XVI.

Jossa herra sinetinvartija Séguier useamman kuin yhden kerran tähysteli

kellonnauhaa, soittaaksensa, niinkuin ennen muinoin.

Mahdoton on kuvitella sitä vaikutusta, jonka nuo muutamat sanat

kuninkaasen tekivät. Hän punastui ja vaaleni vuorottain; ja kardinaali

näki heti, että hän yhdellä iskulla oli valloittanut takaisin sen alan,

jonka hän äsken oli menettänyt.

-- Buckingham Pariisissa! kiljahti hän, ja millä asioilla?

-- Epäilemättä vehkeilemässä vihollistemme hugenottein ja espanjalaisten

kanssa.

-- Ei, jumal'auta, ei! Vaan vehkeilemässä minun kunniaani vastaan rouva

Longueville'n ja Condélaisten kanssa!

-- Oh, armollisin herra, mikä ajatus! Kuningatar on liian siveä siksi,

ja rakastaa Teidän Majesteettianne liian paljon.

-- Nainen on heikko, herra kardinaali, sanoi kuningas; ja mitä tulee

siihen, että hän minua paljon rakastaisi, niin on minulla omat

ajatukseni siitä rakkaudesta.

-- Minä pysyn kuitenkin siinä, sanoi kardinaali, että herttua Buckingham

on tullut Pariisiin aivan valtiollisissa tarkoituksissa.

-- Ja minä olen varma, että hän on tullut muissa tarkoituksissa, herra

kardinaali; mutta jos kuningatar on rikoksellinen, vapiskoon hän!

-- Toden totta, sanoi kardinaali, vaikka minun on kovin vastenmielistä

pysyttää ajatustani tuommoisessa petoksessa, saattaa Teidän

Majesteettinne minun kuitenkin sitä ajattelemaan; sillä rouva de Lannoy,

jolta, Teidän Majesteettinne käskyä noudattaen, olen useampia kertoja

kysellyt, sanoi minulle tänä aamuna, että Hänen Majesteettinsa oli viime

yönä valvonut sangen myöhään, tänä aamuna itkenyt ja sittemmin pitkin

päivää kirjoittanut.

-- Siinäpä se on, sanoi kuningas; varmaankin hänelle. Kardinaali, minun

täytyy saada käsiini kuningattaren paperit.

-- Mutta kuinka niitä voi saada, armollisin herra? Minun nähdäkseni en

minä eikä Teidän Majesteettinne voi ottaa päällensä sellaista tointa.

-- Kuinkas meneteltiin marsalkanrouva d'Ancre'n kanssa? huudahti

kuningas yhä kiihtyen; hänen kaappinsa kaiveltiin perin pohjin ja

viimein hänet itsensä.

-- Marsalkanrouva d'Ancre oli vaan marsalkanrouva d'Ancre,

florentinilainen seikkailijatar, armollisin herra, siinä kaikki, jota

vastoin Teidän Majesteettinne korkea puoliso on Itävallan Anna, Ranskan

kuningatar, sanalla sanoen maailman suurimpia prinsessoja.

-- Sitä rikoksellisempi hän on, herra herttua! Kuta enemmän hän on

unhottanut korkean asemansa, sitä alemmaksi hän on painunut. Minä olen

muutoin jo kauvan sitten päättänyt tehdä lopun kaikista noista

valtiollisista ja rakkauden vehkeilyistä. Hänellä on myöskin

palveluksessaan eräs de la Porte...

-- Jota minä luulen kaikkien näiden rettelöiden toimeenpanijaksi, sanoi

kardinaali.

-- Te arvelette siis, niinkuin minä, että kuningatar minua pettää? sanoi

kuningas.

-- Minä luulen, sen sanon Teidän Majesteetillenne toistamiseen, että

kuningatar vehkeilee kuninkaansa valtaa vastaan, vaan minä en suinkaan

ole sanonut hänen vehkeilevän hänen kunniaansa vastaan.

-- Ja minä sanon: molempia vastaan; minä sanon teille, ett'ei kuningatar

minua rakasta; minä sanon teille, että hän rakastaa toista ja minä sanon

teille, että tuo toinen on herttua Buckingham! Minkätähden ette

otattaneet häntä kiini, kun hän oli Pariisissa?

-- Otattaa kiini herttua! kuningas Kaarlo I:n yliministeri, armollisin

herra? Mikä meteli siitä olisi noussut! ja jos Teidän Majesteettinne

epäluulot olisivat toteutuneet, jota minä vieläkin epäilen, mikä hirveä

melu, mikä kauhea häväistysjuttu siitä olisi syntynyt!

-- Mutta kun olisi tullut ilmiin, mikä maankiertäjä, mikä roisto hän on,

olisi kaiketi pitänyt...

Ludvig XIII pysähtyi, kauhistuksissaan siitä mitä aikoi sanoa, jonka

ohessa Richelieu, kaulaansa kurottaen, turhaan odotti sanaa, joka

tarttui kuninkaan huulille.

-- Olisi pitänyt...

-- Ei mitään, sanoi kuningas, ei mitään. Mutta ette kaiketi jättäneet

häntä silmistänne koko ajalla kuin hän Pariisissa oli?

-- En, armollisin herra.

-- Missä hän asui?

-- La Harpe'n kadulla N:o 75.

-- Missä se on?

-- Luxemburg'in puolella.

-- Ja oletteko varma siitä, että kuningatar ja hän eivät tavanneet

toisiansa?

-- Minä luulen kuningattaren kyllin uskolliseksi velvollisuuksilleen,

armollisin herra.

-- Mutta he ovat olleet kirjevaihteessa, hänelle kuningatar on

kirjoittanut koko päivän; herra herttua, minun tarvitsee saada käsiini

nuo kirjeet!

-- Armollisin herra, mutta...

-- Herra herttua, maksoi mitä maksoi, minä tahdon ne käsiini.

-- Minä tahdon kuitenkin huomauttaa Teidän Majesteettianne...

-- Tekin siis petätte minua, herra kardinaali, koska tuolla tavoin

vastustatte tahtoani? Oletteko tekin liitossa espanjalaisen ja

englantilaisen kanssa, rouva Chevreuse'n ja kuningattaren kanssa?

-- Armollisin herra, vastasi kardinaali huoaten, luulisinpa olevani

tuommoisten epäluulojen ulkopuolella.

-- Herra kardinaali, te olette kuulleet minun mieleni; minä tahdon

kirjeet.

-- Siihen on vaan yksi keino.

-- Mikä?

-- Jättää asia sinetinvartija Séguier'in toimeksi. Se kuuluu kokonaan

hänen toimialaansa.

-- Lähetettäköön paikalla noutamaan häntä.

-- Hän lienee minun luonani, armollisin herra; minä pyysin häntä

tulemaan luokseni, ja lähtiessäni Louvreen, käskin sanomaan että hän

odottaisi.

-- Noudettakoon hänet heti paikalla sieltä.

-- Teidän Majesteettinne käsky täytetään; mutta...

-- Mutta mitä?

-- Mutta kuningatar kieltäytyy tottelemasta.

-- Minun käskyjäni?

-- Niin, ell'ei hän tiedä käskyn tulevan kuninkaalta.

-- No niin, ett'ei hän olisi siitä epätiedossa, menen minä itse hänelle

ilmoittamaan...

-- Teidän Majesteettinne elköön unhottako, että minä olen tehnyt kaikki

mitä olen voinut, estääkseni ratkeamista.

-- Kyllä, herttua, minä tiedän että olette sangen arka kuningattaren

puolesta, ehkä liian arka; siitä, sen sanon jo ennakolta, puhun teille

tuonnempana enemmän.

-- Niinkuin suvaitsette, Teidän Majesteettinne; mutta minä olen aina

onnellinen ja ylpeä siitä, armollinen herra, että olen alati harrastanut

hyvän sovun pysymistä Teidän ja Ranskan kuningattaren välillä.

-- Hyvä, kardinaali, hyvä; mutta lähettäkääpä nyt noutamaan

sinetinvartijaa; minä menen kuningattaren luokse. Ja Ludvig XIII aukasi

välioven ja meni käytävään, joka vei Itävallan Annan huoneihin.

Kuningatar istui hovinaistensa, rouvien de Guitaut'in, de Sablé'n, de

Montbazon'in ja de Guéménée'n keskessä. Eräässä nurkassa oli tuo

espanjalainen kamarineiti donna Estefana, joka häntä oli seurannut

Madrid'ista. Rouva de Guéménée luki ääneen; kaikki muut kuuntelivat

lukemista tarkkaan, paitsi kuningatar, joka juuri oli hankkinut toimeen

tuon lukemisen, voidaksensa, kuuntelevinansa ollen, huomaamatta seurata

omien ajatuksiensa juoksua.

Nuo ajatukset, vaikka kyllä viimeisten rakkauden säteiden kultaamia,

olivat kumminkin varsin surullisia. Itävallan Anna mietti tuossa, kuinka

puolison luottamus oli häneltä ryöstetty, kuinka kardinaalin viha

häntä vainosi, tuon miehen, joka ei voinut antaa anteeksi, että

hänen hellemmät tunteensa olivat hyljätyt; hän näki olevansa

äiti-kuningattaren silmäin alaisena, jolta tuo viha oli kaiken elämän

katkeroittanut, vaikka Maria di Medicis, jos saa uskoa sen ajan

muistelmia, oli alkanut kohdella kardinaalia samanlaisilla tunteilla,

jotka Itävallan Anna oli ainiaksi häneltä kieltänyt; Itävallan Anna oli

nähnyt uskollisimpain palvelijainsa, hartaimpien uskottuinsa,

rakkaimpien suosikkiensa toisen toisensa perään katoovan ympäriltään.

Niinkuin nuo onnettomat, jotka turmiota tuottavan lahjan ovat saaneet,

niin hänkin saattoi aikaan onnettomuutta mihin vaan kosketti; hänen

ystävyytensä oli onneton merkki, joka toi mukanansa vainon. Rouva de

Chevreuse ja rouva de Vernet olivat karkoitetut; vihdoin, de la Porte ei

salannut emännältänsä, että hänelläkin oli joka hetki odotettavissa

vankeus.

Juuri kun hän oli syväytynyt näihin mitä synkimpiin mietteihinsä, aukeni

huoneen ovi ja sisään astui kuningas.

Lukija taukosi silmänräpäyksessä, kaikki naiset nousivat seisovilleen ja

syvä hiljaisuus syntyi.

Kuningas puolestaan ei osoittanut vähintäkään kohteliaisuutta; hän vaan

seisahtui kuningattaren eteen ja lausui kiivaasti:

-- Rouva, teidän luoksenne tulee kohta herra kansleri ilmoittamaan

teille muutamia asioita, jotka minä olen jättänyt hänen

ilmoitettavaksensa.

Onneton kuningatar, jota lakkaamatta uhkailtiin avioerolla, maanpaolla,

jopa tuomiollakin, kalpeni, huolimatta poskimaalista, eikä hän voinut

pidättyä sanomasta:

-- Mutta minkä vuoksi tuo käynti, armollisin herra? Mitä herra kansleri

on minulle sanova, jota Teidän Majesteettinne ei itse voi minulle sanoa.

Kuningas pyörsi takaisin sanaakaan virkkamatta ja melkein samassa

silmänräpäyksessä ilmoitti henkivartijakapteeni de Guitaut kanslerin

tulon.

Kun kansleri ilmestyi näkyviin, oli kuningas jo mennyt ulos toisesta

ovesta.

Kansleri kävi esiin puoleksi hymyillen, puoleksi punastuen. Kun me

uskottavasti tapaamme häntä vielä vastakin kertomuksemme varrella, eivät

lukijamme panne pahaksensa, jos jo tässä otamme tutustuaksemme häneen.

Kansleri oli lystikäs mies. Des Roches, Notre-Dame'n kaniikki ja

muinoinen kardinaalin kamaripalvelija oli esittänyt tämän miehen

kardinaalille, sanoen häntä erittäin luotettavaksi mieheksi. Kardinaali

uskoi häntä ja huomasi miehen kelvolliseksi.

Hänestä kerrottiin useita juttuja, muiden muassa tämmöinen:

Myrskyisen nuoruutensa jälkeen oli hän mennyt muutamaan luostariin,

siellä ainakin jonkun aikaa katuakseen nuoruutensa hulluuksia.

Mutta tullessansa tuohon pyhään paikkaan ei tämä vaivainen syntinen

ollut voinut sulkea niin joutuisasti porttia, ett'ei ne himot, joita hän

läksi pakoon, olisi pujahtaneet sisään hänen mukanansa. Hän joutui

kiusauksiin alinomaa, ja luostarin päämies, jolle hän oli uskonut

ahdistuksensa, ja joka koki häntä suojella miten suinkin voi, neuvoi

häntä manaamaan kiusaajaa luotansa tarttumalla kellonnuoraan ja

kiskomalla sitä voimainsa takaa. Kuultuansa kellon räikinän, tietäisivät

muka munkit jonkun veljensä olevan kiusaajan kynsissä, ja kokoutuisivat

rukoilemaan hänen puolestansa.

Neuvo näytti tulevasta kanslerista oivalliselta. Hän manasi pahoja

henkiä munkkien rukousten runsaalla voimalla; mutta piru ei jätä aivan

helpolla paikkaa, johon hän kerta on rakentanut linnoituksensa; sitä

mukaa kuin manauksia lisättiin, ponnisti hänkin voimiansa; niin että yöt

päivät möykytti kello yhtä päätä, ilmoittaen sitä ylenpalttista

lihankuolettamisen halua, jota katuvainen syntinen tunsi povessaan.

Munkeilla ei ollut enää silmänräpäyksen lepoa. Päivillä eivät he muuta

tehneet kuin nousivat ja laskeutuivat portaita, jotka veivät kappeliin;

öillä täytyi heidän, aamu- ja iltarukouksia lukuunottamatta, nousta

parikymmentä kertaa vuoteiltansa ja langeta polvilleen kammioittensa

permannolle.

Ei ole tietoa, jättikö piru uhrinsa vai väsyivätkö munkit; mutta kolmen

kuukauden perästä katumuksen tekijä ilmestyi takaisin maailmaan sillä

maineella, että hän oli hirvittävimmin riivattu mitä koskaan on ollut

olemassa.

Luostarista lähdettyänsä astui hän virkauralle ja pääsi

pyöreämyssyiseksi parlamentin-presidentiksi enonsa paikalle, liittyi

kardinaalin puolueesen, seikka, joka ei osoittanut vähää älykkäisyyttä,

tuli kansleriksi, palveli Hänen ylhäisyyttänsä innokkaasti hänen

vihassansa äiti-kuningatarta vastaan ja hänen kostossansa Itävallan

Annaa vastaan, yllytti tuomareita Chalais'in jutussa, kiihoitti herra de

Laffemas'in, Ranskan suuren ylimetsäherran salavehkeitä; vihdoin

saavutti hän kardinaalin täydellisen luottamuksen, johon hän osoittihe

niin ansiolliseksi, että sai suorittaaksensa sen omituisen tehtävän,

jonka täyttämistä varten hän nyt oli saapunut kuningattaren luokse.

Kuningatar oli vielä seisovillaan, kun hän astui sisään, mutta tuskin

oli hän huomannut kanslerin, kun hän istuutui nojatuoliinsa ja viittasi

hovinaisillensa sijoittumaan myöskin istuimillensa, jonka jälkeen

Itävallan Anna kysyi mitä ylpeimmällä äänellänsä:

-- Mitä haluatte, herra, ja missä tarkoituksessa ilmestytte tänne.

-- Toimittaakseni kuninkaan nimessä, rouva, ja huomioon ottamalla kaiken

sen arvossapidon, joka minulla on kunnia tuntea Teidän Majesteettianne

kohtaan, tarkan tutkinnon teidän papereistanne.

-- Kuinka, herra! tutkinnon minun papereistani... Minun! mutta tuohan on

katalaa halpamaisuutta!

-- Suvaitkaa suoda minulle anteeksi, rouva; mutta tässä tilaisuudessa

olen minä vaan välikappale kuninkaan kädessä. Eikös Hänen Majesteettinsa

lähtenyt täältä, ja eikö hän itse valmistanut teitä tähän minun tulooni?

-- Tarkastakaa sitten, herra; minä näytän olevan rikoksellinen:

Estefana, antakaa kirjoituspöytieni ja laatikkojeni avaimet.

Kansleri tarkasteli näön vuoksi huonekaluja, mutta hän tiesi kyllä

ett'ei kuningatar mahtanut huonekaluissaan säilyttää niin tärkeätä

kirjettä, minkä hän päivän kuluessa oli kirjoittanut.

Kun kansleri oli aukonut ja sulkenut parikymmentä kertaa kirjoitus

pöydän laatikoita, täytyi hänen vaikka häntä kyllä aikalailla arvelutti,

käydä saattamaan asiaa päätökseen, toisin sanoen, ruveta tarkastamaan

kuningatarta itseään. Kansleri astui siis Itävallan Annaa kohden ja

virkkoi sangen nololla äänellä ja kovin hämillänsä:

-- Ja nyt on minulla vielä tehtävä päätarkastus.

-- Mikä? kysyi kuningatar, joka ei ymmärtänyt, tai paremmin, ei tahtonut

ymmärtää tarkoitusta.

-- Hänen Majesteettinsa on varma, että te olette kirjoittaneet kirjeen

tänäpäivänä; hän tietää myös, ett'ei se kirje vielä ole lähetetty

määräpaikkaansa. Kirjettä ei löydy teidän laatikoistanne ja sen täytyy

toki jossakin olla.

-- Uskallatteko käydä käsiksi kuningattareenne? sanoi Itävallan Anna

ojentuen täyteen korkeuteensa ja tähdäten kansleria silmillä, joiden

luonti oli muuttunut melkein uhkaavaksi.

-- Minä olen kuninkaan uskollinen palvelija, rouva; ja kaikki mitä Hänen

Majesteettinsa käskee, sen minä toimitan.

-- No niin, se on totta; sanoi Itävallan Anna, ja herra kardinaalin

vakoojat ovat hyvin tehtävänsä toimittaneet. Minä olen tänäpäivänä

kirjoittanut kirjeen, eikä se ole vielä lähtenyt. Kirje on täällä.

Ja kuningatar pisti kauniin kätösensä poveensa.

-- Antakaa siis kirje tänne, rouva, sanoi kansleri.

-- Minä en anna sitä muille kuin kuninkaalle, herra, sanoi Anna.

-- Jos kuningas olisi tahtonut kirjeen itselleen annettavaksi, rouva

hyvä, olisi hän itse sitä pyytänyt. Mutta, minä sanon sen vielä

toistamiseen, minulle on annettu toimeksi vaatia se teiltä, ja ell'ette

sitä anna...

-- Mikä sitten?

-- Minut on velvoitettu ottamaan se teiltä.

-- Kuinka? mitä tarkoitatte?

-- Tarkoitan että minun määräykseni ulottuvat kauvaksi, rouva, ja että

minut on valtuutettu etsimään tuota epäluulonalaista paperia itse Teidän

Majesteettinne omasta persoonasta.

-- Mikä kauhistus! huudahti kuningatar.

-- Suvaitkaa siis, rouva, huojentaa menetystapaa.

-- Tämä käytös on suunnatonta väkivaltaa, tiedättekö sen, herra?

-- Kuningas käskee, rouva, suokaa anteeksi.

-- Tätä minä en kärsi; en, en, ennemmin kuolen! huudahti kuningatar,

jossa Espanjan ja Itävallan ylpeä veri kuohahti liikkeesen.

Kansleri kumarsi syvään, jonka jälkeen hän, siinä selvässä aikomuksessa,

ett'ei väistyisi tuumaakaan sen toimen täyttämisestä, joka hänen

suoritettavaksensa oli annettu ja aivan niinkuin pyövelinrenki olisi

tehnyt kidutushuoneessa, lähestyi Itävallan Annaa, jonka silmissä sillä

hetkellä näkyi raivon kyyneleet.

Kuningatar oli, niinkuin jo olemme sanoneet, erinomaisen kaunis.

Kanslerin toimi oli siis arkaluontoista laatua, ja kuningas oli jo

joutunut niin kauvaksi luulevaisuutensa kautta Buckingham'in suhteen,

ett'ei hän enää ollut luulevainen kenenkään suhteen.

Epäilemättä kansleri Séguier'in silmät tällä hetkellä tähystelivät tuon

merkillisen kellon nauhaa; mutta kun hän ei sitä löytänyt, tavoitti hän

sen sijaan sitä paikkaa, jossa kuningatar oli sanonut paperin olevan.

Itävallan Anna astahti askeleen taaksepäin, niin kalpeana, että hänen

olisi luullut olevan kuolemaisillansa; ja nojaten vasemmalla kädellään,

ett'ei kaatuisi, takanansa olevaan pöytään, veti hän oikealla paperin

poveltansa ja ojensi sen sinetinvartijalle.

-- Kas tässä, herra, tässä on tämä kirje, huudahti kuningatar

katkonaisella ja vapisevalla äänellä, ottakaa se ja vapauttakaa minut

inhottavasta läsnäolostanne.

Kansleri, joka puolestaan myös vapisi helposti ymmärrettävästä syystä,

otti kirjeen, kumarsi maahan saakka ja poistui.

Tuskin oli ovi hänen jälkeensä sulkeutunut, kun kuningatar

puolitainnuksissa vaipui hovinaistensa käsiin.

Kansleri vei kirjeen kuninkaalle, lukematta siitä yhtäkään sanaa.

Kuningas otti sen vastaan vapisevin käsin, katsoi ensiksi osoitetta,

vaan sitä ei ollut, kalpeni, aukasi sen sitten vitkallisesti, ja

nähdessään ensi sanoista kirjeen olevan kirjoitetun Espanjan

kuninkaalle, luki hän sen sangen joutuun.

Siinä oli kokonainen hyökkäyssuunnitelma kardinaalia vastaan. Kuningatar

kehoitti veljeänsä ja Itävallan keisaria, koska heitä kaiketi loukkasi

Richelieu'n politiikka, hän kun lakkaamatta pyrki alentamaan Itävallan

hallitussuvun arvoa ja voimaa, asettumaan sotakannalle Ranskaa vastaan,

ja määräämään rauhanehdoksi kardinaalin erottamisen; mutta rakkaudesta

ei ollut koko kirjeessä sanaakaan.

Kuningas, varsin hyvillään tuosta, tiedusti, oliko kardinaali vielä

Louvressa. Hänelle ilmoitettiin, että Hänen ylhäisyytensä oli

odottamassa työhuoneessa Hänen Majesteettinsa käskyjä.

Kuningas meni suoraa päätä hänen luoksensa.

-- Kas tässä, herttua, sanoi hän, te olitte oikeassa, minä olin

väärässä; koko vehkeileminen on valtiollista, eikä tässä kirjeessä ole

mitään kysymystä rakkaudesta. Sen sijaan on siinä sangen paljo kysymystä

teistä.

Kardinaali otti kirjeen ja luki sen mitä suurimmalla tarkkuudella;

päästyänsä loppuun, luki hän sen vielä toiseen kertaan.

-- No niin, sanoi hän, Teidän Majesteettinne näkee, mihin saakka

viholliseni menevät: teillä on niskassa kaksi sotaa, ell'ette erota

minua. Totta puhuen, Teidän sijassanne minä välttäisin noin voimakkaita

hyökkääjiä, ja minä puolestani olisin tosionnellinen päästyäni erilleni

asiain menosta.

-- Mitä sanottekaan, herttua?

Minä sanon, armollisin herra, että minun terveyteni menee näissä

lakkaamattomissa taisteluissa ja ijät kaiket kestävissä töissä. Minä

sanon, että on varsin uskottavaa, ett'en minä ole kestävä La Rochelle'n

piirityksen rasitusta, ja että olisi paljo parempi, jos nimittäisitte

niihin toimiin joko herra de Condé'n, tai herra de Bassompierre'n tai

kenen urhoollisen miehen tahansa, jolla sodankäynti on varsinaisena

toimialana, ettekä minua, joka olen kirkon miehiä ja jota lakkaamatta

vedetään pois kutsumuksestani ja pannaan semmoisiin toimiin, joihin ei

minulla ole vähintäkään halua. Teillä olisi paljoa suurempi menestys

sisäasioissa, armollisin herra, enkä epäile, että olisitte paljoa

suurempi ulkoasioissa.

-- Herra herttua, sanoi kuningas, minä ymmärrän teitä, olkaa huoleti;

kaikki nuo, joita kirjeessä on mainittu, ovat saavat ansaitun

rangaistuksensa, ja kuningatar myös.

-- Mitä sanottekaan, armollisin herra? Jumala varjelkoon kuningatarta

saamasta minun tähteni mitään ikävyyksiä! hän on aina pitänyt minua

vihollisenansa, vaikka Teidän Majesteettinne voisi kyllä todistaa, että

minä lämpimästi olen alati hänen puoltansa pitänyt, yksin Teitä

itseännekin vastaan. Oh! jos hän pettäisi Teidän Majesteettianne

kunnianne suhteen, se olisi toista, ja silloin olisin ensimmäinen

sanomaan: "Armo pois, ei mitään armoa rikoksellista kohtaan!" Onneksi ei

asian laita ole semmoinen, ja onhan Teidän Majesteettinne saanut siitä

uuden todisteen.

-- Se on totta, herra kardinaali, sanoi kuningas, ja te olitte oikeassa

niinkuin aina; mutta kuningatar ansaitsee sittenkin kaiken minun vihani.

-- Te se juuri, armollisin herra, olette vetäneet päällenne hänen

vihansa; ja toden totta, jos hän täydellä todella olisi nyreissänsä

Teidän Majesteetillenne, ymmärtäisin sen aivan hyvin: Teidän

Majesteettinne on ankarasti häntä loukannut!...

-- Juuri sillä tavoin olen aina kohteleva omia ja teidän vihollisianne,

herttua, olkoot he kuinka ylhäisiä tahansa ja uhatkoon minua mikä vaara

hyvänsä siitä, että ankarasti menettelen heitä kohtaan.

-- Kuningatar on minun viholliseni, mutta ei teidän, armollisin herra;

päinvastoin on hän uskollinen, alamainen ja moitteeton puoliso;

suvaitkaa minun siis, armollisin herra, puhua hyvää hänen puolestansa

Teidän Majesteetillenne.

-- Nöyrtyköön hän ja lähestyköön minua ensin.

-- Päinvastoin, armollisin herra, näyttäkää esimerkkiä; te olette

ensiksi tehneet väärin, koska olette kuningatarta epäilleet.

-- Minäkö lähestyisin ensiksi! sanoi kuningas; en koskaan!

-- Armollisin herra, minä rukoilen teitä.

-- Muutoin, kuinka voisinkaan ensiksi lähestyä?

-- Tekemällä jotakin, jonka luulisitte olevan hänelle mieleen.

-- Mitä?

-- Laittamalla tanssiaiset; tiedättehän kuinka kuningatar pitää paljon

tanssista; minä takaan, ett'ei hänen nyreytensä jaksa vastustaa

semmoista suosion osoitusta.

-- Herra kardinaali, tiedättehän ett'en minä pidä ensinkään noista

maallisista huvituksista.

-- Kuningatar tulee vaan kiitollisemmaksi, koska hän tietää teidän

vastenmielisyytenne semmoisiin huvituksiin; muutoin, silloin olisi

hänellä tilaisuus käyttää niitä kauniita timanttikoristeita, jotka te

tuonottain lahjoititte hänelle nimipäivänänsä, ja joilla hän ei vielä

ole ollut tilaisuudessa itseään koristaa.

-- Kyllähän nähdään, herra kardinaali, kyllähän nähdään, sanoi kuningas,

joka, hyvillään siitä että oli löytänyt kuningattaren syylliseksi

rikokseen, josta hän aivan vähän lukua piti, ja viattomaksi rikokseen,

jota hän kovin oli pelännyt, oli valmis vaikka paikalla sopimaan hänen

kanssansa; kylläpähän nähdään, mutta, kunniani kautta, te olette liian

sietäväinen.

-- Armollisin herra, sanoi kardinaali, jättäkää ankaruus ministereille,

sietäväisyys on kuninkaallinen avu; käyttäkää sitä, niin näette sen

tekevän teille hyvää.

Ja nyt kardinaali, kuullessaan kellon lyövän yksitoista, kumarsi syvään,

anoi kuninkaalta lupaa saada poistua ja pyysi häntä sopimaan

kuningattaren kanssa.

Itävallan Anna, joka kirjeensä anastuksen perästä odotti saavansa

nuhteita, hämmästyi suuresti, nähdessään kuninkaan seuraavana päivänä

yrittelevän häntä lähestymään. Ensin asettui hän vastahankaan; sekä

hänen nais-ylpeyttänsä että kuningatar-arvoansa oli niin julmasti

loukattu, ett'ei hän ensi hetkessä ollut suostuvainen; mutta

hovinaistensa neuvosta hän viimein näytti alkavan leppyä. Kuningas

käytti hyväksensä ensimäistä käänteen hetkeä ja ilmoitti aikomuksensa

olevan tuota pikaa laittaa hänelle juhlan.

Juhla Itävallan Annaa varten oli niin harvinaista laatua, että tuo

ilmoitus, niinkuin kardinaali oli arvannut, haihdutti hänen viimeisetkin

mielipahansa jälet, ell'ei hänen sydämmestänsä, niin ainakin hänen

kasvoiltansa. Hän kysyi, minä päivänä juhla oli tuleva, mutta kuningas

vastasi, että hänen oli kysyttävä sitä ensin kardinaalilta.

Ja todella kysyikin kuningas joka päivä kardinaalilta, milloin juhla

olisi pantava toimeen, vaan joka päivä kardinaali aina jollakin

tekosyyllä sai vältetyksi sen määräämisen. Sillä tavoin kului kymmenen

päivää.

Kahdeksantena päivänä sen kohtauksen jälkeen, jonka olemme kertoneet,

sai kardinaali Lontoon postimerkillä varustetun kirjeen, joka sisälsi

ainoastaan nämä muutamat rivit:

"Ne ovat käsissäni; mutta en voi lähteä Lontoosta, kun ei minulla ole

rahaa; lähettäkää minulle viisisataa pistole'a, niin neljän tai viiden

päivän perästä, ne saatuani, olen Pariisissa."

Samana päivänä kuin kardinaali tuon kirjeen sai, teki kuningas taas

hänelle tavallisen kysymyksensä.

Richelieu laski sormillansa ja virkkoi hiljaa itsekseen:

-- Hän sanoo tulevansa neljän tai viiden päivän perästä rahat saatuansa;

neljä tai viisi päivää kuluu rahojen mennessä hänelle, neljä tai viisi

päivää hänen tuloonsa, se on yhteensä kymmenen päivää; mutta siihen

lisäksi on otettava lukuun vastatuulet, muut vastoinkäymiset, naisen

heikkovoimaisuus, -- pankaamme kaksitoista päivää!

-- No niin, herra herttua, sanoi kuningas, joko olette laskeneet?

-- Jo, armollisin herra, tänäpäivänä on 20 päivä Syyskuuta; kaupungin

maistraatti pitää erään juhlan 3 päivä Lokakuuta. Se sopii mainiosti;

sillä sitten ette tarvitse näyttää lähestyvänne kuningatarta.

Sitten lisäsi kardinaali:

-- Mutta, armollisin herra, elkää unhottako sanomasta Hänen

Majesteetillensa tämän juhlan suhteen, että Te haluaisitte nähdä, kuinka

hänen timanttikoristeensa somistavat häntä.