II.

Herra de Tréville'n esihuone.

Herra de Troisville, niinkuin hänen omaisensa Gaskonjassa vielä olivat

nimeltään, tai herra de Tréville, joksi hänen itsensä nimi oli

Pariisissa viimein muuttunut, oli alkanut juuri samoin kuin d'Artagnan,

toisin sanoen, ilman pennin pyökärää, vaan sillä rohkeuden,

neuvokkaisuuden ja älykkäisyyden pääomalla, joka tekee, että köyhinkin

gaskonjalainen aatelispoika usein saa enemmän isän perintöä

tulevaisuuden toiveina, kuin rikkain Périgourdin tai Berryn aatelismies

puhtaassa rahassa. Hänen tavaton uljuutensa, hänen tavattomampi onnensa,

aikoina jolloin miekaniskuja sateli kuin rakeita, olivat kohottaneet

hänet sen tikapuun huippuun, jota sanotaan hovisuosioksi ja jota hän oli

kiivennyt neljä astinta kerrallansa.

Hän oli hyvä ystävä kuninkaalle, joka, niinkuin tunnettu, suuresti

kunnioitti isänsä Henrikki IV:n muistoa. Herra de Tréville'n isä oli

niin uskollisesti palvellut kuningasta sodissa Liittokuntaa vastaan,

että kuningas rahan puutteessa -- jota béarnelaisella riittikin koko

elämän ikänsä, minkä vuoksi hän aina maksoi semmoisella tavaralla, jota

hänen ei tarvinnut koskaan lainata, nimittäin nerollansa -- että,

sanomme, kuningas rahan puutteessa antoi hänelle Pariisin antautumisen

jälkeen vallan, ottaa vaakunaksensa kultaisen juoksevan leijonan

punaisella pohjalla ja varustettuna mielilauseella: _fidelis et fortis_

(uskollinen ja urhoollinen. Siinä oli paljo kunniaksi, vaan varsin vähä

toimentuloksi). Niinpä jättikin tuo kuuluisa suuren Henrikin asetoveri

kuollessaan ainoaksi perinnöksi pojalleen vaan miekkansa ja

mielilauseensa. Mutta tämän kaksinkertaisen lahjan ja sen muassa

seuraavan moitteettoman nimen ansio oli, että herra de Tréville otettiin

nuoren prinssin hoviin, jossa hän käytti niin hyvin miekkaansa ja oli

niin uskollinen mielilauseellansa, että Ludvig XIII, yksi kuningaskunnan

parhaista miekankäyttäjistä, piti tapana sanoa, että jos hänellä olisi

ystävä, jolla oli kaksintaistelu edessä, antaisi hän hänelle neuvon,

ottaa sivusmieheksi ensi sijassa hänet itsensä ja sitte Tréville'n, tai

ehkä Tréville'n etusijassa.

Ja Ludvig XIII osoittikin Tréville'ä kohtaan todellista ystävyyttä,

tosin kuninkaallista, itsekästä ystävyyttä, mutta kuitenkin ystävyyttä.

Niinä onnettomina aikoina näet koetettiin kaiken mokomin saada

ympärillensä Tréville'n kuntoisia miehiä. Moni saattoi kyllä syystä

ottaa mielilauseeksensa _urhollisuuden_, joka oli toinen osa mainittua

lausetta, vaan harvat jalosukuiset voivat siihen liittää

_uskollisuutta_, joka oli tuon mielilauseen ensimäisenä osana. Tréville

oli yksi noita harvoja; hän oli harvinainen olemus, älykkäisyydessään

tottelevainen kuin koira, rakkaudessa sokea, silmältään nopea, kädeltään

pikainen, silmä suotu vaan näkemään oliko joku henkilö vastenmielinen

kuninkaalle, ja käsi vaan iskemään tuota vastenmielistä jotakuta, oli se

sitte Besme, Maurevers, Poltrot de Méré, Vitry tai kuka hyvänsä sitä

laatua. Tosin ei Tréville'ltä ollut tähän asti puuttunut muuta kuin

tilaisuutta; mutta hän väijyskeli semmoista, ja hänen vakaa aikomuksensa

oli kouristaa kiini kohta kuin semmoinen vaan joutuisi hänen

yltämällensä. Ludvig XIII tekikin Tréville'n muskettisoturien

kapteeniksi, jotka palveluksen hartaudessa tai paremmin sanoen kiihkossa

olivat Ludvig XIII:lle samaa mitä n. s. _ordinaarit_ olivat Henrikki

III:lle ja skottilainen kaarti Ludvig XI:lle.

Kardinaali taas, ei hänkään puolestaan siinä suhteessa antanut mukaa

kuninkaalle. Nähtyänsä, minkä hirvittävän valiomiehistön Ludvig XIII oli

kerännyt ympärilleen, tahtoi tuo toinen, tai paremmin, ensimmäinen

Ranskan kuningas myöskin pitää henkivartiostoa. Hänellä oli siis omat

muskettisoturinsa, samoinkuin kuninkaalla oli omansa, ja noiden

molempain kilpailevien valtojen nähtiin valikoivan palvelukseensa

kaikista Ranskanmaan ääristä ja jopa kaikista vieraistakin maista

miehiä, jotka olivat kuuluisia miekanmittelyistä. Useinpa väittelivätkin

Richelieu ja Ludvig XIII sakkipelinsä ääressä iltasin palvelijainsa

kunnosta ja kelvollisuudesta. Kumpikin kehui omiensa ryhtiä ja

rohkeutta; ja vaikka he kyllä julkisesti lausuivat hyljeksivänsä

kaksintaisteluita ja riitoja, he salaisesti yllyttivät miehiänsä

käsikähmään ja tunsivat todellista katkeruutta tai hillitsemätöntä

riemua heidän tappioistaan tai voitoistaan. Ainakin puhuvat sitä erään

miehen muistelmat, joka oli osallisena muutamissa noissa tappioissa ja

monissa voitoissa.

Tréville oli osannut tuohon herransa arkaan kohtaan ja siitäpä johtui se

pitkä ja kestävä suosio kuninkaan semmoisen puolelta, joka muutoin ei

suinkaan ole jättänyt mainetta aivan suuresta uskollisuudesta ystäviänsä

kohtaan. Hän antoi muskettisotureinsa tannerrella kardinaali Armand

Duplessis'in silmäin edessä, ja katseli kaikkea tuota ivahymyllä, joka

saattoi Hänen ylhäisyytensä harmaat viikset vihasta pörhistymään.

Tréville käsitti mainiosti tuon aikakauden taistelun, jolloin, kun ei

eletty vihollisten, elettiin kansalaisten kustannuksella; hänen

soturinsa muodostivat kokonaisen paholaisjoukon, jota ei voinut kurissa

pitää kukaan muu kuin hän itse.

Avorintaisina, viinimärkinä, naarmunaamaisina parveili noita kuninkaan

tai oikeammin herra de Tréville'n muskettisotureita kapakoissa,

julkisissa kävely- ja pelipaikoissa reuhaten ja viiksiään väännellen,

miekkojaan helistellen, halukkaasti tyrkkien kardinaalin miehiä kylkeen

kun missä heitä kohtasivat; useinpa paljastellen aseitaan keskellä katua

ja tehden senkin seitsemiä temppujaan; toisinaan menettäen henkensäkin,

vaan varmoina siitä, että heitä itkettiin ja kostettiin; usein

vuorostaan surmaten ja varmoina siitä, ettei heiden tarvinnut homehtua

vankihuoneessa: olihan herra de Tréville heitä takaisin vaatimassa.

Herra de Tréville'ä ylistivätkin kaikissa sävellajeissa nuo miehet,

jotka häntä jumaloivat ja jotka, semmoisia vekaroita kuin olivatkin,

vapisivat hänen edessään kuin koulupojat opettajansa edessä, totellen

hänen pienintäkin sanaansa ja valmiina antamaan itsensä tappaa,

puhdistaaksensa vähäisintäkin moitetta.

Herra de Tréville oli käyttänyt tätä voimakasta vipua, alussa kuningasta

ja hänen ystäväänsä, -- sittemmin itseänsä varten. Muutoin, ei missään

muistelmassa niiltä ajoilta, joilta kumminkin niin paljo muistelmia on

jälellä, havaita tätä arvokasta herraa syytetyn, ei edes vihamiestenkään

puolelta, ja niitä hänellä kyllä oli sekä kynä- että miekkamiesten

joukossa; ei missään tule näkyviin, sanomme, että tätä arvokasta herraa

olisi syytetty ottaneen maksua seidiensä aputoimista. Vaikka

varustettuna harvinaisella vehkeilijälahjalla, joka asetti hänet

etevimpien vehkeilijöiden rinnalle, oli hän pysynyt kunniallisena

miehenä. Siihen lisäksi oli hän, huolimatta kovista, halvaavista

miekanpistoista ja vaivaloisista, uuvuttavista sotaharjoituksista,

aikakautensa hienoimpia naisten-ihailijoita ja sukkelapuheisimpia

keikareita; puhuttiin Tréville'n menestyksistä, niinkuin parikymmentä

vuotta takaperin oli puhuttu Bassompierre'n, ja sepä ei merkinnyt aivan

vähää. Muskettisoturien kapteeni oli siis ihailtu, peljätty ja

rakastettu, joka on ihmisellisen onnen puolipäiväkorkeus.

Ludvig XIII himmensi laajalla säteilyllänsä kaikki pienet tähdet

hovissansa; mutta hänen isänsä, aurinko _pluribus impar_ (pulskempi

muita) antoi jokaisen suosikkinsa hohtaa omassa valossaan, ja jokaiselle

hovimiehellensä oman arvonsa. Paitsi kuninkaan aamutervehdystä ja samoin

kardinaalin, laskettiin Pariisissa siihen aikaan runsaasen kahteen

sataan jokseenkin vierastenkäypiä aamutervehdyksiä. Noiden kahden sadan

joukossa oli Tréville'n luona käynti mitä vilkkaimpia.

Hänen hotellinsa piha, Vieux-Colombier-kadun varrella, oli kuni mikä

leiri jo kello kuudelta aamua kesällä ja kello kahdeksalta talvella.

Viisi-, kuusikymmentä muskettisoturia, jotka näkyivät vuoroilevan,

pysyttääksensä aina lukumääränsä arvokkaana, kävelivät lakkaamatta

täysissä varustuksissa ja valmiina kaikkeen. Pitkin niitä jykeviä

portaita, joiden paikalle meidän aikamme oli rakentava kokonaisen

kartanon, juoksivat ylös ja alas Pariisin kilvoittelijat, pyrkimässä

suosioon, maalais-aateliset, päästäksensä johonkin toimeen,

kaikenkarvaiset hetalaiset lakeijat, kuljettamassa herra de Tréville'lle

sanomia herroiltansa. Esihuoneessa istuivat pitkissä kaarevissa

penkkirivissä valitut, se on, kutsumuksen saaneet. Porinata kuului

siellä aamusta iltaan, sill'aikaa kuin herra de Tréville esihuoneen

viereisessä huoneessa otti vastaan vierailijoita, kuunteli valituksia,

antoi käskyjä ja, niinkuin kuningas Louvre'n ulkoparvella, tarvitsi vaan

asettua ikkunaan, luodakseen tarkastavan katsauksensa yli aseellisten

joukkojensa.

Päivänä, jolloin d'Artagnan saapui sinne, oli kokoontuneiden joukko

suuremmoinen, noin vastatulleen maalaisen silmissä varsinkin: totta

kyllä, että tuo maalainen oli gaskonjalainen ja että varsinkin sillä

aikakaudella d'Artagnan'in maamiehet olivat tunnetut siitä, etteivät

olleet aivan herkkiä hämmästymään. No niin, kun kerta oli päästy vankan

portin lävitse, joka oli varustettu pitkillä neliöpäisillä nauloilla,

oltiin keskellä aseellisten joukkoa, jotka risteilivät pihalla,

puhellen, kinaten ja leikitellen keskenänsä. Voidaksensa raivata

itselleen tien kaiken tuon läikkyvän aallokon lävitse, täytyi olla joko

upseeri, suuriarvoinen herra tai kaunis nainen.

Tämmöisen joukon ja ahdingon lävitse kulki nyt meidän nuori mies

tykyttävin sydämmin, sovitellen pitkää miekkaansa laihoja sääriänsä

vasten ja pidellen toisella kädellään hattunsa lieriä, huulilla tuo

hymy, jolla maalainen kokee peitellä nolostumistansa. Päästyänsä jonkun

parven sivuitse, hengitti hän aina vapaammin; mutta hän tunsi, että

häntä käännyttiin katselemaan, ja ensi kertaa elämässään havaitsi

d'Artagnan, jolla tähän asti oli ollut varsin hyvät ajatukset itsestään,

olevansa naurettava.

Saavuttuansa portaille kävi asia yhä pahemmaksi; ensimäisillä astimilla

seisoi neljä muskettisoturia, jotka huvittivat itseään seuraavalla

tavalla, samalla kuin kymmenen tai kaksitoista odotteli vuoroansa päästä

leikkiin osalliseksi.

Yksi heistä seisoi ylimäisellä astimella paljas miekka kädessä, estellen

tai ainakin koetellen estää kolmea muuta pääsemästä ylös.

Nuo kolme taistelivat häntä vastaan kiihkein miekoin. D'Artagnan luuli

alussa noita miekkoja tuppupäiksi harjoitus-floreteiksi, vaan havaitsi

pian muutamista verinaarmuista, että nuo aseet olivat päinvastoin

varsinvasten teräviksi hiotut, ja jokainen naarmu herätti sekä

katsojissa että osanottajissa vimmattua naurua.

Tuo joka tällä kertaa puollusti portaita, näkyi pitävän vastustajiansa

hyvässä kurissa. Heidän ympärillensä muodostui piiri: sääntönä oli, että

naarmun saanut jätti leikin, menettäen sisällepääsy-vuoronsa sen

hyväksi, joka naarmun oli antanut. Viidessä minuutissa oli kolme

haavoitettu, yksi kalvoseen, toinen leukaan, kolmas korvaan, ja

puollustaja ei ollut saanut yhtään naarmua; se taitavuus hankki säännön

mukaan kolme vuoroa hänen hyväkseen.

Vaikka meidän nuori matkalainen ei luullut hevillä hämmästyvänsä,

hämmästytti häntä kumminkin tuommoinen ajanviete; hänen seudussaan,

jossa muutoin luonto niin pian kuohahti, oli hän nähnyt jommoisiakin

kaksintaistelun harjoituksia, vaan noiden neljän huvittelijan

gaskonjalaistemput näyttivät hänestä rohkeammilta kaikista mitä hän oli

tähän asti nähnyt tai kuullut itse Gaskonjassakaan. Hän luuli

joutuneensa tuohon kuulusain jättiläisten maahan, jonne Gulliver

sittemmin matkusti ja jossa hän oli niin monen kauhun alaisena; eikä

vielä ollut matka lopussa: vielä oli porstua ja esihuone kuljettavana.

Porstuassa ei enää taisteltu, siellä kerrottiin naisjuttuja ja

esihuoneessa hovijuttuja. Porstuassa d'Artagnan punastui, esihuoneessa

vapisi. Hänen vilkas ja harhaileva mielikuvituksensa, joka Gaskonjassa

teki hänet vaaralliseksi nuorille kamarineitsyille ja toisinaan nuorille

emännillekin, ei ollut edes noina hurmauksen hetkinäkään voinut uneksia

puoltakaan noista rakkauden ihmeistä eikä neljättä osaakaan noista

lemmenvehkeistä, joita porstuassa kertoiltiin ja joiden hupaisuus vielä

yhä kasvoi sen kautta, että niissä esiintyi mitä tunnetuimpia nimiä ja

tapaukset kerrottiin mitä peittelemättömimmässä muodossa. Mutta jos

hänen siveellisyystunnettansa loukattiin porstuassa, hänen

kunnioitustansa kardinaalia kohtaan vallan raastettiin esihuoneessa.

Siellä kuuli d'Artagnan hämmästyksekseen aivan julkisesti soimattavan

niitä valtiotuumia, jotka koko Eurooppaa vapisuttivat, ja kardinaalin

yksityiselämää, jonka tutkistelemisesta moni ylhäinen ja mahtava herra

oli saanut kärsiä; tuo suuri mies, jota d'Artagnan'in isä kunnioitti,

oli täällä pilkkatauluna herra de Tréville'n muskettisotureilla, jotka

irvistelivät hänen vääräsäärisyyttään ja kyyryselkäisyyttään; muutamat

laulelivat häväistyslauluja rouva d'Aiguillon'ista, hänen

jalkavaimostaan ja rouva Combalet'ista, hänen sisarentyttärestään,

samalla kuin toiset neuvottelivat juonia kardinaali-herttuan

palvelijoita ja sotureita vastaan: kaikki asioita, jotka olivat

d'Artagnan'ista hirviömäisiä mahdottomuuksia.

Mutta kun milloin kuninkaan nimi yht'äkkiä kajahti keskellä noita

kardinaalisia ivapuheita, olipa niinkuin tulppa olisi tuossa tuokiossa

tukkinut kaikki pilkkasuut; vilkaistiin epäillen ympärillensä ja

näyttiin pelkäävän sen väliseinän luotettavuutta, joka heitä eroitti de

la Tréville'n huoneesta; mutta kohta ohjasi joku salaviittaus puheen

hänen ylhäisyytensä, ja silloin ivanlasku kiihtyi yhä vilkkaampaan

vauhtiin, eikä säälitty vetää valkeuteen hänen vähäisimpiäkään

tekojansa.

-- Kas siinäpä joukkokuntaa, joka pian on joutuva Bastiljiin ja

hirsipuuhun, arveli d'Artagnan kauhistuneena, ja minä epäilemättä heidän

kanssansa, sillä samassa kuin kerta olen heitä kuunnellut, luetaan

minutkin rikokselliseksi. Mitähän sanoisi isäni, joka niin kovasti käski

minun osoittamaan kunnioitusta kardinaalia kohtaan, jos hän tietäisi

minun olevan tuollaisten pakanain seassa.

Eikä d'Artagnan, niinkuin sanomattakin sopii arvata, uskaltanut

laisinkaan antautua keskusteluun; hän pirhisti silmänsä, pörhisti

korvansa ja jännitti kaikki aistinsa, ettei vaan mitään menisi hukkaan,

ja vaikka hän luottikin isällisiin neuvoihin, hän tunsi salaista halua

enemmän ylistämään kuin soimaamaan noita kuulumattomia seikkoja, joita

täällä tapahtui.

Mutta kun hän oli vallan muukalainen herra de Tréville'n ympäristössä ja

kun hänet ensi kertaa nähtiin tässä paikassa, tultiin häneltä kysymään

mitä hän asioitsi. Tämmöisen kysymyksen johdosta d'Artagnan sangen

nöyrästi sanoi nimensä, huomautti erityisesti kotipaikastansa ja pyysi

kamaripalvelijaa, joka hänelle tuon mainitun kysymyksen oli tehnyt,

anomaan herra Tréville'ltä hänelle puheille-pääsyä muutamiksi

silmänräpäyksiksi, jonka pyynnön tämä suojelijan näköiseksi hereten

lupasi sopivalla ajalla ja paikalla täyttää.

Toinnuttuansa ensi kummastuksestaan rupesi d'Artagnan joutotöikseen

tarkastelemaan vähän kasvonmuotoja ja pukuja.

Kaikista vilkkaimman seurueen keskuksena oli eräs pitkäkasvuinen,

ylpeänäköinen muskettisoturi, jonka eriskummainen vaatetus veti

puoleensa yleisen huomion. Hänellä ei tällä kertaa ollut yllä mitään

univormutakkia, joka muutoin tänä vähemmin vapauden kuin vallattomuuden

aikana ei ollutkaan ehdottomasti välttämätöntä, vaan taivaansininen,

hieman vaalennut ja kulunut ihonuttu, ja tämän päällä komea

kultakirjainen olkavyö, joka välkkyi kuin vedenkalvo auringon

paisteessa. Karmosiinivärinen samettikauhtana riippui evelästi hänen

olkapäiltänsä, jättäen näkyviin vaan etupuolen tuota pulskaa olkavyötä,

josta riippui suunnattoman pitkä miekka.

Tämä muskettisoturi oli vast'ikään tullut vahdista, valitti

vilustuneensa ja oli silloin tällöin yskivinänsä. Sentähden oli hän muka

ottanut päällensä tuon kauhtanan, niinkuin hän ympäri seisoville sanoi,

ja hänen noin puhellessaan pää pystyssä ja viiksiänsä ylenkatseellisesti

väännellessä ihmeteltiin innokkaasti hänen kirjailtua olkavyötänsä, ja

d'Artagnan enemmän kuin kaikki muut.

-- Minkäs sille voi, lausui soturi, muoti on semmoinen; se on

turhamaista, tiedän kyllä, vaan semmoinen on muoti. Muutoin, täytyyhän

johonkin käyttää laillista perintöänsä.

-- Eläpäs vaan, _Porthos_! huudahti eräs ympäriseisovista, oleppas

uskottelematta meille tuon olkavyön olevan isän perintöä: sen on sinulle

antanut tuo huntupää nainen, jonka kanssa sinut tapasin toissa

sunnuntaina Saint-Honoré'n portilla.

-- Ei kunniani kautta, minä olen sen itse ostanut ja omilla rahoillani,

vastasi Porthos-nimellä puhuteltu.

-- Niin, samalla tapaa kuin minä, virkkoi toinen muskettisoturi, tämän

uuden kukkaron niillä rahoilla, jotka hempukkani pani vanhaan.

-- Totta tosiaan, sanoi Porthos, ja sitä todistaa se, että olen maksanut

tästä kaksitoista pistole'a.

Ihmettely yhä kasvoi, vaikka epäluulo pysyi.

-- Eikös niin, _Aramis_? kysyi Porthos, kääntyen toiseen

muskettisoturiin.

Tuo toinen soturi oli täydellinen vastakohta sille joka kysyi,

puhutellen häntä Aramis-nimellä; nuori, tuskin kahden-tai kolmenkolmatta

ikäinen, muoto lauhkea ja vieno, silmät mustat ja lempeät, posket

punaiset ja samettisileät kuin persikka syksyllä; viikset hienona

viivana ylähuulessa; kädet näyttivät pelkäävän laskeutua, ettei suonet

paisuisi ja silloin tällöin nypisti hän korvalehtiänsä, pysyttääksensä

niiden heleänpunaista väriä. Hänen oli tapa puhua vähän ja harvaan,

tervehtiä usein ja nauraa äänettä näyttämällä hampaitaan, jotka olivat

kauniit ja joita hän; niinkuin muutakin olemustaan, näkyi hoitavan mitä

suurimmalla huolella. Hän vastasi myöntävällä päännyykäyksellä ystävänsä

kysymykseen.

Tuo myöntymys näytti poistaneen kaikki epäilykset olkavyön suhteen; sitä

kumminkin yhä ihmeteltiin, vaan siitä ei enää puhuttu, ja yhden

tuommoisen ajatussyrjähdyksen kautta kääntyi puhe yht'äkkiä toiseen

suuntaan.

-- Mitäs ajattelette Chalais'in tallimestarin kertomuksesta? kysyi

toinen muskettisoturi, puhuttelematta suorastaan ketään, vaan kääntyen

koko seurueesen.

-- Mitä hän sitte kertoo? kysyi Porthos mahtipontisesti.

-- Hän kertoo kohdanneensa Brysselissä Rochefort'in, kardinaalin

kätyrin, kapusiinimunkiksi pukeutuneena; tuo kirottu Rochefort oli

valepukunsa varjossa petkuttanut herra de Laigues'in, mokomankin

pöllöpään.

-- Aika pöllöpään, sanoi Porthos; mutta onko asiassa perää?

-- Tämän kertoi mulle Aramis, vastasi muskettisoturi.

-- Todella?

-- Oh! tiedäthän sen kyllä, Porthos, sanoi Aramis, kerroinhan sen sulle

itsellesi eilen; mitäs tuosta enää puhutaan.

-- Mitäkö enää, sekö sinun mielesi on! virkkoi Porthos. Vai ei

puhuttaisi! saakeli! pianpa sinä asian heittäisit. Mitenkäs se olikaan!

kardinaali toimittaa vakoojan väijymään erästä aatelismiestä,

varastuttaa eräällä roistolla, heittiöllä, lurjuksella hänen kirjeensä,

ja sitte tuon vakoojan avulla ja noiden kirjeiden turvin iskee kaulan

poikki Chalais'ilta sillä varjolla, että hän muka on tahtonut surmata

kuninkaan ja naittaa _monsieur_'in kuningattaren kanssa! Ei kukaan

tiennyt sanaakaan koko arvoituksesta, kunnes sinä sen eilen kerroit

kaikkien suureksi tyydytykseksi, ja kun me vielä olemme uutisesta aivan

ällistyksissämme, tulet sinä meille sanomaan tänäpäivänä: mitäs tuosta

enää puhutaan!

-- No puhutaan sitte, koska niin haluatte, vastasi Aramis tyyneesti.

-- Tuo Rochefort mokoma, huudahti Porthos, jos minä olisin

Chalais-raukan tallimestari, kylläpä hänellä olisi kovat käsissä minun

kanssani.

-- Ja sinulla taitaisi olla kovemmat käsissä Punaisen herttuan kanssa,

virkkoi Aramis.

-- Ah! Punainen herttua! bravo, bravo, Punainen herttua! vastasi

Porthos, lyöden kämmeniänsä yhteen ja nyykyttäen päätänsä. Punainen

herttua on mainio. Kyllä minä sanan levitän, veikkoseni, ole siitä

huoletta. Se on sukkela tuo Aramis! mikä vahinko, ettet ole saanut

seurata kutsumustasi, veikkoseni! mikä oivallinen apotti sinusta olisi

tullut!

-- Oh! se on vaan myöstetty tuonnemmaksi, vastasi Aramis, vielä

sekin aika tulee; tiedäthän hyvin, Porthos, että minä jatkan

jumaluustieteellisiä opinnoitani sitä varten.

-- Kyllä hän sen tekee, minkä sanoo, jatkoi Porthos, se hänestä tulee

kuin tuleekin, kohta tai vast'edes.

-- Kohta, virkkoi Aramis.

-- Hän odottaa vaan yhtä seikkaa, tehdäksensä jyrkän päätöksen ja

ottaaksensa päällensä papinkauhtanan, joka riippuu hänen univormunsa

takana, lisäsi eräs muskettisoturi.

-- Ja mitähän seikkaa hän odottaa? kysyi toinen.

-- Hän odottaa sitä, että kuningatar lahjoittaisi perillisen Ranskan

kruunulle.

-- Elkäämme laskeko siitä leikkiä, hyvät herrat, sanoi Porthos; Jumalan

kiitos on kuningatar vielä siinä ijässä, että voi sen lahjoittaa.

-- Sanotaan Buckingham'in olevan Ranskassa, lausui Aramis

veitikkamaisesti hymyillen, joten tuo näennäisesti yksinkertainen lause

sai jokseenkin hävyttömän merkityksen.

-- Aramis ystäväni, tällä kertaa olet väärässä, keskeytti Porthos; ja

sinun halusi sukkeluuksien laskemiseen viepi sinut aina yli rajojen; jos

herra de Tréville sinua kuulisi, joutuisit ahtaalle tuommoisesta

puheesta.

-- Tahdotko antaa minulle opetusta, Porthos! huudahti Aramis, jonka

lempeässä silmässä nähtiin kuni salaman välkähdys.

-- Veikkoseni, ole muskettisoturi tai apotti. Ole jompikumpi, vaan elä

molempia, lausui Porthos. Kuuleppas, Athos sanoi sinulle äskettäinkin:

sinä pistät lusikkasi joka puurovatiin. Oh, olkaamme suuttumatta, siitä

ei olisi mitään hyötyä, tiedäthän hyvin, mistä olemme keskenämme

suostuneet, sinä, Athos ja minä. Sinä käyt kyllä rouva d'Aiguillon'in

luona ja miellyttelet häntä; käyt rouva de Bois-Tracy'n, rouva de

Chevreuse'n orpanan luona, ja sinun arvellaan olevan sangen syvällä

hänen suosiossansa. Oh, luoja nähköön, ole vaan tunnustamatta onneasi,

ei sinun salaisuuksiasi pyydetä tietääkkään, kyllä sinun

arkatuntoisuutesi tunnetaan. Vaan koska sinulla on semmoinen avu, niin,

hiisi vieköön, käytä sitä Hänen Majesteettinsa suhteen. Puhuttakoon mitä

ja miten mieli tekee kuninkaasta ja kardinaalista; vaan kuningatar on

pyhä, ja jos hänestä mitä puhutaan, tulee sen olla hyvää.

-- Porthos, sinä olet itserakas kuin Narkissos, sen huomaan, vastasi

Aramis; sinä tiedät vihaavani siveellisiä nuhdesaarnoja, paitsi jos

niitä pitää Athos. Mitä sinuun tulee, veikkoseni, sinulla on liian

pulska olkavyö, ollaksesi aivan pätevä siveellisyyden saarnoja pitämään.

Minusta tulee apotti, jos se minua miellyttää; toistaiseksi olen

kumminkin muskettisoturi: semmoisena sanon minä mitä mieleni tekee, ja

tällä hetkellä tekee mieleni sanoa, että sinä käyt minulle kiusaksi.

-- Aramis!

-- Porthos!

-- Oh, herrat, hyvät herrat! huudettiin heidän ympärillänsä.

-- Herra de Tréville odottaa herra d'Artagnan'ia, keskeytti lakeija,

avaten vastaanottohuoneen ovea.

Tämä ilmoitus saattoi jokaisen vaikenemaan, ja keskellä tätä yleistä

hiljaisuutta astui nuori gaskonjalainen halki esihuoneen

muskettikapteenin luokse, kaikesta sydämmestään hyvillään siitä, että

niin mukavasti pääsi olemasta tuon omituisen riidan päättäjäisissä.