X.

Rotanliukku seitsemännellätoista vuosisadalla.

Rotanliukku ei ole meidän aikamme keksinnöitä; niin kohta kuin

yhteiskunnat muodostuessaan keksivät jonkunmoisen poliisin, tämä poliisi

keksi rotanliukun.

Kun lukijamme eivät kenties vielä ole tutustuneet Jerusaleminkadun

kielenmelskaan ja kun me siitä lähtien kuin kirjoittamaan rupesimme, ja

siitä on jo viisitoista vuotta, ensi kertaa käytämme mainittua sanaa

tähän tarkoitukseen, niin selittäkäämme mitä rotanliukku on.

Kun jossakin talossa, olkoon se mikä tahansa, joku on jostakin

rikoksesta epäluulonalaisena otettu kiini, pidetään kiinniottaminen

salassa; neljä tai viisi miestä asetetaan väijyksiin portin lähimäiseen

huoneesen, portti avataan jokaiselle ken kolkuttaa, suljetaan heidän

jälestään ja heidät otetaan kiini; tällä tavoin saadaan parissa kolmessa

päivässä kiini melkein kaikki talon käypäläiset.

Se on rotanliukku.

Tehtiin siis mestari Bonacieux'in talosta rotanliukku, ja ken hyvänsä

sinne tuli, sen ottivat kardinaalin miehet kiini ja tutkistelivat.

Sanomattakin on selvää, että kun eri käytävä vei ensimäiseen kerrokseen,

jossa d'Artagnan asui, hänen luonansa kävijät jäivät vapaiksi kaikesta

ahdistelemisesta.

Muutoin, siellä ei muita käynytkään kuin nuo kolme muskettisoturia; he

olivat etsiskelleet kukin tahollansa, vaan eivät olleet mitään

löytäneet, eivät mitään keksineet. Athos oli käynyt kyselemässä itse

herra de Tréville'ltäkin, joka seikka, tuon arvoisan muskettisoturin

tavallisen äänettömyyden tähden, oli suuresti hänen kapteeniansa

kummastuttanut. Mutta herra de Tréville ei tiennyt mitään muuta kuin

että hänen viimeksi tavatessaan kardinaalia, kuningasta ja kuningatarta,

kardinaali oli näyttänyt olevan sangen huolissaan, kuningas levottomana

ja kuningattaren punaiset silmät ilmoittivat hänen joko valvoneen tai

itkeneen. Vaan tuo viimemainittu seikka ei ollut häntä suuresti

oudoksuttanut, koska kuningatar naimisiin mentyänsä oli paljonkin

valvonut ja itkenyt.

Herra de Tréville neuvoi Athosta kaikessa tapauksessa palvelemaan

kuningasta ja erittäinkin kuningatarta, ja pyysi häntä antamaan saman

neuvon tovereillensakin.

Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän ei hievahtunutkaan kotoansa. Hän oli

muuttanut huoneensa observatorioksi. Ikkunoista näki hän ne, jotka

tulivat kiiniotettaviksi ja kun hän oli kiskonut irti lattiakiviä ja

kaivanut mullan pois, niin että yksinkertainen laipio vaan eroitti häntä

alhaalla olevasta huoneesta, jossa kuulustelemiset pidettiin, kuuli hän

kaikki mitä kiiniottajain ja heidän uhriensa kesken tapahtui.

Kuulustelemiset, joiden edellä kiiniotettua itseään koskevat seikat mitä

tarkimmasti tutkittiin, kävivät aina melkein tähän tapaan:

-- Onko rouva Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen

miehellensä tai kelle muulle?

-- Onko herra Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen

vaimollensa tai kelle muulle?

-- Onko jompikumpi uskonut suusanallisesti teille mitään?

Jos he jotakin tietäisivät, eivät he tuolla tavoin kyselisi, sanoi

d'Artagnan itsekseen. Mutta mitähän he kokevat saada tietää? Varmaankin,

onko herttua Buckingham Pariisissa ja onko hän kohdannut tai kohtaava

kuningatarta.

D'Artagnan pysähtyi tähän ajatukseen, joka kaikesta siitä päättäen, mitä

hän oli kuullut, ei ollut todenmukaisuutta vailla.

Sillä välin rotanliukku oli täydessä toimessa ja d'Artagnan'in valppaus

samoin.

Huomis-iltana Bonacieux'in kiinniottamisen jälkeen, juuri kun Athos oli

jättänyt d'Artagnan'in, mennäksensä herra de Tréville'n luokse, kun

kello oli saanut lyöneeksi yhdeksän, ja kun Planchet, joka ei vielä

ollut laittanut vuodetta, rupesi askareihinsa, kolkutettiin

katuportille; portti aukeni heti, ja sulkeutui samassa: joku oli taas

tullut rotanliukkuun.

D'Artagnan kiiruhti aukollensa, laskeutui mahalleen ja kuunteli.

Heti kuului huutoa, sitten vaikeroimista, jota koetettiin tukahduttaa.

Kuulustelusta ei ollut puhettakaan.

-- Hiisi vieköön, sanoi d'Artagnan itsekseen, minusta kuulostaa kuin se

olisi nainen: häntä kopeloidaan, hän vastustaa, -- hänelle tehdään

väkivaltaa -- konnat!

Ja d'Artagnan kaikessa varovaisuudessaan sai kynsin hampain ponnistella

vastaan, voidaksensa olla sekoittumatta alhaalla tapahtuvaan asiain

menoon.

-- Mutta tietäkäähän, että minä olen tämän talon emäntä, hyvät herrat!

tietäkää, että minä olen rouva Bonacieux ja että olen kuningattaren

palveluksessa! huusi onneton nainen.

-- Rouva Bonacieux! mutisi d'Artagnan; olisinko minä niin onnellinen,

että olisin löytänyt sen, jota kaikki etsivät!

-- Juuri teitä me odotimmekin, sanoivat kuulustelijat. Ääni tukehtui

tukehtumistaan: tuima taistelu jytisytti seiniä. Uhri vastusteli niin

paljon kuin nainen voi neljää miestä vastustella.

-- Armahtakaa, hyvät herrat, arm ... vaikeroi ääni, joka vaan

katkonaisesti pääsi enää kuuluviin.

-- He panevat kapulaa hänen suuhunsa, he aikovat viedä hänet muassaan,

huudahti d'Artagnan, kimmahtaen pystyyn kuin vivulla. Miekkani! hyvä, se

on vyölläni. Planchet!

-- Herra?

-- Juokse hakemaan Athosta, Porthosta ja Aramista. Joku heistä kolmesta

on varmaan kotona, ehkäpä kaikki kolme. Ottakoot aseensa ja tulkoot

tänne, rientäkööt! Ah, nyt muistan, Athos on herra de Tréville'n luona.

-- Mutta minne menette te, herra, minne?

-- Minä laskeudun ikkunan kautta, huudahti d'Artagnan, joutuakseni

pikemmin; sinä pane lattiakivet paikoilleen, lakaise lattia, mene sitte

ulos portista ja juokse minne sinut käskin.

-- Voi, hyvä herrani, te menetätte henkenne, huusi Planchet.

-- Vaiti, tomppeli, sanoi d'Artagnan. Ja riippuen käsiensä varassa

ikkunalaudasta, pudottautui hän alas ensimäisestä kerroksesta, joka

onneksi ei sattunut olemaan korkealla, saamatta naarmuakaan.

Sitten riensi hän kolkuttamaan portille, mutisten:

-- Nyt menen minä vuorostani rotanliukkuun, ja onnettomat ne kissat,

jotka ryhtyvät tämmöisen rotan kimppuun.

Tuskin oli portti kajahtanut nuoren miehen iskusta, kun meteli lakkasi,

askeleita lähestyi, portti aukeni ja d'Artagnan paljas miekka kädessä

syöksyi herra Bonacieux'in huoneesen, jonka ovi, epäilemättä vivun

vaikutuksesta, lennähti itsestään kiini.

Silloin Bonacieux'in onnettoman talon asukkaat ja läheisimmät naapurit

kuulivat kovia huutoja, jyskettä, miekkojen kalsketta ja alinomaista

huonekalujen särkymistä. Hetkisen perästä näkivät ne, jotka tuon metelin

vuoksi olivat avanneet ikkunansa, saadakseen selvää sen syystä, portin

uudestaan aukeavan ja neljä mustapukuista miestä säikähtyneiden korppien

tavoin kiitävän ulos, jättäen maahan ja pöytien kulmille höyheniänsä, se

on, takkiensa repaleita ja vaippojensa kappaleita.

D'Artagnan pääsi voittajaksi vähällä vaivalla, se on myönnettävä, sillä

yksi ainoa poliisi oli aseellinen, ja hänkin puollusteli itseään vaan

näön vuoksi. Tosin nuo kolme muuta olivat koettaneet kaataa nuorta

miestä tuoleilla ja saviastioilla; mutta pari kolme gaskonjalaisen

säilän tekemää naarmua saattoi heidät säikähdyksiin. Kymmenessä

minuutissa olivat he kaikki kukistetut ja d'Artagnan päässyt herraksi

taistelutanterella.

Naapurit, jotka olivat avanneet ikkunansa sillä tyvenellä mielellä, mikä

Pariisin asukkaille niinä alinomaisten levottomuuksien ja metelien

aikoina oli painunut ominaiseksi, sulkivat ne takaisin kiini, nähtyään

neljä mustaan puettua miestä juoksevan pakoon; vaistinsa sanoi heille,

että kaikki oli ainakin hetkeksi taas ohitse.

Muutoin oli jo myöhä, ja silloin niinkuin nytkin asetuttiin Luxemburg'in

kaupunginosassa hyvissä ajoin levolle.

D'Artagnan, jäätyään yksin rouva Bonacieux'in kanssa, kääntyi hänen

puoleensa: vaimo raukka oli vaipunut nojatuoliin puolipyörryksissä.

D'Artagnan tarkasti häntä pikaisella silmäyksellä.

Vaimo oli viehättävä, viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen nainen,

tummaverinen, sinisilmäinen, nenä hieman koukistunut, hampaat ihmeen

kauniit, hipiö ruusun ja opaalin hohtoinen. Siihen pysähtyivätkin ne

tuntomerkit, joista olisi voinut luulla häntä ylhäiseksi naiseksi. Kädet

olivat valkoiset, vaan ei hienomuotoiset, jalat eivät osoittaneet

korkeata säätyä. Onneksi ei d'Artagnan vielä ollut ehtinyt huomata noita

pikkuseikkoja.

D'Artagnan'in noin tarkastellessa rouva Bonacieux'iä ja joutuessa hänen

jalkoihinsa, niinkuin jo sanoimme, näki hän maassa hienon batistiliinan,

jonka hän tapansa mukaan nosti ylös, ja jonka kulmassa hän tunsi saman

nimimerkin, minkä hän oli nähnyt siinä liinasessa, joka oli vähällä

ollut saattaa hänet Aramiksen kanssa vaaralliseen otteluun.

Siitä saakka oli d'Artagnan'illa epäluulo kaikkia vaakunoittuja liinasia

vastaan, ja hän pisti nyt sanaakaan hiiskahtamatta liinasen rouva

Bonacieux'in taskuun.

Samassa hetkessä rouva Bonacieux tointui pyörrystilastaan. Hän avasi

silmänsä, katsahti kauhistuksissaan ympärilleen, näki huoneen tyhjäksi

ja havaitsi olevansa yksinään pelastajansa kanssa. Hän ojensi

d'Artagnan'ille heti kohta molemmat kätensä ja hymyili. Rouva

Bonacieux'in hymy oli mitä suloisin maailmassa.

-- Ah, herra! sanoi hän, te olette minut pelastaneet: sallikaa minun

kiittää teitä.

-- Rouva, lausui d'Artagnan, en ole tehnyt muuta kuin mitä jokainen

aatelismies minun sijassani olisi tehnyt, ette siis tarvitse ollenkaan

minua kiitellä.

-- Kyllä, herrani, kyllä varmaan, ja minä toivon voivani näyttää teille,

ett'ette ole tehneet palvelusta kiittämättömälle. Mutta mitä tahtoivat

minusta nuo miehet, joita ensin luulin rosvoiksi, ja minkätähden ei

Bonacieux ole täällä.

-- Rouva, nuo miehet olivat ainakin yhtä vaarallisia kuin rosvot, sillä

ne olivat kardinaalin käskyläisiä; ja mitä puolisoonne herra

Bonacieux'iin tulee, hän ei ole täällä sen vuoksi, että hänet juuri

eilen vietiin Bastiljiin.

-- Mieheni Bastiljiin! huudahti rouva Bonacieux; oh, Jumalani! mitä hän

on sitten tehnyt? mies parka! mies, joka on itse viattomuus!

Ja jonkunmoinen hymyilyn tapainen lennähti nuoren vaimon vielä

säikähtyneille kasvoille.

-- Mitäkö hän on tehnyt, rouva? sanoi d'Artagnan. Minä luulen hänen

ainoan rikoksen olevan sen onnen ja samalla onnettomuuden, että hän on

teidän puolisonne.

-- Mutta herrani, te siis tiedätte...

-- Tiedän että teidät oli ryöstetty pois.

-- Ja kuka oli ryöstäjä? Tiedättekö? Oh, jos te sen tiedätte, sanokaa

minulle.

-- Neljänkymmenen tai neljänkymmenen viiden ikäinen mies,

mustatukkainen, tumma-ihoinen ja arpi vasemmassa ohimossa.

-- Juuri hän, sama mies; mutta hänen nimensä?

-- Ah, nimensä? sitä en tiedä.

-- Ja tiesikö puolisoni, että minut oli ryöstetty?

-- Se ilmoitettiin hänelle kirjeessä, jonka oli kirjoittanut juuri tuo

ryöväri itse.

-- Ja epäileekö mieheni, kysyi rouva Bonacieux hämillänsä, syytä tähän

tapaukseen?

-- Hän otaksui, luulen ma, että syy oli valtiollinen.

-- Minä epäilin sitä alussa, vaan nyt olen samaa mieltä kuin hän. Siis

ei tuo rakas Bonacieux ole hetkeäkään minua epäillyt...

-- Oh, kaukana siitä, rouvani, hän oli siksi ylpeä teidän siveydestänne

ja erittäinkin teidän rakkaudestanne.

Toinen melkein näkymätön hymy värähti kauniin vaimon ruusuhuulilla.

-- Mutta, jatkoi d'Artagnan, kuinka pääsitte pakoon?

-- Minä käytin hyväkseni sitä hetkeä, jolloin minut jätettiin yksin ja

kun jo tänä aamuna havaitsin, miten minun ryöstämiseni oli ymmärrettävä,

laskeuduin ikkunan kautta lakanan avulla; sitten, minä kun luulin

mieheni olevan täällä, riensin tänne häntä tapaamaan.

-- Jättäytyäksenne hänen turviinsa?

-- Oh, ei, kyllähän hyvin tiesin ettei miesparkani kykenisi minua

puollustamaan; vaan kun hän muutoin saattoi olla meille hyödyksi,

tahdoin puhua hänen kanssansa.

-- Mistä asiasta?

-- Oh, se ei ole minun oma salaisuuteni, enkä siis voi sitä teille

ilmaista.

-- Muutoin, sanoi d'Artagnan, (anteeksi, rouvani, että varovaisuudessani

kehoitan teitä varovaisuuteen) muutoin luulen, ett'ei tämä ole sovelias

paikka salaisuuksien ilmoittamiselle. Miehet, jotka ajoin pakoon, voivat

palata lisän kanssa; jos he tapaavat meidät täällä, olemme hukassa. Minä

olen kyllä lähettänyt sanan kolmelle ystävälleni, vaan kuka sen tietää

tavataanko heitä kotona.

-- Niin niin, te olette oikeassa, huudahti rouva Bonacieux

kauhistuneena; paetkaamme, pelastakaamme itsemme.

Näin sanoen tarttui hän d'Artagnan'in käsivarteen ja veti häntä

innokkaasti puoleensa.

-- Vaan minne pakenemme? kysyi d'Artagnan, minne pelastaudumme?

-- Aivan ensiksi lähtekäämme pois tästä talosta, sittenpähän näemme.

Ja nuori mies ja nainen laskeutuivat nopeasti Fossoyeurs'in kadulle,

huolimatta sulkea porttiakaan, kääntyivät Fossés-monsieur-le-Prince'in

kadulle, eivätkä pysähtyneet ennenkuin Saint-Sulpice'n torilla.

-- Minnekkäs nyt mennään, kysyi d'Artagnan, ja minne tahdotte minun

itseänne saattamaan?

-- Olen sangen hämilläni mitä minun tulee teille vastata, sanoi rouva

Bonacieux; aikomukseni oli antaa puolisoni kautta tieto herra de la

Porte'lle, että herra de la Porte voisi tarkalleen ilmoittaa mitä

Louvressa on tapahtunut näinä kolmena päivänä, ja olisiko minun

vaarallista tulla sinne.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, voisinhan minä mennä viemään sanan herra de

la Porte'lle.

-- Epäilemättä; siinä on vaan yksi haitta: Bonacieux tunnetaan Louvressa

ja hänet päästetään sinne sisään, vaan teitä ei tunneta, ja teiltä

suljetaan portti.

-- Malttakaas! sanoi d'Artagnan, teillä on varmaan jossakin

porttiluukussa portinvartija, joka on teidän ystävyydessänne ja joka

lunnassanan kuultuansa...

Rouva Bonacieux silmäsi terävästi nuorta miestä.

-- Ja jos minä annan teille lunnassanan, sanoi hän, unhotatteko sen heti

kun olette sitä käyttäneet.

-- Kunniasanallani vakuutan sen! sanoi d'Artagnan niin rehellisellä

äänenpainolla, ett'ei siinä ollut epäilemisen sijaa.

-- No niin, minä luotan sanaanne; te olette kunnon miehen näköinen, ja

sitä paitsi on mahdollista, että teitä odottaa onni hyväntyönne

palkkioksi.

-- Minä teen ilman lupauksitta ja omantuntoni vaatimuksesta kaikki millä

voin hyödyttää kuningasta ja kuningatarta, sanoi d'Artagnan; käyttäkää

siis minua kuni ystävää ainakin.

-- Mutta mihinkäs saatte minut siksi aikaa?

-- Eikö teillä ole ketään, jonka luota herra de la Porte voisi tulla

teitä noutamaan?

-- Ei, minä en tahdo luottaa kehenkään.

-- Malttakaas, sanoi d'Artagnan; me olemme Athoksen portilla; niin,

tässä se on.

-- Kuka on Athos?

-- Eräs minun ystäviäni.

-- Vaan jos hän on kotona ja näkee minut?

-- Hän ei ole kotona, ja minä otan avaimen mukaani sittenkuin olen

saattanut teidät hänen asuntoonsa.

-- Vaan jos hän tulee kotiin?

-- Hän ei tule; muutoin, hänelle ilmoitetaan, että minä olen tuonut

muassani naisen, joka on hänen huoneessansa.

-- Vaan minä joudun sangen sopimattomaan asemaan, ymmärrättehän.

-- Mitä se haittaa; ei teitä tunne kukaan; muutoin, me olemme nyt

sellaisessa tilassa, ett'ei kaikkia sopivaisuuksia auta katsominen.

-- Mennään siis ystävänne luokse. Missä asuu hän.

-- Férou-kadun varrella, pari askelta tästä.

-- Menkäämme siis.

Ja molemmat läksivät yhdessä sinne päin. Niinkuin d'Artagnan oli

arvannut, ei Athos ollut kotona; hän otti avaimen, joka oli tapa jättää

hänen haltuunsa, koska hän oli talon ystävä, nousi portaita ylös ja vei

rouva Bonacieux'in siihen pieneen huoneesen, josta jo olemme kertoneet.

-- Olkaa nyt kuin kotonanne, sanoi hän; mutta kuulkaas, sulkekaa ovi

sisäpuolelta, elkääkä avatko, ell'ette kuule kolmea tämmöistä naputusta:

malttakaas; ja nyt löi hän ovelle kolme kertaa, kahdesti perättäin ja

melkoisen kovasti, kolmannen vähän myöhempään ja hiljemmin.

-- Hyvä, sanoi rouva Bonacieux, nyt tulee minun vuoroni antaa teille

ohjeeni.

-- Minä olen valmis kuulemaan.

-- Menkää Louvreen sille portille joka on l'Échelle'n kadun puolella ja

kysykää Germain'ia.

-- Hyvä. Entäs sitten?

-- Hän kysyy, mitä teillä on asiaa ja silloin vastaatte siihen sanat:

Tours ja Bruxelles. Kohta tekee hän käskynne mukaan.

-- Ja mitä minä käsken?

-- Mennä noutamaan herra de la Porte'a, kuningattaren kamaripalvelijaa.

-- Ja kun hän menee noutamaan ja kun herra de la Porte tulee?

-- Lähetätte hänet tänne luokseni.

-- Hyv' on, mutta missä ja kuinka saan teitä sittemmin nähdä?

-- Pidättekö sitten niin suurta lukua nähdä minua?

-- Tietysti.

-- No niin! jättäkää se minun huolekseni ja olkaa rauhassa.

-- Luotan sanaanne.

-- Saatte luottaa.

D'Artagnan heitti jäähyväiset rouva Bonacieux'ille, luoden häneen

hellimmän silmäyksen millä suinkin voi ympäröidä pientä viehättävää

olemusta, ja kun hän laskeutui alas portaita, kuuli hän oven suljettavan

ja avaimen väännettävän kahteen kertaan. Parissa hyppäyksessä oli hän

Louvressa; hänen tullessaan l'Échelle'n portille, löi kello kymmenen.

Kaikki ne seikat, mitä nyt olemme kertoneet, olivat tapahtuneet puolessa

tunnissa.

Kaikki kävi niinkuin rouva Bonacieux oli ennakolta kertonut. Lunnassanan

kuultuansa kumarsi Germain; kymmenen minuutin kuluttua oli de la Porte

vahtihuoneessa; parilla sanalla kertoi d'Artagnan hänelle koko asiain

tilan ja ilmoitti, missä rouva Bonacieux oli. De la Porte otti kahteen

kertaan selvän osoitteesta ja lähti sitten juoksujalassa menemään. Mutta

tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta, kun hän kääntyi takaisin.

-- Nuori mies, sanoi hän d'Artagnan'ille, yksi neuvo.

-- Mikä?

-- Teillä saattaa olla ikävyyksiä niistä seikoista, mitä nyt on

tapahtunut.

-- Luuletteko niin?

-- Luulen.

-- Onko teillä ketään ystävää, jonka kello jääpyy?

-- Kuinka niin?

-- Menkää häntä tapaamaan, saadaksenne hänet tarvittaissa todistamaan

olleenne hänen luonansa kello puoli yhdeksän aikaan. Oikeudenkäynnissä

nimitetään semmoista sanalla "alibi", joka on niin paljon kuin: henkilön

oleminen toisessa paikassa kuin missä rikos, josta häntä syytetään, on

tapahtunut.

D'Artagnan katsoi neuvon viisaaksi; hän kiiruhti aika hamppua

herra de Tréville'n luokse; mutta sen sijaan että olisi mennyt

vastaanottohuoneesen niinkuin kaikki muut, pyysi hän päästä suoraan

herra de Tréville'n sisähuoneesen. Kun d'Artagnan oli hotellin

jokapäiväisiä käypäläisiä, ei hänen pyyntönsä kohdannut mitään vastusta;

ja herra de Tréville'lle mentiin ilmoittamaan, että hänen nuori

maamiehensä, jolla oli jotakin tärkeätä hänelle sanottavana, anoi

erityistä puheillepääsyä. Viiden minuutin kuluttua tuli herra de

Tréville ja kysyi d'Artagnan'ilta, mikä asia oli saattanut häntä

tulemaan hänen luoksensa näin myöhäisellä hetkellä.

-- Anteeksi, herra! sanoi d'Artagnan, joka oli käyttänyt hyväksensä sitä

lyhyttä hetkeä, minkä hän oli ollut yksinään huoneessa, ja kääntänyt

seinäkellon viisarin kolme neljännestä taaksepäin; minä ajattelin, että

koska kello ei vielä ollut kuin kaksikymmentä viisi minuuttia yli

yhdeksän, minulla olisi vielä aikaa käydä puheillanne.

-- Kaksikymmentä viisi minuuttia yli yhdeksän! huudahti herra de

Tréville katsahtaen kelloon; mutta se on mahdotonta!

-- Katsokaahan toki, herra, sanoi d'Artagnan, on kuin onkin.

-- Aivan oikein, sanoi herra de Tréville, luulin sen jo olevan enemmän.

Mutta mitäs teillä nyt on asiaa?

Silloin d'Artagnan lateli herra de Tréville'lle pitkän historian

kuningattaresta. Hän toi esille mitä hän pelkäsi kuningattaren suhteen;

hän kertoi, mitä hän oli kuullut puhuttavan kardinaalin aikeista

Buckingham'ia vastaan, ja kaiken tuon teki hän niin levollisesti ja

vakaasti, ett'ei herra de Tréville havainnut siinä mitään juonta, sitä

vähemmin, koska hän itsekkin oli huomannut jotakin outoa kardinaalin,

kuninkaan ja kuningattaren keskinäisessä suhteessa.

Kun kello löi kymmenen, jätti d'Artagnan herra de Tréville'n, joka

kiitteli häntä tiedonannoista, kehoitti häntä vast'edeskin palvelemaan

kaikesta sydämmestään kuningasta ja kuningatarta, ja meni

vastaanottohuoneesen. Mutta portaiden juurella muisti d'Artagnan

unhottaneen keppinsä; mitäs, hän palasi nopeasti takaisin sisähuoneesen,

käänsi viisarin paikallensa, ett'ei seuraavana päivänä huomattaisi sitä

muutetun, ja varmana siitä, että hänellä nyt olisi todistaja

alibi'llensa, astui hän alas portaita ja oli siinä tuokiossa kadulla.