-- Todella? sanoi Athos.
-- Niin, erään paikan vuoksi pyhän Augustinon kirjoituksissa, josta
olemme eri mieltä, lausui gaskonjalainen.
-- Totta tosiaan sukkelapäinen mies, mutisi Athos.
-- Ja nyt koska olemme koolla, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, niin
sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi.
Sana "anteeksi" veti pilven Athoksen otsalle, ylpeän hymyn Porthoksen
huulille ja kieltävän viittauksen vastaukseksi Aramiksen puolelta.
-- Te ette käsitä minua, herrat, sanoi d'Artagnan kohottaen päätänsä,
jota samassa hetkessä valaisi auringon säde, kultaillen hänen hienoja,
rohkeita piirteitänsä, minä pyydän teiltä anteeksi siinä tapauksessa,
etten olisi tilaisuudessa suorittamaan velkaani teille kaikille
kolmelle, sillä herra Athoksella on etukädessä oikeus tappaa minut, joka
paljo vähentää teidän saamisenne arvoa, herra Porthos, ja kenties vie
sen ihan kuitiksi teiltä, herra Aramis. Ja nyt, hyvät herrat, minä
pyydän vielä toistamiseen: suokaa anteeksi, mutta siinä onkin kaikki, ja
paljastakaa miekkanne!
Näin sanoen paljasti d'Artagnan miekkansa niin huolettomasti kuin sitä
koskaan voi nähdä.
Veri oli kohonnut d'Artagnan'in päähän ja tällä hetkellä olisi hän
paljastanut miekkansa kaikkia valtakunnan, muskettisotureja vastaan,
niinkuin hän nyt paljasti sen Athosta, Porthosta ja Aramista vastaan.
Kello oli neljänneksen yli kahdentoista. Aurinko paistoi korkeimmillaan
ja se paikka joka oli taistelua varten valittu, oli avoinna koko sen
polttavalle helteelle.
-- On sangen kuuma, virkkoi Athos, vuorostaan paljastaen miekkansa, enkä
kuitenkaan voi ottaa takkia päältäni; sillä vielä äsken tunsin haavani
vuotavan ja minä pelkäisin häiritseväni teitä näyttämällä verta, jota
ette edes itse ole vuodattaneet.
-- Se on totta kyllä, herrani, sanoi d'Artagnan, vuodattakoon sitä muut
tai minä, kaikessa tapauksessa, sen vakuutan, on minun ikävä nähdä niin
jalon aatelismiehen verta; minä siis taistelen takki päällä niinkuin
tekin.
-- Heretkää, heretkää jo, sanoi Porthos, tuommoisista
kohteliaisuuksista, ja muistakaa, että mekin odotamme vuoroamme.
-- Puhukaa itsellenne, Porthos, kun puhutte noin asiaankuulumatonta,
keskeytti Aramis. Minun mielestäni se mitä nämä herrat ovat lausuneet,
on aivan paikallaan ja täydelleen aatelismiehen arvon mukaista.
-- Koska te tahdotte, herrani, lausui Athos, ruveten taisteluasentoon.
-- Odotan käskyänne, lausui d'Artagnan, pannen miekkansa ristiin
vastustajansa miekkaa vasten, mutta miekat olivat tuskin ennättäneet
kilahtaa toisiinsa, kun parvi Hänen ylhäisyytensä henkivartijoita, herra
de Jussac'in johtamana, näkyi luostarin kulmassa.
-- Kardinaalin henkivartijoita! huudahtivat yhdellä kertaa Porthos ja
Aramis. Miekat tuppeen, herrat! miekat tuppeen!
Mutta se oli liian myöhäistä. Nuo molemmat taistelijat oli nähty
asennossa, joka ei jättänyt mitään epäilystä heidän aikomuksestansa.
-- Hohoi! huusi Jussac, rientäen heitä kohden ja viitaten miehiänsä
tekemään samoin, hohoi! muskettisoturit, täällä siis pidetään
kaksintaistelua? Ja asetukset, kuinkas niiden käy?
-- Te olette sangen jalomielisiä, herrat henkivartijat, sanoi Athos
täynnä katkeraa ivaa, sillä Jussac oli eräs toiseniltaisia hyökkääjiä.
Jos me näkisimme teitä kaksintaistelussa, niin kylläpä me, sen minä
vakuutan, karttaisimme käydä teitä siitä estämään. Jättäkää meidät siis
rauhaan, niin saatte meistä huvia ilman vaivatta.
-- Herrat, sanoi Jussac, suureksi ikäväkseni kyllä, täytyy minun
ilmoittaa teille että se on mahdotonta. Velvollisuutemme ennen kaikkia.
Miekat tuppeen siis, olkaa hyvät, ja seuratkaa meitä.
-- Herra, sanoi Aramis jäljitellen Jussac'ia, suureksi mielihyväksemme
tottelisimme teidän kohteliasta kutsumustanne, jos se olisi meidän
vallassamme; mutta pahaksi onneksi on se nyt mahdotonta; herra de
Tréville on kieltänyt meitä siitä. Menkää siis matkaanne, se on parasta
mitä voitte tehdä.
Tämä pilkanteko suututti Jussac'ia.
-- Me hyökkäämme teidän kimppuunne, sanoi hän, ellette tottele.
-- Heitä on viisi, sanoi Athos matalalla äänellä, ja meitä on vaan
kolme; me saamme siis taas selkäämme, ja meidän täytyy kaatua täällä,
sillä sen minä sanon, etten minä enää voitettuna mene toista kertaa
kapteenin eteen.
Athos, Porthos ja Aramis lähestyivät samassa hetkessä toisiansa, ja
Jussac asetti soturinsa riviin.
Tämä silmänräpäys oli d'Artagnan'ille kylliksi päätöksen tekemiseen:
tässä oli nyt yksi niitä tilaisuuksia, jotka ratkaisevat miehen koko
elämän; tässä oli nyt valitseminen kuninkaan ja kardinaalin välillä; kun
valitseminen kerran oli tapahtunut, oli se jääpä semmoiseksi. Ruveta
vastarintaan, se oli samaa kuin niskoitella lakia vastaan, panna päänsä
vaaraan, hankkia itselleen yhdellä kertaa viholliseksi ministeri, joka
oli mahtavampi kuin itse kuningas; tämän kaiken näki nuori mies, eikä
hän, lausukaamme se hänelle kiitokseksi, sekuntiakaan empinyt. Hän
kääntyi Athoksen ja hänen ystäväinsä puoleen ja lausui:
-- Hyvät herrat, sallikaa minun korjata äskeisiä sanojanne. Olette
sanoneet, että teitä on vaan kolme, mutta minusta näyttää että meitä on
neljä.
-- Vaan ettehän ole meidän miehiä, sanoi Porthos.
-- Totta kyllä, vastasi d'Artagnan; minulla ei ole teidän pukuanne, vaan
minulla on teidän sielunne. Minun sydämmeni on muskettisoturi, sen hyvin
tunnen, ja se minut vetää puoleensa.
-- Poistukaa, nuori mies, huusi Jussac, joka epäilemättä viittauksista
ja muodon liikkeistä oli havainnut d'Artagnan'in aikomuksen. Te saatte
mennä, me sen sallimme. Pelastakaa nahkanne, ja sukkelaan.
D'Artagnan ei hievahtunut paikaltaan.
-- Totta tosiaan, te olette kelpo nuorukainen, sanoi Athos, puristaen
kädestä nuorta miestä.
-- Joutukaa, joutukaa, tehkää pian päätöksenne, huusi Jussac.
-- Niinpä kyllä; sanoivat Porthos ja Aramis, päättäkäämme jotakin.
-- Tuo herra on peräti jalomielinen, sanoi Athos.
Mutta kaikki kolme ajattelivat d'Artagnan'in nuoruutta ja varasivat
hänen kokemattomuuttaan.
-- Meitä ei ole kuin kolme, joista yksi haavoitettuna, siihen lisänä
yksi lapsi, jatkoi Athos, mutta kaiketi sittenkin sanotaan, että meitä
oli neljä.
-- Kyllä kai, mutta paetkaamme! sanoi Porthos.
-- Se on vaikeata, vastasi Athos.
D'Artagnan havaitsi heidän eperoimisensa.
-- Hyvät herrat, koettakaahan toki minua, sanoi hän, ja minä vannon
kunniani kautta, ett'en ota lähteäkseni täältä, jos meidät voitetaan.
-- Mikä teidän nimenne on, urhoollinen ystäväni? kysyi Athos.
-- D'Artagnan.
-- No hyvä! Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan, eteenpäin! huusi
Athos.
-- No, hyvät herrat, ettekös tee jo päätöstänne? huusi kolmannen kerran
Jussac.
-- Se on tehty, vastasi Athos.
-- Ja mimmoinen se on? kysyi Jussac.
-- Me hyökkäämme teidän kimppuunne, vastasi Aramis kohottaen lakkiansa
toisella kädellä ja vetäisten miekkansa toisella.
-- Ahaa! te vastustelette! huusi Jussac.
-- Saakeli! kummastuttaakos se teitä?
Ja nyt ryntäsivät nuo yhdeksän taistelijaa toisiansa vastaan
raivokkaasti, vaan kumminkin jonkuntapaisessa järjestyksessä.
Athos otti osallensa erään Cahusac'in, kardinaalin suosikin; Porthos sai
Bicarat'in ja Aramis joutui taistelemaan kahta vastaan.
Mutta d'Artagnan, hän näki jääneensä itse Jussac'ia vastaan.
Nuoren gaskonjalaisen sydän sykki, niin että rinta oli haljeta, ei
pelosta, jumalankiitos, sillä sitä hänellä ei ollut rahtuakaan, vaan
innosta; hän taisteli kuin raivoisa tiikeri, kiertäen kyllä kymmenen
kertaa vastustajansa ympäri ja muuttaen kaksikinkymmentä kertaa asentoa
ja paikkaa. Jussac oli, niinkuin siihen aikaan sanottiin,
ahnasmiekkainen ja sangen tottunut; mutta olipa hänellä vaan täysi työ
puollustaissa itseään tuommoista taistelijaa vastaan, joka, notkeana ja
liukasliikkeisenä, rikkoi joka hetki tavanmukaisia sääntöjä, hyökkäsi
kaikilta puolilta yht'aikaa, ja kaiken sen ohessa väisteli iskuja
niinkuin semmoinen, joka on peräti arka nahastansa.
Viimein tämä taisteleminen vei Jussac'ilta maltin kokonaan. Vimmassaan
siitä, että tuommoinen, jota hän oli katsonut vallan lapseksi, piti
häntä pintehissä, hän pikastui ja alkoi hairahdella. D'Artagnan jolla,
vaikka puuttuikin käytäntöä, oli syvä opillinen taito, yhä lisäsi
liikkeittensä nopeutta. Jussac, tahtoen päästä leikin loppuun, suuntasi
hirvittävän piston vastustajaansa kohden, tehden aika hyppäyksen häntä
vastaan; mutta tämä väistyi äkkiä syrjään, ja sillä välin kuin Jussac
nousi maasta, syöksi d'Artagnan, luikertautuen kuni käärme hänen
miekkansa alaitse, miekkansa hänen ruumiinsa lävitse. Jussac kaatui
könttänä maahan.
D'Artagnan heitti silloin levottoman ja pikaisen silmäyksen
taistelukentälle.
Aramis oli jo saanut toisen vastustajansa hengiltä; vaan toinen ahdisti
häntä kovasti. Mutta Aramis oli edullisessa asemassa ja voi vielä
puollustaa itseänsä.
Bicarat ja Porthos olivat juuri iskeneet haavan toinen toisiinsa.
Porthos oli saanut piston käsivartensa lävitse ja Bicarat reiteensä.
Vaan kun ei kumpikaan haava ollut vaarallinen, jatkoivat he taistelua
yhä yltyvällä kiihkolla.
Athos, joka Cahusac'ilta oli saanut uuden haavan, kelmeni
silminnähtävästi, vaan ei peräytynyt askeltakaan; hän oli muuttanut
miekankin toiseen käteensä ja taisteli nyt vasemmalla.
D'Artagnan saattoi sen ajan taistelusääntöjen mukaan ruveta avuksi
toiselle; hänen parhaillaan katsellessaan, kuka hänen tovereistaan olisi
avun tarpeessa, loi Athos silmäyksen häneen päin. Tämä silmäys oli
erinomaisen puhuva. Athos olisi ennemmin kuollut kuin kutsunut avuksi;
mutta hän saattoi kyllä heittää silmäyksen, ja sillä tavoin pyytää.
D'Artagnan arvasi tarkoituksen, teki hirvittävän hyppäyksen ja hyökkäsi
Cahusac'in kimppuun sivulta päin ja ärjäsi:
-- Tänne päin, herra henkivartija, muuten pistän teidät kuolijaaksi.
Cahusac kääntyi; ja parhaasen aikaan. Athos, jota ainoastaan
ylenmääräinen rohkeus piti pystyssä, lynsähti toiselle polvelleen.
-- Elkää Herran tähden, nuori mies, tappako häntä, huusi hän
d'Artagnan'ille; minulla on vanha juttu päätettävä hänen kanssansa
sittenkuin paranen ja pääsen voimiini. Tehkää hänet vaan aseettomaksi,
lyökää miekka pois kädestä. Kas niin! Hyvin! oivallisesti!
Tämä huudahdus pääsi Athokselta sen johdosta, että Cahusac'in miekka
lennähti kahdenkymmenen askeleen päähän hänestä. D'Artagnan ja Cahusac
juoksivat yhdessä, toinen, ottamaan takaisin miekkansa, toinen
anastamaan sitä itselleen; mutta d'Artagnan, nopsempi jalaltaan, ennätti
ensimäisenä ja polki jalkansa sen päälle.
Cahusac juoksi sen henkivartijan luokse, jonka Aramis oli surmannut,
sieppasi hänen miekkansa ja aikoi palata d'Artagnan'in luokse; mutta
välillä kohtasi hän Athoksen, joka sillä silmänräpäyksen lomalla, minkä
d'Artagnan oli hänelle toimittanut, oli saanut huo'ahtaa ja joka,
peljäten d'Artagnan'in tappavan hänen vihollisensa, tahtoi uudestaan
ryhtyä taisteluun.
D'Artagnan ymmärsi, että hän pahoittaisi Athosta, ell'ei hän antaisi
hänen noutaa mieltänsä. Ja todella muutamain sekuntien perästä kaatui
Cahusac, kaula miekan lävistämänä.
Samassa tuokiossa Aramis ojensi miekkansa kaatuneen vastustajansa rintaa
vasten ja pakoitti hänet armoille.
Jälellä oli vielä Porthos ja Bicarat. Porthos laski tuhansia
kokkapuheitansa, kysyen Bicarat'ilta, mitä kello mahtoi olla ja
toivottaen hänelle onnea pääsemään siihen komppaniiaan, jonka hänen
veljensä oli saanut Navarran rykmentissä; mutta kaikilla kokkapuheillaan
ei hän voittanut mitään. Bicarat oli niitä rautaisia miehiä, jotka eivät
kaadu muutoin kuin kuolleina.
Mutta täytyihän taistelun päättyä. Vahti saattoi tulla ottamaan kiini
kaikki taistelijat, oli ne haavoitettuja tai ei, oli ne kuninkaan tai
kardinaalin miehiä. Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan piirittivät
Bicarat'in ja kehoittivat häntä antautumaan. Vaikka hän oli yksin
kaikkia vastaan ja hänellä oli miekan pistos reiden lävitse, tahtoi hän
kuitenkin tehdä vastarintaa; mutta Jussac, joka oli kohonnut
kyynärvartensa nojaan, käski häntä antautumaan. Bicarat oli
gaskonjalainen niinkuin d'Artagnan'kin; hän ei ollut kuulevinaan,
muhoili vaan, ja saaden sen verran lomaa, pisti miekkansa kärellä
maahan, sanoen:
-- Tähän paikkaan on Bicarat kuoleva, yksin jälellä niistä, jotka hänen
kanssansa olivat.
-- Vaan heitä on neljä sinua vastaan; herkene jo, minä käsken sen.
-- Ah, jos sinä käsket, niin sitten on asia toinen, lausui Bicarat;
koska olet päällikköni, tulee minun totella.
Ja hypähtäen taaksepäin, katkaisi hän miekkansa vasten polveaan, ettei
hänen tarvitsisi antaa sitä pois, viskasi palaset yli luostarin muurin
ja pani käsivartensa ristiin rintaansa vasten, viheltäen erästä
kardinaalilaista säveltä.
Urhoollisuutta, vihollisenkin, pidetään aina arvossa. Muskettisoturit
tervehtivät Bicarat'ia miekoillaan ja pistivät ne sitten tuppeen.
D'Artagnan teki samoin, jonka perästä hän Bicarat'in kanssa, ainoan,
joka enää oli pystyssä, kantoi luostarin porttiholviin Jussac'in,
Cahusac'in ja Aramiksen vastamiehistä sen, joka oli vaan haavoitettu.
Neljäs oli, niinkuin jo mainitsimme, kuollut. Sitten soittivat he
luostarin kelloa ja, ottaen mukaansa neljä miekkaa viidestä, lähtivät
ilon hurmoksissa herra de Tréville'n hotellia kohden.
Heidän nähtiin kävelevän käsikynkässä kadun leveydeltä ja vetävän
joukkoonsa jokaisen muskettisoturin, minkä kohtasivat, niin että lopulta
oli heitä koko riemusaatto. D'Artagnan'in sydän uiksenteli riemun
hekkumassa, kun hän tuossa astui Athoksen ja Porthoksen välissä,
hellästi vetäen heitä puoleensa.
-- Ell'en vielä olekkaan muskettisoturi, sanoi hän uusille ystävillensä
käydessään sisään herra de Tréville'n hotellin portista, onhan minut
ainakin otettu oppilaaksi, vai kuinka?