III.

Puheillaolo.

Herra de Tréville oli tällä hetkellä sangen uhkaavalla tuulella;

kumminkin tervehti hän kohteliaasti nuorukaista, joka kumartui maahan

asti, ja hän hymyili kuunnellessaan hänen tervehdyslauseitansa, joiden

béarnelainen murre toi hänelle mieleen yhdellä kertaa hänen nuoruutensa

ja hänen kotiseutunsa, muistoja, jotka saattavat hymyilemään miehen

minkä ikäisen tahansa. Mutta samassa tuokiossa lähestyen äkkiä

esihuonetta ja viitaten kädellään d'Artagnan'ille, ikäänkuin pyytäen

hänen suostumustansa suorittamaan asiat muiden kanssa, ennenkuin

ryhtyisi pitempiin keskusteluihin hänen kanssansa, huusi hän kolme

kertaa, korottaen ääntänsä joka kerralla ja siten käyden lävitse kaikki

korotusasteet käskevästä suuttuneesen saakka:

-- Athos! Porthos! Aramis!

Nuo kaksi muskettisoturia, jotka jo olemme tulleet tuntemaan ja jotka

omistivat kaksi jälkimäistä noista kolmesta nimestä, jättivät kohta

seurueensa ja kävivät vastaanottohuoneeseen jonka ovi sulkeutui heti

kuin he olivat kynnyksen yli astuneet. Heidän ryhtinsä, vaikka kyllä ei

aivan levollinen, herätti arvokkaisuuden- ja nöyryydenomaisella

huolettomuudellansa ihmettelyä d'Artagnan'issa, josta nuo miehet

näyttivät puolijumalilta ja heidän päällikkönsä Olympon Jupiterilta

täysissä salamoissaan.

Kun soturit olivat käyneet sisään ja ovi heidän jälkeensä sulkeutunut,

kun esihuoneen porina, johon äskeinen kutsu oli antanut uusia aiheita,

oli alkanut; kun vihdoin herra de Tréville äänetönnä oli kolmasti tai

neljästi astunut halki vierashuoneensa, käyden joka kerta Porthoksen ja

Aramiksen editse, jotka seisoivat suorina ja mykkinä kuni paraatissa,

seisahtui hän äkkiä heidän eteensä, silmäsi heitä jalkoteristä päälakeen

saakka suuttuneen näköisenä ja ärjäsi:

-- Tiedättekö te, mitä kuningas minulle sanoi, ja niin äskettäin kuin

eilen illalla, tiedättekö, herrat hyvät?

-- Emme, vastasivat kumpikin soturi hetkisen vaiettuansa, arvoisa herra,

emme tiedä.

-- Vaan me toivomme, että te suotte kunnian ilmoittaa sen meille, lisäsi

Aramis mitä kohteliaimmalla äänellänsä, tehden mitä soreimman

kumarruksensa.

-- Hän sanoi täst'edes ottavansa muskettisoturinsa kardinaalin

miehistöstä.

-- Kardinaalin miehistöstä! ja miksi? kysyi Porthos vilkkaasti.

-- Siksi että hän kaiketi on havainnut viinilörönsä tarvitsevan

karaistusta.

Molemmat muskettisoturit punastuivat aina silmänvalkeiseen saakka.

D'Artagnan ei tiennyt missä hän oli, ja olisi toivonut itsensä sata

jalkaa maan sisään.

-- Niin, niin, jatkoi herra de Tréville kiivastuen, ja Hänen

Majesteettinsa oli oikeassa, sillä, kunniani nimessä, totta tosiaan

muskettisoturit näyttävät sangen nahjusmaisilta hovissa. Kardinaali

kertoi eilen kuninkaan pelipöydässä, säälillä joka minua harmitti, että

toissa päivänä nuo kirotut muskettisoturit, nuo peijakkaan paholaiset --

hän pani noille sanoille ivallisen painon joka minua yhä enemmän

suututti -- nuo ihmishalkaisijat, lisäsi hän tuijottaen minua

tiikerisilmillään, olivat viivähtyneet erääsen kapakkaan Férou-kadun

varrella ja että eräs vahtimies hänen henkiväestään, luulenpa että hän

silloin nauroi minulle vasten naamaa, oli pakoitettu ottamaan

rauhanhäiritsijät kiini. Saakeli soikoon! teidän täytyy tietää jotakin

asiasta! Ottaa kiini muskettisotureita! Te olitte joukossa, elkää

laisinkaan kieltäkö, teidät on tunnettu ja kardinaali ilmoitti teidän

nimenne. Se on tietysti minun syyni, sillä minähän olen valinnut

mieheni. Kuulkaas, te Aramis, minkä pirun tähden olette anoneet

sotilaspukua, kun teille niin hyvin olisi sopinut papinkauhtana? Ja te,

Porthos, onko teillä tuo pulska kultakirjainen olkavyö sitä varten, että

kannatte siinä olkimiekkaa? Ja Athos! mutta minä en näe Athosta. Missä

hän on?

-- Herra, vastasi Aramis alakuloisena, hän on sairas, kovin sairas.

-- Sairas, kovin sairas, niinkö sanotte? ja missä taudissa?

-- Peljätään hänen olevan isossa rokossa, vastasi Porthos, joka

vuorostaan tahtoi tarttua puheesen, ja se olisi varsin ikävää, koska se

vallan varmaan runtelisi hänen muotonsa.

-- Isossa rokossa! Taas kaunis juttu, jota minulle uskottelette,

Porthos! -- Isossa rokossa hänen ijällään? -- Ei ensinkään! ... vaan

epäilemättä haavoitettuna, ehkä tapettuna! Ah, jospa sen tietäisin!...

Perhana soikoon, herrat muskettisoturit, en laisinkaan pidä siitä, että

te tuolla tavoin viereksitte huonoissa paikoissa, antaudutte riitaan

kadulla ja paljastatte miekkoja kadunkulmissa. Enkä suvaitse, että

tehdään itsensä kardinaalin henkivartijain naurun alaisiksi, noiden

vakavien, rohkeiden kunnon miesten, jotka eivät koskaan anna syytä

kiiniottamisiin ja jotka sitä paitsi eivät sallisikkaan itseään kiini

otettavan, ne miehet, -- siitä olen varma. Ennen he paikalle kuolisivat,

ennenkuin peräytyisivät askeltakaan. Juosta, pötkiä pakoon, kiitää

käpälämäkeen, se sopii kuninkaan muskettisotureille, se!

Porthos ja Aramis vapisivat raivosta. He olisivat olleet valmiit

kuristamaan herra de Tréville'n, elleivät he povessaan olisi tunteneet,

että juuri hänen suuri rakkautensa heitä kohtaan se saattoi hänet noin

puhumaan. He polkivat jalkojaan lattiaan, purivat huuliaan veriin asti

ja puristivat kaikella voimallaan miekkansa kahvaa. Ulkona oli kuultu,

niinkuin jo olemme sanoneet, nimeltänsä huudettavan Athosta, Porthosta

ja Aramista ja arvattu herra de Tréville'n äänen painosta, että hän oli

suutuksissa. Kymmenen uteliasta päätä oli kallistunut väliseinää vasten

kuuntelemaan ja he kalpenivat raivosta, sillä heidän korviltansa ei

jäänyt yksikään sana kuulematta, jonka ohessa heidän suunsa kertoili

jälestä kapteenin loukkaavia lauseita kaikelle etuhuoneesen

kokoutuneelle väkijoukolle. Muutamassa tuokiossa oli koko hotelli

vastaanottohuoneen ovelta aina isolle katuportille saakka kuohuksissa.

-- Ah, kuninkaan muskettisoturit antavat kardinaalin henkivartijoiden

ottaa itseänsä kiini! jatkoi herra de Tréville, sydämmessään yhtä

suuttuneena kuin hänen soturinsa, lykkien sanoja suustaan ja upottaen

niitä yksitellen, niin sanoaksemme, kuni puukkoja kuulijainsa rintaan.

Ah, kuusi Hänen ylhäisyytensä henkivartijaa ottaa kiini kuusi Hänen

Majesteettinsa muskettisoturia! Perhana! Minä olen tehnyt päätökseni.

Minä lähden tässä tuokiossa Louvreen; otan eroni kuninkaan

muskettisoturien kapteenin virasta ja haen kardinaalin henkivartioston

luutnantin paikkaa, ja jos hän minut hylkää, rupean apotiksi.

Kun tämä oli sanottu, kohosi nurina ulkona korkeimmalleen; joka haaralla

kuului vaan kirouksia ja sadatuksia. Tuhannen tulimaisia sinkoili ristin

rastin ilmassa. D'Artagnan haki silmillään itselleen piilopaikkaa jonkun

seinäverhon taakse, ja hän tunsi äärettömän halun kömpiä pöydän alle.

-- No, niin, herra kapteeni, sanoi Porthos vimmassaan, totta on, että

meitä oli kuusi kuutta vastaan, vaan meidän kimppuun käytiin

kavaluudella, ja ennenkuin saimme aikaa vetää miekkojamme tupesta, oli

kaksi meistä hengetönnä ja Athos, pahasti haavoitettuna, ei ollut paljon

kuollutta parempi. Tunnettehan kyllä Athoksen, herra kapteeni, kaksi

kertaa koetti hän nousta ylös ja kaksi kertaa vaipui hän takaisin

maahan. Emmekä me sittenkään antautuneet mielisuosiolla, vaan meitä

laahattiin väkivallalla mukana. Matkalla pötkimme pakoon. Mitä Athokseen

tulee, luultiin hänet kuolleeksi ja jätettiin kaikessa rauhassa

tappelukentälle, koska arveltiin ettei maksaisi vaivaa hilata häntä

pois. Semmoinen on koko historia. Eihän hiidessä, herra kapteeni,

kaikissa taisteluissa voi voittaa! Suuri Pompejus joutui tappiolle

Pharsalon luona ja kuningas Franssi I, joka, sen mukaan kuin olen

kuullut puhuttavan, oli mies missä toinenkin, sai kuitenkin selkäänsä

Pavian tappelussa.

-- Ja minulla on kunnia vakuuttaa teille, että minä pistin yhden

kuolijaaksi omalla miekallaan, sanoi Aramis, sillä minun katkesi

ensimäisessä koetuksessa. Pistin kuolijaaksi tai puukotin, kuinka vaan

mieluummin tahdotte.

-- Sitä en tiennyt, virkkoi herra de Tréville vähän leppeämmin. Niinkuin

huomaan, kardinaali on liioitellut.

-- Vaan suvaitkaa suosiollisesti, herra kapteeni, jatkoi Aramis, joka

nähden kapteeninsa rauhoittuvan, uskaltui koettamaan tehdä anomusta,

suvaitkaa suosiollisesti olla virkkamatta kellenkään siitä, että Athos

on haavoitettu; hän joutuisi epätoivoon, jos se tulisi kuninkaan

korviin, ja kun haava on mitä vaarallisin, se näet ulottuu olkapään

lävitse aina rintaan saakka, niin olisi peljättävissä...

Samassa silmänräpäyksessä kohosi oviverho ja ylevä, kaunis, mutta

kauhean kalpea pää näkyi sen alta.

-- Athos! huudahtivat molemmat muskettisoturit.

-- Athos! kertoi herra de Tréville itse.

-- Te olette kutsuneet minua luoksenne, herra kapteeni, sanoi Athos

herra de Tréville'lle heikolla, vaan peräti tyyneellä äänellä, te olette

minua kutsuneet, sen mukaan mitä tovereiltani olen kuullut, ja minä olen

rientänyt tänne sen johdosta. Mitä käskette, herra kapteeni?

Näin sanoen astui muskettisoturi jäykkänä ja suorana vakavin askelin

huoneesen. Herra de Tréville, sydämmen pohjaan saakka liikutettuna,

kiiruhti hänelle vastaan.

-- Olin juuri sanomaisillani näille herroille, lausui hän, että minä

kiellän muskettisotureitani panemasta henkeänsä vaaraan ilman pakotta,

sillä urhoolliset miehet ovat kuninkaalle sangen kallisarvoisia ja

kuningas tietää että hänen muskettisoturinsa ovat urhoollisimpia koko

maailmassa. Kätenne, Athos.

Ja odottamatta, kunnes äskentullut itse ehtisi vastata tähän ystävyyden

osoitukseen, herra de Tréville tarttui hänen oikeaan käteensä ja puristi

sitä kaikin voiminsa, huomaamatta että Athos, miten ikinä hän jaksoikin

hallita luontoansa, väänsi itseänsä tuskasta ja kalpeni yhä enemmän,

jota muutoin olisi voinut pitää jo mahdottomana.

Ovi oli jäänyt puoliavoimeksi, niin suuren mielenliikkeen oli Athoksen

ilmestyminen vaikuttanut, sillä hänen haavansa, vaikka salassa

pidettynä, oli kumminkin kaikkien tiedossa. Tyytyväisyyden murina

kohtasi kapteenin viimeisiä sanoja ja pari kolme päätä, ihastuksen

houkuttelemina, näkyi oven aukeamassa. Epäilemättä aikoi kapteeni

ankaroilla sanoilla kukistaa tuon tapasääntöjen rikkomisen, kun hän

samassa hetkessä tunsi Athoksen käden suonenvedontapaisesti puristuvan

hänen kädessään, ja katsahtaissaan häneen, havaitsi hänen olevan

pyörtymäisillään. Athos, joka oli kerännyt kaikki voimansa

vastustaaksensa tuskaa, kukistui sen alle ja kaatui lattialle kuin

kuollut.

-- Haavalääkäri! huusi herra de Tréville. Minun, kuninkaan, paras!

Haavalääkäri tänne! taikka, hiisi vieköön, minun urhoollinen Athokseni

menettää henkensä.

Herra de Tréville'n huudosta syöksivät kaikki hänen huoneesensa,

huolimatta edes sulkea ovea, ja kaikki kiiruhtivat haavoitetun

ympärille. Mutta kaikki kiiruhtaminen olisi ollut hyödytöntä, ellei tuo

äsken huudettu tohtori olisi ollut hotellissa. Hän tunkeusi väkijoukon

lävitse, lähestyi pyörtynyttä Athosta, ja kun hälinä ja liike häntä

kovin rasitti, sanoi hän aivan ensimäiseksi ja tärkeimmäksi

toimeenpiteeksi, että muskettisoturi kannettaisiin läheiseen huoneesen.

Heti paikalla avasi herra de Tréville oven ja näytti tietä Porthokselle

ja Aramikselle, jotka kantoivat toveriansa käsivarsillaan. Tämän parven

jälessä kulki lääkäri ja lääkärin perästä suljettiin ovi.

Herra de Tréville'n vastaanottohuone, joka muutoin oli niin kunniassa

pidetty, oli tällä hetkellä muuttunut esihuoneen sijaiseksi. Kaikki

pitivät pitkiä ja leveitä puheita, kovalla äänellä ja yht'aikaa,

kiroten, noituen, ja toivottaen kardinaalin miehiä hornan kattilaan.

Hetkisen perästä Porthos ja Aramis palasivat; lääkäri ja herra de

Tréville jäivät kahden kesken sairaan luokse.

Vihdoin palasi vuorostaan herra de Tréville. Haavoitettu oli tointunut;

lääkäri ilmoitti, ettei haavoitetun tilan tarvinnut huolettaa hänen

ystäviänsä, koska hänen heikkoutensa syynä oli pelkkä veren vuoto.

Silloin antoi herra de Tréville merkin kädellänsä ja kaikki poistuivat,

paitsi d'Artagnan, joka ei ollut unhottanut, että hänet oli päästetty

puheille, ja joka gaskonjalaisen sitkeydellä oli jäänyt samalle

paikallensa.

Kun kaikki olivat menneet ja ovi oli kiini, kääntyi herra de Tréville

ympäri ja havaitsi olevansa yksin nuoren miehen kanssa. Äsken tapahtunut

kohtaus oli vähän katkaissut hänen ajatustensa kulkua. Hän pyysi saada

tietääksensä, mitä tuo itsepintainen vieras tahtoi. D'Artagnan sanoi

nimensä ja herra de Tréville, joka nyt samassa tuokiossa muisti koko

tapausten juoksun, sai kiini ajatuksistaan.

-- Suokaa anteeksi, sanoi hän hymyillen, suokaa anteeksi, rakas

maamieheni, että kokonaan teidät unhotin. Vaan mitäs tehdä! kapteeni ei

ole muuta kuin perheen isä, jonka niskoilla on vielä suurempi

vastuunalaisuus kuin tavallisella perheen isällä. Sotilaat ovat

täysikasvuisia lapsia; vaan kun minä pidän tarkalla sitä, että kuninkaan

ja erittäinkin kardinaalin käskyjä noudatetaan...

D'Artagnan ei voinut pidättää hymyänsä. Tästä hymyilystä päätti herra de

Tréville, ettei hän ollut tekemisissä minkään pöllöpään kanssa, ja

mennen suoraan asiaan muutti hän puheen ainetta, sanoen:

-- Olin hyvä ystävä isänne kanssa. Mitä voin tehdä hänen poikansa

eduksi? Kiiruhtakaa, sillä minun aikani ei ole omassa vallassani.

-- Herra, sanoi d'Artagnan, Tarbes'ista lähteissäni ja tänne tullessani

oli aikomukseni anoa teiltä, muistoksi siitä ystävyydestä, jota ette näy

unhottaneen, muskettilaiskauhtanaa; mutta kaiken sen jälkeen, mitä olen

nähnyt näinä kahtena tuntina, huomaan, että sellainen suosio olisi kovin

ylenmääräinen, ja pelkään, etten sitä ansaitse. --

-- Se on todellakin suosio, nuori mies, vastasi herra de Tréville; mutta

se ei saata olla niin kovin korkealla teistä kuin luulette tai ainakin

näytätte luulevan. Kumminkin on tässä kohden esteenä H. Majesteettinsa

säännös; ja ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, ettei ketään oteta

muskettisoturiksi, ellei hänellä ole ennakolta suoritettuja näytteitä

muutamista sotaretkistä, joistakin erityisistä urosteoista tai kahden

vuoden palveluksesta jossakin vähemmän suositussa rykmentissä kuin

meidän.

D'Artagnan kumarsi mitään vastaamatta. Hän tunsi yhä suuremman halun

saada muskettilaiskauhtana yllensä, koska sen saaminen kohtasi niin

suuria vaikeuksia.

-- Mutta, pitkitti Tréville, tähdäten maamiestänsä niin läpitunkevasti,

että olisi voinut luulla hänen tahtovan lukea hänen sydämensä syvimpään

pohjaan saakka; mutta isänne, minun vanhan toverini tähden, niinkuin jo

olen sanonut, minä tahdon tehdä jotakin hyväksenne, nuori mies. Meidän

béarnelaiset nuorukaiset eivät tavallisesti ole rikkaita, enkä luule

asiain suuresti muuttuneen siitä kuin läksin niiltä tienoin. Teillä ei

siis mahda olla mukananne liiaksi varoja toimeen tullaksenne.

D'Artagnan ojensihe ylpeästi, joka merkitsi sitä, ettei hän ollut tullut

keltään almuja pyytämään.

-- Hyvä on, nuori mies, hyvä on, jatkoi Tréville, kyllä tunnen nuo

viitteet; minä tulin Pariisiin neljä écu'tä lakkarissani ja olisin ollut

valmis vetämään kaksintaisteluun jokaisen, joka minulle olisi sanonut,

etten pystyisi ostamaan Louvre'a.

D'Artagnan ojensihe yhä suoremmaksi; hevoiskaupan ansio se oli, että hän

alkoi uransa neljää écu'tä rikkaampana kuin herra de Tréville oli

alkanut.

-- Teidän on siis, sanon minä, tarvis säästin mukaan pidellä mitä teillä

on, olkoon summa kuinka suuri hyvänsä; vaan teidän on tarvis samalla

vaurastua niissä harjoituksissa, jotka aatelismiehelle kuuluvat. Vielä

tänäpäivänä kirjoitan minä kirjeen kuninkaallisen akatemian tirehtörille

ja huomispäivänä ottaa hän teidät laitokseen maksuttomasti. Elkää

hyljätä tätä pientä etua. Ylhäisimmät ja rikkaimmat aatelismiehemme

kilvoittelevat sitä toisinaan voimatta sitä saavuttaa. Te opitte

ratsastamaan, miekkailemaan ja tanssimaan, teette hyviä tuttavuuksia, ja

silloin tällöin käytte luonani sanomassa, kuinka teidän kulkee ja

voisinko jotain tehdä hyväksenne.

D'Artagnan, hovitapoihin tottumattomanakin, huomasi tämän kohtelun

kylmäksi.

-- Totta tosiaan, herra, sanoi hän, nyt näen, kuinka tarpeen minulle

olisi ollut isäni suosituskirje tällä hetkellä.

-- Onpa se oikeastaan minuakin kummastuttanut, vastasi herra de

Tréville, että olette lähteneet näin pitkälle matkalle ilman tuota

välttämätöntä evästä, meidän béarnelaisten ainoata apukeinoa.

-- Kyllä se minulla oli, herra, ja, jumalankiitos, semmoinen kuin olla

pitää, huudahti d'Artagnan, vaan se minulta kavaluudella anastettiin.

Ja nyt kertoi hän koko Meung'in jutun, kuvasi tuntemattoman herran mitä

tarkimmasti, ja kaiken tuon innolla ja totuudella, joka ihastutti

Tréville'ä.

-- Onpa se kummallista, virkkoi hän miettiväisesti; te siis puhuitte

minusta aivan kovaa?

-- Niin, herra, kyllähän tein niin ajattelemattomasti; vaan mitäs tehdä,

olihan nimi semmoinen kuin teidän minulle kilpenä matkalla: päättäkää

itse, olenko minä sitä väärin käyttänyt!

Imarrus oli siihen aikaan hyvin tavallista, ja herra de Tréville suosi

semmoista yhtä paljon kuin kuningas tai kardinaali. Hän ei voinut salata

hymyänsä ja silminnähtävää mielihyväänsä; vaan hymy katosi pian ja,

palaten omasta itsestänsä Meung'in tapaukseen, hän jatkoi:

-- Sanokaapas, eikö sillä herralla ollut vähäistä arpea poskessa?

-- Oli, aivan kuin luodin hipaisemisesta.

-- Eikö hän ollut pulskannäköinen mies?

-- Oli.

-- Pitkäkasvuinen?

-- Niin.

-- Kalpeakasvoinen ja mustatukkainen?

-- Juuri semmoinen hän oli. Kuinkas te, herra, tunnette sen miehen? Ah,

jos minä milloin vielä kohtaan hänet uudestaan -- ja minä kohtaan hänet,

niin vannon teille, että vaikka se olisi hornan kidassa...

-- Hän odotti erästä naista? jatkoi Tréville.

-- Ainakin lähti hän matkoihinsa sittenkuin oli hetkisen puhutellut

häntä.

-- Ettekö tiedä mikä heillä oli puheenaineena?

-- Hän jätti naiselle rasian, sanoen sen sisältävän hänen määräyksensä

ja epäsi häntä avaamasta rasiaa ennenkuin Lontoossa.

-- Oliko nainen englantilainen?

-- Hän puhutteli naista milady'ksi.

-- Se on hän, mutisi Tréville, se on samainen mies! ja minä kun luulin

hänen vielä olevan Brysselissä!

-- Oh, herra, jos te tiedätte kuka se mies on, huudahti d'Artagnan, niin

ilmoittakaa minulle, kuka hän on ja mistä hän on, ja minä päästän heti

teidät kaikesta, jopa lupauksestannekin, ottaa minut muskettisoturiksi;

sillä ennen kaikkea tahdon minä kostaa.

-- Varokaa itseänne semmoisesta, nuori mies, huudahti Tréville; jos te

sitävastoin näette hänen tulevan samalla puolen katua, niin poiketkaa

toiselle puolelle! Elkää törmätkö semmoiseen kallioon; se musertaa

teidät kuin lasin.

-- Se ei estä, väitti d'Artagnan, jos minä vaan hänet kerran vielä

tapaan...

-- Kunnes niin käy, virkkoi Tréville, olkaa hakematta häntä, sen neuvon

antaisin teille.

Siinä tuokiossa pysähtyi Tréville, saaden yht'äkkiä epäluulon päähänsä.

Eiköhän tuo suuri viha, jota nuori matkustaja noin ankarasti julisteli

sitä miestä kohtaan joka, -- mikä näytti varsin vähän uskottavalta --

oli muka ryöstänyt hänen isänsä kirjeen, eiköhän tuo viha peitellyt

jotakin petosta? mitäs, jos tuo nuori mies oli Hänen ylhäisyytensä

lähettämä? ehkä hän tuli virittämään jotakin paulaa? Kenties tuo

d'Artagnan'in nimellä kulkeva oli kardinaalin kätyri, jota koetettiin

saada hänen taloonsa ja jota toimitettiin hänen lähistöönsä

keinottelemaan itselleen hänen luottamuksensa, ja sitten syöstäisiin

hänet perikatoon, niinkuin tuhansia kertoja maailmassa ennenkin oli

tehty! Hän tähtäsi d'Artagnan'ia vielä terävämmin tällä toisella kertaa

kuin ensimäisellä. Häntä varsin vähän rauhoitti nuo muodon eleet, joissa

näkyi hilpeys ja kavaluus ynnä teeskennelty nöyryys.

-- Tiedän kyllä, että hän on gaskonjalainen, mietti hän; mutta sitä

voipi hän olla yhtä paljon kardinaalin hyväksi kuin minunkin. Ystäväni,

lausui hän hitaasti, minä tahdon vanhan ystäväni pojalle -- sillä minä

uskon todeksi kertomuksenne kirjeen katoamisesta -- minä tahdon, sanon

minä, korjatakseni sen kylmyyden, jota te alussa huomasitte

kohtelussani, paljastaa teille meidän politiikkamme salaisuudet.

Kuningas ja kardinaali ovat mitä parhaimmat ystävät; heidän näennäiset

riitaisuutensa ovat vaan olemassa tyhmien pettämiseksi. Minä en tahdo,

että maamieheni, kelpo aatelismies, reipas nuorukainen, joka on luotu

nousemaan, antaisi noiden teeskentelemisten häikäistä silmiänsä ja

hullautuisi satimeen, niinkuin monet muut, jotka siinä ovat hukkansa

saaneet. Huomatkaa se tarkkaan, että minä olen noiden kumpaistenkin

valtaherrojen ystävä ja että minä vakavilla toimillani en koskaan

tarkoita muuta kuin palvella kuningasta sekä kardinaalia, joka on

loistavimpia neroja, mitä Ranskanmaa ikinä on synnyttänyt.

Ja nyt, nuori mies, menetelkää sen mukaisesti, ja jos teillä, olkoon

sitte perheseikat tai muut suhteet, tai vaikkapa oma vaistomainen tunto

siihen syynä, on kardinaalia vastaan jotakin vihamielisyyttä jommoista

näemme meikäläisten jalosukuisten seassa ilmestyvän, sanokaa minulle

jäähyväiset ja erotkaamme. Minä autan teitä missä suinkin voin, mutta

ilman kiinnittämättä teitä itseeni. Toivon, että avomielisyyteni on

kaikessa tapauksessa saattanut teidät ystäväkseni; sillä te olette tähän

saakka ainoa nuori mies, jolle minä olen puhunut niinkuin teille.

Tréville mietti mielessään:

-- Jos kardinaali on lähettänyt kimppuuni tuon nuoren ketunpojan, hän,

hyvin kyllä tietäen kuinka minä häntä inhoon, ei suinkaan ole jättänyt

vakoojallensa sanomatta, että paras keino, millä hän pääsee minun

suosiooni, on puhua minulle hänestä mitä pahinta; kaiketi tuo kavala

velikulta vastaa minulle, huolimatta kaikista vakuutuksistani, että hän

inhoo Hänen ylhäisyyttänsä.

Mutta aivan toistapa tulikin, mitä Tréville oli odottanut; d'Artagnan

näet vastasi mitä yksinkertaisimmasti:

-- Herra, minä tulen Pariisiin aivan samoilla ajatuksilla. Isäni antoi

minulle kehoituksen, etten sietäisi mitään keltään muulta kuin

kuninkaalta, kardinaalilta ja teiltä, joita hän pitää Ranskanmaan

kolmena etevimpänä miehenä.

Niinkuin näkyy, liitti d'Artagnan lisäksi noihin kahteen herra de

Tréville'n nimen; mutta hän arveli, ettei tuo lisä ensinkään pilaisi

asiaa.

-- Minä tunnen siis mitä syvintä kunnioitusta herra kardinaalia kohtaan,

jatkoi hän, ja pidän hänen toimiansa mitä suurimmassa arvossa. Sitä

parempi minulle, jos te, herra, niinkuin sanotte, puhutte minulle

avomielisesti; sillä silloin suotte minulle kunnian osoittaa panevani

arvoa tälle myötätuntoisuuden yhtäläisyydelle; vaan jos teillä on ollut

epäluuloja minua kohtaan, mikä muutoin olisi vallan luonnollista, niin

näen kyllä, että minä vahingoitan itseäni sanomalla totuuden; mutta

yhtäkaikki ette voine olla minua kunnioittamatta, ja siitä minä pidän

lukua enemmän kuin mistään muusta maailmassa.

Herra de Tréville joutui aivan ymmälle. Tuommoinen terävyys, siihen

lisäksi tuommoinen suoruus, ne ihmetyttivät häntä, vaan eivät kokonaan

poistaneet hänen epäluuloansa: mitä enemmän tuo nuori mies oli etevämpi

muita nuoria miehiä, sitä enemmän oli hän peljättävä, siinä tapauksessa

että Tréville pettyisi. Kumminkin puristi hän d'Artagnan'in kättä ja

lausui:

-- Te olette kunniallinen nuorukainen, vaan tällä hetkellä en voi tehdä

hyväksenne muuta kuin mitä äsken tarjosin. Minun hotellini on teille

aina avoinna. Ja koska te milloin tahansa voitte käydä luonani ja siis

käyttää kaikkia tilaisuuksia hyväksenne, pääsette te varsin uskottavasti

vast'edes toivojenne perille.

-- Toisin sanoen, herra, virkkoi d'Artagnan, te tahdotte odottaa siksi

kunnes näette minun ansaitsevan niiden perille päästä. Hyvä, olkaa

huoleti, lisäsi hän gaskonjalaisen tuttavallisuudella, kaukaa ette

tarvitse odottaa. Hän kumarsi poistuaksensa, ikäänkuin loput jäisivät

nyt jo hänen asiaksensa.

-- Odottakaahan toki vielä, sanoi herra de Tréville pysähdyttäen,

lupasinhan teille kirjeen akatemian tirehtörille vietäväksi. Oletteko

liian ylpeä ottamaan sitä vastaan, nuori herrani?

-- En suinkaan, herra, vastasi d'Artagnan; ja minä vakuutan teille,

ettei sille käy niinkuin tuolle toiselle. Kyllä säilytän sen niin hyvin,

että se perille tulee, sen vannon, ja onneton se, ken koettaa minulta

sitä anastaa!

Herra de Tréville hymyili tuolle kopeilemiselle ja jättäen maamiehensä

ikkunan-syvennykseen, jossa he olivat puhelleet, astui hän pöytänsä

ääreen ja rupesi kirjoittamaan lupaamaansa suosituskirjettä. Sillä aikaa

d'Artagnan paremman tekemisen puutteessa rumputti marssia ikkunan

ruutuja vasten, katsellen muskettisotureita, jotka toinen toisensa

perään menivät pois, ja seuraten heitä silmillänsä kunnes katosivat

kadun kulman taakse.

Herra de Tréville saatuansa kirjeen valmiiksi, sulki sen kuoreen ja,

nousten istuvaltaan, lähti astumaan nuorta miestä kohden, antaaksensa

kirjeen hänelle, mutta juuri kuin d'Artagnan ojensi kättänsä ottaaksensa

kirjeen, hämmästyi herra de Tréville nähdessään suojattinsa hypähtävän

syrjään, punastuvan vihasta ja syöksevän ulos huoneesta huutaen: -- Ah!

eipä hän, jumal'auta, pääsekkään tällä kertaa kynsistäni!

-- Kuka sitte? kysyi herra de Tréville.

-- Tuo minun rosvoni! vastasi d'Artagnan. Ah! konna! Ja silloin hän

meni.

-- Perhanan hullu! mutisi herra de Tréville. Ellei se vaan, lisäsi hän,

ollut sukkela keino luistaa tiehensä, kun näki ettei temppu

onnistunutkaan.