VIII.

Eräs hovijuoni.

Sillä välin oli noilla Ludvig XIII:n neljälläkymmenellä pistole'lla,

samoinkuin kaikella muulla maailman hyvällä, ollut alkunsa ja loppunsa,

ja tuon loppumisen jälkeen olivat meidän neljä asetoveria joutuneet

pulaan. Alussa oli Athos jonkun aikaa omilla varoillaan kannattanut

liittokuntaa. Sitten oli tullut Porthoksen vuoro, ja eräs noita hänen

tavanmukaisia katoamisiaan saa ansion siitä, että hän vielä parin viikon

ajan saattoi tyydyttää kaikkien tarpeita; vihdoin oli tullut vuoro

Aramikselle, joka hyväntahtoisesti oli ottanut tuon taakan niskoillensa

ja jonka oli onnistunut, sanoi hän, jumaluusopillisten kirjojensa

myönnillä hankkia muutamia pistole'ja.

Sitten oli, niinkuin tavallisesti, turvauduttu herra de Tréville'en,

joka antoi vähän etukäteen palkkaa; mutta nuo etusaannit eivät voineet

kauvaksi riittää kolmelle muskettisoturille, joilla jo oli koko joukko

suorittamattomia rätinkejä, ja yhdelle henkivartijalle, jolla ei vielä

ollut velkaluottamusta.

Vihdoin, kun jo kaikki lähteet näkyivät ehtyvän, haalittiin viimeisillä

ponnistuksilla kokoon kahdeksan tai kymmenen pistole'a, joilla Porthos

koetti onneansa pelissä. Valitettavasti sattui hänelle huono onni:

kaikki menivät, vieläpä kaksikymmentä viisi pistole'a jäi kunniasanan

varaan.

Silloin muuttui pula hädäksi; heidän nähtiin nälkäisinä, palvelijainsa

seuraamina, kävelevän satamissa ja päävartioissa keräämässä ystäväinsä

luona päivällisjäännöksiä, mitä löysivät; sillä Aramiksen mielipiteen

mukaan piti onnen päivinä kylvää aterioita oikealle ja vasemmalle, että

olisi mitä niittää huonoina aikoina.

Athos pyydettiin päivällisille neljä kertaa ja joka kerta vei hän

mukanaan ystävänsä ja heidän palvelijansa. Porthokselle sattui sama onni

kuusi kertaa ja hän teki samoin toverinsa niistä osallisiksi; Aramis

kahdeksan kertaa. Hän oli mies, niinkuin jo on voitu havaita, joka

melusi vähän, vaan toimitti paljon.

D'Artagnan taas, joka ei vielä tuntenut pääkaupungissa ketään, sai

hankituksi ainoastaan yhden suklaatiaamiaisen erään kotipuolensa papin

luona ja yhden päivällisen erään henkivartija-kornetin luona. Hän toi

koko seurueensa papin luokse, jolta tyhjennettiin kahden kuukauden

ruokavarat, ja kornetin luokse, joka teki parastansa; mutta, niinkuin

Planchet sanoi, runsaskin syönti on vaan yksi syönti.

D'Artagnan oli jokseenkin noloissaan siitä, ett'ei hän, vastineeksi

Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen juhlapäivällisiin, voinut tarjota

heille muuta kuin puolitoista ateriaa, sillä tuota papin aamiaista ei

voinut pitää kuin puolena ateriana. Hän luuli olevansa seuralleen

rasitukseksi, unhottaen nuorellisessa hyväntahtoisuudessaan, että hän

oli tuota seuraa elättänyt kuukauden ajan, ja hänen päänsä oli nyt

täynnä ajatuksia. Hän rupesi tuumimaan että tuolla liittokunnalla, johon

kuului neljä nuorta, uljasta, yritteliästä ja pystyvää miestä, pitäisi

olla muu tarkoitus kuin hyödytön kävely, aseharjoitukset ja

joutavanpäiväiset seikkailut.

Todenteolla, neljä tuommoista miestä, tarjoten toistensa hyväksi sekä

kukkaronsa että henkeänsä, tukien toinen toisiansa, koskaan

järkähtämättä, suorittaen joko yksin tai yhdessä mitä yhteisesti olivat

päättäneet; neljä paria tuommoisia käsivarsia, uhaten neljälle

ilmansuunnalle tai ojentaen yhtä paikkaa kohden, niidenpä pitäisi

välttämättömästi, sala- tai julkiteitä, miinojen tai juoksuhautojen

kautta, kavaluudella tai voimalla, voida raivata kulkunsa siihen

päämäärään, jota he tarkoittivat saavuttaa, oli se sitte kuinka vahvasti

puollustettu tai kuinka kaukana tahansa.

Sitä hän parhaillansa mietti ja tuumi oikein täydellä todella, ja hän

vaivasi kalloansa, löytääksensä suunnan tuolle nelinkertaiselle

voimalle, jonka avulla hän aivan varmaan luuli, samoinkuin Arkimedes

etsimällänsä vivulla, voivansa kohottaa maapallon navoiltansa, kun hän

kuuli hiljaisen naputuksen ovellansa. D'Artagnan herätti Planchet'in ja

käski hänen avata.

Tuo lause: "d'Artagnan herätti Planchet'in" elköön viekö lukijaa siihen

luuloon, että nyt olisi ollut yö tai ett'ei päivä vielä olisi tullut.

Ei, kello oli neljä iltapäivällä. Planchet oli pari tuntia ennen käynyt

pyytämässä päivällistä herraltaan, joka oli siihen vastannut

sananparrella: "joka nukkuu, hän syö." Ja Planchet söi nukkumalla.

Sisään tuli eräs jotenkin yksinkertaisen ja porvarillisen näköinen mies.

Planchet olisi mielellään jälkiruuaksi tahtonut kuulla keskustelua,

mutta porvari selitti d'Artagnan'ille, että kun hänen sanottavansa oli

tärkeätä ja arkaluontoista laatua, halusi hän saada olla kahden kesken

hänen kanssansa.

D'Artagnan käski Planchet'in pois ja pyysi vierastansa istumaan.

Nyt syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, jolla ajalla kumpikin

mies katseli toinentoistansa, ikäänkuin ennakolta tutustuaksensa, jonka

jälkeen d'Artagnan kumarsi merkiksi, että hän oli valmis kuulemaan.

-- Minä olen kuullut puhuttavan herra d'Artagnan'ista, että hän on

sangen oivallinen nuori mies, lausui porvari, ja tämä oikeutettu kiitos

on saattanut minut tänne, uskomaan hänelle yhden salaisuuden.

-- Puhukaa, herra, puhukaa, kehoitti d'Artagnan, joka vaistomaisesti

vainusi tässä jotakin edullista asiaa.

Porvari vaikeni uudestaan ja lausui sitten:

-- Minun vaimoni on kuningattaren ompelijatar, herra, eikä häneltä puutu

siveyttä eikä kauneutta. Minut saatiin ottamaan hänet vaimokseni, kohta

kolme vuotta takaperin, vaikka hänellä oli vaan aivan vähä omaisuutta,

sillä herra de la Porte, kuningattaren liepeenkantaja, on hänen kumminsa

ja suojelijansa...

-- No niin, herra? kysyi d'Artagnan.

-- No niin! jatkoi porvari, no niin, herra, minun vaimoni ryöstettiin

salaa eilen aamulla, hänen tullessaan työhuoneestaan.

-- Ja kuka ryösti teidän vaimonne?

-- En tiedä mitään varmaan, vaan epäilen erästä.

-- Ja ketä epäilette?

-- Erästä miestä, joka on häntä jo kauan aikaa väijynyt.

-- Sepä saakeli!

-- Mutta suoraan sanoen, herra, jatkoi porvari, minä olen vakuutettu,

että siinä asiassa on vähemmin rakkautta kuin politiikkaa.

-- Vähemmin rakkautta kuin politiikkaa, kertoi d'Artagnan hyvin

miettiväisen näköisenä, ja ketä epäilette?

-- En oikein tiedä pitäneekö sanoa teille, ketä epäilen...

-- Herra, minun täytyy teitä huomauttaa, ett'en minä pyydä teiltä

mitään. Tehän tänne itse olette tulleet. Te itsehän olette sanoneet,

että teillä on salaisuus minulle kerrottava. Tehkää siis mielenne

mukaan, vielä on aika peräytyänne.

-- Ei, herra, ei, teillä on minusta niin rehellinen katsanto ja minä

luotan teihin. Minä uskon siis, ettei minun vaimoani ole ryöstetty hänen

lemmenkauppojensa tähden, vaan paljon korkeamman naisen kuin hänen.

-- Ahah! olisikkohan rouva Bois-Tracy'n lemmenkauppojen vuoksi? kysyi

d'Artagnan tahtoen osoittaa porvarille olevansa perehtynyt

hoviseikkoihin.

-- Korkeamman, herra, korkeamman.

-- Rouva d'Aiguillon'in?

-- Vielä korkeamman.

-- Rouva Chevreuse'n?

-- Vielä korkeamman, paljoa korkeamman!

-- No itse ... d'Artagnan pysähtyi.

-- Niin, herra, vastasi peljästynyt porvari matalalla, tuskin kuuluvalla

äänellä.

-- Ja kenen kanssa?

-- Kenenkäs muun kuin herttua...

-- Herttua...

-- Niin, herra! vastasi porvari, laskien äänensä vielä matalammaksi.

-- Mutta kuinka te sen kaiken tiedätte?

-- Ah, kuinkako minä tiedän?

-- Niin, kuinka te sen tiedätte? Ei mitään puolta luottamusta,

taikka ... te ymmärrätte.

-- Minä tiedän sen vaimoltani, herra, vaimoltani itseltään.

-- Ja hän ... keltä?

-- Herra de la Porte'lta. Enkös minä teille sanonut, että hän on herra

de la Porte'n, kuningattaren uskotun, kummitytär? No, herra de la Porte

oli toimittanut hänet Hänen Majesteettinsa kuningattaren palvelukseen,

että kuningattarella olisi edes joku, jolle hän uskoisi asioitansa, kun

kuningas häntä hyljeksii, kun kardinaali häntä vakoilee, ja kun kaikki

häntä pettävät.

-- Ahaa! jo alkaa selvitä, sanoi d'Artagnan.

-- Vaimoni tuli luokseni neljä päivää takaperin; eräs hänen ehtojansa

näet oli, että hän saisi käydä minua tervehtimässä kahdesti viikossa;

sillä niinkuin minulla on kunnia teille sanoa, vaimoni rakastaa minua

paljon; no niin, vaimoni tuli luokseni ja uskoi minulle, että

kuningattarella tällä hetkellä on suuri pelko.

-- Todella?

-- Niin. Herra kardinaali näyttää näet vainoovan ja vakoovan häntä

enemmän kuin koskaan. Hän ei voi antaa kuningattarelle anteeksi

sarabanden juttua. Tunnettehan sarabanden jutun?

-- Tunnenhan minä, hiidessä, sen! vastasi d'Artagnan, joka ei tiennyt

siitä hölynpölyä, mutta oli vaan tietävinään.

-- Niin että nyt se ei ole enää vihaa vaan kostoa.

-- Todella?

-- Ja kuningatar luulee...

-- Niin, mitä kuningatar luulee?

-- Hän luulee, että hänen nimessään on kirjoitettu herttua

Buckingham'ille.

-- Kuningattaren nimessä?

-- Niin, vetääksensä häntä Pariisiin, ja kun hän kerta on Pariisissa,

houkutellaksensa hänet johonkin ansaan.

-- Saakeli! vaan teidän vaimollanne, hyvä herra, mitäs hänellä on tähän

asiaan tekemistä?

-- Hänen harras ystävyytensä kuningatarta kohtaan tunnetaan, ja joko

tahdotaan hänet eroittaa hallitsijattarestaan, tai peloittaa hänestä

kuningattaren salaisuuksia, tai lahjoa hänet vakoojana käytettäväksi.

-- Se on uskottavaa, sanoi d'Artagnan, mutta tunnettekos miehen, joka

hänet ryösti?

-- Äsken mainitsin teille, että luulen hänet tuntevani.

-- Hänen nimensä?

-- Sitä en tiedä; sen vaan tiedän, että hän on kardinaalin elukka, hänen

kirottu välikappaleensa.

-- Mutta oletteko nähneet häntä?

-- Olen, vaimoni osoitti hänet eräänä päivänä minulle.

-- Onko hänellä mitään silmäänpistäviä tuntomerkkejä?

-- Oh, kyllä: ylhäisen näköinen herra, musta tukka, tumma hipiö, tuimat

silmät, valkoiset hampaat ja arpi ohimossa.

-- Arpi ohimossa! huudahti d'Artagnan, ja valkoiset hampaat, tuimat

silmät, tumma hipiö, musta tukka, ylhäisen näköinen; se on minun

Meung'iläiseni!

-- Teidän Meung'iläisenne, niinkö sanoitte?

-- Niin niin, mutta se ei kuulu asiaan. Ei, mutta päinvastoin, se juuri

tekee asian yksinkertaisemmaksi; jos teidän miehenne on sama kuin minun,

niin minä yhdellä iskulla toimitan kahdenkertaisen koston, siinä kaikki,

mutta mistä saada tuo mies käsiin?

-- Sitä en voi tietää.

-- Teillä ei ole mitään aavistusta hänen asunnostaan?

-- Ei vähintäkään; eräänä päivänä kuin saatoin vaimoani Louvreen, hän

tuli sieltä ulos samalla kuin vaimoni meni sisään, ja silloin osoitti

vaimoni hänet minulle.

-- Piru vieköön! mutisi d'Artagnan, tuopa on eriskummallista; keltä

saitte tietää vaimonne salaryöstön?

-- Herra de la Porte'lta.

-- Kertoiko hän asiasta tarkempaa?

-- Ei hän tiennyt mitään tarkempaa.

-- Ettekö ole kuulleet mitään muulta taholta?

-- Aivan oikein, kyllä minä olen...

-- Mitä?

-- Mutta minä en tiedä, olenko kovin varomaton?

-- Te palaatte taas samaan; mutta minun tulee huomauttaa teitä, että

tällä kertaa on jo vähän liian myöhäistä peräytyä.

-- En, hiisi vieköön, peräydykkään, huudahti porvari, kirouksella

yllyttäen rohkeuttansa. Muutoin, niin totta kuin nimeni on Bonacieux...

-- Onko nimenne Bonacieux? keskeytti d'Artagnan.

-- On, se on nimeni.

-- Te sanoitte siis: niin totta kuin nimeni on Bonacieux! -- anteeksi,

että keskeytin; mutta minusta tuntui kuin tuo nimi ei olisi minulle

vallan tuntematon.

-- Mahdollista kyllä, herra. Minä olen teidän talonisäntänne.

-- Ahaa! sanoi d'Artagnan, nousten puoliksi seisovalleen ja kumartaen

hänelle, vai olette isäntäni?

-- Olen herra. Ja kun niinä kolmena kuukautena, jotka olette asuneet

talossani, olette, epäilemättä paljojen toimienne vuoksi, unhottaneet

vuokranne maksamatta, ja kun minä en ainoatakaan kertaa ole vielä teitä

vaatimuksillani häirinnyt, arvelin teidän panevan arvoa minun

arkatuntoisuudelleni.

-- Aivan niin, hyvä herra Bonacieux, lausui d'Artagnan, uskokaa minun

olevan täynnä kiitollisuutta teitä kohtaan sellaisesta menettelystä, ja,

niinkuin jo sanoin, jos voin olla teille miksikään avuksi...

-- Sen uskon, herra, minä uskon sen, ja kun tulen sanomaan teille: niin

totta kuin nimeni on Bonacieux, niin on minulla luottamus teihin.

-- Jatkakaa siis, mitä aioitte minulle sanoa.

Porvari veti taskustaan paperin ja antoi sen d'Artagnan'ille.

-- Kirje! sanoi nuori mies.

-- Jonka sain tänä aamuna.

D'Artagnan avasi sen ja kun päivä alkoi hämärtää, siirtyi hän ikkunan

luokse. Porvari seurasi.

-- "Elkää etsikö vaimoanne, luki d'Artagnan, hänet jätetään teille

takaisin, sittenkuin häntä ei enää tarvita. Jos otatte askeleenkaan

häntä löytääksenne, olette hukassa."

-- Sepä on suoraa puhetta, jatkoi d'Artagnan; mutta kaiken kaikkiaan on

se vaan uhkaus.

-- Niin, mutta tuo uhkaus minua peloittaa; minä en ole laisinkaan

miekkamiehiä ja Bastilji minua kamoksuttaa.

-- Hm! virkkoi d'Artagnan; mutta asia on semmoinen, ett'en minä halua

Bastiljiin enempää kuin tekään. Jos kysymys olisi miekanmittelystä, --

ann' soittaa!

-- Mutta, herrani, minä luotin kumminkin teihin tässä asiassa.

-- Kuinka niin?

-- Kun olen nähnyt teidät myötäänsä sangen komeannäköisten

muskettisoturien seurassa sekä tiedän heidän olevan herra de Tréville'n

muskettisotureita ja siis kardinaalin vihollisia, ajattelin, että te ja

teidän ystävänne, samalla kuin tekisitte oikeudenmukaisesti

kuningatarparkaamme kohtaan, olisitte huvitetut tehdä Hänen

ylhäisyydellensä pienen kepposen.

-- Epäilemättä.

-- Ja sitte ajattelin, että olette velkaa minulle kolmen kuukauden

vuokran, enkä ole siitä vielä sanaakaan puhunut...

-- Niin, niin, te olette jo maininneet sen syyn, ja se on minusta

oivallinen.

-- Aikoen vielä, jos te vaan teette minulle kunnian edeskinpäin asua

luonani, ett'en koskaan panisi kysymykseen mitään vuokraa

vastaisuudessa...

-- Sangen hyvin.

-- Ja lisätkää siihen, jos tarvis vaatii, että arvelin tarjota teille

jonkun viisikymmentä pistole'a, jos teillä, mikä ei suinkaan ole

luultavaa, sattuisi tällä hetkellä olemaan rahanpula.

-- Vallan mainiota; mutta tehän olette siis rikas, hyvä herra Bonacieux?

-- Hyvissä varoissa, herra, saatan sanoa; olen koonnut sen verran, että

saan pari kolme tuhatta écu'tä korkoa kaupastani, ja erittäinkin

sijoittamalla pääomiani kuuluisan purjehtijan Jean Mocquet'in viime

matkaan, niin että, ymmärrättehän herra, -- Ah! mutta ... huudahti

porvari.

-- Mitä nyt? kysyi d'Artagnan.

-- Mitä näenkään!

-- Missä?

-- Kadulla, vastapäätä teidän ikkunoitanne, tuolla portin aukossa: mies

viittaansa kääriytyneenä.

-- Siinä hän on! huusivat d'Artagnan ja porvari yhtä haavaa, tuntien

miehen.

-- Ah, tällä kertaa, huusi d'Artagnan, juosten ottamaan miekkaansa,

tällä kertaa et pääse minulta pakoon.

Ja vetäen miekan tupestaan, hän syöksi ulos huoneesta.

Portailla kohtasi hän Athoksen ja Porthoksen, jotka olivat tulossa häntä

tapaamaan. He antoivat tilaa ja d'Artagnan lensi kuin nuoli heidän

välitsensä.

-- Mitäs nyt! minne sinä juokset tuolla tavoin? huusivat yht'aikaa

molemmat muskettisoturit.

-- Meung'in mies! vastasi d'Artagnan, ja katosi.

D'Artagnan oli useamman kuin yhden kerran kertonut ystävilleen

seikkailunsa tuon tuntemattoman kanssa, niinkuin myöskin tuon

matkustavan kaunottaren ilmauksen, jolle mainittu tuntematon oli

saattanut uskoa niin tärkeän lähetyksen.

Athoksen luulon mukaan oli d'Artagnan hukannut kirjeensä kahakassa.

Hänen mielestänsä aatelismies, sillä sen näköinen, jommoiseksi

d'Artagnan oli häntä kuvaillut, ei voinut olla muu kuin aatelismies, ei

saattanut olla niin halpaluontoinen, että olisi ruvennut varastamaan

kirjettä.

Porthos ei nähnyt kaikessa tuossa muuta kuin lemmenkohtauksen, jonka

nainen oli suonut miehelle tai mies naiselle, ja jota d'Artagnan'in ja

hänen keltaisen hevosensa saapuminen oli häirinnyt.

Aramis oli arvellut, että tuonluontoiset asiat olivat sitä salaperäistä

laatua, johon on paras olla koskematta.

He ymmärsivät siis tuosta d'Artagnan'in lausumasta sanasta, mikä asia

oli kysymyksessä, ja kun he ajattelivat, että d'Artagnan, joko hän

tapasi miehensä tai menetti hänet käsistänsä, kumpaisessakin tapauksessa

tulisi takaisin kotiinsa, menivät he sisään.

Heidän tullessaan d'Artagnan'in huoneesen, oli se tyhjä: talonomistaja,

peljäten seurauksia kohtauksesta, joka epäilemättä oli tapahtuva nuoren

miehen ja tuntemattoman välillä, oli, oman osoittaman luonteensa

mukaisesti, pitänyt viisaimpana korjata luunsa.