XI.

Juoni sotkeutuu.

Käytyänsä herra de Tréville'n luona, lähti d'Artagnan mietteissään

kulkemaan kiertoteitä kotiinsa.

Mitä ajatteli d'Artagnan poiketessaan noin tieltänsä ja katsellessaan

taivaan tähtiä milloin huoaten, milloin hymyillen!

Hän ajatteli rouva Bonacieux'iä. Muskettisoturin oppilaalle oli tuo

nuori nainen melkein hänen haaveksittu ihanteensa. Kauneus,

salaperäisyys, osallisuus melkein kaikkiin hovin salaisuuksiin painoi

hänen suloisiin piirteihinsä soman vakavuuden, mutta samalla saattoi

hänestä epäillä, ettei hän ollut vallan tunteetonkaan, ominaisuus, jolla

on vastustamaton viehätysvoima rakastajan-alkuihin; siihen lisäksi oli

d'Artagnan pelastanut hänet noiden hirviöiden käsistä, jotka tahtoivat

häntä riistää ja raastaa, ja tuo tärkeä palvelus oli synnyttänyt heidän

välillensä sen lajin kiitollisuuden tunteita, joka niin helposti saapi

hellemmänkin luonteen.

D'Artagnan näki jo, -- niin nopeasti unelmat liitävät mielikuvituksen

siivillä! -- luonansa tuon nuoren naisen lähettilään, tuomassa hänelle

lemmenkohtausta koskevaa kirjettä, kultavitjoja tai jalokiviä. Olemme jo

maininneet, että nuoret ylimyssukuiset kainostumatta ottivat vastaan

kuninkaalta rahaa; lisätkäämme että sinä siveellisen velttouden aikana

ei heillä ollut enempää häpyä lemmittyjänsäkään kohtaan ja että nuo

lahjoittivat heille varsin kalliita ja pysyväisiä muistoja, ikäänkuin

olisivat koettaneet korvata tunteittensa löyhyyttä lahjojensa

lujuudella.

Punastumatta silloin raivattiin tiensä elämän mukavuuksiin naisten

avulla. Ne naiset, jotka olivat ainoastaan kauniita, antoivat

kauneutensa, ja siitäpä epäilemättä johtuukin sananparsi, että kaunein

tyttö maailmassa ei voi lahjoittaa muuta kuin mitä hänellä on. Ne, jotka

olivat rikkaita, antoivat siihen lisäksi osan rahoistansa, ja voisipa

mainita hyvän joukon tämän aikakauden sankareita, jotka eivät olisi

voittaneet ensin kannuksiansa ja sitten tappeluitansa ilman sitä paksua

kukkaroa, jonka heidän lemmittynsä sijoitti heidän satulaansa.

D'Artagnan'illa ei ollut mitään; maalais-kainous, tuo ohut kiille, tuo

päivänikäinen kukka, tuo persikan nukka, oli kokonaan haihtunut siihen

vähemmän puhdasoppisten neuvojen tuuleen, joita nuo kolme

muskettisoturia olivat nuorelle ystävällensä antaneet. D'Artagnan,

seuraten ajan omituista tapaa, piti Pariisia sotakenttänä, eikä sen

huonompana kuin Flanderiakaan: siellä espanjalainen, täällä nainen.

Kumpaisessakin paikassa vihollinen kukistettavana, palovero

kiskottavana.

Mutta lausukaamme, että tällä hetkellä vallitsi d'Artagnan'ia jalompi

tunne kuin omanvoiton pyynti. Kauppias oli sanonut olevansa rikas; nuori

mies arvasi, että semmoisen nahjuksen kuin Bonacieux'in perheessä vaimo

se kaiketi raha-arkun avainta hallitsi. Mutta kaikella tuolla ei ollut

mitään vaikutusta siihen tunteesen, jonka rouva Bonacieux'in näkeminen

oli herättänyt, ja omanvoiton pyynti oli jäänyt melkein vieraaksi sille

syttyvälle rakkaudelle, jonka tuo näkeminen oli synnyttänyt. Me sanomme

"melkein", sillä ajatus, että nuori, kaunis, suloinen, terävä-älyinen

nainen samalla on myöskin rikas, ei suinkaan heikonna syttyvää

rakkautta, vaan päinvastoin vahvistaa sitä.

Varallisuus synnyttää koko joukon suurellisen elämän huolia ja oikkuja,

jotka hyvin soveltuvat kauneudelle. Valkoinen ja hieno sukka,

silkkihame, pitsikaulus, soma kenkä jalkaan, aistikas nauha päähän, nuo

kaikki eivät tee rumaa naista kauniiksi, vaan tekevät kauniin naisen

ihanaksi, puhumattakaan käsistä, jotka voittavat kaikesta tuosta;

käsien, varsinkin naisten, on tarvis olla joutilaina, ollakseen kauniit.

D'Artagnan, niinkuin lukija jo varsin hyvin tietää, koska emme oli

peitelleet hänen varallisuutensa tilaa, ei ollut suinkaan mikään

miljoonamies; hän toivoi kyllä kerta siksi tulevansa, mutta aika, jonka

hän oli määrännyt tähän onnen tilaan joutuaksensa, oli melkoisen

kaukana. Sillä välin, mikä tuska, nähdä nainen, jonka tahtoisi halajavan

noita tuhansia mitättömyyksiä, joista naiset luovat onnellisuutensa,

eikä voida antaa hänelle noita tuhansia mitättömyyksiä! Kun nainen on

rikas, vaan rakastaja ei, hankkii hän ainakin itse, mitä rakastaja ei

kykene hänelle tarjoomaan; ja vaikka tavallisuutta myöten vaimon huvit

lähtevät miehen kukkarosta, on harvinaista, että mies niistä saa

kiitoksen kantaa.

D'Artagnan, valmis mitä hellimmäksi rakastajaksi, oli toistaiseksi

ainakin sangen harras ystävä. Keskellä rakkaustuumiansa kauppiaan rouvaa

kohtaan ei hän kumminkaan unhottanut omia tovereitansa. Kaunis rouva

Bonacieux oli vaimo, jota saattoi kävelyttää Saint-Denis'in kentällä tai

Saint-Germain'in torilla Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen seurassa,

joille d'Artagnan oli ylpeä osoittamaan moista valloitusta. Ja kun on

kauvan kävelty, tulee nälkä; d'Artagnan oli sen joku aika takaperin

saanut huomata; silloin mentäisiin tuommoisille somille pikku

päivällisille, joissa kosketetaan toisella puolen ystävän kättä,

toisella lemmityn jalkaa. Ja vihdoin ahtaina hetkinä, hädän aikoina,

olisi d'Artagnan ystäviensä pelastajana.

Entäs herra Bonacieux, jonka d'Artagnan oli työntänyt poliisien kouriin,

julkisesti kieltäen hänet, vaan hiljaisuudessa luvaten hänet pelastaa?

Meidän on tunnustaminen lukijoillemme, että d'Artagnan ei ajatellut

häntä rahtuakaan, tai jos ajatteli, ajatteli hän korkeintaan, että

Bonacieux'in oli hyvä olla missä hän oli, olipa hän sitten missä

tahansa. Rakkaus on itsekkäin kaikista kiihkoista.

Mutta lukijamme olkoot huoleti: jos d'Artagnan unhottikin tai näytti

unhottaneen isäntänsä, emme me häntä unhota, ja me tiedämme missä hän

onkin. Vaan tällä kertaa tehkäämme samoin kuin tuo rakastunut

gaskonjalainen. Mitä kelpo kauppiaasen muutoin tulee, kyllä me palaamme

häneen myöhemmin.

Uneksien tulevaisista lempiseikoistansa, puhellen niistä yölle,

hymyillen tähdille, joutui d'Artagnan kulkemaan Cherche-Midi'n, eli

niinkuin sitä siihen aikaan nimitettiin, Chasse-Midi'n katua. Kun hän

oli Aramiksen asunnon tienoilla, pisti hänelle päähän, mennä käymään

ystävänsä luona antamassa muutamia selityksiä siihen, minkä vuoksi hän

oli lähettänyt Planchet'in kutsumaan häntä paikalla tulemaan

rotanliukkuun. Jos Aramis vaan oli ollut kotona silloinkuin Planchet

tuli sinne, oli hän aivan varmaan kiiruhtanut Fossoyeurs'in kadulle, ja

kun hän ei siellä tavannut ketään muita kuin mahdollisesti molemmat

toverinsa, eivät he kukaan, yhtä vähän toinen kuin toinenkaan, voineet

tietää, mitä kaikki tuo merkitsi. Tuo sekasotku vaatii siis selityksen,

virkkoi d'Artagnan aivan kuuluvasti.

Vaan hiljakseen mietti hän, että samalla saisi hän tilaisuuden puhua

kauniista pienestä rouva Bonacieux'istä, jota hänen mielensä, ell'ei

sydämmensä, oli jo vallan täynnä. Ensimäiseltä rakkaudelta ei muutoin

pidä pyytääkkään vaitioloa. Ensimäisen rakkauden mukana on niin suuri

ilo, että sen täytyy päästä vuotamaan, muuten se tukehduttaa.

Pariisi oli jo kaksi tuntia ollut pimeänä ja kadut alkoivat jo olla

autioina. Kello löi yksitoista kaikissa Saint-Germain'in esikaupungin

torneissa; ilma oli suloinen. D'Artagnan noudatti erästä sivukatua, joka

kulki samaa kohtaa, missä nyt Assas'in katu, ja hän hengitti

sulohajuisia tuoksuja, joita tuulenhenki toi Vaugirard'in kadulta ja

joita lähettivät rehevät, iltakasteesta ja yötuulesta tuoreet puutarhat.

Kauvempaa kuului, kumminkin tiheiden ikkunaluukkujen himmentäminä,

juomalauluja yksinäisistä kapakoista kedolta. Tultuansa kadun päähän,

kääntyi d'Artagnan vasemmalle. Talo, jossa Aramis asui, oli Cassette'n

ja Servandoni'n kadun välillä.

D'Artagnan oli juuri jättänyt Cassette'n kadun, ja eroitti jo ystävänsä

talon portin; tätä taloa suojasivat tuuheat sykomoorit ja klematiitit,

jotka muodostuivat laajaksi katokseksi sen päälle. Lähestyissänsä taloa,

huomasi hän jonkun varjontapaisen tulevan Servandoni'n kadulta. Tuo joku

oli mantteliin kääriytynyt ja d'Artagnan luuli sitä ensin mieheksi; vaan

vartalon pienuus, epävakainen käynti ja tapaileva askel ilmaisi hänelle,

että se olikin nainen. Siihen lisäksi tuo nainen, ikäänkuin hän ei olisi

ollut oikein selvillä siitä talosta, jota hän haki, loi hän silmänsä

ylös, tunteaksensa sitä, seisahteli, kääntyi takaisin ja palasi taas.

-- Menisinköhän tarjoomaan hänelle palvelustani! tuumaili hän.

Käynnistänsä huomaa, että hän on nuori; ehkäpä on hän kauniskin.

Kaiketi! Mutta nainen, joka näin myöhäiseen kulkee kadulla, ei ole

liikkeellä muuta varten kuin lemmittyänsä kohtaamassa. Hiisi sentään!

jos menisin häiritsemään heitä, pyrkisin huonolla keinolla seuraan.

Sillä välin nuori nainen liikkui yhä eteenpäin, lukien taloja ja

ikkunoita. Se ei muutoin ollut mikään vaikea ja pitkällinen lasku. Sillä

osalla katua oli vaan kolme hotellia ja kaksi ikkunaa kadulle päin;

toinen oli eräässä rakennuksessa, joka oli samassa suunnassa sen talon

kanssa, missä Aramis asui, toinen oli itse Aramiksen ikkuna.

-- Peijakas, mutisi itsekseen d'Artagnan, jolle jumaluusopin tohtorin

sisarentytär muistui mieleen; peijakas sentään, eipä olisi hullumpaa,

jos tuo myöhästynyt kyyhkynen hakisi ystävämme Aramiksen asuntoa. Mutta,

sieluni kautta, siltä se aivan näyttää. Ahaa, sinä Aramis veikkonen,

tällä kertaa otetaan asia selville.

Ja d'Artagnan teki itsensä niin kaitaiseksi kuin suinkin saattoi,

vetäytyi kadun pimeimpään syrjään, erään kivipenkin viereen.

Nuori nainen jatkoi kulkuansa, nuori, sillä paitsi tuota kevyttä

käyntiänsä, joka hänet jo oli ilmaissut, antoi hän kuulua pienen

yskäyksen, joka ilmoitti hänellä olevan mitä tuoreimman äänen.

D'Artagnan arveli tuon yskäyksen olevan merkin.

Sillä välin, lieneekö, sitten tuohon yskäykseen tullut samallainen

vastaus, joka poisti öisen vaeltajan epätietoisuuden, vai lieneekö hän

ilman tuota vierasta apua havainnut päässeensä oikeille perille, hän

lähestyi päättävästi Aramiksen ikkunaa ja löi siihen kolme yhdenlaista

kertaa koukistetulla sormellansa.

-- Aivan oikein, Aramiksen luokse, mutisi d'Artagnan. Ahaa, herra

tekopyhä! Nytpä yhdytän sinut jumaluusopillisissa tutkimuksissasi!

Kolme naputusta oli tuskin lyöty, kun sisäluukku avautui, ja valo näkyi

ikkunalasin lävitse.

-- Ahaa, tuumaili kuuntelija, ei ovista vaan ikkunoista, tulo oli siis

odotettu. Hyvä, ikkuna kaiketi aukenee ja nainen kiipeää siitä sisään.

Hyvä juttu!

Mutta d'Artagnan'in suureksi kummastukseksi ikkuna pysyi kiinni. Sitten

valo, joka oli välähtänyt, katosi ja kaikki oli taas pimeätä.

D'Artagnan ajatteli, ett'ei semmoista voinut kestää kauvan, ja pinnisti

yhä silmiänsä ja korviansa näkemään ja kuulemaan.

Hän oli oikeassa: muutamien sekuntien perästä kuului kaksi kevyttä

nappausta sisäpuolelta.

Nuori nainen vastasi kadun puolelta samanlaisella nappauksella ja nyt

aukeni ikkuna puoliksi.

Arvatkaahan, katseliko ja kuunteliko d'Artagnan uteliaasti.

Pahaksi onneksi oli valo siirretty toiseen huoneesen. Mutta nuoren

miehen silmät olivat tottuneet pimeään. Muutoin gaskonjalaisten silmillä

on, sen mukaan kuin vakuutetaan, sama ominaisuus kuin kissan silmillä,

ne näkevät pimeässäkin.

D'Artagnan näki siis, että nuori nainen veti taskustansa valkoisen

esineen, jonka hän levitti nopeasti ja joka silloin sai nenäliinan

muodon. Hän näytti tuon levitetyn esineen kulmaa puhetoverillensa.

Tämä muistutti d'Artagnan'in mieleen sen liinasen, jonka hän oli

löytänyt rouva Bonacieux'in jalkain juuresta, ja joka oli muistuttanut

hänen mieleensä sen, minkä hän oli löytänyt Aramiksen jalkain juuresta.

Mitä hiisiä tuo liinanen sitten mahtoi merkitä?

Ollessaan missä oli, d'Artagnan ei voinut nähdä Aramiksen kasvoja, sillä

nuori mies ei rahtuakaan epäillyt, että tuon ulkona-olevan naisen

sisällä-oleva puhetoveri oli hänen ystävänsä Aramis; uteliaisuuspa

kuitenkin voitti varovaisuuden ja, käyttäen sitä hetkistä, jolloin

kumpaisenkin huomio näytti olevan kiintynyt liinaseen, lähti hän

lymypaikastansa ja nopeasti kuin salama, vaan varoen askeltensa

kuulumista, kiidähti hän erääsen muurin kulmaukseen, josta hän saattoi

luoda silmänsä kokonaan Aramiksen huoneen sisään.

Päästyänsä paikkaansa, d'Artagnan oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä:

tuon öisen käypäläisen puhetoveri ei ollutkaan Aramis, vaan nainen.

D'Artagnan näki tosin kylliksi, tunteakseen hänet naiseksi

vaatteuksesta, mutta hän ei voinut eroittaa hänen kasvojansa.

Samassa hetkessä sisällä oleva nainen veti toisen nenäliinan taskustansa

ja vaihtoi sen siihen, mikä hänelle ulkoa oli näytetty. Sitten puhuttiin

muutamia sanoja molempien naisten kesken. Vihdoin ikkunanluukku

sulkeutui; ulkona oleva nainen kääntyi pois ikkunasta ja kulki neljän

askeleen päässä d'Artagnan'in sivuitse, vetäen vaippansa huupan päänsä

ylitse; mutta tämä varokeino oli liian myöhäinen, d'Artagnan oli jo

tuntenut rouva Bonacieux'in.

Rouva Bonacieux! Jo silloinkuin hän oli vetänyt liinasen taskustaan, oli

d'Artagnan'ille pälkähtänyt päähän epäluulo, että se oli hän; mutta

kuinkas oli uskottavaa että rouva Bonacieux, joka oli lähettänyt

noutamaan de la Porte'a saattamaan häntä Louvreen, vaelteli nyt Pariisin

katuja yksinään kello puoli kahdentoista aikaan yöllä, antautuneena

toistamiseen ryöstettäväksi?

Siihen täytyi kaiketi olla varsin tärkeä syy; ja mitä tärkeätä syytä

viidenkolmatta vuotisella naisella saattoi olla? Rakkaus.

Mutta itsensäkö vai jonkun toisen tähden hän antautui tuommoisiin

vaaroihin? Näitä kysymyksiä teki itselleen nuori mies, jonka sydäntä

luulevaisuuden mato jo kalvoi yhtä paljon kuin jos hän jo olisi ollut

nimenomainen rakastaja.

Hänellä oli muutoin jälellä sangen yksinkertainen keino päästä selville

rouva Bonacieux'in matkan menopaikasta: seurata häntä. Tämä keino oli

niin yksinkertainen, että d'Artagnan käytti sitä aivan luonnon ja

vaiston vaatimuksesta.

Mutta nähdessään nuoren miehen kohoavan muurin kulmauksesta kuni patsas

ja kuullessaan askeleita takanansa, rouva Bonacieux huudahti ja lähti

pakoon.

D'Artagnan jälestä juoksemaan. Hänen ei ollut vaikea saada kiini

vaippaan kääriytynyttä naista. Hän saavutti hänet vähän matkan päässä

sillä kadulla, jolle hän oli kääntynyt. Onneton nainen oli vallan

uupunut, ei väsymyksestä vaan kauhistuksesta, ja kun d'Artagnan laski

kätensä hänen olallensa, vaipui hän polvilleen, huudahtaen tukehtuneella

äänellä:

-- Tappakaa minut jos tahdotte, vaan tietää ette saa mitään.

D'Artagnan nosti hänet pystyyn, kietoen käsivartensa hänen vyötärönsä

ympäri; mutta kun hän tunsi nostettavansa painosta, että hän oli

menehtymäisillään, kiirehti hän rauhoittamaan häntä vakuuttamalla

ystävyyttänsä. Nämä vakuutukset eivät olisi tehneet rouva Bonacieux'iin

mitään vaikutusta; sillä tuommoisia vakuutuksia voidaan tehdä mitä

pahimmassakin tarkoituksessa; vaan ääni oli kylliksi. Nuori nainen luuli

tuntevansa tuon äänen soinnun: hän avasi silmänsä, loi ne tuohon

mieheen, joka oli niin kovin häntä säikäyttänyt ja tuntiessaan

d'Artagnan'in, huudahti hän ilosta.

-- Oh! tekö se olette, tekö se olette! sanoi hän; kiitos, Jumalani!

-- Niin, minä se olen, sanoi d'Artagnan, minä, jonka Jumala lähetti

varjelemaan teitä.

-- Siinäkö aikomuksessa te seurasitte minua? kysyi nuori nainen

kiekailevasti hymyillen, hänen leikillinen luonteensa sai vallan ja koko

pelko haihtui siinä tuokiossa, jolloin hän tunsi ystäväksensä mitä hän

oli luullut viholliseksensa.

-- En, sanoi d'Artagnan, en, täytyy minun tunnustaa; sattuma saattoi

minut teidän tiellenne; minä näin naisen naputtavan erään ystäväni

ikkunaan...

-- Erään ystävänne? keskeytti rouva Bonacieux.

-- Epäilemättä; Aramis on parhaimpia ystäviäni.

-- Aramis, kuka se on?

-- Mitä mä kuulenkaan! Sanotteko minulle, ett'ette tunne Aramista?

-- Ensi kertaa kuulen hänen nimeänsä mainittavan.

-- Ensi kertaako siis kävitte siinä talossa?

-- Niin todella.

-- Ettekä tienneet siellä asuvan nuoren miehen?

-- En.

-- Muskettisoturin?

-- En laisinkaan.

-- Ette siis käyneet häntä tapaamassa?

-- En missään nimessä. Muutoin, näittehän kyllä, että puhuin erään

naisen kanssa.

-- Tosin kyllä; mutta tuo nainen oli Aramiksen ystäviä.

-- Siitä en tiedä mitään.

-- Koskapa hän asuu hänen luonansa.

-- Se ei minua liikuta.

-- Mutta kukas hän on?

-- Oh, se ei ole minun salaisuuteni.

-- Rakas rouva Bonacieux, te olette viehättävä; mutta samalla niin tuiki

salaperäinen...

-- Pilaakos se minua?

-- Ei suinkaan, te olette päinvastoin lumoava.

-- Hyvä, antakaa minulle käsivartenne.

-- Sangen mielelläni. Ja nyt?

-- Saattakaa minua.

-- Minne?

-- Sinne, minne minä menen.

-- Mutta minnekkä te menette?

-- Sen näette, kun saatatte minut portille.

-- Tuleeko minun odottaa?

-- Se on tarpeetonta.

-- Te palaatte siis yksin?

-- Ehkä, tai ehk'en.

-- Mutta se, joka teitä sitten saattaa, onko se mies vai nainen?

-- Sitä en vielä tiedä.

-- Minäpä tiedän.

-- Kuinka niin?

-- Minä odotan, kunnes näen teidän tulevan.

-- Siinä tapauksessa hyvästi!

-- Kuinka niin?

-- Minä en tarvitse teitä.

-- Mutta pyysittehän...

-- Aatelismiehen apua, enkä vakoojan väijymistä.

-- Se on kova sana.

-- Miksikä nimitetään semmoisia, jotka seuraavat toista vastoin hänen

tahtoansa?

-- Ajattelemattomiksi.

-- Nimitys on liian mieto.

-- No niin, rouva hyvä, kyllä näen, että täytyy tehdä kaikki mitä te

tahdotte.

-- Minkä vuoksi luovuitte ansiosta tehdä jo alusta alkain sillä tavoin?

-- Eikös katuminen ole mikään ansio?

-- Kaduttekos te toden perästä?

-- Sitä en tiedä itsekkään. Mutta sen vaan tiedän, että lupaan tehdä

kaikki mitä tahdotte, jos sallitte minun saattaa teitä perille asti.

-- Jätättekös minut sitten?

-- Jätän.

-- Vakoomatta minun tuloani?

-- Niin.

-- Kunniasananne kautta?

-- Aatelisen kunniani kautta.

-- Tässä käsivarteni ja menkäämme.

D'Artagnan tarjosi käsivartensa rouva Bonacieux'ille, joka kietoi siihen

omansa, puoliksi leikillä, puoliksi peloissaan, ja näin saapuivat

molemmat yhdessä La Harpe'n kadun korkeimmalle kohdalle. Sinne päästyä

nuori nainen näytti eperoivan, niinkuin hän oli tehnyt jo Vaugirard'in

kadulla. Eräistä merkeistä näytti hän tuntevan muutaman portin ja

lähestyen porttia, lausui hän:

-- Nyt, herrani, tänne on minulla asia mennä; tuhannet kiitokset

kunnioitettavasta seurastanne, joka minut pelasti niistä vaaroista,

joiden alaisena yksin olisin ollut. Mutta teidän sanannepitämisen hetki

on tullut: minä olen perillä.

-- Eikä teillä ole mitään peljättävää palatessanne?

-- Ei muuta kuin rosvoja.

-- Eikös se ole mitään?

-- Mitä ne voisivat minulta ottaa? minulla ei ole penniäkään taskussani.

-- Ette muista tuota kaunista, kirjailtua, vaakunoittua nenäliinaa.

-- Mitä nenäliinaa?

-- Jonka löysin teidän jalkojenne juuresta ja jonka pistin takaisin

taskuunne.

-- Vaietkaa, vaietkaa onneton! huusi nuori nainen, tahdotteko syöstä

minut perikatoon?

-- Te näette siis, että teillä kyllä on vielä vaaroja, koska yksi ainoa

sana saattaa teidät vapisemaan, ja koska tunnustatte, että joutuisitte

perikatoon, jos tuo sana kuultaisiin. Ah, kuulkaa, rouva hyvä, huudahti

d'Artagnan, tarttuen hänen käteensä ja luoden häneen tulisen silmäyksen,

kuulkaa, olkaa jalomielinen, uskokaa minulle salaisuutenne; ettekö ole

jo lukeneet silmistäni, että sydämmessäni palaa ystävyys ja

myötätuntoisuus teitä kohtaan.

-- Olen kyllä, vastasi rouva Bonacieux; pyytäkää vaan tietää minun omia

salaisuuksiani, ne minä ilmoitan, vaan toisten salaisuuksia, se on

toinen asia.

-- Hyvä, sanoi d'Artagnan, kyllä minä otan niistä selvän; koska nuo

salaisuudet voivat vaikuttaa teidän elämäänne, täytyy niiden joutua

minun omikseni.

-- Kavahtakaa itseänne siitä, huudahti nuori nainen niin vakavasti, että

d'Artagnan vavahti ehdottomasti. Oh, elkää sekoittuko mihinkään minua

koskeviin asioihin, elkää koettako auttaa minua toimissani; ja tätä

kaikkea pyydän minä sen tunteen nimessä, jonka minä olen teissä

herättänyt, sen hyväntyön nimessä, jonka olette minua kohtaan tehneet,

ja jota en koskaan elämässäni ole unhottava. Uskokaa ennemmin, mitä nyt

teille sanon. Elkää huoliko enää minusta, minä en ole enää olemassa

teille, olkoon niinkuin ette olisi koskaan minua nähneet.

-- Tuleeko Aramiksenkin tehdä samoin kuin minun, rouva hyvä? kysyi

d'Artagnan loukattuna.

-- Te lausutte jo toisen tai kolmannen kerran tuota nimeä, herra, vaikka

olen teille sanonut, ett'en minä tunne häntä.

-- Te ette tunne sitä miestä, jonka ikkunaan olette naputtaneet!

Kuulkaas, hyvä rouva, te luulette minua kovin herkkäuskoiseksi.

-- Tunnustakaa, että keksitte tuon jutun ja luotte tuon tekohenkilön,

saadaksenne vaan minut puhumaan.

-- Minä en keksi mitään, rouva hyvä, enkä luo mitään tekohenkilöä, vaan

puhun täyttä totta.

-- Ja te sanotte erään ystävänne asuvan siinä talossa.

-- Niin sanon ja uudistan sen vielä kolmannen kerran, talo on sama,

jossa ystäväni asuu ja se ystävä on Aramis.

-- Kaikki tuo selkenee vast'edes, mutisi nuori nainen; mutta, hyvä

herra, vaietkaa nyt.

-- Jos te voisitte katsella minun avonaiseen sydämmeeni, sanoi

d'Artagnan, saisitte lukea siellä niin paljon uteliaisuutta, että teille

tulisi minua sääli, ja niin paljon rakkautta, että te kohta paikalla

tyydyttäisitte uteliaisuuteni. Teillä ei ole mitään peljättävää niiltä,

jotka teitä rakastavat.

-- Te puhutte sangen pian rakkaudesta, hyvä herra! sanoi nuori nainen

päätänsä pudistellen.

-- Se tapahtuu sen vuoksi, että rakkaus syttyi minuun pian ja ensimäistä

kertaa, enkä ole vielä kahdenkymmenen vuotias.

Nuori nainen silmäili häntä salaa.

-- Kuulkaapas, minä olen jälillä, sanoi d'Artagnan. Siitä on nyt kolme

kuukautta, kun olin vähältä joutua kaksintaisteluun Aramiksen kanssa

samannäköisen nenäliinan vuoksi, kuin mitä te näytitte tuolle Aramiksen

luona olevalle naiselle, nenäliinan, joka oli merkitty samalla tavoin,

siitä olen varma.

-- Herra, virkkoi nuori nainen, te väsytätte minut tutkisteluillanne.

-- Mutta te, varova rouva, ajatelkaas, jos teidät olisi otettu kiini

nenäliinoinenne ja tuo liinanen olisi teiltä anastettu, silloinhan

olisitte jääneet pulaan.

-- Miksi niin, nimikirjaimet ovat samat kuin minun: C. B., Constance

Bonacieux.

-- Tai Camille Bois-Tracy.

-- Vaietkaa, herra, vielä kerran vaietkaa! Koska teitä eivät pidätä ne

vaarat, jotka minua uhkaavat, ajatelkaa niitä vaaroja, jotka teitä

itseänne uhkaavat.

-- Minuako?

-- Niin, teitä juuri. Te olette vaarassa joutua kiini, te olette

vaarassa menettää henkenne siitä, että tunnette minut.

-- Silloin en jätäkkään teitä enää.

-- Herra, virkkoi nuori nainen rukoillen ja kätensä yhteen liittäen,

herra, taivaan nimessä, sotilaskunnianne nimessä, aatelisjalouden

nimessä, erotkaa minusta, kuulkaas, kello lyö jo kaksitoista, aika,

jolloin minua odotetaan, on tullut.

-- Rouva hyvä, sanoi nuori mies kumartaen, en voi mitään kieltää, jota

minulta tuolla tavoin anotaan; olkaa rauhassa, minä poistun.

-- Mutta te ette seuraa minua, ettekä vakoile minua?

-- Minä menen kotiini heti paikalla.

-- Ah, minä tiesin, että olitte kunnon nuori mies! huudahti rouva

Bonacieux, ojentaen hänelle kätensä ja laskien toisen kätensä vasten

pientä, syvällä muurissa olevaa porttia.

D'Artagnan tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä innokkaasti.

-- Ah, ennemmin olisin ollut teitä kokonaan näkemättä, huudahti

d'Artagnan tuolla lapsellisella avomielisyydellä, jolle naiset usein

panevat suuremman arvon kuin kohteliaisuuden korupuheille, koska se

paljastaa sydämmen ajatukset ja osoittaa tunteen valloittaneen

ymmärryksen.

-- No niin, virkkoi rouva Bonacieux milt'ei hellästi ja puristi

d'Artagnan'in kättä, joka ei vielä ollut päästänyt irti hänen kättänsä,

no niin, minä en sano niinkuin te, vaan: mikä tänään menetetään, ei

tarvitse olla ainaiseksi menetetty. Kukas tiesi, enkö kerran vapaaksi

päästyäni tyydytä teidän uteliaisuuttanne?

-- Ja annatteko saman lupauksen rakkaudelleni? huudahti d'Artagnan

riemullisena.

-- Oh, siinä suhteessa en sitoudu mihinkään, se riippuu niistä

tunteista, joita taidatte minussa herättää.

-- Siis tällä hetkellä, rouva...

-- Tällä hetkellä, herra, olen joutunut vasta kiitollisuuteen asti.

-- Ah, te olette liian viehättävä, sanoi d'Artagnan alakuloisena ja te

käytätte väärin minun rakkauttani.

-- En suinkaan, vaan minä käytän teidän jalomielisyyttänne, siinä

kaikki. Mutta uskokaa pois, on muutamia, joita kelpaa odottaa.

-- Oh, te saatatte minut mitä onnellisimmaksi! Elkää unhottako tätä

iltaa, elkää unhottako tätä lupausta.

-- Olkaa, huoleti, minä olen kaikki muistava paikallansa ja ajallansa.

No niin, menkää siis, menkää taivaan nimessä! Minua odotettiin juuri

puoliyön aikaan ja nyt olen myöhästynyt.

-- Viisi minuuttia.

-- Tosin; mutta muutamissa tapauksissa on viisi minuuttia viisi

vuosisataa.

-- Kun lemmitään.

-- Niinpä niin! Kukas teille sanoo, ett'en minä ole asioissa rakastajan

kanssa?

-- Teitä odottaa mies? huudahti d'Artagnan, mies!

-- Kas niin, nyt on kiista taas alkamaisillaan, sanoi rouva Bonacieux,

hymyillen vähän kärsimättömän sekaisesti.

-- Ei, ei, kyllä minä menen; minä luotan teihin, minä tahdon omistaa

kaiken ansion ystävyydestäni, vaikka tämä ystävyys olisi tyhmyyttä.

Hyvästi rouva, hyvästi!

Ja ikäänkuin hän olisi tuntenut olevansa voimaton irtautumaan tuosta

kädestä, jota hän piteli, muutoin kuin tempaisemalla, syöksähti hän pois

juoksujalassa, jonka jälkeen rouva Bonacieux, samoinkuin äsken, noppasi

ikkunaan kolme kertaa hiljaa ja säännöllisesti; kun d'Artagnan oli

ehtinyt kadun kulmaan, käännähti hän: portti oli auvennut ja

sulkeutunut, kaunis kauppiaanrouva oli kadonnut.

D'Artagnan jatkoi matkaansa, hän oli antanut kunniasanansa, ett'ei

vakoisi rouva Bonacieux'iä, ja vaikka tuon naisen henki olisi riippunut

siitä paikasta, jonne hän nyt meni, tai siitä henkilöstä, joka häntä oli

saattava, d'Artagnan olisi mennyt kotiinsa, koska hän oli sanonut sinne

menevänsä. Viiden minuutin kuluttua oli hän Fossoyeurs'in kadun

varrella.

-- Athos parka, sanoi hän, hän ei tiedä mitä kaikki tämä merkitsee. Hän

on kaiketi nukkunut odottaissaan minua, tai on hän palannut kotiinsa ja

sinne tultuansa saanut tietää erään naisen käyneen siellä. Nainen

Athoksen luona! Mutta mitäs siitä, jatkoi d'Artagnan, olihan nainen

Aramiksenkin luona. Tämä kaikki on kovin outoa ja olenpa varsin utelias

tietämään, kuinka tämä päättyy.

-- Huonosti, herra, huonosti, vastasi ääni, jonka nuori mies tunsi

Planchet'in ääneksi: sillä puhuen vallan kuultavasti, niinkuin

mietteissään olevien on tapa, oli hän joutunut siihen porraskäytävään,

joka vei hänen huoneesensa.

-- Kuinka, huonostikko? mitä sinä heittiö sillä tarkoitat? kysyi

d'Artagnan, mitä siis on tapahtunut?

-- Kaikellaisia onnettomuuksia.

-- Mitä?

-- Ensinkin on herra Athos otettu kiini.

-- Otettu kiini! Athos! kiini! minkätähden?

-- Hänet löydettiin teidän luonanne ja luultiin teiksi.

-- Ja kuka on hänet kiini ottanut?

-- Poliisit, joita kutsuivat ne mustat miehet, jotka te ajoitte pakoon.

-- Miksi hän ei sanonut nimeänsä? miksi hän ei ilmoittanut olevansa

vieras koko asialle?

-- Sitä hän kyllä kavahti, herra: päinvastoin lähestyi hän minua ja

kuiskutti: "Sinun herrasi tarvitsee tällä hetkellä vapautensa, enkä

minä, sillä hän tietää kaikki ja minä en mitään. Luullaan ottaneensa

kiini hänet ja sepä antaa hänelle aikaa; kolmen päivän perästä sanon

minä, kuka olen, ja kyllä täytyy päästää minut silloin vapaaksi."

-- Bravo! Athos! jalo sydän, mutisi d'Artagnan, kyllä sinut tuosta hyvin

tunnen. Ja mitä tekivät poliisit?

-- Neljä heistä lähti häntä viemään, en tiedä minne, Bastiljiin tai

For-l'Évêque'iin. Kaksi jäi mustien miesten seuraan, jotka penkoivat

joka paikan ja ottivat pois kaikki paperit. Kaksi viimeistä vihdoin, he

olivat kaiken tuon aikaa vartijoina portilla; sittenkuin kaikki oli

toimitettu, menivät he pois, jättäen talon aivan mullin mallin.

-- Entäs Porthos ja Aramis?

-- Heitä en tavannut, he eivät ole tulleet.

-- Mutta he voivat tulla minä hetkenä tahansa, sillä käskithän sanoa

heille, että minä odotan heitä?

-- Käskin, herra.

-- No niin, elä siis liikahda täältä; jos he tulevat, ilmoita heille

mitä minulle on tapahtunut ja pyydä heitä odottamaan minua

Pomme-de-Pin'in ravintolassa; täällä olisi vaarallista, koska taloa

kenties vakoillaan. Minä menen herra de Tréville'n luokse ilmoittamaan

hänelle kaikki, ja ehkäpä tapaan heidät siellä.

-- Teen niinkuin käskitte, herra, sanoi Planchet.

-- Mutta sinä jäät tänne, sinä et pelkää! sanoi d'Artagnan, kääntyen

takaisin rohkaisemaan palvelijaansa.

-- Olkaa huoleti, herra, sanoi Planchet, ette tunne minua vielä; minä

olen rohkea, kun siksi rupean, se on varma! se on aivan kuinka rupeaa;

sitä paitsi olen pikardilainen.

-- Siis se on päätetty, sanoi d'Artagnan, sinä annat tappaa itsesi

ennemmin, kuin lähdet paikastasi.

-- Kyllä, herra, en jätä mitään tekemättä, jolla vaan voin osoittaa

olevani uskollinen herralleni.

-- Hyvä, sanoi d'Artagnan itsekseen, kyllä näkyy, että keino, jota

käytin pojalle, on varmasti hyvä; käytän sitä vastakin, jos tilaisuus

vaatii. Ja niin nopeasti kuin päivän juoksusta vähän väsyneet jalkansa

myönsivät, d'Artagnan riensi Colombier'in kadulle.

Herra de Tréville ei ollut hotellissaan; hänen komppaniiallansa oli

vahtivuoro ja hän oli Louvressa komppaniiansa kanssa.

Hänen täytyi saada tavata herra de Tréville; oli tärkeätä herra de

Tréville'n saada tietää mitä oli tapahtunut.

D'Artagnan päätti koettaa päästä Louvreen. Desessarts'in komppaniian

henkivartijapuku oli kaiketi saattava hänet pääsemään sisään.

Hän meni siis alas Petits-Augustins'in katua ja kulki pitkin

satamanvartta Pont-Neuf'in sillalle; hän mietti hetkisen mennä lautalla

ylitse; mutta tultuaan rannalle, oli hän koneenomaisesti pistänyt käden

taskuunsa ja huomannut, ett'ei hänellä ollut maksaa lauttarahaa.

Kun hän oli päässyt Guénégaud'in kadun korkeimmalle kohdalle, näki hän

Dauphine'n kadulta tulevan kaksi henkeä, joiden ulkoasu häntä

kummastutti.

Nuo kaksi henkeä olivat: toinen mies, toinen nainen. Nainen muistutti

liikenteeltään rouva Bonacieux'iä, ja mies oli täsmälleen Aramiksen

kaltainen.

Sitä paitsi naisella oli tuo musta vaippa, jonka d'Artagnan vielä oli

näkevinänsä kuvautuvan Vaugirard'in kadun ikkunaa vasten ja samoin La

Harpe'n kadun ikkunaa vasten.

Siihen lisäksi miehellä oli muskettilaispuku.

Naisen huuppa oli alaslaskettu, mies piti liinaa kasvojensa edessä; tuo

kaksinkertainen varovaisuus osoitti, että molemmat tahtoivat kaikin

mokomin olla tuntemattomat.

He tulivat sillalle: tämä oli d'Artagnan'inkin tie, koska hän oli

matkalla Louvreen; d'Artagnan seurasi heitä.

D'Artagnan ei ollut päässyt kahtakymmentä askelta, kun hän jo oli varma

siitä, että nainen oli rouva Bonacieux ja mies Aramis.

Hän tunsi tällä haavaa kaikki luulevaisuuden epäilykset sydämmessään.

Hän oli kaksinkertaisesti petetty, häntä petti sekä ystävänsä että tuo,

jota hän rakasti kuin omaa lemmittyänsä ainakin. Rouva Bonacieux oli

vannonut kaikkein pyhäin nimessä, ett'ei hän tuntenut Aramista ja

neljännestunti sen perästä, kuin hän tuon valan oli tehnyt, riippui hän

Aramiksen käsivarressa.

D'Artagnan ei edes ajatellut, että hän vasta kolme tuntia takaperin oli

tullut tuntemaan tuon kauniin kauppiaanvaimon, että tuolla naisella ei

ollut muuta kuin rahtunen kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän

oli pelastanut hänet noiden mustien miesten käsistä, jotka tahtoivat

ryöstää hänet, ja että tuo nainen ei ollut mitään hänelle luvannut. Hän

piti itsensä vaan häväistynä, petettynä, pilkattuna rakastajana; vihan

puna sävähti hänen kasvoillensa ja hän päätti ottaa kaikesta selvän.

Nuori nainen ja nuori mies olivat huomanneet, että heitä seurattiin, ja

he olivat ruvenneet jouduttamaan askeleitansa. D'Artagnan lähti

juoksemaan, meni heidän ohitsensa ja kääntyi juuri siinä hetkessä, kuin

he olivat La Samaritaine'n edessä, lyhdyn loisteessa, joka valaisi koko

sen osan siltaa.

D'Artagnan seisahtui heidän eteensä ja he seisahtuivat hänen eteensä.

-- Mitä tahdotte, herra? kysyi muskettisoturi, vetäytyen askeleen

taaksepäin ja vieraalla puheenmurteella, joka ilmaisi d'Artagnan'ille,

että hän oli erhettynyt toisen henkilön suhteen.

-- Se ei ole Aramis! huudahti hän.

-- Ei, herra, se ei ole Aramis, ja huudahduksestanne voin päättää, että

olette luulleet minua toiseksi henkilöksi, ja minä suon teille anteeksi.

-- Te minulle anteeksi! huudahti d'Artagnan.

-- Niin, vastasi tuntematon, sallikaa minun siis mennä, koska teillä ei

ole asiaa minulle.

-- Te olette oikeassa, herra, sanoi d'Artagnan, minulla ei ole asiaa

teille, vaan tälle rouvalle.

-- Rouvalle! ette te häntä tunne, sanoi muukalainen.

-- Te erhetytte, herra, minä tunnen hänet.

-- Ah, virkkoi rouva Bonacieux soimaavalla äänellä; ah, herra! minulla

oli teidän sotilassananne ja teidän aatelinen kunniasananne; toivoin

voivani siihen luottaa.

-- Ja minä, rouva hyvä, sanoi d'Artagnan hämillänsä, te lupasitte

minulle...

-- Ottakaa käsivarrestani, rouva, sanoi muukalainen, ja jatkakaamme

matkaamme.

Silloin d'Artagnan, hämmentyneenä, ällistyneenä ja kukistuneena kaikesta

siitä mitä oli tapahtunut, jäi ristissä-käsivarsin seisomaan

muskettisoturin ja rouva Bonacieux'in eteen.

Muskettisoturi astui askeleen esiin ja työnsi d'Artagnan'in kädellänsä

syrjään.

D'Artagnan hypähti taaksepäin ja veti miekkansa.

Samalla, kertaa ja salaman nopeudella tuntematon veti myöskin miekkansa.

-- Taivaan nimessä, mylord! huudahti rouva Bonacieux, heittäytyen

taistelevien väliin ja tavoittaen heidän miekkojansa avoimin sylin.

-- Mylord! huudahti d'Artagnan, jolle äkkiä valkeni koko asia, mylord,

anteeksi, herra; olisitteko te...

-- Mylord herttua Buckingham, sanoi rouva Bonacieux matalalla äänellä;

ja nyt voitte syöstä meidät kaikki turmioon.

-- Mylord, rouva, anteeksi, sata kertaa anteeksi; mutta minä rakastin,

mylord, ja olin luulevainen; te tiedätte, mylord, mitä rakastaminen on;

suokaa minulle anteeksi ja sanokaa minulle, kuinka voin antaa henkeni

Teidän armonne edestä.

-- Te olette uljas nuori mies, sanoi Buckingham, ojentaen

d'Artagnan'ille kätensä, jota tämä puristi kunnioittavasti; te tarjootte

minulle palvelustanne, minä otan tarjouksen vastaan; seuratkaa meitä

kahdenkymmenen askeleen päässä Louvreen saakka; ja jos joku meitä

vakoilee, tappakaa hänet!

D'Artagnan sijoitti paljaan miekan kainaloonsa, antoi rouva Bonacieux'in

ja herttua Buckingham'in astua kaksikymmentä askelta ja seurasi heitä

sitten, valmiina täyttämään sananmukaisesti Kaarlo I:n ylevän ja komean

ministerin määräyksiä.

Vaan onneksi ei nuorelle seidille sattunut mitään tilaisuutta

osoittamaan herttualle todistusta ystävyydestänsä, ja nuori nainen ja

kaunis muskettisoturi menivät Louvreen l'Échellen portista, kohtaamatta

mitään häiriötä.

D'Artagnan taas, hän meni suoraa päätä Pomme-de-Pin'in ravintolaan,

jossa hän löysi Porthoksen ja Aramiksen jo odottamassa häntä.

Mutta antamatta heille muita selityksiä vaivoista, joita hän oli heille

saattanut, sanoi hän vaan, että hän oli yksinään suorittanut sen toimen,

johon hän oli luullut tarvitsevansa heidän apuansa.

Ja nyt, kun kertomuksemme on vetänyt meidät mukaansa, jättäkäämme kolme

ystäväämme menemään kukin kotiinsa, ja seuratkaamme herttua

Buckingham'ia ja hänen opastansa Louvren sokkeloihin.