V.

Kuninkaan muskettisoturit ja kardinaalin henkivartijat.

D'Artagnan ei tuntenut Pariisissa ketään. Hän meni siis kohtaamaan

Athosta tuomatta mukanansa sivusmiestä, päättäen tyytyä niihin, jotka

hänen vastustajansa oli valinnut. Hänen vakaa aikomuksensa muutoin oli,

tehdä tuolle uljaalle muskettisoturille kaikki mahdolliset

sovinnontarjoukset, mutta ilman heikkoutta; hän näet pelkäsi niitä

ikävyyksiä, jotka aina ovat tarjona semmoisesta kaksintaistelusta, jossa

toinen on nuori ja täysissä voimissaan ja vastustaja haavoitettu ja

uupunut: voitettuna tekisi hän vastustajan voittoriemun yhä

loistavammaksi; voittajana soimattaisiin häntä epäsankaruudesta ja

helppotöisestä urosteosta.

Muutoin, ellemme ole huonosti esittäneet seikkailijamme luonnetta, on

lukijamme kaiketi jo huomannut, että d'Artagnan ei ollut tavallinen

ihminen. Niinpä, samalla kun hän yhä ja toistamiseen tuumaili itsekseen,

että hänen kuolemansa oli karttamaton, hän ei suinkaan aikonut antaa

henkeänsä ilmaiseksi, niinkuin joku toinen vähemmin rohkea ja vähemmin

maltillinen hänen sijassaan olisi tehnyt. Hän ajatteli niiden miesten

eri luonteita, joiden kanssa hänen oli taisteleminen ja hän alkoi saada

selvemmän käsityksen tilastansa. Hän toivoi niillä avosydämmisillä

sovinnontarjouksilla, joita hän oli päättänyt tehdä, saada ystävän

Athoksesta, jonka ylevä olemus ja vakava katsanto häntä suuresti veti

puoleensa. Hän hyvitti mieltänsä sillä, että hän peljästyttäisi

Porthosta tuolla olkavyö-jutulla, jonka hän, ellei hän paikalla saisi

surmaansa, voisi kertoa koko maailmalle, ja joka kertomus, taitavasti

höystettynä, saattaisi Porthoksen naurunalaiseksi; mitä vihdoin

salaperäiseen Aramikseen tulee, ei hänestä ollut suurta pelkoa, ja jos

hän todella häneen saakka pääsi, aikoi hän kurittaa häntä kelpo lailla

tai vähintäänkin tehdä jälkiä hänen kasvoihinsa, niinkuin Cesar käski

tekemään Pompejuksen sotureille, turmellaksensa ainaisiksi ajoiksi tuota

kauneutta, josta hän näkyi niin ylpeilevän.

Lopuksi oli d'Artagnan'illa tuo järkähtämättömyyden luja perustus, jonka

hänen isänsä neuvot olivat asettaneet hänen sydämeensä, neuvot, joiden

pääponsi oli: -- olla pelkäämättä mitään muilta kuin kuninkaalta,

kardinaalilta ja herra de Tréville'ltä. Hän sen vuoksi paremmin lensi

kuin käveli karmeliittaluostaria kohden, joka oli jonkunmoinen ikkunaton

rakennus kulonurmikon keskellä, ja joka oli tavallinen kohtauspaikka

semmoisille, joilla ei ollut aikaa liikenemään asti.

Kun d'Artagnan saapui tuon pienen aution kentän näkyville, joka leveni

luostarin juurella, oli Athos ollut ainoastaan viisi minuuttia

odottamassa, ja kello löi nyt kaksitoista. Hän oli siis tarkasti

säntillinen eikä silläkään, joka kaksintaistelujen suhteen vaatii mitä

ankarinta täsmällisyyttä, olisi ollut tässä kohden mitään

muistutettavaa.

Athos, joka yhä kärsi kauheasti haavastansa, vaikka sen oli uudestaan

puhdistanut ja sitonut herra de Tréville'n haavalääkäri, oli istahtanut

muutaman rajapylvään päähän odottamaan vastustajaansa, tyynenä ja

arvokkaana niinkuin aina. Huomattuaan d'Artagnan'in nousi hän

seisovalleen ja meni kohteliaasti muutamia askelia hänelle vastaan.

Tämä puolestaan lähestyi vastustajaansa lakki kourassa, niin että sen

töyhtö viisti maata.

-- Herra, sanoi Athos, olen pyytänyt kaksi ystävääni tänne

sivusmiehiksi, vaan he eivät vielä ole saapuneet. Minua kummastuttaa

heidän viipymisensä: se ei ole heidän tapaistansa.

-- Minulla, herra ei ole sivusmiehiä ensinkään, sanoi d'Artagnan, sillä

kun minä olen vasta tänään tullut Pariisiin, en tunne täällä vielä muita

kuin herra de Tréville'n, jolle minut suositti isäni, jolla on kunnia

olla jonkun vähän hänen ystäviänsä.

Athos mietti hetkisen.

-- Ette tunne muita kuin herra de Tréville'n? kysyi hän.

-- En, muita en tunne.

-- Mutta siinä tapauksessa, jatkoi Athos puhuen puoliksi itselleen,

puoliksi d'Artagnan'ille, jos minä teidät tapan, näytän minä

lapsenmurhaajalta!

-- Eipä niinkään, herra, vastasi d'Artagnan tehden kumarruksen, joka ei

puuttunut arvokkaisuutta; eipä niinkään, koska te kunnioitatte minua

paljastamalla miekkanne minua vastaan, vaikka teillä on haava, josta

teille kaiketi on kovin paljo haittaa.

-- Sangen paljo, totta tosiaan, ja te kosketitte minua saakelin

kipeästi, se täytyy mun sanoa; mutta minä otan vasemman käteni, niinkuin

tapani on tällaisessa kohtauksessa. Elkää kumminkaan luulko saavanne

siitä minulta mitään etua, sillä minä käytän molempia väki välttävästi,

ja onpa teille siitä vahinkoakin, sillä vasenkätinen on sangen kampela

niille, jotka eivät ole semmoiseen tottuneet. Minua pahoittaa, etten

ennemmin tullut ilmoittaneeksi tätä seikkaa.

-- Teidän kohteliaisuutenne, hyvä herra, lausui d'Artagnan kumartaen

uudestaan, on todella niin suuri, ett'en voi olla teille kylliksi

kiitollinen.

-- Te saatatte minut hämille, vastasi Athos ylevännäköisenä; puhukaamme

muista asioista, ellei se ole teille vastenmielistä. Ah, voipa hiisi,

kuinka kipeästi te minua kosketitte! olkapäätäni polttaa kuin tulella.

-- Jos te tahtoisitte sallia ... sanoi d'Artagnan eperoiden.

-- Mitä, herrani?

-- Minulla on ihmeellistä palsamia haavoihin, voidetta jota sain

äidiltäni, ja jota olen jo itseeni koetellut.

-- Mitäs sitte?

-- No niin, minä olen varma siitä, että ennen kolmen päivän kulumista

tuo voide teidät parantaisi, ja kolmen päivän perästä, kun te olisitte

terve, sitten! Herra, pitäisin suurena kunniana saada sitten taistella

kanssanne.

D'Artagnan lausui nämä sanat koristelemattomuudella, joka antoi suurta

arvoa hänen kohteliaisuudellensa, vähentämättä rahtuakaan hänen

rohkeuttansa.

-- Hiisi vieköön, sanoi Athos, tuopa ehdotus minua miellyttää, ei

suinkaan että suostuisin siihen, mutta sen vuoksi, että siitä tuntee

kunnon aatelismiehen jo peninkulman päästä. Tuolla tavoin puhuivat ja

tekivät Kaarlo Suuren aikaiset sankarit, joita jokaisen aatelismiehen

tulee pitää esikuvanansa. Vahinko vaan, ett'emme elä tuon suuren

hallitsijan aikakaudella. Me elämme kardinaalin aikakaudella, ja kolme

päivää tästä lukien tiedettäisiin, siitä olen varma, vaikka sitä kuinkin

salassa pidettäisiin, että me aiomme taistella, ja taistelumme

estettäisiin. Mutta eivätkös ne vetelykset jo tule?

-- Jos teillä on kiire, herra, virkkoi d'Artagnan Athokselle yhtä

koristelemattomasti kuin hän äsken oli ehdotellut taistelun

myöstettäväksi kolmeksi päivää, jos teillä on kiire ja haluatte

mieluummin suorittaa minut heti paikalla, niin tehkää kuin suvaitsette,

minä pyydän.

-- Tuossa taaskin sanoja, jotka minua miellyttävät, sanoi Athos

nyykäyttäen somasti päätänsä d'Artagnan'ille, ne ovat semmoisen miehen

sanoja, jolla on sekä pää että sydän. Herra, minä pidän teidän

laatuisista miehistä ja minä näen, että ellemme me tapa toisiamme, on

minulla vast'edes oleva tosi huvi teidän seurastanne. Odottakaamme noita

herroja, minä pyydän, minulla on kyllä aikaa ja se on asianmukaisempaa.

Ah, tuolla tulee toinen, luulen ma.

Todellakin rupesi Vaugirard-kadun päässä näkymään jättiläisen kaltainen

Porthos.

-- Mitä! huudahti d'Artagnan, teidän ensimäinen sivusmies on herra

Porthos?

-- Niin, onko teillä mitään häntä vastaan?

-- Ei vähintäkään.

-- Ja tuolla tulee toinen.

D'Artagnan kääntyi katsomaan Athoksen osoittamalle suunnalle ja tunsi

Aramiksen.

-- Mitä! huudahti hän vielä enemmän hämmästyksissään kuin äsken, teidän

toinen sivusmies on herra Aramis?

-- Tietysti, ettekö tiedä, ettei meitä koskaan tavata muutoinkuin toinen

toistemme seurassa ja että meitä niinhyvin muskettisoturien kuin

henkivartijain joukossa, niinhyvin hovissa kuin kaupungissa, mainitaan

nimityksellä Athos, Porthos ja Aramis eli kolmet eroittamattomat? Vaan

koska te tulette Dax'ista tai Pau'sta...

-- Tarbes'ista, sanoi d'Artagnan.

-- Niin on teillä valta olla tietämätön tästä seikasta, sanoi Athos.

-- Totta tosiaan, sanoi d'Artagnan, on teillä, hyvät herrat, sopivat

nimet, ja minun seikkailuni, jos se tulee kuuluisaksi, on todistava,

ettei teidän liittoveljeytenne suinkaan perustu ristiriitaisuuteen.

Sillä välin oli Porthos saapunut ja kätteli Athosta; kun hän sitten

kääntyi d'Artagnan'iin, joutui hän hämmästyksiin.

Mainitkaamme ohimennen, että hän oli vaihtanut olkavyötä ja heittänyt

pois viittansa.

-- Oh, virkkoi hän, mitäs tämä tietää?

-- Tämän herran kanssa minun on taisteleminen, lausui Athos,

kohteliaasti viitaten d'Artagnan'iin.

-- Hänen kanssaanhan minäkin taistelen, sanoi Porthos.

-- Niin, mutta vasta kello yksi, vastasi d'Artagnan.

-- Ja minä myös, minä taistelen myöskin tämän herran kanssa, sanoi

Aramis, tullen vuorostaan kokouspaikalle.

-- Niin, mutta vasta kello kaksi, sanoi d'Artagnan yhtä levollisesti.

-- Mutta mistäs syystä sinä taistelet, Athos? kysyi Aramis.

-- En todella sitä oikein tiedä, vaan hän loukkasi minua kipeästi

olkapäähän; entäs sinä, Porthos?

-- Minä, totta tosiaan, taistelen sen vuoksi että minä taistelen,

vastasi Porthos punastuen.

Athos, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, näki hienon hymyn

gaskonjalaisen huulilla.

-- Meillä tuli eräs vaatetus-seikka riidan alaiseksi, lausui nuori mies.

-- No sinä Aramis sitten? kysyi Athos.

-- Minäkö, minä taistelen erään jumaluusopillisen seikan vuoksi, vastasi

Aramis, antaen merkin d'Artagnan'ille, että hän pitäisi hänen

kaksintaistelunsa syyn salassa.