XII.

Georges Villiers, Buckingham'in herttua.

Rouva Bonacieux ja herttua pääsivät Louvreen ilman haittoja; rouva

Bonacieux tunnettiin olevan kuningattaren palveluksessa; herttualla oli

herra de Tréville'n muskettisoturin puku, ja herra de Tréville oli,

niinkuin jo sanoimme, tänä iltana vahdissa. Muutoin Germain oli

kuningattaren puolella ja jos jotakin olisi tapahtunut, rouva Bonacieux

olisi joutunut syylliseksi muka rakastajansa kuljettamisesta Louvreen,

siinä kaikki: hän oli ottanut rikoksen niskoillensa; hänen maineensa

olisi tosin mennyt, mutta mitä arvoa suuren maailman silmissä oli pienen

kauppiaanrouvan maineella?

Kerta päästyänsä hovin sisälle, herttua ja nuori nainen kulkivat muurin

vierustaa noin parikymmentä askelta; kun se matka oli kuljettu, rouva

Bonacieux sysäsi erästä pientä takaovea, joka oli päivillä auki, vaan

öiksi tavallisesti suljettiin; ovi antoi mukaa; molemmat vaeltajat

kävivät sisään ja joutuivat nyt pilkkopimeään, vaan rouva Bonacieux

tunsi kaikki sopet ja solukat tässä osassa Louvrea, joka oli hovin

palvelusväen huostassa. Hän sulki oven jälkeensä, otti herttuaa kädestä,

astui haparoiden muutamia askelia, tapasi käsipuun, etsi jalallansa

porrasastimen ja alkoi nousta portaita: herttua luki kaksi kerrosta.

Silloin kääntyi hän oikealle, kulki pitkää käytävää, laskeutui yhden

kerroksen, astui vielä muutamia askeleita, pisti avaimen erääsen

lukkoon, aukasi oven ja työnsi herttuan huoneesen, jota valaisi

ainoastaan yölamppu, ja sanoi: "Jääkää tähän, mylord herttua, tullaan

kohta." Sitten meni hän ulos samasta ovesta, sulki sen lukkoon, niin

että herttua oli aivan sananmukaisesti vankina.

Mutta vaikka herttua oli vallan yksinään, ei hän, se meidän tulee sanoa,

tuntenut pelkoa silmänräpäystäkään: eräs hänen luonteensa huomattavimpia

puolia oli seikkailun halu ja taipumus romaanimaisuuteen. Peloton,

rohkea ja yritteliäs kun hän oli, tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin hän

oli henkensä kaupalla tällaisissa yrityksissä; hän oli saanut tietää,

että tuo Itävallan Annan sepitetty kutsumus, jota noudattaen hän oli

Pariisiin tullut, oli ansa, ja, sen sijaan että olisi palannut

Englantiin, hän oli käyttänyt väärin sitä asemaa, mihin hän oli asetettu

ja antanut vakuuttaa kuningattarelle, ett'ei hän lähtisi pois,

kohtaamatta häntä. Alussa oli kuningatar jyrkästi kieltänyt, vaan sitten

oli hän peljännyt että herttua suutuksissaan tekisi jonkun hullutuksen.

Jo oli hän päättänyt ottaa hänet vastaan, pyytääksensä häntä lähtemään

kohta paikalla, kun juuri samana päätöksen iltana rouva Bonacieux, jonka

toimeksi oli jätetty herttuan etsiminen ja Louvreen tuominen, oli salaa

anastettu pois. Kahteen päivään ei ensinkään tiedetty mihin hän oli

joutunut, ja kaikki näytti menneen myttyyn. Vaan kun rouva Bonacieux

kerta pääsi irti ja yhteyteen de la Porte'n kanssa, olivat asiat

päässeet taas oikealle radallensa ja hän oli nyt juuri täyttänyt sen

vaarallisen toimen, joka ilman hänen kiinijoutumistaan olisi jo kolme

päivää aikaisemmin tullut täytetyksi.

Buckingham, jäätyänsä yksin, meni katsomaan peiliin. Muskettilaispuku

sopi hänelle vallan mainiosti.

Kolmenkymmenen viiden vuotiaana, niinkuin hän silloin oli, nimitettiin

häntä täydellä syyllä Ranskan ja Englannin kauneimmaksi ja pulskimmaksi

naisten sankariksi.

Kahden kuninkaan suosikkina, miljoonien omistajana, ylivaltijaana

kuningaskunnassa, jota hän mielensä jälkeen myllisteli ja oikkunsa

mukaan tyynnytteli, Georges Villiers, Buckingham'in herttua, oli

saavuttanut tuon sadunomaisen aseman, joka vuosisatojen vieriessä

täyttää jälkimaailman hämmästyksellä.

Niinpä menikin hän, itseensä luottavana, vallastansa vakuutettuna,

varmana siitä, että ne lait, jotka muita ihmisiä hallitsevat, eivät

häneen pysty, kohden sitä päämäärää, jonka hän oli itsellensä asettanut,

vaikka se päämäärä olisi ollut niin korkealla ja niin häikäisevän

kirkas, että muille olisi ollut sula hullutus luoda silmiänsäkään

siihen. Sillä tavoinpa hänen oli onnistunut useita kertoja lähestyä

kaunista ja ylpeätä Itävallan Annaa ja loistonsa voimalla rakastuttaa

hänet itseensä.

Georges Villiers kävi siis, niinkuin sanoimme, peilin eteen, asetteli

kauniit vaaleat suortuvansa kiharoihin, jotka hatun painosta olivat

joutuneet masennuksiin, väänsi viiksensä kuntoon, ja ilosta

pamppailevalla sydämmellä, onnellisena ja ylpeänä sen hetken

lähestymisestä, jota hän niin kauvan oli halunnut, hymyili hän itselleen

ylpeydestä ja toivosta,

Samassa tuokiossa seinään kätketty salaovi aukeni ja eräs nainen tuli

näkyviin. Buckingham huomasi tuon ilmauksen peilistä; hän huudahti -- se

oli kuningatar!

Itävallan Anna oli silloin kuuden tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen,

toisin sanoen, hän oli kauneutensa kukoistuksessa.

Hänen käyntinsä oli kuningattaren tai jumalattaren; hänen silmänsä,

jotka säihkyivät smaragdin loistolla, olivat erinomaisen ihanat, ja

olivat täynnä samalla suloa ja majesteetillisuutta.

Hänen suunsa oli pieni ja ruusunpunainen ja vaikka alahuuli pisti vähän

ylähuulen edelle, mikä Itävallan suvun jäsenillä oli ominaista, oli tuo

suu mitä suloisin hänen hymyillessään, vaan myöskin mitä

ylenkatseellisin hänen halveksiessaan.

Hänen hipiönsä oli ylistetty hienoudestaan ja pehmeydestään, hänen

kätensä ja käsivartensa olivat hämmästyttävän kauniit, ja kaikki sen

ajan runoilijat lauloivat niitä verrattomiksi.

Hänen hiuksensa vihdoin, jotka, vaaleat nuoruudessaan, olivat muuttuneet

kastanjanvärisiksi ja joita hän piti korkealle kammattuina ja vahvasti

puuteroittuina, kehystivät ihmeteltävän somasti hänen muotoansa, jossa

ankarinkaan arvostelija ei olisi voinut toivoa muuta kuin hieman

vähemmän punaa eikä vaativaisinkaan kuvanveistäjä muuta kuin nenän

hiukkasen hienopiirteisemmäksi.

Buckingham joutui hetkiseksi häikäistyksiin; ei koskaan ollut Itävallan

Anna näyttänyt niin ihanalta keskellä noita tanssijaisia, juhlia,

karuselleja, kuin hän näytti tällä hetkellä yksinkertaiseen

satiinipukuun verhottuna ja donna Estefanan seuraamana, tuon ainoan

espanjalaisen naisen, jota kuninkaan luulevaisuus ja Richelieu'n vainot

eivät olleet karkoittaneet hovista.

Itävallan Anna astui kaksi askelta esiin; Buckingham heittäysi

polvillensa ja ennenkuin kuningatar ennätti sitä estää, suuteli hänen

hameensa paltetta.

-- Herttua, te tiedätte kai jo, että minä se en ollut, joka kirjoitti

teille.

-- Oh, kyllä, armollinen rouva, Teidän Majesteettinne, kyllä tiedän,

huudahti herttua; minä tiedän, että olin hullu, mieletön, uskomaan että

lumi elostuisi, että marmori lämpenisi; mutta mitäs, kun rakastaa, uskoo

herkästi rakkautta; muutoin, minun matkani ei ole mennyt aivan hukkaan,

koska nyt saan nähdä teidät.

-- Niin, vastasi Anna, vaan te tiedätte minkä vuoksi ja millä tavoin

minä teidät otan vastaan; tämä on sen vuoksi, että olette tunteeton

minun tuskilleni, olette itsepäisesti jääneet viipymään kaupunkiin,

jossa panette vaaraan teidän henkenne ja minun kunniani; minä siis otan

teidät vastaan sanoakseni teille, että kaikki meitä eroittaa, meren

syvyydet, kuningaskuntien vihollisuus, valojen pyhyys. Jumalatonta on

uhoitella tämmöisiä esteitä vastaan, mylord. Minä otan teidät vastaan

sanoakseni teille ett'emme saa enää kohdata toisiamme.

-- Puhukaa, rouva, puhukaa, kuningatar, sanoi Buckingham; teidän

äänenne sulous lieventää teidän sanojenne kovuutta. Te puhutte

jumalattomuudesta! mutta jumalatonta on eroittaa kahta sydäntä, jotka

Jumala on luonut toinen toisillensa.

-- Mylord, huudahti kuningatar, te unhotatte, ett'en minä koskaan ole

sanonut teitä rakastavani.

-- Vaan te ette myöskään ole koskaan sanoneet, että te ette minua

rakasta, ja todella semmoisen sanominen olisi Teidän Majesteettinne

puolelta liian suurta kiittämättömyyttä. Sillä sanokaapa minulle, mistä

te löydätte minun rakkauteni vertaista, rakkauden, jota ei aika, ei

poissaolo, ei epätoivo, ei mikään ole voinut sammuttaa; rakkauden, joka

tyytyy muutamaan kadotettuun nauhaan, muutamaan satunnaiseen

silmäykseen, muutamaan vahingossa lausuttuun sanaan?

Siitä on nyt kolme vuotta, rouva, kun näin teidät ensi kerran, ja koko

nämä kolme vuotta olen teitä samalla tavalla rakastanut.

Tahdotteko, että kerron teille, kuinka olitte puettuna, silloinkuin

ensimäisen kerran teidät näin? tahdotteko kuulla luettelevani jokaisen

pienimmänkin koristuksen puvussanne? Malttakaas, minä näen teidät vielä:

te istuitte espanjalaisissa vaunuissanne, teillä oli yllänne vihriä

satiinihame kultaisine ja hopeaisine koristuksineen, riippuvat hiat,

kauniihin käsivarsiinne kiinni solmittuina, noihin ihmeteltäviin

käsivarsiin, sekä suurilla jalokivillä koristettuina; teillä oli

umpikaulus, ja pieni myssy päässänne, samanvärinen kuin hameenne, ja

myssyssä haikaransulka.

Oh! malttakaas vielä, minä suljen silmäni, ja näen teidät semmoisena

kuin silloin olitte; minä avaan ne uudestaan ja näen millainen olette

nyt, se on, sata vertaa ihanampi vielä!

-- Mikä mielettömyys! mutisi Itävallan Anna, jolla ei ollut rohkeutta

suuttua herttuaan siitä, että hän oli noin hyvin säilyttänyt

sydämmessään hänen kuvansa; mikä mielettömyys tuommoisilla muistoilla

pitää vireillä turhaa kiihkoa.

-- Ja mistä tahdotte siis minun elävän? minullahan ei ole muuta kuin

muistoni. Niissä on minun onnellisuuteni, ne ovat aarteeni, toivoni.

Joka kerta kuin teidät näen, saan yhden jalokiven lisää sydämmeni

aarrearkkuun. Tämä on nyt neljäs, jonka te sinne pudotatte ja jonka otan

huostaani; sillä koko kolmena vuotena, rouva, olen saanut nähdä teidät

vaan neljä kertaa: tuo ensimäinen, josta mainitsin, toinen rouva

Chevreusen luona, kolmas Amiensin puutarhassa.

-- Herttua, sanoi kuningatar punastuen, elkää puhuko tuosta illasta.

-- Oh, puhukaamme, päinvastoin, rouva, puhukaamme siitä: se oli autuas,

loistava ilta minun elämässäni. Muistattehan sen kauniin yön, joka

silloin oli? Kuinka ilma oli suloinen ja tuoksuva, kuinka taivas oli

sininen ja kirkkaassa tähdessä!

Ah, sillä kertaa, rouva sain hetkisen olla yksin teidän kanssanne; sillä

kertaa olitte valmis puhumaan minulle kaikki, elämänne autiuuden,

sydämmenne ikävän. Te nojasitte minun käsivarttani vasten, katsokaas,

tätä käsivartta vasten. Minä tunsin, kallistaissani päätäni teidän

puoleenne, teidän hiuksenne koskettavan kasvojani, ja joka kerran kun ne

koskettivat, värisin minä kiireestä kantapäähän saakka. Oh, kuningatar,

kuningatar! oh! te ette tiedä mikä taivaallinen autuus, mikä paratiisin

onnellisuus mahtui tuommoiseen hetkeen. Kuulkaas, omaisuuteni, onneni

kunniani, kaikki mitä elämästäni on enää jälellä, kaikki antaisin

semmoisesta hetkestä, semmoisesta yöstä! sillä tuona yönä, rouva, tuona

yönä rakastitte te minua, sen vannon.

-- Mylord, mahdollista kyllä, että tilaisuuden vaikutus, suloisen illan

viehätys, teidän silmienne palo, ja tuhannet muut seikat, jotka

kerrassaan voivat saattaa naisen perikatoon, liittyivät käymään

kimppuuni sinä onnettomana yönä; mutta te näitte, mylord, kuningatar

tuli heikon vaimon avuksi: ensi sanalla, jonka uskalsitte virkkaa, ensi

rohkeudella, johon minun tuli vastata, huusin minä.

-- Oh! niin, niin, totta kyllä, joku toinen rakkaus kuin minun olisi

tuommoisessa koetuksessa tukahtunut; mutta minun rakkauteni sai siitä

vaan tulisemmaksi ja ikuisemmaksi. Te luulitte pakenevanne minua

palaamalla Pariisiin, te luulitte, ett'en uskaltaisi jättää sitä

aarretta, jonka vartijaksi herrani oli minut asettanut. Ah! mitä minä

välitin kaikista maailman aarteista ja kuninkaista! Kahdeksan päivän

perästä olin taaskin täällä. Sillä kertaa ei teillä ollut minulle mitään

soimauksia: minä olin pannut suosioni, elämäni alttiiksi, nähdäkseni

teitä vielä edes sekunnin ajan; minä en koskettanut kättännekään, ja te

annoitte minulle anteeksi, nähdessänne minut niin nöyrtyneenä ja

katuvaisena.

-- Niin, mutta parjaus käytti hyväkseen kaikkia noita hulluuksia, joihin

minulla ei ollut mitään osaa, sen te hyvin tiedätte, mylord. Kuningas

kardinaalin yllytyksestä kiivastui kauheasti: rouva de Vernet

karkoitettiin, Putange ajettiin maanpakoon, rouva de Chevreuse menetti

suosionsa ja kun te tahdoitte palata lähettiläänä Ranskaan, kuningas

itse, muistattehan, mylord, kuningas itse pani vastaan.

-- Niin, ja Ranska on sodalla maksava kuninkaansa kiellon. En saa teitä,

rouva, enää nähdä; no olkoon niin! minä tahdon, että joka päivä saatte

kuulla minusta puhuttavan.

Minkä tarkoituksen luulette olevan Ré'n saaren retkellä ja Rochelle'n

protestanttien liitolla, joita minä valmistelen? Ilon, saada nähdä

teitä!

Minulla ei ole toivoa ase kädessä tunkeutua Pariisiin, sen kyllä tiedän;

vaan tuosta sodasta on tuleva rauha, tuo rauha tarvitsee välittäjän,

välittäjäksi olen minä tuleva. Silloin ei minua uskalleta kieltää ja

minä niin muodoin palaan Pariisiin ja olen näkevä teidät ja olen

onnellinen yhden hetkisen. Tuhannet ihmiset tosin saavat maksaa, minun

onnellisuuteni hengellänsä; mutta mitä minä siitä, kunhan vaan saan

teidät nähdä. Tuo kaikki on kyllä mieletöntä, ehkä vallan mielipuolista,

mutta sanokaapa minulle, kellä naisella on innokkaampaa rakastajaa?

kellä kuningattarella on ollut hartaampaa palvelijaa?

-- Mylord, mylord, te otatte puollustukseksenne seikkoja, jotka teitä

syyttävät; mylord, kaikki nuo rakkauden todisteet, joita minulle

annatte, ovat melkein rikoksia.

-- Sen vuoksi, ett'ette rakasta minua, rouva; jos minua rakastaisitte,

katselisitte noita kaikkia toisilla silmillä; jos minua rakastaisitte,

olisi se minulle liian suuri onni ja minä tulisin hulluksi. Ah! rouva de

Chevreuse, josta vast'äsken mainitsitte, rouva de Chevreuse oli

vähemmin, julma kuin te; Holland rakasti häntä ja hän vastasi hänen

rakkauteensa.

-- Rouva de Chevreuse ei ollut kuningatar, mutisi Itävallan Anna, ja

vastoin tahtoansa voitti hänet noin valtaavan rakkauden ilmaus.

-- Te rakastaisitte siis minua, ell'ette olisi kuningatar, rouva,

sanokaa, rakastaisitteko minua silloin? Minä saan siis uskoa, että

ainoastaan korkean asemanne arvollisuus se teidät tekee julmaksi minua

kohtaan; minä saan siis uskoa, että jos te olisitte rouva de Chevreuse,

Buckingham-paralla olisi toivoa? Kiitos noista suloisista sanoista, oi

minun kaunis Majesteettini, satakertainen kiitos!

-- Ah! mylord, te olette väärin ymmärtäneet, väärin selittäneet; minä en

tahtonut sanoa...

-- Vaiti, vaiti! sanoi herttua; jos minä olen onnellinen erhetyksestä,

elkää olko niin julma, että riistätte minulta tuon erhetyksen. Te

sanoitte itse, että minua on houkuteltu ansaan: ehkäpä siinä menetän

henkeni, sillä, kuulkaahan, se on kummallista, että muutamia aikoja olen

tuntenut aavistuksia siitä, että minun tulee kuolla. Ja herttua hymyili

viehättävän surumielisesti.

-- Oh, Jumalani! huudahti Itävallan Anna kauhistuksella, joka ilmaisi

hänellä olevan herttuata kohtaan paljon hellempiä tunteita kuin mitä hän

tahtoi tunnustaa.

-- Minä en sano tätä säikähdyttääkseni teitä, rouva, en suinkaan; aivan

naurettavaahan on, että teille siitä puhuinkaan ja uskokaa pois, minä en

tuollaisista unelmista laisinkaan pidä lukua. Mutta tuo toivo, jonka te

melkein annoitte, on kaikki palkitseva, vaikkapa itse elämänikin.

-- No niin, sanoi Itävallan Anna, minullakin, herttua, minullakin on

aavistuksia ja unelmia. Minä uneksuin näkeväni teidän makaavan

verissänne, haavoitettuna.

-- Vasempaan puoleen, eikö niin, puukolla? keskeytti Buckingham.

-- Niin, juuri niin, mylord, vasempaan puoleen puukolla. Kuka on teille

ilmaissut minulla olleen semmoisen unen? Minä olen uskonut sen vaan

Jumalalle, rukoellessani häntä.

-- Minä en enempää tahdo, te rakastatte minua, siinä on kylliksi.

-- Minäkö rakastan teitä, minä?

-- Niin, te. Lähettäisikkö Jumala teille samoja unia kuin minulle,

ell'ette minua rakastaisi? Tulisikko meille samoja aavistuksia,

ell'eivät meidän kumpaisenkin olemukset olisi toinen toisensa yhteydessä

sydämmien kautta? Te rakastatte minua, oi kuningatar, ja te itkisitte

minua!

-- Oh, Jumalani, Jumalani! huudahti Itävallan Anna, tämä on enemmän kuin

mitä voin kestää. Kuulkaa, herttua, menkää taivaan nimessä, poistukaa;

en tiedä rakastanko teitä, vai enkö rakasta; mutta sen tiedän, ett'ei

minusta tule valanrikkojaa. Säästäkää minua siis ja menkää. Oh! jos isku

teidät saavuttaa Ranskassa, jos kuolette Ranskassa, jos minä saattaisin

otaksua, että te olette saaneet surmanne rakkaudestanne minua kohtaan,

en koskaan saisi lepoa, en lohdutusta, minä tulisin hulluksi. Menkää

siis, menkää, minä rukoilen teitä.

-- Oh! kuinka ihana te olette tuollaisena! Oh, kuinka minä teitä

rakastan! sanoi Buckingham.

-- Menkää, menkää! minä rukoilen teitä, ja palatkaa tuonnempana;

palatkaa lähettiläänä, ministerinä, palatkaa henkivartioiden suojaamana,

jotka teitä puollustavat, palvelijain ympäröimänä, jotka teitä

varjelevat, ja silloin, silloin en enää pelkää teidän henkenne vuoksi ja

minä olen onnellinen nähdessäni teidät uudestaan.

-- Oh! onko se vaan totta, mitä te sanotte minulle?

-- On...

-- Hyvä! ja suostuvaisuutenne merkiksi teiltä joku esine, joka

vakuuttaisi minua, ett'en ole nähnyt unta; jotakin, mitä olette

käyttäneet, ja jota minä vuorostani saattaisin käyttää, joku sormus,

kaulavitja tai muu semmoinen.

-- Ja menettekö sitten, menettekö sitten, jos annan teille mitä

pyydätte?

-- Menen.

-- Heti paikallako?

-- Niin.

-- Lähdette Ranskasta ja palaatte Englantiin?

-- Niin, sen vannon!

-- Odottakaa siis hiukkanen.

Ja Itävallan Anna meni huoneihinsa ja tuli melkein samassa tuokiossa

takaisin, pitäen kädessään ruusupuista rasiaa, jonka kannessa oli hänen

nimimerkkinsä kullalla kirjoitettuna.

-- Kas tässä, mylord-herttua, sanoi hän, säilyttäkää tämä muistona

minulta.

Buckingham otti rasian ja heittäytyi toisen kerran polvilleen.

-- Te olette luvanneet mennä, sanoi kuningatar.

-- Ja minä pidän sanani. Kätenne, kätenne, rouva, ja sitten menen.

Itävallan Anna ojensi kätensä sulkien silmänsä ja nojasi toisella

Estefanaan, sillä hän tunsi voimansa raukenevan.

Buckingham painoi innokkaasti huulensa tähän kauniisen kätöseen, nousi

sitten ylös ja lausui:

-- Ennen kuuden kuukauden kulumista, jos olen elossa, näen teidät taas,

rouva, vaikka maailma mullistuisi sen vuoksi.

Ja äsken tekemällensä lupaukselle uskollisena kiiruhti hän ulos

huoneesta.

Käytävässä kohtasi hän rouva Bonacieux'in, joka oli häntä odottanut ja

joka samalla varovaisuudella ja menestyksellä kuin tullessakin, saattoi

hänet ulos Louvresta.