oli kahden

vaiheella:

-- No, joko olet tehnyt päätöksesi? kysyi hän.

-- Mutta rakas ystäväni, ajattelehan toki vähän, mitä sinä minulta

vaadit; Lontoo on kaukana Pariisista, sangen kaukana, ja ehkäpä tuon

asian toimittaminen, johon minua tahdot, ei ole aivan ilman vaaroja.

-- Mitäs sillä väliä, sinä vältät ne!

-- Kuuleppas nyt, vaimoseni, kuuleppas nyt, sanoi kauppias päättävästi,

minä kieltäydyn: vehkeet minua peloittavat. Minä olen nähnyt Bastiljin.

Brrr! se on kauhea tuo Bastilji! Ei muuta kuin vaan ajattelen sitä, niin

jo pöyristyttää. Minua uhattiin kiduttaa. Tiedätkö, mitä kiduttaminen

on? Puukiiloilla puristetaan jalkoja siksi kunnes luut musertuvat! Ei,

se on kerralla sanottu, en lähde. Ja, saakeli vieköön, miks'et itse

lähde tuolle matkalle? sillä, toden totta, luulenpa olleeni tähän asti

erhetyksissä sinusta: minä luulen, että oletkin mies, ja vieläpä niitä

kaikista hurjapäisimpiä!

-- Ja sinä taas, sinä olet nainen, kurja, pöllöpäinen, tyhmistynyt

nainen. Ah, sinä pelkäät! No niin, ell'et sinä tahdo paikalla lähteä,

toimitan sinut kiini kuningattaren käskystä ja hankin sinut Bastiljiin,

jota sinä niin pelkäät.

Bonacieux vaipui syviin ajatuksiin; hän punnitsi kallossansa kahta

vihaa, kardinaalin ja kuningattaren: kardinaalin viha painoi

suunnattoman paljo enemmän.

-- Toimita vaan kiini minut kuningattaren käskystä, sanoi hän, niin minä

valitan Hänen ylhäisyydellensä.

Vihdoin viimein huomasi rouva Bonacieux menneensä liian kauvas, ja

hämmästyi että oli niin kovin pitkälle mennyt. Hän katseli hetkisen

kauhistuksella tuota tyhmää naamaa, jossa kuvastui voittamaton

itsepintaisuus, niinkuin tavallista hupsuilla, jotka pelkäävät.

-- No niin, olkoon! sanoi hän. Ehkäpä sinä perältäkin olet oikeassa:

mies ymmärtää politiikkaa paremmin kuin nainen, varsinkin sinä,

Bonacieux, joka olet puhunut kardinaalin kanssa. Mutta kumminkin on

varsin kovaa, lisäsi hän, että minun oma mieheni, jonka ystävyyteen

minun olisi pitänyt voida luottaa, kohtelee minua niin tylysti, eikä

noudata minun mielitekoani.

-- Sentähden, että sinun mielitekosi saattavat mennä liian kauvaksi,

vastasi Bonacieux riemullisena, ja minä epäilen niitä.

-- Minä jätän siis asian siksensä, sanoi nuori vaimo huoaten, olkoon

sitten, elkäämmekä puhuko siitä enää.

-- Jos sinä edes sanoisit minulle, mille asialle minun pitäisi Lontoosen

mennä, jatkoi Bonacieux, muistaen, vaikka liian myöhään, että Rochefort

oli käskenyt hänen koettaa päästä perille kaikista vaimonsa

salaisuuksista.

-- Sitä on sinun tarpeeton tietää, sanoi nuori vaimo, jota

vaistonomainen epäluulo peräytti: se oli vaan erästä joutavanpäiväistä,

jommoista naisten on tapa haluta, eräs ostos, jossa olisit voinut paljon

voittaa.

Mutta kuta enemmän nuori vaimo esteli, sitä enemmän rupesi Bonacieux

ajattelemaan että tuo salaisuus, jota hän ei tahtonut sanoa, mahtoi olla

hyvin tärkeä. Hän päätti sen vuoksi paikalla kiiruhtaa kreivi

Rochefort'in luokse, ilmoittamaan että kuningatar haki lähettilästä

Lontoosen.

-- Suo anteeksi, että minun täytyy sinut jättää, rakas eukkoni, sanoi

hän; mutta kun en tiennyt sinun tulevan minua tervehtimään, olin

päättänyt kohdata erästä ystävää juuri tähän aikaan; minä tulen paikalla

takaisin, ja jos tahdot odottaa minua vaikkapa vaan puoli minuuttia,

että vaan suoriudun tuosta ystävästäni, niin palaan sinua noutamaan ja,

kun alkaa jo olla näin myöhäistä, saattamaan sinua Louvreen.

-- Kiitos vaan, herraseni, vastasi rouva Bonacieux: koska sinulla ei

ollut kylliksi rohkeutta olemaan minulle miksikään hyödyksi, palaan minä

kyllä yksinkin Louvreen.

-- Niinkuin tahdot, vastasi entinen kauppias. Tapaanko sinua taas

kohdakkoin?

-- Kyllä kaiketi, toivoakseni ensi viikolla saan toimeltani vähän lomaa,

ja silloin tulen tänne laittamaan järjestykseen asioita, jotka mahtavat

olla jokseenkin sotkeuksissa.

-- Hyvä; minä odotan sinua. Ethän ole pahastuksissasi minuun?

-- Minäkö! en laisinkaan.

-- Kohta siis tapaamme taas?

-- Aivan kohta.

Bonacieux suuteli vaimonsa kättä ja poistui joutuisasti.

-- Kas niin, sanoi rouva Bonacieux, kun hänen miehensä oli päässyt

portista kadulle ja hän nyt oli yksinään, sitä vielä puuttui että hänen

piti oleman kardinaalilainen. Ja minä pahainen, joka menin vastuusen

kuningattarelle ja lupasin hallitsijattarelleni... Ah! Jumalani! hän

rupeaa nyt luulemaan, että minä olen samoja kataloita ihmisiä, joista

koko palatsi kuhisee ja joita on asetettu häntä vakoomaan! Ah sinua,

Bonacieux! en ole koskaan sinua rakastanut; vaan nyt on vielä

pahemmasti: minä vihaan sinua! ja sen minä sanon, että kyllä sen vielä

saat maksaa!

Juuri samassa hetkessä kun hän nuo sanat lausui, koputus laipioon sai

hänen nostamaan päänsä ja ääni, joka tunkeutui hänen luoksensa

kattolaudoituksen lävitse, huusi hänelle:

-- Rakas rouva Bonacieux, avatkaa minulle käytävän pikku ovi, niin

laskeudun alas teidän luoksenne.