XIII.

Herra Bonacieux.

Kaikissa näissä oli mukana, niinkuin jo on voitu havaita, eräs henkilö,

josta, vaikka hänen tilansa oli kylläkin pyörivillä portailla, ei kukaan

näyttänyt suuresti huolehtivan; tämä henkilö oli Bonacieux,

valtiollisten ja rakkausjuonien kunnian-arvoisa marttyyri, juonien,

jotka niin helposti sotkeutuivat toisiinsa tänä ritarillisuuden ja

huikentelevaisuuden aikakautena.

Onneksi, muistaneeko sitä lukija vielä tai ei, onneksi olemme luvanneet

pysyttää hänet näköpiirissämme.

Poliisit, jotka olivat hänet ottaneet kiinni, kuljettivat hänet suoraa

päätä Bastiljiin, jossa hänen annettiin aivan vavistuksissaan kulkea

sivuitse plutonan sotamiehiä, jotka latasivat muskettejansa.

Sitten vietiin hänet melkein maanalaiseen koppiin, jossa hän

kuljettajainsa puolelta sai kärsiä mitä karkeimpia loukkauksia ja mitä

raainta kohtelua. Poliisit näkivät, ett'eivät he olleet tekemisissä

minkään aatelismiehen kanssa ja he kohtelivat häntä kuin mitä hylkiötä.

Noin puolen tunnin perästä tuli kirjuri tekemään loppua hänen

kärsimyksistään, vaan ei suinkaan hänen levottomuudestaan, antamalla

käskyn saattaa herra Bonacieux tutkisteluhuoneesen. Tavallisesti

tutkisteltiin vangittuja heidän luonansa, vaan Bonacieux'in kanssa ei

menetelty sillä tavoin.

Kaksi vartijaa otti nyt kauppiaan huostaansa, saattoivat hänet erään

pihan halki, veivät hänet muutamaan käytävään, jossa seisoi kolme

vahtimiestä, aukasivat erään oven ja työnsivät hänet kehnoon huoneesen,

jossa ei ollut muuta sisustusta kuin pöytä, tuoli ja komisarjus.

Komisarjus istui tuolilla pöydän ääressä kirjoittamassa.

Vartijat saattoivat vangin pöydän eteen ja, komisarjuksen annettua

merkin, poistuivat ulkopuolelle äänenkantamaa.

Komisarjus, joka siihen saakka oli ollut kumartuneena papereihinsa,

kohotti nyt päätänsä nähdäkseen kenen kanssa hän oli tekemisissä.

Komisarjus oli tympeyttävän näköinen mies, terävänenäinen, keltaiset,

ulospistävät posket, pienet silmät, vaan tutkivat ja vilkkaat, kasvot

samalla kertaa ketun ja mäyrän kaltaiset. Pää, jota pitkä ja liikkuva

kaula kannatti, pisti ulos laajasta mustasta takista, ja oli heiluvassa

liikkeessä puolelta toiselle, melkein kuin kilpikonnan, kun se pistää

päänsä ulos kuorestaan.

Hän kysyi aluksi Bonacieux'iltä hänen ristimä- ja sukunimeänsä, ikäänsä,

tointansa ja kotipaikkaansa.

Syytetty vastasi olevansa nimeltään Jaques-Michel Bonacieux, ijältään

viidenkymmenen yhden vuoden vanha, toimeltaan entinen kauppias ja

asuvansa Fossoyeurs'in kadun varrella N:o 11.

Sitten komisarjus kyselyn jatkamisen sijasta piti hänelle pitkiä puheita

siitä, kuinka vaarallista on halvan porvarin sekoittautua valtiollisiin

asioihin.

Hän liitti tähän alkujohdantoon esitelmän, jossa hän kertoi kardinaalin

voimasta ja teoista, tuon verrattoman ministerin, joka voitti kaikki

ennemmäiset ministerit, joka oli oleva esimerkkinä kaikille vastaisille

ministereille, tuon ministerin, jonka voimaa ja tekoja ei kukaan

rankaisematta saanut vastustella.

Tämän hänen puheensa toisen osan jälkeen loi hän läpitunkevan katseen

Bonacieux-parkaan ja käski hänen miettimään tilansa vaarallisuutta.

Kauppiaan miettiminen oli jo suoritettu: hän kirosi ajatuksissaan sitä

hetkeä, jolloin herra de la Porte'n päähän oli pistänyt naittaa

kummityttärensä hänelle ja erittäinkin sitä hetkeä, jolloin tuo

kummitytär oli ruvennut kuningattaren pukurouvaksi.

Herra Bonacieux'in luonteen pohjana oli halvan saituuden ja syvän

itsekkäisyyden sekoitus, ja sen kaiken höysteenä mitä raukkamaisin

pelkurimaisuus. Rakkaus, jota vaimonsa oli hänessä herättänyt, oli aivan

syrjätunne, eikä voinut pitää puoliansa noita vastamainittuja

alkuperäisiä tunteita vastaan.

Bonacieux mietti oikeastaan vaan sitä, mitä hänelle juuri oli päästy

sanomasta.

-- Mutta herra komisarjus, sanoi hän kylmästi, uskokaa täydellisesti,

että minä tunnen ja pidän arvossa enemmän kuin kukaan muu Hänen

ylhäisyytensä verrattomia ansioita, jonka hallittavana meidän on kunnia

olla.

-- Todella? kysyi komisarjus epäilevän näköisenä, mutta jos laita

tosiaan olisi niin, kuinkas te olisitte Bastiljissa?

-- Kuinka minä täällä olen, tai paremmin, minkä vuoksi minä täällä olen,

vastasi Bonacieux, sitä on minun mahdoton teille sanoa, koska en sitä

itsekkään tiedä; mutta se on vaan varma tosi, ett'en minä ainakaan

tieteni ole loukannut kardinaalia.

-- Teidän on kumminkin täytynyt tehdä joku rikos, koska te olette

syytöksenalainen valtiorikoksesta.

-- Valtiorikoksesta! huudahti Bonacieux hämmästyneenä, valtiorikoksesta!

ja kuinka tahdottekaan kauppiasraukan, joka vihaa hugenotteja ja inhoo

espanjalaisia, olemaan syypäänä valtiorikokseen? Ajatelkaa toki, herra,

onhan se vallan mahdotonta.

-- Herra Bonacieux, virkkoi komisarjus tirkistellen syytettyä, ikäänkuin

hänen pienet silmänsä olisivat voineet lukea sydämmen syvimpään pohjaan

saakka, herra Bonacieux, teillä on vaimo?

-- On, herra, vastasi kauppias vapisten, ja tuntien että siihenpä asia

rupesikin takertumaan; se tahtoo sanoa, minulla on ollut.

-- Kuinka? teillä on ollut! minne te hänet olette hukanneet, koska

teillä ei enää häntä ole?

-- Hän on minulta salaa ryöstetty.

-- Ryöstetty? sanoi komisarjus. Aa!

Bonacieux kuuli tuosta "aa"-sta, että asia rupesi yhä enemmän

sotkeutumaan.

-- Hänet on teiltä ryöstetty, vai niin! toisti komisarjus, ja tiedättekö

kuka mies hänet on ryöstänyt?

-- Luulen hänet tuntevani.

-- Ken on hän?

-- Huomatkaa, ett'en tiedä varmaan mitään, herra komisarjus, ja että

minä vaan epäilen.

-- Ketä epäilette? Kas niin, vastatkaa suoraan.

Bonacieux oli nyt kerrassaan kahdella päällä; pitäisikkö hänen kieltää

kaikki, vai ilmoittaa kaikki? Jos hän kieltäisi, voitaisiin luulla hänen

tietävän liian paljon, ruvetaksensa tunnustamaan; jos taas ilmoittaisi

kaikki, osoittaisi hän hyvää tahtoa. Hän päätti siis ilmoittaa kaikki

mitä tiesi.

-- Minä epäilen, sanoi hän, erästä pitkää, tummaveristä, ylpeän näköistä

miestä, joka näyttää varsin suurelta herralta; hän on seuraillut meitä

useita kertoja, ainakin mitä minusta on näyttänyt, kun olen ollut

noutamassa vaimoani Louvren pieneltä portilta kotiini.

Komisarjus näytti tulevan levottomaksi.

-- Ja hänen nimensä? kysyi hän.

-- Oh, mitä nimeen tulee, sitä en ensinkään tiedä, vaan jos hänet missä

kohtaisin, kyllä tuntisin hänet paikalla, siitä olen varma, vaikka

tuhansien joukosta.

Komisarjuksen otsa rypistyi.

-- Tuntisitte hänet vaikka tuhansien joukosta, sanoitteko niin? kysyi

hän.

-- Se tahtoo sanoa, virkkoi Bonacieux, joka näki hypänneensä hulluun

tynnöriin, se tahtoo sanoa...

-- Te olette vastanneet, että tuntisitte hänet, sanoi komisarjus, hyvä,

se riittää täksi päiväksi; ennenkuin menemme kauvemmaksi, tarvitsee

erään saada tietää, että te tunnette vaimonne ryöstäjän.

-- Mutta enhän minä ole sanonut tuntevasi häntä! huusi Bonacieux

epätoivossa. Minähän päinvastoin sanoin, että...

-- Viekää vanki pois, sanoi komisarjus noille kahdelle vartijalle.

-- Ja minne on hän saatettava? kysyi kirjuri.

-- Vankikoppiin.

-- Mihin?

-- Oh, Jumala nähköön, mihin vaan ensimäiseksi osutte, kunhan se on

kylliksi luja, vastasi komisarjus välinpitämättömyydellä, joka

kauhistutti Bonacieux-parkaa.

-- Voi, voi! sanoi hän itselleen, kova onni vainoo minua; vaimoni on

varmaan tehnyt jonkun hirmuisen rikoksen; minua luullaan hänen

rikostoveriksensa ja minua rangaistaan hänen kanssansa: hän on puhuva,

hän tunnustava sanoneensa minulle kaikki; vaimo on niin heikko!

Vankikoppiin! mihin vaan ensimäiseksi osutaan! semmoista se on! yksi yö

on jo mennyt; ja huomenna teilattavaksi, hirteen! Oh, Jumalani,

Jumalani, armahda minua!

Kuuntelematta vähintäkään mestari Bonacieux'in vaikerruksia,

vaikerruksia, joihin he muutoin olivat hyvin tottuneet, tarttuivat

vartijat vangin käsipuoleen, vieden hänet pois, jolla välin komisarjus

kirjoitti kiireimmittäin kirjeen, jota kirjuri odotti.

Bonacieux ei ummistanut silmäänsä, ei sen vuoksi, että vankihuone olisi

ollut kovin kehno, vaan hänen levottomuutensa oli liian suuri. Hän istui

koko yön rahillansa, vavahtaen vähimmästäkin risauksesta; ja kun päivän

ensi säteet pilkistivät kammioon, näytti aamurusko hänestä haudan

väriseltä.

Yht'äkkiä kuuli hän salpoja vedettävän auki ja hän teki hirveän

hyppäyksen. Hän uskoi tultavan noutamaan häntä mestauslavalle; vaan kun

hän pyövelin verosta, jota hän odotti, näki kaiken kaikkiaan vaan

eilisen komisarjuksensa ja kirjurinsa, oli hän vähällä hypätä heille

kaulaan.

-- Teidän asianne on sangen paljon sotkeutunut eilisestä illasta, kelpo

mies, sanoi hänelle komisarjus ja minä neuvon teitä kertomaan nyt kaikki

asiat halki ja suoraan; sillä ainoastaan teidän katumuksenne saattaa

kääntää päältänne kardinaalin vihan.

-- Kyllä minä olen valmis kaikki kertomaan, huudahti Bonacieux, ainakin

kaikki mitä tiedän. Kysykää, olkaa hyvä.

-- Ensiksikin, missä on teidän vaimonne?

-- Mutta johan olen teille sanonut, että hänet minulta ryöstettiin.

-- No niin, mutta eilen kello viisi iltapäivällä pääsi hän teidän

toimestanne pakoon.

-- Minun vaimoniko pakoon! huudahti Bonacieux. Oh! onneton vaimo! Herra,

jos hän on päässyt pakoon, se ei ole minun vikani, sen vannon.

-- Mitäs teillä oli tekemistä naapurinne herra d'Artagnan'in luona,

jonka kanssa teillä oli päivemmällä pitkä keskustelu?

-- Ah, niin todella, herra, niin, totta kyllä, ja minä tunnustan, että

se oli väärin tehty. Kyllähän minä olin herra d'Artagnanin luona.

-- Mikä oli teidän käyntinne tarkoitus?

-- Pyytää häntä auttamaan minua löytämään vaimoni. Minä luulin itselläni

olevan oikeuden häntä perustella; mutta minä erhetyin, niinkuin näkyy,

ja minä pyydän nöyrimmästi anteeksi.

-- Ja mitä herra d'Artagnan vastasi?

-- Herra d'Artagnan lupasi minua auttaa; mutta minä kyllä kohta huomasin

erhettyneeni.

-- Vai te aiotte pettää oikeutta! Herra d'Artagnan teki teidän kanssanne

sopimuksen, jonka johdosta hän ajoi pakoon poliisit, jotka tulivat

ottamaan kiini vaimoanne, ja toimitti hänet löytämättömiin.

-- Herra d'Artagnan vienyt minun vaimoni! Ah, vai niin! mutta mitä

sanoittekaan?

-- Onneksi on herra d'Artagnan meidän käsissämme, ja teidät asetetaan

hänen kanssaan naamattain.

-- Ah, totta tosiaan, parempaa en pyydä, huudahti Bonacieux; olen

hyvilläni saada nähdä tuttuja kasvoja.

-- Tuokaa d'Artagnan esille, sanoi komisarjus vartijoille.

Vartijat toivat sisään Athoksen.

-- Herra d'Artagnan, sanoi komisarjus kääntyen Athokseen, kertokaa mitä

teidän ja tämän herran välillä on tapahtunut.

-- Mutta! huudahti Bonacieux, ei tämä ole herra d'Artagnan, jota minulle

osoitatte!

-- Kuinka! eikö hän ole herra d'Artagnan? huusi komisarjus.

-- Ei millään muotoa, vastasi Bonacieux.

-- Mikäs tuon herran nimi on? kysyi komisarjus.

-- Sitä minä en voi sanoa, minä en tunne häntä.

-- Kuinka! ettekö tunne häntä?

-- En.

-- Ettekö ole häntä koskaan nähnyt?

-- Kyllä; vaan en tiedä mikä hänen nimensä on.

-- Mikä on nimenne? kysyi komisarjus.

-- Athos, vastasi muskettisoturi.

-- Mutta eihän se ole ihmisen nimi, sehän on vuori! huusi

tutkistelija-parka, joka alkoi joutua vallan pyörälle.

-- Se on nimeni, sanoi Athos tyynesti.

-- Mutta olettehan sanoneet nimenne olevan d'Artagnan.

-- Minäkö?

-- Niin, te juuri.

-- Se on, minulle sanottiin: "te olette herra d'Artagnan?" Siihen

vastasin: "Luuletteko niin?" Kiiniottajani sanoivat olevansa siitä

varmat. Minä en huolinut heitä vastustaa. Muutoin, olisinhan voinut

erhettyä.

-- Herra, te loukkaatte oikeuden majesteettia.

-- En suinkaan vastasi Athos levollisesti.

-- Te olette herra d'Artagnan.

-- Näettehän nyt, että tekin sanotte minulle sitä.

-- Mutta, huudahti vuorostaan Bonacieux, minun täytyy sanoa teille,

herra komisarjus, ett'ei tässä ole hetkeäkään epäilemistä. Herra

d'Artagnan on minun hyyryläiseni ja siis, vaikka hän ei ole maksanut

minulle vuokraani, ja juuri sen vuoksi, minun täytyy hänet tuntea. Herra

d'Artagnan on nuori mies, tuskin yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen

vanha, ja tämä herra on vähintään kolmenkymmenen. Herra d'Artagnan on

herra Desessarts'in väkeä, ja tämä herra on herra de Tréville'n

muskettisotureita: katsokaa univormua, herra komisarjus, katsokaa

univormua.

-- Se on totta, mutisi komisarjus; se on saakelin totta.

Samassa hetkessä ovi aukeni äkkiä ja sanansaattaja, erään Bastiljin

portinvartijan saattamana toi kirjeen komisarjukselle.

-- Oh! tuo onneton vaimo! huudahti komisarjus.

-- Kuinka? mitä sanotte? kenestä puhutte? Ette suinkaan minun

vaimostani, toivoakseni.

-- Päinvastoin, juuri hänestä. Asianne on mainio, onpa tosiaan!

-- Oh! vai niin! huudahti kauppias kiukustuen, suokaa minulle se huvi,

hyvä herra, että saan tietää, kuinka minun asiani siitä voipi paheta,

mitä vaimoni tekee minun vankeudessa ollessani!

-- Kyllä, koska hänen tekonsa on seuraus teidän keskinäisestä

tuumastanne; pirullinen tuuma!

-- Minä vannon, herra komisarjus, että te olette mitä syvimmässä

erhetyksessä, että minä en tiedä tuon taivaallista kaikesta siitä, mitä

vaimoni on mahtanut tehdä, että minä olen kokonaan vieras siihen mitä

hän on tehnyt ja että, jos hän on tehnyt tyhmyyksiä, minä kiellän,

hylkään, kiroan hänet.

-- No niin, sanoi Athos komisarjukselle, jos te ette tarvitse minua enää

täällä, lähettäkää minut jonnekin muuanne, tuo teidän herra Bonacieux on

sangen ikävystyttävä.

-- Viekää vangit kammioihinsa, käski komisarjus, viitaten samalla kertaa

Athokseen ja Bonacieux'iin, ja vartioitakoon heitä ankarammin kuin

koskaan.

-- Mutta kun teillä on asiaa herra d'Artagnan'ille, sanoi Athos

tavallisella tyyneydellänsä, en minä voi suinkaan huomata, missä kohden

minä saatan täyttää hänen sijaansa.

-- Tehkää käskyni mukaan! huusi komisarjus, ja ehdoton vaitiolo!

Kuuletteko!

-- Athos seurasi vartijoitansa kohauttaen olkapäitänsä, ja Bonacieux

voivotteli niin että tiikerinkin sydän olisi heltynyt.

Kauppias vietiin viime-öiseen koppiinsa ja jätettiin sinne koko

päiväksi. Ja koko päivän itki Bonacieux niinkuin aimo kauppias; sillä

niinkuin hän itse jo sanoi, hän ei ollut mikään miekkamies.

Iltaisilla kello yhdeksän aikaan, juurikuin hän oli asettumaisillaan

levolle, kuuli hän askeleita käytävässä. Askeleet lähestyivät hänen

oveansa, se aukeni, ja vartijat tulivat sisään.

-- Seuratkaa minua, sanoi vartijain mukana tullut poliisi.

-- Teitäkö! huudahti Bonacieux, teitäkö seurata tähän aikaan, ja minne,

voi Jumalani!

-- Sinne, minne meillä on käsky teidät viedä.

-- Mutta eihän se ole mikään vastaus.

-- Se on kumminkin ainoa, mitä voimme teille antaa.

-- Ah! Jumalani, Jumalani, vaikerteli kauppias-raukka, nyt minä olen

hukassa!

Hän seurasi koneenomaisesti ja vastustamatta vartijoita, jotka olivat

tulleet häntä noutamaan.

Hän kulki saman käytävän, jonka hän jo tullessaan oli kulkenut, kävi

halki ensimäisen pihan, sitten toisen päärakennuksen lävitse; vihdoin

ulommaisen pihan portilla näki hän vaunut, joita ympäröi neljä

ratsastajaa. Hänen käskettiin nousemaan vaunuihin, poliisi istui hänen

viereensä, vaunun ovi suljettiin ja molemmat olivat nyt vierivässä

vankihuoneessa.

Vaunut lähtivät liikkeelle, hiljaa kuin ruumisvaunut. Munalukolla

varustetun ristikko-ikkunan lävitse näki vanki huoneita ja katuja, siinä

kaikki; mutta aito pariisilainen kun oli, tunsi Bonacieux joka kadun

viitoistaan, kylteistään ja lyhdyistään. Kun saavuttiin Saint-Paul'in

torille, jossa Bastiljin vankeja mestattiin, rupesi hän pyörtymään ja

teki kahteen kertaan ristinmerkin. Hän luuli vaunujen seisahtuvan sinne.

Mutta vaunut kulkivat eteenpäin.

Myöhempänä kauhistui hän toistamiseen, kun ajettiin Saint-Jean'in

hautausmaan ohitse, johon valtiorikollisia haudattiin. Yksi ainoa seikka

rauhoitti häntä vähän, se nimittäin, että ennenkuin heitä haudattiin,

leikattiin heiltä tavallisesti kaula poikki, vaan hänen päänsä oli vielä

paikoillaan. Mutta kun hän havaitsi vaunujen kääntyvän Grève'n tielle,

ja huomasi raatihuoneen huippukatot, sekä näki vaunujen hutkahtavan

porttiholviin, uskoi hän olevansa mennyt mies, tahtoi tunnustaa syntinsä

poliisille ja, kun hän kieltäytyi, rupesi voivottelemaan niin surkeasti,

että poliisi ilmoitti, että ell'ei hän lakkaisi särkemästä hänen

korviaan, hän panisi kapulan hänen suuhunsa.

Tämä uhkaus rauhoitti vähän Bonacieux'iä; jos hänet mestattaisiin

Grève'n kentällä, ei maksaisi vaivaa kapuloida häntä enää, kun jo oltiin

melkein perillä. Todella kulkivatkin vaunut halki kentän seisahtumatta.

Nyt ei ollut enää muuta pelättävää kuin Croix-du-Trahoir: vaunut

kääntyivätkin juuri sinne päin.

Tällä kertaa ei ollut enää epäilemistä, Croix-du-Trahoir'illa mestattiin

halvempisäätyisiä pahantekijöitä. Bonacieux oli hyvittänyt mieltänsä

sillä, että hän olisi Saint-Paul'in tai Grève-kentän arvoinen mies: ja

nyt vietiin hänet Croix-du-Trahoir'ille päiviään päättämään! Hän ei

vielä voinut eroittaa tuota onnetonta ristiä, vaan hän tunsi sen

lähestyvän häntä. Kun hän oli siitä enää parinkymmenen askeleen päässä,

kuuli hän melua ja hölinää, ja vaunut pysähtyivät. Tässä oli enemmän

kuin mitä Bonacieux-raukka jaksoi kestää, hän kun jo ilmankin oli vallan

menehdyksissä kaikista monista kärsimyksistään; hän päästi heikon

ynähdyksen, jota olisi voinut luulla kuolevan viime huokaukseksi ja meni

tainnuksiin.