IV.

Athoksen olkapää, Porthoksen olkavyö ja Aramiksen nenäliina.

D'Artagnan oli vimmassaan syössyt kolmella harppauksella esihuoneen

lävitse ja ryntäsi nyt portaille, joita hän aikoi laskeutua neljä

astinta kerrallaan, vaan vauhdissaan törmäsi hän päistikkaa erästä

muskettisoturia vastaan, joka tuli herra de Tréville'n luota eräästä

salaovesta, ja töyttäsi otsallaan häntä olkapäähän niin että hän

huudahti, tai paremmin sanoen kiljahti.

-- Suokaa anteeksi, virkkoi d'Artagnan, aikoen jatkaa matkaansa, suokaa

anteeksi, minulla on kiire.

Tuskin oli hän astahtanut ensimäiselle portaalle, kun rautanen nyrkki

iski kiini hänen käsivarteensa ja pysähdytti hänet.

-- Teillä on kiire, vai niin! huudahti muskettisoturi, kalpeana kuin

kuolema; siitä syystä sysäätte te minua, ja sanotte: "suokaa anteeksi",

ja sen te luulette olevan kylliksi? Ei laisinkaan, nuori herrani.

Luuletteko te, sen vuoksi että olette kuulleet herra de Tréville'n

puhuttelevan meitä tänään vähän kursailematta, voivanne kohdella meitä

hänen puhuttelutavallansa? Havaitkaa erhetyksenne, toveri hyvä; te ette

ole herra de Tréville, te.

Vakuutan teille, vastasi d'Artagnan, tuntien Athoksen, joka, sittenkuin

lääkäri oli saanut hänen haavansa sidotuksi, oli lähtenyt kulkemaan

kotiinsa, vakuutan teille, etten tehnyt sitä tahallani, ja kun en tehnyt

sitä tahallani, niin sanoin: "suokaa anteeksi." Minun mielestäni se on

kylläksi. Minä sen vielä uudistan, ja nyt se jo ehkä on liiaksikin;

kunniani kautta, minulla on kiire, peräti kiire. Päästäkää siis irti,

minä pyydän, ja laskekaa minut menemään mihin asiani vaatii.

-- Herra, sanoi Athos heittäen irti, te ette ole kohtelias. Kyllä näkee,

että te tulette kaukaa.

D'Artagnan oli jo harpannut kolme neljä porrasta, mutta Athoksen

muistutus seisatti hänet äkisti.

-- Hiisi vieköön, herra! sanoi hän, tulenpa minä kuinka kaukaa tahansa,

te ette ole se mies, joka opettaa minulle hyviä käytöstapoja, tietkää

se.

-- Kukas tiesi, virkkoi Athos.

-- Ah, ellei minulla olisi niin kiire, huudahti d'Artagnan, ja ellei

minun olisi juokseminen erään jälkeen...

-- Herra kiireellinen, minut tapaatte ilman juoksematta, minut,

kuuletteko?

-- Ja missä, jos suvaitsette?

-- Karmeliittaluostarin tykönä.

-- Mihin aikaan?

-- Kello kaksitoista.

-- Kello kaksitoista, hyvä, minä tulen.

-- Koettakaa välttää antamasta minun odottaa, sillä neljänneksen

kuluttua yli määräajan isken minä teiltä korvat poikki, saatuani teidät

käsiini.

-- Hyvä, vastasi d'Artagnan; kyll' ollaan kymmenen minuuttia ennen

paikalla.

Ja nyt lähti hän juoksemaan kuin "saakeli olis perään soittanut",

toivoen löytävänsä vielä tuon tuntemattoman, joka tyyneesti käyden ei

vielä ollut kaiketi kauvaksi ehtinyt.

Mutta katuportilla puheli Porthos erään henkivartijan kanssa. Noiden

kahden keskustelijan väliä oli parahiksi miehen leveys. D'Artagnan luuli

sen itselleen riittävän ja syöksyi nuolen nopeudella heidän väliinsä.

Mutta d'Artagnan ei ollut ottanut tuulta lukuun. Kun hän oli lävitse

menemäisillään, häiläytti tuuli Porthoksen pitkää viittaa ja d'Artagnan

joutui aivan sen sisään. Epäilemättä näkyi Porthos pitävän itsellään

olevan täydet syyt olla luopumatta tästä jokseenkin täydentävästä

pukunsa osasta, sillä sen sijaan, että hän olisi hellittänyt liepeen

kulmaa, josta hän piteli kiini, veti hän sitä yhä enemmän puoleensa,

joten d'Artagnan joutui pyörimään sametin sisään semmoisessa liikkeessä,

että siitä selvästi huomasi Porthoksen tekevän tiukkaa vastarintaa.

Kun d'Artagnan kuuli muskettisoturin kiroovan, koki hän selvitä viitan

alta, johon hän oli sotkeutunut, ja haparoi päästäksensä ulos sen

poimuista. Erittäinkin pelkäsi hän turmelleensa sen kauniin olkavyön

kiiltoa, jonka jo tunnemme; vaan kun hän peloissaan avasi silmiänsä,

havaitsi hän nenänsä paiskautuneen Porthoksen olkapäiden keskiväliin,

toisin sanoen, juuri olkavyöhön.

Mutta voipas sentään! niinkuin useimmat asiat tässä maailmassa ovat

toista kuin miltä näyttävät, niin tuokin olkavyö oli kultaa edestäpäin,

ja takaa tavallista puhvelinnahkaa. Kun Porthos, ollen aika pöyhkeilevä

mies, ei voinut pitää koko olkavyötä kullasta, piti hän kuitenkin toki

toisen puolen; se selittää, miksi hänen oli tarpellista teeskennellä

vilustuneensa ja tarvitsevansa sen vuoksi viittaa hartioillansa.

-- Piru vieköön, ärjyi Porthos, ponnistellen kaikin voimin itseänsä irti

d'Artagnan'ista, joka myhkyröitsi hänen selkäpuolellaan, mikä hullu te

olette, kun tuolla tavoin törmäätte ihmisiin!

-- Suokaa anteeksi, sanoi d'Artagnan, sukeltaen esiin jättiläisen olan

alta, mutta minulla on kovin kiire, minä juoksen erään jälkeen, ja...

-- Unhotatteko ehkä silmänne juostessanne? kysyi Porthos.

-- En, vastasi d'Artagnan närkästyen, en ensinkään, ja näenpä niillä

semmoistakin, jota muut eivät näe.

Ymmärsikö Porthos yskän vai eikö, ainakin alkoi hän aikalailla purkaa

vihaansa:

-- Herra, sanoi hän, te saatte kelpo löylytyksen, tietäkää se, jos te

tuolla tavoin ärsyttelette muskettisotureita.

-- Löylytyksen, herra! sanoi d'Artagnan, kova sana tuo.

-- Sopii kyllä semmoisen miehen sanottavaksi, joka on tottunut

katselemaan vihollisiansa vasten kasvoja.

-- Oh, lempo soikoon! ymmärrän kyllä, että kartatte kääntää heille

selkäpuoltanne.

Ja nuori mies, ihastuneena pilkkasanaansa, lähti menemään, nauraen kohti

kulkkuansa.

Porthos oli vihan vimmassa ja yritti hyökkäämään d'Artagnan'in niskaan.

-- Toiste, toiste, huusi d'Artagnan hänelle, sittenkuin teillä ei enää

ole viittaa yllänne.

-- Kello yksi siis. Luxemburg'in palatsin takana.

-- Hyvä, kello yksi, vastasi d'Artagnan, kääntyen kadunkulmassa.

Mutta ei sillä kadulla, jolta hän oli kääntynyt, eikä sillä, joka nyt

aukeni hänen katseltavaksensa, näkynyt ketään. Niin hitaasti kuin

tuntematon oli kulkenutkin, oli hän kuitenkin päässyt jätättämään;

kenties oli hän poikennut johonkin taloon. D'Artagnan tiedusteli häntä

kaikilta ketä hän kohtasi, meni lautalle asti, pyörsi takaisin Seinen ja

Croix-Rouge'n katua; vaan ei mitään, ei niin kerrassaan mitään. Tämä

matka oli hänelle kumminkin siinä suhteessa edullinen, että mikäli hiki

virtaili hänen otsaltansa, sikäli hänen sydämmensä tyyntyi.

Hän alkoi nyt ajatella niitä tapauksia, jotka äsken olivat häntä

kohdanneet; ne olivat monilukuiset ja ikävät: kello oli vielä tuskin

yhtätoista päivällä, ja samainen aamu oli jo saattanut hänet herra de

Tréville'n epäsuosioon, sillä varmaankaan ei herra de Tréville voinut

olla pitämättä hänen poislähtemistapaansa muuna kuin jokseenkin

tomppelimaisena.

Siihen lisäksi oli hän saanut niskoillensa kaksi kelpo kaksintaistelua

kahden semmoisen miehen kanssa, jotka kumpikin kykenivät tappamaan kolme

d'Artagnan'ia, sitä paitsi kahden muskettisoturin, se on, kahden

sellaisen olennon kanssa, joita hän niin korkeasti kunnioitti, että hän

ajatuksissaan ja sydämmessään asetti ne kaikkein muiden ihmisten

yläpuolelle.

Asiat näyttivät sangen surkeilta. Varmana siitä, että Athos hänet

tappaisi, ei nuori mies, sen voi helposti käsittää, paljoa välittänyt

Porthoksesta. Kumminkin, koskahan toivo on viimeinen mikä sammuu

ihmissydämmessä, alkoi hän toivoa voivansa ehkä, kauheasti

haavoittuneena tietysti, jäädä eloon kumpaisestakin kaksintaistelusta,

ja siinä tapauksessa rupesi hän tulevaisuutta varten nuhtelemaan itsensä

seuraavalla tavalla:

-- Mikä vimmattu, mikä pöllö minä olenkaan! Tuo oivallinen, onneton

Athos oli haavoittunut juuri siihen olkapäähän, johon minä menen

paiskaamaan pääni kuin oinas. Ainoa asia mikä minua kummastuttaa, on

ettei hän tappanut minua sill'-kertaa; -- siihen olisi hänellä ollut

täysi oikeus, sillä tuska, jonka minä saatoin hänelle, oli varmaan

julma. Mitä Porthokseen tulee, -- oh! mitä Porthokseen tulee, oli

kohtaus hänen kanssansa, totta tosiaan, vielä hullumpi!

Ja vastoin tahtoansakin rupesi nuori mies nauramaan, tähystellen

kuitenkin ympärillensä, josko tuo yksinäinen nauru, johon sen näkijät

eivät voineet havaita mitään syytä, mahdollisesti loukkasi jotakin

ohikulkevaa.

-- Porthoksen juttu on yhä hullumpi, vaan aika pöllö minä sittenkin

olen. Lennäppäs tuolla tavoin ihmisten päälle, sanomatta edes: pois

tieltä! Jopas jotakin! ja meneppäs tirkistelemään heidän viittansa alle,

nähdäksesi mitä siellä ei ole! Hän olisi varmaan antanut minulle

anteeksi; hän olisi aivan varmaan antanut anteeksi, ellei päähäni olisi

pälkähtänyt puhua tuosta kirotusta olkavyöstä, salaviittauksella tosin;

niinpä kylläkin, kaunis salaviittaus! Oh, mikä kirottu gaskonjalainen

olenkin! Kuuleppas d'Artagnan veikkoseni, jatkoi hän, puhellen itselleen

niin arkatuntoisesti kuin luuli itsensä ansaitsevan, jos sinä pääset

näistä pälkähistä, mikä ei tosin ole uskottavaa, tulee sinun

vastaisuudessa olla erinomaisen kohtelias. Vast'edes on sinua

ihmeteltävä, sinun tulee olla esikuvana muille. Kohteliaisuus ja

sävyisyys ei ole pelkurimaisuutta. Katsoppas vaan Aramista: Aramis, hän

on lempeys ja hempeys täydessä olennossaan. No niin! onkos kukaan

koskaan tohtinut sanoa, että Aramis olisi pelkuri? Ei, se on varma tosi,

ja vast'edes tahdon minä kaikessa mukautua hänen kaltaiseksensa. Ah,

tuossapa hän onkin.

D'Artagnan oli kävellessään ja itsekseen puhellessaan joutunut muutaman

askeleen päähän d'Aiguillon'in hotellista, ja tämän edustalla huomasi

hän nyt Aramiksen iloisesti juttelevan kolmen aatelismiehen kanssa,

jotka näkyivät olevan kuninkaan henkivartijaväkeä. Aramis huomasi myös

puolestaan d'Artagnan'in; mutta kun hän ei ollut unhottanut, että tuon

saman nuoren miehen nähden herra de Tréville aamulla oli niin kovin

tulistunut, ja kun niiden nuhteiden todistaja, joita muskettisoturit

olivat silloin saaneet, ei ollut hänelle millään tavoin mieluisa

henkilö, ei hän ollut d'Artagnan'ia huomaavinansa. D'Artagnan, aivan

vastoin äskeisiä sovitus- ja kohteliaisuus-tuumiansa, lähestyi noita

neljää herraa, tervehtien heitä komeasti ja hymyillen mitä

herttaisimmasti. Aramis nyykäytti hiukan päätänsä, vaan ei hymyillyt.

Kaikki neljä muutoin keskeyttivät heti kohta puheensa.

D'Artagnan ei ollut niin tyhmä, ett'ei olisi paikalla havainnut olevansa

liikaa; mutta hän ei ollut kylliksi perehtynyt hienon maailman tapoihin,

vetäytyäksensä mukavasti pois tuommoisesta väärästä asemasta, johon

yleensä kuka hyvänsä joutuu, jos menee sekoittumaan semmoisten seuraan,

joita tuskin tuntee, ja keskusteluun, joka ei häneen kuulu. Hän mietti

siis mielessään keinoa, minkä avulla hän kaikista vähimmän kömpelösti

pääsisi peräytymään, kun hän samassa näki Aramiksen pudottavan

nenäliinansa ja, epäilemättä vahingossa, polkevan sen päälle; nyt arveli

hän olevan oikean hetken korjata äskeistä sopimattomuutta: hän kumartui

ja, niin kohteliaan näköisenä kuin hän suinkin saattoi, veti hän

nenäliinan muskettisoturin jalan alta, huolimatta niistä yrityksistä,

joilla tuo toinen koki sitä estää, ja lausui, antaessaan hänelle sitä:

-- Luulen, herra, että tämä on liina, jota ette aivan mielellänne

tahtoisi kadottaa.

Liina oli tosiaan runsaasti kirjailtu, ja sen yhdessä nurkassa näkyi

ruunu ja vaakuna. Aramis punastui vahvasti ja paremmin tempasi kuin otti

vastaan liinan gaskonjalaisen kädestä.

-- Ahaa, huudahti henkivartija, väitätkö vieläkin, varovainen Aramis,

että olet huonoissa kirjoissa rouva de Bois-Tracy'n tykönä, vaikka tuo

viehättävä nainen suvaitsee lainata sinulle nenäliinojansa!

Aramis heitti d'Artagnan'iin yhden noita silmäyksiä, jotka antavat

tietää toiselle, että hän on hankkinut itselleen verivihollisen; sitte

muutti hän muotonsa takaisin lempeännäköiseksi ja lausui:

-- Te petytte, herrat hyvät, tämä liina ei ole minulta, enkä ymmärrä,

mistä tälle herralle pisti päähän tarjota sitä juuri minulle ennemmin

kuin jommallekummalle teistä, ja todistukseksi siihen mitä sanoin, on

että oma liinani on täällä taskussani.

Näin sanoen veti hän taskustaan oman nenäliinansa, joka myöskin oli

sangen sorea liina ja tehty hienosta batistista, vaikka batisti oli

siihen aikaan kallista, mutta tässä liinassa ei ollut mitään

koruompeluksia, eikä vaakunoita, se oli vaan merkitty omistajan

nimikirjaimilla.

Tällä kertaa d'Artagnan ei hiiskahtanut sanaakaan, hän huomasi

hairahduksensa; mutta Aramiksen ystävät eivät ottaneet uskoaksensa hänen

kieltämisiänsä ja toinen heistä virkkoi teeskennellyllä totisuudella

nuorelle muskettisoturille:

-- Jos asia niin on kuin väität, Aramis veikkoseni, niin olen pakoitettu

pyytämään tuon liinan sinulta takaisin; sillä niinkuin tiedät, on

Bois-Tracy läheisimpiä ystäviäni, enkä minä tahdo, että hänen vaimonsa

kapineista laitetaan itselleen voitonmerkkejä.

-- Teet pyyntösi huonosti, vastasi Aramis; ja vaikka kohta tunnustan

vaatimuksesi perijuureltaan oikeaksi, hylkään pyyntösi muotonsa vuoksi.

-- Asianlaita on se, lausui d'Artagnan arasti, etten minä ole nähnyt

liinan putoavan herra Aramiksen taskusta. Hän piti jalkansa sen päällä,

siinä kaikki, ja minä ajattelin, että koska hänen jalkansa on sen

päällä, mahtaa liina olla hänen.

-- Ja te olette erehtyneet, hyvä herra, vastasi kylmästi Aramis, hyvin

vähän kiitollisena parantelemisesta; sitten kääntyi hän sen

henkivartijan puoleen, joka oli sanonut olevansa Bois-Tracy'n ystävä, ja

lausui: -- Muutoin arvelen, rakas Bois-Tracy'n ystävä, että minä olen

hänelle yhtä hyvä ystävä kuin sinäkin; ja tarkoin tuumien tämä liina on

yhtä hyvin saattanut pudota sinun kuin minunkin taskustani.

-- Ei, kunniasi kautta! huudahti Hänen Majesteettinsa henkivartija.

-- Sinä vannot kunniasi kautta, minä kunniasanani; siis on

silminnähtävästi toinen meistä valhettelija. Maltas, teemme parhaiten,

Montaran, jos otamme kumpikin puolen.

-- Liinasta?

-- Niin.

-- Oivallista! huusivat molemmat henkivartijat, oikein Salomonin tuomio.

Toden totta, sinä Aramis olet täynnä viisautta.

Nuoret miehet purskahtivat nauramaan, eikä, niinkuin hyvin voi arvata,

asiasta tullut sen enempää. Hetkisen perästä keskustelu loppui ja nuo

kolme henkivartijaa ja muskettisoturi puristivat sydämmellisesti

toistensa kättä ja erkanivat, edelliset suunnallensa, Aramis toiselle.

-- Tässä on minulla otollinen hetki rakentaa sovinto tuon

hienokäytöksisen miehen kanssa, mietti d'Artagnan, joka oli pysyttäynyt

vähän syrjässä loppupuolen keskustelua; ja tuossa hyvässä aikomuksessa

lähestyi hän nyt Aramista, joka poistui, osoittamatta hänelle sen

suurempaa huomiota.

-- Herra, sanoi hän, toivon teidän suovan minulle anteeksi.

-- Ah, herra, keskeytti Aramis, sallikaa minun huomauttaa teitä,

ett'ette ole tässä asiassa menetelleet niinkuin hienokäytöksisen miehen

tulisi menetellä.

-- Mitä, herra! huudahti d'Artagnan, te siis luulette...

-- Minä luulen, herra, ett'ette ole tyhmä ja että te, vaikka tulettekin

Gaskonjasta, vallan hyvin tiedätte, ett'ei ilman syyttä poljeta

nenäliinan päälle. Eihän hiidessä Pariisin kadut ole lasketut

batistilla.

-- Herra teettepä väärin koettaissanne noin minua loukata, sanoi

d'Artagnan, jonka toraisa luonto alkoi voittaa hänen äskeisiä

rauhantuumiansa. Minä olen Gaskonjasta, se on totta se, ja koska te sen

tiedätte, ei minun ole tarvis sanoa teille, että Gaskonjassa ollaan

vähän kärsimättömiä; niin että kun gaskonjalainen kerran on pyytänyt

anteeksi, olkoon se sitte vaikka jotakin tyhmyyttä, he ovat vakuutetut

tehneensä jo puolta enemmän kuin mitä olisi tarvinnut.

-- Herra, mitä olen teille sanonut, vastasi Aramis, ei suinkaan ole

sanottu riidan halusta. Jumalankiitos en ole mikään tappelija, ja kun

olen muskettisoturina vaan väliaikaisesti, en ryhdy taisteluun muuten

kuin pakosta ja aina sittenkin vastenmielisesti; mutta tällä kertaa asia

on raskauttavaa laatua, sillä teidän kauttanne on eräs nainen joutunut

huutoon.

-- Meidän molempain kautta, tarkoitatte, huudahti d'Artagnan.

-- Minkä vuoksi olitte te niin taitamaton, että annoitte minulle

nenäliinan?

-- Minkäs vuoksi te itse olitte niin taitamaton, että annoitte sen

pudota?

-- Olen sanonut ja sanon vielä, herra, ettei tuo liina pudonnut minun

taskustani.

-- No hyvä! te olette siis kahdesti valhetelleet, sillä minä näin sen

putoavan!

-- Ahaa, vai on semmoinen ääni kellossa, herra gaskonjalainen! olkoon

menneeksi sitte, kyllä minä opetan teille käytöstapoja.

-- Ja kyllä minä toimitan teidät takaisin messuamaan, herra apotti!

Paljastakaa miekkanne, jos suvaitsette, heti paikalla.

-- Ei sentään, jos suvaitsette, hyvä ystäväni, ei ainakaan täällä.

Ettekö näe, että me olemme aivan vastapäätä d'Aiguillon'in hotellia,

joka on täynnä kardinaalin alustalaisia? Kukas sen tietää, eikö juuri

Hänen ylhäisyytensä liene antanut teille toimeksi hankkia hänelle minun

pääni? Mutta asia nyt on semmoinen, että minä, naurettavasti kyllä,

pidän päästäni varsin paljon, sillä se soveltuu jokseenkin hyvin

olkapäilleni. Minä kyllä aivan mielelläni otan teidät tappaakseni, olkaa

huoleti, mutta syrjäisessä, yksinäisessä paikassa, jossa ainakaan ette

voi kellenkään kehua kuolemastanne.

-- Siihen suostun mielelläni, mutta elkää vielä ylvästelkö, ja ottakaa

vaan liinanen mukananne, olkoon se teidän tai ei, ehkä se vielä on

hyväänkin tarpeesen.

-- Herra, olettehan gaskonjalainen? kysyi Aramis.

-- Olen kyllä; tähän lykkäykseen ei kaiketi ole syynä mikään

varovaisuus.

-- Varovaisuus, herrani, on jokseenkin hyödytön avu muskettisotureille,

sen tiedän, mutta välttämätön kirkon miehille; ja koska olen

muskettisoturi vaan toistaiseksi, pysyn minä varovaisena. Kello kahden

aikaan on minun kunnia odottaa teitä herra de Tréville'n hotellissa.

Siellä osoitan teille soveliaan taistelupaikan.

Nuoret miehet heittivät toisilleen jäähyväiset, ja Aramis suuntasi

askeleensa Luxemburgiin päin, mutta d'Artagnan, nähden ajan rientävän,

lähti astumaan karmeliittaluostaria kohden, lausuen itsekseen: -- Totta

tosiaan, ei tässä enää ole peräytymisen tilaa, vaan jos minut tapetaan,

saanpahan surmani toki muskettisoturin kädestä.