XIV.

Meung'in mies.

Tämä väkijoukko ei ollut kokoutunut kenenkään hirttämistä odottamaan,

vaan jo valmiiksi hirtettyä katselemaan.

Vaunut, hetkisen seisahdettuaan, lähtivät taas liikkeelle, kulkivat läpi

joukon, jatkoivat matkaansa Saint-Honoré'n kadulle, kääntyivät

Bons-Enfants'in kadulle ja seisahtuivat erään matalan portin eteen.

Portti avautui, kaksi vahtimiestä tarttui käsivarsillaan Bonacieux'iin,

jota muuan poliisi kannatti; hänet sysättiin erääsen käytävään,

annettiin nousta portaita ylös ja jätettiin esihuoneesen.

Kaikki nuo liikkeet oli toimitettu koneentapaisesti.

Hän oli kulkenut kuin unissaan; hän oli katsellut esineitä kuin sumun

lävitse; hänen korvansa olivat kuulleet ääniä, niitä kumminkaan

tajuamatta; hänet olisi voitu siinä hetkessä vaikka mestata, ilman että

hän yhdellä voikahduksellakaan olisi pyytänyt armoa.

Hän jäi siis istumaan penkille, selkä seinää vasten ja kädet

riipuksissa, samalle paikalle, mihin vahtimiehet olivat hänet laskeneet.

Mutta kun hän katsellessaan ympärilleen ei havainnut mitään uhkaavaa

esinettä, eikä mikään osoittanut hänen olevan todella vaarassa, kun

penkki oli mukavaksi pehmustettu, kun seinät olivat kauniilla

karduanilla päällystetyt, kun suuret punaiset damasti-uutimet kullatuine

kannattimineen riippuivat ikkunan edessä, hän vähitellen huomasi

pelkonsa olevan liioiteltua ja alkoi liikuttaa päätänsä oikealta

vasemmalle ja alhaalta ylös.

Näiden liikkeiden ohella, joita ei kukaan estänyt, rohkeni hänen

mielensä hieman, ja hän uskalsi vetää likemmäksi ensin toista jalkaansa,

sitte toista; vihdoin, auttaen molemmilla käsivarsillaan, nousi hän

penkiltä ja seisoi jaloillaan.

Samassa tuokiossa raotti eräs sävyisän näköinen upseeri oviverhoa,

jatkaen puhettansa erään viereisessä huoneessa olevan henkilön kanssa,

ja kääntyi vankiin seuraavin sanoin:

-- Teidänkö nimenne on Bonacieux?

-- Niin herra upseeri, sopersi kauppias, enemmän kuolleena kuin elävänä,

nöyrin palvelijanne.

-- Käykää sisään, lausui upseeri.

Ja hän siirtyi sivulle, jättääksensä kauppiaalle tilaa. Tämä totteli

äänetönnä ja astui huoneesen, jossa häntä näyttiin odotetun.

Huone oli iso kabinetti, seinät koristetut hyökkäys-ja

puolustus-aseilla, suljettu ja ummehtunut, ja siellä paloi jo valkea

uunissa, vaikka vasta oltiin tuskin syyskuun lopussa. Neliskulmainen

pöytä, täynnä kirjoja ja papereita, joiden päälle oli levitetty

suunnattoman suuri La Rochelle'n kaupungin kartta, sijaitsi keskellä

huonetta.

Uunin edessä seisoi keskikokoinen mies, ylpeän ja kopean näköinen,

silmät läpitunkevat, otsa laaja, muoto laiha, jota yhä pitensi

piikkiparta ja sen yläpuolella viiksipari. Vaikka mies oli tuskin kuuden

tai seitsemänneljättä vuotias, olivat hänen sekä hiuksensa että

piikkipartansa ja viiksensä jo harmahtavat. Tuo mies, vaikka

miekattakin, oli kerrassaan sotilaan näköinen ja hänen puhvelinahkaiset,

vielä pölynpeittämät saappaansa osoittivat, että hän sinä päivänä oli

ratsastanut.

Tämä mies oli Armand-Jean Duplessis, kardinaali Richelieu, ei laisinkaan

sennäköinen, kuin sitä meille kuvitellaan, rapistunut kuin vanhus,

kärsivä kuin marttyyri, ruumiiltaan murtunut, ääni riutunut, suureen

nojatuoliin vajonnut, kuni ennenaikaiseen hautaan, eläen vaan neronsa

voimalla ja kannattaen taistelua Eurooppaa vastaan ainoastaan

loppumattomalla ajatuksensa liikunnalla; ei, vaan sellainen, kuin hän

todella oli siihen aikaan, se on, taitava ja hienotapainen hovimies,

tosin ruumiiltaan heikko, vaan sen siveellisen voiman kannattama, joka

hänestä on tehnyt yhden erinomaisimpia miehiä mitä koskaan on ollut

olemassa; vihdoin, parhaillaan valmistaumassa, sittenkuin hän oli

vahvistanut Nevers'in herttuan vallan Mantuan herttuakuntaan, anastanut

Nimes'in, Castres'in ja Uzès'in, karkoittamaan Englantilaiset Ré'n

saarelta ja piirittämään La Rochelle'a.

Ensi katsannossa ei mikään siis osoittanut kardinaalia ja niiden, jotka

eivät häntä ulkonäöltä tunteneet, olisi ollut mahdotonta arvata, kenen

edessä he seisoivat.

Kauppias-parka jäi oven pieleen seisomaan, ja vastakertomamme henkilön

silmät tähtäsivät häntä terävästi, ikäänkuin olisivat tahtoneet

tunkeutua hänen menneisyytensä pohjaan saakka.

-- Tuoko Bonacieux? kysyi hän hetkisen vaiettuansa.

-- Niin, armollinen herra, vastasi upseeri.

-- Hyvä, antakaa minulle nuo paperit ja poistukaa.

Upseeri otti pöydältä tarkoitetut paperit, antoi ne pyytäjälle, kumarsi

syvään ja meni.

Bonacieux tunsi nuo paperit Bastiljissä pidetyn tutkistelun

pöytäkirjoiksi. Aika ajoin nosti uunin ääressä oleva mies silmänsä

papereista ja iski ne kuni kaksi puukkoa kauppias-paran sydämmen

pohjaan.

Kymmenen minuutin lukemisen ja kymmenen sekunnin miettimisen perästä oli

kardinaali selvillä.

-- Tuo pää ei ole koskaan ollut salavehkeilijä, mutisi hän; mutta vähät

siitä, tutkistelkaamme häntä sittenkin.

-- Te olette syytetyt valtiokavalluksesta, sanoi verkalleen kardinaali.

-- Sen olen jo saanut tietää, armollinen herra, huudahti Bonacieux,

kunnioittaen kysyjää nimityksellä, jota hän oli kuullut upseerin

käyttävän, mutta minä vannon, ett'en tiedä siitä mitään.

Kardinaali pidätti hymyilyänsä.

-- Te olette vehkeilleet vaimonne kanssa, rouva de Chevreuse'n kanssa ja

milordin, herttua Buckingham'in kanssa.

-- Tosin, armollinen herra, vastasi kauppias, olen kuullut hänen

mainitsevan kumpaisiakin noita nimiä.

-- Ja missä tilassa?

-- Hän sanoi, että kardinaali Richelieu oli houkutellut herttua

Buckingham'in Pariisiin, syöstäksensä hänet turmioon, ja hänen mukanansa

myöskin kuningattaren.

-- Sanoiko niin! huudahti kardinaali kiivaasti.

-- Sanoi, armollinen herra; mutta minä sanoin hänen olevan väärässä

semmoista uskoessaan, ja että Hänen ylhäisyytensä ei voisi sem...

-- Vaiti, tomppeli, keskeytti kardinaali.

-- Juuri sillä tavoin vaimonikin vastasi minulle, armollinen herra.

-- Tiedättekö kuka on vienyt vaimonne?

-- En, armollinen herra.

-- Epäilettekös ketään?

-- Kyllä, armollinen herra; mutta epäluuloni näytti herra

komisarjukselle vastoinmieliseltä ja minä luovuin siitä.

-- Teidän vaimonne on päässyt pakoon, tiesittekö sen?

-- En, armollinen herra; sen sain tietää vasta vangiksi tultuani ja

senkin herra komisarjuksen ilmoituksesta, tuon peräti oivan miehen!

Kardinaali pidätti taaskin hymyilyänsä.

-- Siis ette myöskään tiedä, minne vaimonne on joutunut paettuaan?

-- En vihiäkään, armollinen herra; mutta hän lienee kai palannut

Louvreen.

-- Kello yhden aikaan tänä aamuna ei hän vielä ollut sinne palannut.

-- Voi, Jumalani! minnekäs hän sitten on joutunut?

-- Se on tiedossa, olkaa rauhassa; ei mikään jää salaan kardinaalilta:

kardinaali tietää kaikki.

-- Siinä tapauksessa, armollinen herra, uskotteko kardinaalin suostuvan

minulle ilmoittamaan, minne hän on joutunut?

-- Ehkä; mutta siihen tarvitaan ensin, että te tunnustatte kaikki mitä

tiedätte vaimonne ja rouva de Chevreuse'n keskinäisestä suhteesta.

-- Mutta, armollinen herra, siitä en tiedä mitään, minä en ole häntä

koskaan nähnyt.

-- Kun te kävitte noutamassa vaimoanne Louvresta, palasiko hän

kohdastaan teidän kanssanne?

-- Tuskin koskaan; hänellä oli aina asiaa palttinakauppiaille, ja minä

saatoin häntä niiden luokse.

-- Ja kuinka monta oli noita palttinakauppiaita?

-- Kaksi, armollinen herra.

-- Missä he asuvat?

-- Toinen Vaugirard'in kadulla toinen La Harpe'n kadulla.

-- Menittekö koskaan sisään hänen kanssansa?

-- En koskaan, armollinen herra; minä odotin portilla.

-- Ja mitä hän teki syyksi mennäkseen sinne noin vallan yksin?

-- Ei mitään; hän käski minun odottaa ja minä odotin.

-- Te olette kiltti mies, hyvä herra Bonacieux! sanoi kardinaali.

-- Hän nimittää minua hyväksi herrakseen! arveli kauppias itsekseen.

Peijakas, asiat käy hyvin!

-- Tuntisitteko vielä nuo portit?

-- Kyllä.

-- Tiedättekö numerot?

-- Tiedän.

-- Mitkä ne ovat?

-- N:o 25 Vaugirard'in kadulla; toinen N:o 75 Harpe'n kadulla.

-- Hyvä, sanoi kardinaali.

-- Sen sanottuaan, tarttui hän hopeakelloon ja kilisti; upseeri tuli

sisään.

-- Menkää, sanoi hän matalalla äänellä, noutamaan tänne Rochefort; ja

tulkoon hän paikalla, jos hän on palannut.

-- Kreivi on täällä, sanoi upseeri, ja pyytää heti päästä Teidän

ylhäisyytenne puheille.

-- Tulkoon siis, tulkoon heti! sanoi Richelieu vilkkaasti.

Upseeri kiiruhti huoneesta nopeudella, jolla tavallisesti kaikki

kardinaalin palvelijat häntä tottelivat.

-- Teidän ylhäisyytenne! mutisi Bonacieux, hämmästyneenä mulkoillen

silmiään.

Viittä sekuntia ei ollut kulunut upseerin katoamisesta, kun ovi aukeni

ja uusi henkilö astui sisään.

-- Se on hän! huudahti Bonacieux.

-- Kuka hän? kysyi kardinaali.

-- Joka ryösti minun vaimoni.

Kardinaali kilisti toistamiseen. Upseeri ilmestyi takaisin.

-- Jättäkää tuo mies takaisin kahden vartijain huostaan, ja odottakoon

kunnes kutsun hänet eteeni.

-- Ei, armollinen herra! ei, se ei ole hän! huusi Bonacieux; ei, minä

olen erhettynyt: se on toinen, joka ei ole lainkaan hänen näköisensä!

Tämä herra on kunniallinen mies.

-- Viekää pois tuo heittiö! käski kardinaali.

Upseeri otti Bonacieux'iä käsipuolesta ja kuljetti hänet esihuoneesen,

jossa hän kohtasi molemmat vartijansa.

Uusi henkilö, joka vastikään oli laskettu sisään, seurasi levottomana

silmillänsä Bonacieux'iä ulos asti, ja kun ovi oli suljettu hänen

jälkeensä, lausui tulokas vilkkaasti, lähestyen kardinaalia:

-- He ovat tavanneet toisensa!

-- Ketkä? kysyi Hänen ylhäisyytensä.

-- Hän ja se toinen.

-- Kuningatar ja herttua! huudahti kardinaali.

-- Niin.

-- Ja missä sitte?

-- Louvressa.

-- Oletteko varma?

-- Peräti varma.

-- Kuka sen on teille sanonut?

-- Rouva de Lannoy, joka on Teidän ylhäisyytenne uskottu, niinkuin

tiedätte.

-- Miks'ei hän ole sanonut sitä ennemmin?

-- Sattumastako tai epäluulosta, kuningatar on antanut rouva de

Surgis'in nukkua kamarissaan ja pidättänyt häntä siellä kaiken päivää.

-- Kas niin, me olemme voitetut. Koettakaamme saada korvausta.

-- Minä autan teitä siinä kaikesta sielustani, armollinen herra, olkaa

rauhassa.

-- Kuinka tämä kaikki on tapahtunut?

-- Kello yksi yöllä, kuningatar oli yhdessä seuranaistensa kanssa...

-- Missä sitte?

-- Makuusuojassaan...

-- Hyvä.

-- Silloin tuotiin hänelle nenäliina pukurouvaltansa...

-- Entäs sitten?

-- Heti kohta oli kuningatar näyttänyt tulevan kovin liikutuksiinsa, ja,

poskimaalista huolimatta, hän oli kovasti vaalennut.

-- Entäs sitten, entäs sitten!

-- Sitten oli hän noussut ylös ja lausunut hätäisellä äänellä: "Hyvät

naiset, odottakaa minua kymmenen minuuttia; sitten palaan"; ja oli

avannut alkoovinsa oven ja mennyt.

-- Minkä vuoksi ei rouva de Lannoy tullut heti ilmoittamaan teille?

-- Silloin ei asia ollut vielä varma; muutoin kuningatar oli sanonut:

"Hyvät naiset, odottakaa minua"; eikä hän uskaltanut olla tottelematta

kuningatarta.

-- Ja kuinka kauan oli kuningatar poissa huoneesta?

-- Kolme neljännestä.

-- Eikä kukaan hänen naisistansa seurannut mukana?

-- Donna Estafana vaan.

-- Ja palasiko hänkin takaisin?

-- Kyllä, mutta ei muuta kuin ottamaan erästä pientä ruusupuista rasiaa,

jonka kannessa oli kuningattaren nimimerkki, ja sitte meni hän heti

tiehensä.

-- Ja kun hän palasi myöhemmin, toiko hän tuon rasian muassaan?

-- Ei.

-- Tiesikö rouva de Lannoy, mitä rasia sisälsi?

-- Kyllä, jalokivet, jotka Hänen Majesteettinsa oli kuningattarelle

lahjoittanut.

-- Ja hän palasi ilman tuota rasiaa?

-- Niin.

-- Rouva de Lannoy luulee hänen antaneen ne siis Buckingham'ille?

-- Siitä on hän varma.

-- Kuinka niin?

-- Päivällä rouva de Lannoy, kuningattaren kamarirouva kun on, etsi

rasiaa, tuli levottomaksi, kun sitä ei löytynyt ja viimein tiedusti sitä

kuningattarelta.

-- Mitäs kuningatar sanoi?

-- Kuningatar punastui ja selitti eilis-iltana särkeneensä kehyksen

yhdestä hohtokivestä ja lähettäneensä sen juveloitsijallensa

korjattavaksi.

-- Pitää mennä ottamaan selko, onko asia totta vai ei.

-- Minä olen jo siellä käynyt.

-- No! mitä juveloitsija?...

-- Juveloitsija ei tiennyt koko asiasta mitään.

-- Hyvä, hyvä! Rochefort, kaikki ei ole vielä hukassa, ja ehkä ...

ehkäpä kaikki kääntyy parhaaksemme.

-- Varma tosi on, ett'en epäile Teidän ylhäisyytenne neron voivan...

-- Korjata asiamiehensä tyhmyyttä, eikös niin!

-- Juuri niin olisin sanonut, jos Teidän ylhäisyytenne olisi sallinut

minun sanoa loppuun.

-- Tiedättekö nyt, missä piilivät herttuatar de Chevreuse ja herttua

Buckingham?

-- En, armollinen herra, kätyrini eivät ole voineet antaa siitä minulle

mitään varmaa selkoa.

-- Minäpä tiedän sen.

-- Te, armollinen herra?

-- Niin, tai ainakin on minulla epäluuloja. He olivat, toinen

Vaugirard'in kadulla N:o 25 ja toinen La Harpe'n kadulla N:o 75.

-- Teidän ylhäisyytenne, tahdotteko, että otatan kiini heidät molemmat?

-- Se on kai liian myöhäistä, he ovat luistaneet tiehensä.

-- Vaikka niinkin, mutta voipihan ottaa täyden selon asiasta.

-- Ottakaa kymmenen miestä väestäni ja tarkastakaa kumpikin talo.

-- Se tehdään, armollinen herra.

Ja Rochefort kiiruhti ulos huoneesta. Kardinaali, jäätyään yksin, mietti

hetkisen ja kilisti kolmannen kerran.

Sama upseeri ilmestyi.

-- Tuokaa vanki sisään, sanoi kardinaali.

Bonacieux mestari tuotiin uudestaan sisään ja kardinaalin viitattua

poistui upseeri.

-- Te olette minua pettäneet, sanoi kardinaali ankarasti.

-- Minä, huusi Bonacieux, minäkö pettänyt Teidän ylhäisyyttänne!

-- Kun vaimonne kävi taloissa Vaugirard'in ja La Harpe'n kadun varrella,

ei hän käynyt palttinakauppiasten luona.

-- Herra siunatkoon, missäs hän sitten kävi?

-- Hän kävi herttuatar de Chevreuse'n ja herttua Buckingham'in luona.

-- Aivan niin, sanoi Bonacieux, keräillen kaikki muistonsa kokoon, aivan

niin se olikin, Teidän ylhäisyytenne on oikeassa. Minä lausuin useampia

kertoja vaimolleni, että on vallan kummastuttavaa, että

palttinakauppiaat asuvat semmoisissa taloissa, taloissa, joissa ei ollut

mitään kylttiä, ja joka kerta rupesi vaimoni nauramaan. Ah, armollinen

herra, jatkoi Bonacieux, heittäytyen polvilleen Hänen ylhäisyytensä

jalkoihin, ah! te varmaan olettekin kardinaali, tuo suuri kardinaali,

jonka neroa koko maailma kunnioittaa.

Niin vähäpätöinen kuin noin alhaisen olennon kuin Bonacieux'in ylistys

kardinaalin mielestä olikin, nautti hän siitä kuitenkin hetkisen; sitten

melkein yht'äkkiä, juurikuin uusi ajatus olisi hänen päähänsä

pälkähtänyt, hymy lensi hänen huulillensa, ja hän tarttui kauppiasta

käteen, sanoen:

-- Nouskaa ylös, ystäväni, te olette kunnon mies.

-- Kardinaali on koskettanut minua käteen! minä olen saanut koskettaa

tuon suuren miehen kättä! huusi Bonacieux; tuo suuri mies nimittää minua

ystäväkseen!

-- Niin, ystäväni; niin! sanoi kardinaali isällisellä äänellä, jota hän

toisinaan tiesi käyttää, mutta joka saattoi pettää vaan niitä, jotka

eivät häntä tunteneet; ja koska teitä on syyttömästi epäilty,

tarvitsette te korvauksen: kas tässä, ottakaa tämä pussi, jossa on sata

pistole'a, ja antakaa minulle anteeksi.

-- Minäkö teille anteeksi, armollinen herra! sanoi Bonacieux eperoiden

ottaa pussia, peljäten kaiketikkin tuon tarjouksen olevan vaan pilkkaa.

Olihan teillä vapaus ottaa minut kiini, onhan teillä vapaus minua

kidututtaa, onhan teillä vapaus minut hirtättää: te olette herra, eikä

minulla ole sanan sijaa. Teille antaa anteeksi, armollinen herra!

Ettehän toki ajattele semmoisia?

-- Ah, rakas herra Bonacieux! te osoitatte jalomielisyyttä, sen näen, ja

minä kiitän teitä siitä. Siis, otattehan pussin ja menette pois olematta

kovin pahoillanne?

-- Minä menen ihastuksissani, armollinen herra.

-- Hyvästi siis, tai paremmin, hyvästi näkemään asti, sillä minä toivon,

että me kohtaamme vastakin toisiamme.

-- Jos te armollinen herra, vaan suvaitsette, ja minä olen aina Teidän

ylhäisyytenne käskettävänä.

-- Se on tapahtuva usein, olkaa huoleti, sillä minua suuresti viehättää

puheleminen teidän kanssanne.

-- Oh, armollinen herra!

-- Näkemään asti, herra Bonacieux, näkemään asti!

Ja kardinaali viittasi kädellänsä, johon Bonacieux vastasi kumartumalla

maahan asti: sitten meni hän ulos selkä edellä ja kun hän oli joutunut

esihuoneesen asti, kuuli kardinaali hänen ihastuksissaan huutavan

kohtikulkkua: "Eläköön armollinen herra! eläköön Hänen ylhäisyytensä!

eläköön suuri kardinaali!" Kardinaali kuunteli naurusuin tuota mestari

Bonacieux'in innostuneiden tunteiden oivallista purkausta; sittenkuin

Bonacieux'in huudot olivat hälvenneet etäisyyteen, virkkoi hän:

-- Hyvä juttu, tuossa on vastaisen varaksi mies, joka menee vaikka

hirteen minun tähteni.

Ja nyt rupesi kardinaali mitä suurimmalla tarkkuudella tutkimaan La

Rochelle'n karttaa, joka, niinkuin jo sanoimme oli levitettynä hänen

pöydällensä, ja veti lyyjykynällä viivan siihen paikkaan, jossa

kahdeksantoista kuukauden päästä oli tuo kuuluisa sulku, joka salpasi

piiritetyn kaupungin sataman.

Hänen juuri parhaillaan ollessaan mitä syvimmissä sodankäyntituumissaan,

aukeni ovi ja Rochefort astui sisään.

-- Kuinkas on? sanoi kardinaali vilkkaasti, nousten äkkiä seisovalleen,

josta näkyi, että asia, jonka hän oli antanut kreivin toimitettavaksi,

oli tärkeätä laatua.

-- Niin on, sanoi tämä, että nuori kuuden- tai kahdeksankolmatta ikäinen

nainen ja viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen mies ovat todella

asuneet, toinen neljä, toinen viisi päivää noissa Teidän ylhäisyytenne

mainitsemissa taloissa: mutta nainen on lähtenyt viime yönä ja mies tänä

aamuna.

-- Kas siinä ne olivat! huudahti kardinaali, katsoen kelloon; ja nyt,

jatkoi hän, on liian myöhäistä lähettää heitä ajamaan takaa: herttuatar

on Tours'issa ja herttua Boulogne'ssa. Heidät on tavattava Lontoossa.

-- Mitkä ovat Teidän ylhäisyytenne määräykset?

-- Ei sanaakaan siitä mitä on tapahtunut; jääköön kuningatar täyteen

turvaan; elköön kukaan tietäkö, että me tunnemme hänen salaisuutensa;

olkoon hän siinä uskossa, että me koetamme päästä selville jostakin

salaliitosta. Lähettäkää luokseni sinetinvartija Séguier.

-- Entäs se mies, mitä on Teidän ylhäisyytenne hänestä tehnyt?

-- Mikä mies? kysyi kardinaali.

-- Tuo Bonacieux?

-- Minä olen hänestä tehnyt mitä hänestä tehdä voi. Minä tein hänestä

vaimonsa vakoojan.

-- Kreivi Rochefort kumarsi niinkuin mies, joka tunnustaa herransa

suuren etevämmyyden, ja poistui.

Yksin jäätyään, istuutui kardinaali uudestaan työpöytänsä ääreen,

kirjoitti kirjeen, jonka hän sulki omalla yksityisellä sinetillään ja

sitten hän kilisti. Upseeri tuli sisään neljännen kerran.

-- Toimittakaa tänne Vitray, sanoi hän, ja käskekää hänen olla valmis

lähtemään matkalle.

Hetkisen perästä oli haluamansa mies hänen edessään ratsastus-saappaissa

ja kannuksissa.

Vitray, sanoi kardinaali, menkää suoraa päätä Lontoosen. Elkää pysähtykö

silmänräpäystäkään matkalla. Jättäkää tämä kirje milady'lle. Ja tässä on

teille kahden sadan pistole'n määräys, menkää rahavartijani luokse ja

antakaa hänen suorittaa ne teille. Saatte nostaa saman verran lisää, jos

olette täällä takaisin kuuden päivän kuluttua ja olette asiani hyvin

toimittaneet.

Lähettiläs kumarsi sanaakaan virkkaamatta, otti kirjeen, kahdensadan

pistole'n määräyksen ja meni.

Kirjeen sisällys oli tämmöinen:

"Mylady,

Olkaa saapuvilla ensimäisissä tanssijaisissa, joihin herttua

Buckingham tulee. Hänellä on takillansa kaksitoista jalokiveä,

lähestykää häntä ja leikatkaa irti kaksi niistä.