VII.

Muskettisoturit yksityisolossaan.

Kun d'Artagnan oli päässyt ulos Louvresta ja neuvotteli ystäväinsä

kanssa, mihin hän käyttäisi osuutensa noista neljästäkymmenestä

pistole'sta, neuvoi Athos häntä tilaaman kelpo aterian Pomme-de-Pin'in

ravintolassa, Porthos ottamaan palvelijan, ja Aramis hankkimaan

säädynmukaisen lemmityn.

Ateria syötiin samana päivänä ja palvelija teki tointansa jo samassa

tilaisuudessa. Aterian oli tilannut Athos ja palvelijan oli hankkinut

Porthos. Se oli muuan pikardilainen, jonka tuo turhamielinen

muskettisoturi oli samaisena päivänä yhdyttänyt Tournelle'n sillalla,

laittamassa sylkemällä renkaita veteen.

Porthos arveli tuommoisen toimen osoittavan ajattelevaa ja mietiskelevää

luonnetta ja oli ottanut hänet ilman muuta suositusta. Porthoksen pulska

ulkonäkö, hän näet luuli joutuneensa tämän palvelukseen, oli viehättänyt

Planchet'ia -- se oli pikardilaisen nimi, -- mutta hän näki hieman

pettyneensä, havaitessaan paikkansa olevan toisen, Mousqueton-nimisen

ammattiveljen hallussa, ja Porthoksen selittäessä, ett'ei hänen

taloutensa, vaikka suurikin, tarvinnut kahta palvelijaa, vaan oli hänen

rupeaminen d'Artagnan'in palvelukseen. Mutta kun hän oli apuina

isäntänsä pitämissä päivällisissä ja näki tämän maksaessaan vetävän

kourallisen kultaa taskustaan, luuli hän saavuttaneen onnensa ja kiitti

taivasta, että hän oli joutunut tuommoisen Kroisoksen käsiin; hän jäi

siihen uskoon vielä perästä ateriankin, jonka jätteillä hän korvasi

pitkät paastonsa. Mutta kun Planchet iltaisilla laittoi vuodetta

herrallensa haihtuivat hänen tuulentupansa. Vuode oli ainoa mitä olikaan

tässä huoneuksessa, joka sisälsi esihuoneen ja makuukammion. Planchet

makasi esihuoneessa peitteellä, joka otettiin d'Artagnan'in vuoteesta ja

d'Artagnan sai siten olla ilman.

Athoksella puolestaan oli palvelija, jonka hän oli harjoittanut

palvelukseensa aivan omituisella tavalla ja jonka nimi oli Grimaud. Hän

oli peräti hiljainen, tuo arvoisa herra. Me puhumme tietysti Athoksesta.

Niinä viitenä tai kuutena vuotena, jonka hän oli elänyt mitä

läheisimmässä ystävyyden suhteessa toveriensa Porthoksen ja Aramiksen

kanssa, muistivat he nähneensä hänen usein hymyilleen; mutta he eivät

olleet koskaan kuulleet hänen nauravan. Hänen puheensa oli lyhyttä ja

painokasta, se ilmoitti aina mitä hän halusi sanoa, vaan ei yhtään

enempää: siinä ei ollut mitään korusanoja, lisäyksiä tai liioituksia.

Hänen sanansa kulkivat kohti asiaa, syrjähtämättä.

Vaikka Athos oli tuskin kolmenkymmenen ikäinen ja hänellä oli omanansa

sekä kauneus että äly, ei kukaan tiennyt hänellä olevan lemmittyä. Ei

hän koskaan puhunut naisista. Tosin ei hän kieltänyt muiden puhumasta

hänelle niistä, mutta helposti saattoi havaita tämänlaatuisen

keskustelun, johon hän viskasi sanan silloin toisen tällöin, katkerasti

ja surumielisesti, olevan hänelle kokonaan vastenmielistä. Hänen

tyynimielisyytensä, jörömäisyytensä ja äänettömyytensä tekivät hänet

melkein vanhukseksi; päästäkseen poikkeamasta näistä tavoistaan, hän oli

totuttanut Grimaud'in tottelemaan pientä viittausta tai vähäistä huulten

liikettä vaan. Hän ei puhunut tälle kuin aivan viimeisessä tingassa.

Toisinaan Grimaud, joka pelkäsi herraansa kuin tulta, samalla kuin oli

häneen suuresti kiintynyt ja kunnioitti suuresti hänen neroansa, luuli

täydellisesti käsittäneensä isäntänsä tarkoituksen ja riensi täyttämään

hänen tahtoansa, mutta aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt. Silloin

Athos kohautti olkapäitänsä ja kuritti Grimaud'ia, kumminkin ilman

vihastumatta. Semmoisissa tiloissa puhui hän jonkun vähän.

Porthoksella oli, niinkuin sen on jo voinut huomata, aivan päinvastainen

luonne kuin Athoksella: hän ei ainoastaan puhunut paljon, vaan puhui

kovaa; ja vähät hän siitä välitti, se oikeus hänelle on myönnettävä,

kuunneltiinko häntä vai ei; hän puhui vaan puhumisen halusta ja

kuullaksensa omaa ääntänsä; hän puhui kaikesta muusta vaan ei tieteestä,

sanoen syyksi sen, että hänellä oli lapsuudesta saakka juurtunut viha

oppineita vastaan. Hänen olentonsa ei ollut niin ylevä kuin Athoksen, ja

tämän huonommuuden tunto oli heidän ensimäisinä toveriaikoinansa

saattanut hänet monesti menettelemään väärin tuota oivaa aatelismiestä

kohtaan, jota hän silloin koki voittaa loistavalla ulkoasullaan. Mutta

yksinkertaisessa muskettilaiskauhtanassaan saattoi Athos vaan sillä

tavallaan, millä hän päätänsä kohotti tai askeleensa astui, milloin

tahansa ottaa oikean asemansa ja syrjäyttää turhamielisen Porthoksen

toiseen arvoluokkaan. Tämä korvaukseksi siitä täytti herra de Tréville'n

esihuoneen ja Louvren päävartion ylvästelemällä nais-onnestansa, josta

Athos ei koskaan puhunut; ja sittenkuin hän oli siirtynyt

virka-aatelista suku-aateliin, tavallisista aatelisnaisista

paroonittariin, ei ollut enää vihdoin kysymystä sen vähemmästä kuin

ulkomaan ruhtinattaresta, joka muka tahtoi osoittaa häntä kohtaan

ääretöntä hyväntahtoisuutta.

Vanha sananparsi sanoo: "Mimmoinen herra, semmoinen palvelija."

Siirtykäämme sen vuoksi Athoksen palvelijasta Porthoksen palvelijaan,

Grimaud'ista Musqueton'iin.

Musqueton oli normandilainen, jonka rauhallisen Boniface-nimen hänen

isäntänsä oli muuttanut enemmän kajahtavaksi Musqueton'iksi. Hän oli

tullut Porthoksen palvelukseen ehdolla, että saisi ainoastaan puvun ja

asunnon, mutta ne molemmat komeat; hän ei vaatinut muuta kuin kaksi

tuntia päivässä omaa teollisuuttansa varten, josta hän saisi muun

toimeentulonsa. Porthos oli suostunut kauppaan; asia sopi hänelle

mainiosti. Hän leikkuutti Musqueton'ille takkeja vanhoista nutuistaan ja

varakauhtanoistaan, ja sukkelapäinen räätäli käänteli ja sommitteli

niistä Musqueton'ille vallan uuden-uutukaisia, niin että Musqueton

näytti varsin pulskalta kävellessään isäntänsä perässä.

Aramis taas, jonka luonteen luulemme jo tarpeeksi kuvanneemme, muutoin

luonteen, jota, samoinkuin hänen toveriensakin, meillä on tilaisuus

seurata sen kehittymistilassa, hänen palvelijassansa, nimeltä Bazin.

Siinä toivossa, joka hänen herrallansa oli päästä kerran hengelliseen

säätyyn, oli hän aina mustaan puettuna, niinkuin vastaisen kirkonmiehen

palvelijan ollakkin tuli. Hän oli berryläinen, ijältään noin

kolmekymmentä viisi tai neljäkymmentä vuotta, lempeä, rauhallinen,

hyvässä lihassa, luki hartauskirjoja joutoaikoina, joita hänelle myönsi

isäntänsä ja söi, tarkoin sanoen, kahden miehen määrän, tosin vähemmän

vaihtelevaa, vaan sitä erinomaisempaa ruokaa. Sen ohessa oli hän mykkä,

sokea, kuuro ja uskollisuudessaan horjumaton.

Koska nyt siis tunnemme, ainakin päällisin puolin, herrat ja palvelijat,

siirtykäämme heidän asuntoihinsa.

Athos asui Férou-kadun varrella, pari askelta Luxemburg'ista; hänen

huoneuksensa sisälsi kaksi varsin somasti kalustettua kamaria

kartanossa, jonka vielä nuorehko ja vielä todella kaunis emäntä turhaan

heitteli hänelle suloisia katseitaan. Muutamia jäännöksiä menneestä

loistosta näkyi siellä täällä tämän vähäisen asunnon seinillä:

esimerkiksi muuan runsaasti koristettu miekka Franssi I:n ajoilta, jonka

jalokivillä kaunistettu kahva jo yksinään oli kahden sadan pistole'n

arvoinen, ja jota Athos ei kovimpienkaan puutteiden aikoina ollut

koskaan suostunut panttaamaan tai myömään. Tuota miekkaa oli Porthos

kauan himoinnut; hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästänsä jos olisi

saanut sen omaksensa.

Eräänä päivänä kun hänellä muka oli lemmenkohtaus erään herttuattaren

kanssa, koetti hän saada sitä lainaksi Athokselta. Silloin Athos mitään

virkkaamatta tyhjensi lakkarinsa, veti niistä esille kaikki

hohtokivensä, kukkaronsa, kultavitjansa ja muut kalleutensa, ja tarjosi

kaikki ne Porthokselle; mutta miekka, sanoi hän, on naulattu paikkaansa,

eikä ole lähtevä siitä ennenkuin sen omistaja jättää asuntonsa. Paitsi

miekkaa oli hänellä vielä kuva, esittävä erästä jalosukuista herraa

Henrikki III:n ajoilta, loistavassa puvussa ja Pyhän Hengen

ritarimerkillä koristettuna, ja tässä kuvassa olivat muutamat piirteet,

muutamat sukuvivahdukset niin Athoksen näköön päin, että tuo suuri,

kuninkaan ritarimerkeillä varustettu herra mahtoi olla hänen

esi-isiänsä.

Vihdoin eräs kauniisti kultailtu rasia, jossa oli sama vaakuna kuin

miekassa ja kuvassa, muodosti kamiinikoristuksen, joka jyrkästi erosi

muusta huoneen sisustuksesta. Athos piti rasian avaimen aina

taskussansa. Mutta erään kerran oli hän avannut rasiaa Porthoksen nähden

ja Porthos sai silloin havaita, ett'ei rasia sisältänyt muuta kuin

kirjeitä ja papereita: rakkaudenkirjeitä ja perheellisiä asiakirjoja

varmaankin.

Porthos asui avarassa ja ulkonäöltä sangen komeassa talossa

Vieux-Colombier-kadun varrella. Joka kerta kuin hän jonkun ystävän

kanssa kulki ikkunoittensa ohitse, joiden ääressä Musqueton aina seisoi

täydessä livreessä, viittasi Porthos sinnepäin kädellään ja päällään,

lausuen: Tuossa asun minä! Mutta ei häntä koskaan tavattu kotona, eikä

hän koskaan kutsunut ketään käymään luonansa, joten ei kellään ollut

tietoa siitä komeudesta, mikä siellä sisällä mahtoi vallita.

Mitä Aramikseen tulee, hän asui alakerrassa pienessä huoneuksessa, joka

sisälsi työhuoneen, aterion ja makuukammion, joka viime mainittu oli

pienen, vihreän, varjoisan puutarhan puolella, jonne ei naapurin silmä

päässyt pilkistämään.

D'Artagnan'in asumuksen jo tunnemme, niinkuin myöskin hänen

palvelijansa, mestari Planchet'in.

D'Artagnan oli sangen utelias luonnostaan, niinkuin yleensä sellaiset,

joilla on taipumus vehkeihin, ja hän koki kaikin mokomin saada selvää,

keitä Athos, Porthos ja Aramis oikeastaan olivat; sillä näiden

tekonimien taakse oli jokainen heistä kätkenyt oikean aatelisnimensä,

semminkin Athos, jonka jo kaukaa tunsi ylhäissukuiseksi. Hän tiedusteli

siis Porthokselta Athoksen ja Aramiksen alkuperää, ja Aramikselta

Porthoksen.

Valitettavasti ei Porthos itsekkään tiennyt hiljaisen toverinsa elämästä

muuta kuin huhupuheita. Sanottiin hänen kärsineen suuria onnettomuuksia

rakkauden asioissa ja jonkun hirveän petoksen myrkyttäneen ainaiseksi

tämän kunnianarvoisan miehen elämän. Mutta mikä oli tuo petos? Sitä ei

kukaan tiennyt.

Porthos sitä vastoin oli helppo tulla tuntemaan, paitsi hänen oikeaa

nimeänsä, jota, samoinkuin hänen kahden toverinsakaan ei tiennyt kukaan

muu kuin herra de Tréville. Turhamielinen ja löyhäkielinen kun hän oli,

näki hänen lävitsensä kuin kristallin lävitse. Ainoa, mikä olisi voinut

eksyttää tutkijaa, olisi ollut, että hänestä olisi ruvennut uskomaan

kaikkea sitä hyvää, mitä hän itsestään kertoili.

Aramis taas, vaikka hän näytti semmoiselta kuin ei hänellä mitään

salaisuutta olisi ollut, oli täynnä salaperäisyyttä; hän vastasi

niukasti niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin muista, ja

välttelemällä niihin, joita tehtiin hänestä itsestään. Eräänä päivänä

d'Artagnan, kauan kyseltyään Porthokselta ja saatuaan tietää sen huhun,

joka oli liikkeellä tuon muskettisoturin hyvästä onnesta erään

ruhtinattaren suhteen, tahtoi tietää myöskin Aramiksen omista

lemmenseikkailuista.

-- Entäs te, toverini hyvä, sanoi hän, te, joka puhutte muiden

paroonittarista, kreivinnoista ja ruhtinattarista?

-- Anteeksi, keskeytti Aramis, minä olen puhunut, koska Porthos niistä

itse puhuu, koska hän on kaikkia noita hellyydenseikkoja huudellut minun

kuulteni. Mutta uskokaa pois, hyvä herra d'Artagnan, jos minulla olisi

nuo asiat toisesta lähteestä, tai jos ne olisivat minulle uskotut, ei

olisi mikään rippi-isä hiiskumattomampi kuin minä.

-- Sitä en epäile, vastasi d'Artagnan; mutta minusta vaan näyttää, että

te itsekkin olette melkoisesti perehtyneet vaakunoihin, päättäen eräästä

kirjaillusta nenäliinasta, jota minä saan kiittää siitä kunniasta, että

olen päässyt teidän tuttavuuteenne.

Aramis ei tällä kertaa yhtään pahastunut, heittihe vaan hyvin viattoman

näköiseksi ja vastasi hellämielisesti:

-- Hyvä ystävä, elkää unhottako, että minä tahdon olla kirkon oma ja

pakenen kaikkia maallisia houkutuksia. Tuota nenäliinaa, jonka näitte,

ei ole minulle annettu, vaan sen unhotti eräs ystäväni minun luokseni.

Minun täytyi ottaa se huostaani, ett'en heitä saattaisi ilmi, häntä ja

sitä naista, jota hän rakastaa. Mitä minuun tulee, ei minulla ole ollut,

enkä tahdo mitään lemmittyä, vaan noudatan siinä Athoksen ymmärtäväistä

esimerkkiä, hänellä näet ei ole semmoista enempää kuin minullakaan.

-- Mutta mitä hittoja! ettehän te ole apotti, vaan muskettisoturi.

-- Muskettisoturi vaan toistaiseksi, hyvä ystäväni, niinkuin kardinaali

sanoo, muskettisoturi vastoin tahtoani, vaan sydämmessäni kirkon mies,

uskokaa pois. Athos ja Porthos ovat minut työntäneet tähän joukkoon,

toimittaaksensa minulle tekemistä: minulle sattui, juuri siihen aikaan

kuin olin papiksi vihittäytymäisilläni, muuan pieni haitta... Mutta

mitäpä se teitä huvittaisi, minä vaan tuhlaan kallista aikaanne.

-- Ei laisinkaan, se huvittaa minua suuresti, huudahti d'Artagnan, eikä

minulla tällä hetkellä ole vähintäkään kiirettä.

-- Niinpä niin, vaan minulla on messukirjani luettavana, vastasi Aramis;

sitte muutamia värssyjä kirjoitettavana, joita minulta pyysi rouva

d'Aiguillon; sitte pitää minun mennä Saint-Honoré-kadulle ostamaan

punaista poskimaalia rouva de Chevreuse'lle: siis näette, hyvä ystäväni,

että ell'ei teillä ole kiire, on minulla sitä enemmän.

Ja Aramis ojensi sydämmellisesti kätensä nuorelle toverillensa ja heitti

hänelle jäähyväiset.

D'Artagnan ei kaikella vaivallaan saanut tietää enempää kolmesta uudesta

ystävästään. Hän otti siis tällä erää uskoaksensa kaikki, mitä heidän

entisyydestään puhuttiin, toivoen tulevaisuudessa pääsevänsä heistä

paremmille selville. Toistaiseksi piti hän Athosta Akilleynä, Porthosta

Ajaksena ja Aramista Jooseppina.

Näiden neljän nuoren miehen elämä muutoin oli hauskaa. Athos pelasi, ja

aina tappiolla. Mutta ei hän kumminkaan koskaan lainannut ystäviltään

penniäkään, vaikka hänen kukkaronsa oli heille aina alttiina; ja jos hän

oli pelannut kunniasanansa päälle, herätytti hän velkamiehensä aina jo

kello kuuden aikaan aamulla, maksaaksensa hänelle eiliset peli-velkansa.

Porthoksella oli omat temppunsa: jos hän voitti pelissä, eli hän

vallattomasti ja loistavasti; jos menetti, katosi hän kokonaan moneksi

päivää, ja ilmestyi sitte taas ihmisten ilmoille nuutuneena ja

kalvakkana, mutta rahaa taskussa.

Aramis taas, hän ei pelannut koskaan. Hän oli kehnoin muskettisoturi ja

huonoin juomatoveri, mitä saattoi nähdä. Hänellä oli aina jotakin

toimitettavana. Toisinaan keskellä päivällisiä, kun jokainen viinin

innostamana ja puhelun elähdyttämänä luuli vielä olevan pari kolme

tuntia päivällis-ajasta jälellä, Aramis katsahti kelloonsa, nousi ylös

herttaisesti hymyillen ja heitti jäähyväiset seuralle, mennäksensä,

sanoi hän, keskustelemaan erään jumaluusoppineen kanssa. Toisen kerran

meni hän kotiinsa kirjoittamaan muka jotakin teesiä, ja pyysi

ystäviänsä, ett'eivät tulisi häntä häiritsemään. Sillä välin hymyili

Athos tuota kaunista, surumielistä hymyänsä, joka niin hyvin soveltui

hänen ylevään ulkomuotoonsa, ja Porthos joi, vannoen, ett'ei Aramis

koskaan kelpaisi muuksi kuin maakappalaiseksi.

Planchet, d'Artagnan'in palvelija, kantoi jalosti onnellisuuttansa; hän

sai kolmekymmentä sous'ta päivältä, ja kuukauden ajan tuli hän kotiin

iloisena kuin peipponen ja ystävällisenä isäntäänsä kohtaan. Vaan kun

vastatuuli alkoi puhaltaa Fossoyeurs-kadun perheesen, toisin sanoen, kun

nuo Ludvig XIII:n neljäkymmentä pistole'a alkoivat olla lopuillaan,

rupesi hän purkamaan valituksia, jotka Athoksesta olivat inhottavia,

Porthoksesta hävyttömiä ja Aramiksesta naurettavia. Athos neuvoi silloin

d'Artagnan'ia eroittamaan lurjuksen, Porthos tahtoi, että häntä ensin

löylytettäisiin ja Aramis väitti, ettei isännän tarvitse kuunnella muuta

kuin niitä ylistyksiä, mitä hänelle lausuttiin.

-- Kyllähän teidän on hyvä sanoa, virkkoi d'Artagnan: Athoksen, joka

elätte mykkänä Grimaud'in kanssa, joka kiellätte hänen puhumasta, jolla

niinmuodoin ei koskaan ole pahoja sanoja häneltä kuultavana; Porthoksen,

joka vietätte loistavaa elämää ja joka olette Musqueton'illenne

jumalana, Aramiksen vihdoin, joka, aina kiini jumaluusopillisissa

tutkimuksissanne, herätätte lempeässä ja jumalisessa palvelijassanne

Bazin'issa syvää kunnioitusta itseänne kohtaan; vaan mitäs minä, joka en

ole muskettisoturi enkä henkivartija, milläs minä herätän ystävyyttä,

pelkoa tai kunnioitusta Planchet'issa?

-- Asia on vaikeata laatua, vastasivat nuo kolme ystävää; se on

perheellistä laatua; palvelijain laita on niin kuin vaimojen, heidät

täytyy jo alussa panna siihen asemaan, jossa heitä aiotaan pysyttää.

Miettikää siis tarkkaan.

D'Artagnan mietti ja päätti kokeeksi antaa Planchet'ille löylytyksen,

jonka hän toimitti yhtä perinpohjaisesti kuin kaikki muutkin tehtävänsä;

sittenkuin hän näin oli hänet hyvänpäiväiseksi pieksänyt, epäsi hän

häntä lähtemästä palveluksesta ilman hänen luvattansa; sillä, lisäsi

hän, tulevaisuus ei voi olla minua suosimatta; minä odotan

järkähtämättömästi parempia päiviä. Sinun onnesi on myös silloin valmis,

jos jäät luokseni, ja minä olen liian hyvä isäntä, voidakseni antaa

sinun jäädä osattomaksi onnestasi, myöntymällä siihen eroon, jota

pyydät.

Tämä menetystapa herätti muskettisotureissa paljon kunnioitusta

d'Artagnan'in älykkäisyyttä kohtaan. Ihmettely sai vallan

Planchet'issakin, eikä hän enää puhunut lähtemisestään mitään.

Neljän nuoren miehen elämä oli muuttunut yhteiseksi; d'Artagnan, jolla

ei ollut mitään totuttuja tapoja tullessaan maalta keskelle tätä hänelle

aivan uutta maailmaa, omaksui tuota pikaa ystäväinsä tavat.

Talvella noustiin kello kahdeksan aikaan, kesällä kello kuuden, ja sitte

mentiin herra de Tréville'n luokse saamaan tietoa tunnussanasta ja

asiain tilasta. D'Artagnan, vaikka hän ei ollut muskettisoturi, toimitti

palvelusta liikuttavalla tarkkuudella: hän oli alinomaa vahdissa, sillä

hän piti seuraa kolmelle ystävällensä heidän vahtivuorollansa. Hänet

tunnettiin muskettisoturien hotellissa ja jokainen piti häntä hyvänä

toverina; herra de Tréville, joka jo ensi hetkestä oli pannut hänelle

arvon, ja joka osoitti häntä kohtaan todenperäistä ystävyyttä, ei

lakannut suosittamasta häntä kuninkaalle.

Kolme muskettisoturia puolestaan pitivät suuresti nuoresta toveristaan.

Ystävyys joka yhdisti nämä neljä miestä ja tarvis tavata toisiaan kolme

neljä kertaa päivässä, milloin kaksintaistelun vuoksi, milloin asioiden,

milloin huvin tähden, saattoi heidät lakkaamatta juoksemaan toinen

toistensa perässä kuin varjot, ja noita eroittamattomia kohdattiin

myötäänsä toisiaan hakemassa Luxemburg'ista aina Saint-Sulpice'n torille

tai Vieux-Colombier'in kadulta Luxemburg'iin saakka.

Sillä välin herra de Tréville'n lupaukset lähestyivät täytäntöänsä.

Eräänä päivänä käski kuningas herra Desessarts'in ottamaan d'Artagnan'in

henkivartijakomppaniiaansa. D'Artagnan veti huo'aten päällensä tuon

puvun, jonka hän olisi kymmentä elämänsä vuotta vastaan halunnut

vaihettaa muskettisoturin kauhtanaan. Mutta herra de Tréville lupasi sen

suosion hänelle kahden koetusvuoden perästä, joka aika muutoin saattoi

lyhetä, jos d'Artagnan'ille tarjoutuisi tilaisuutta suorittaa

kuninkaalle joku ansioteko tai tehdä joku urostyö. D'Artagnan poistui

tämmöisen luvan saatuansa ja huomispäivästä alkoi hänen palveluksensa.