I.

Isä d'Artagnan'in kolme lahjaa.

Ensimäisenä maanantaina Huhtikuussa 1625 näytti Meung'in kauppala, jossa

_Roman de la Rose_'n kirjoittaja syntyi, joutuneen niin perinpohjaisen

sekasorron valtaan, että olisi luullut hugenottien tulleen tekemään

siitä toista La Rochelle'a. Joukko porvareita, nähden naisia

pakenevan Isollekadulle päin ja kuullen lasten parkumista porttien

kynnyksillä, kiiruhti pukeutumaan haarniskaansa ja, varustettuaan

heikonpuolista asemaansa musketilla ja pertuskalla, suuntasi kulkunsa

_Franc-Meunier_'in ravintolaa kohden, jonka edustalla tunkeili, hetki

hetkeltä taajeten, paksu väkijoukko hälisten ja meluten uteliaisuudesta.

Niinä aikoina olivat säikähdykset tavallisia ja harva oli se päivä,

ettei joku kaupunki saanut aikakirjoihinsa merkitä jotakin sen laatuista

tapausta. Oli ylimyksiä, jotka taistelivat keskenään; oli kuningas, joka

kävi sotaa kardinaalia vastaan; oli espanjalainen, joka kävi sotaa

kuningasta vastaan. Siihen lisäksi, paitsi noita taisteluja, yksityisiä

tai yleisiä, salaisia tai julkisia, oli vielä rosvoja, kerjäläisiä,

hugenotteja, susia ja lakeijoita, jotka kävivät sotaa koko maailmaa

vastaan. Porvarit kävivät aina aseissa rosvoja, susia ja lakeijoita

vastaan -- toisinaan kuningasta vastaan, -- mutta eivät koskaan

kardinaalia ja espanjalaista vastaan. Tästä totutusta tavasta oli siis

seurauksena, että yllämainittuna Huhtikuun ensimäisenä maanantaina v.

1625 porvarit, kuullessaan melua ja nähdessään yhtä vähän kelta-punaista

lippua kuin herttua Richelieu'n livreetäkään, syöksyivät

_Franc-Meunier_'in ravintolaa kohden.

Sinne kerran tulleena saattoi jokainen nähdä ja havaita syyn meteliin.

Eräs nuori mies ... -- luokaamme hänen kuvansa muutamalla

kynänpiirteellä: -- kuvitelkaa eteenne kahdeksantoista vuotias Don

Quichotte; Don Quichotte ilman rinta- ja reisihaarniskaa; Don Quichotte

puettuna villanuttuun, jonka sininen väri oli muuttunut

selittämättömäksi viininsakan ja taivaansinen välivivahdukseksi. Muoto

pitkä ja ruskettunut; poskipäät ulkonevat, -- kavaluuden merkki;

leukalihakset tavattoman koholla, -- pettämätön gaskonjalaisen

tuntomerkki, vaikk'ei olisi barettiakaan päässä, vaan nuorella

miehellämme oli barettikin, vieläpä koristettu jonkunmoisella

höyhentöyhdöllä; silmä avonainen ja älykäs; nenä koukussa, vaan somasti

taipunut; liian suuri nuorukaiseksi, liian pieni täysikasvuiseksi

mieheksi, ja vähemmän tottunut silmä olisi voinut pitää häntä

matkustavana vuokramiehen poikana, ellei hänellä olisi ollut pitkää

miekkaa, joka, riippuen nahkakantimessa, löi omistajansa pohkeita, kun

hän käveli, ja hänen ratsunsa pörröistä karvaa, kun hän ratsasti. Sillä

meidän nuorella miehellä oli ratsu ja tämä ratsu olikin niin huomioon

pistävä että se pisti huomioon: pieni béarnelainen hevoskäpykkä,

kahden- tai neljäntoista vuotias, kellahtavan värinen, töpöhäntä,

pattijalka, ja vaikka pitikin päätänsä alempana polvia, niin että

kaulankouristushihnan käyttäminen jäi tarpeettomaksi, hölkötteli se

kumminkin tasalleen kahdeksan lieu'tänsä päivässä. Pahaksi onneksi tämän

hevosen muut ominaisuudet olivat niin hyvin peittyneet hänen oudon

karvansa ja viallisen käyntinsä suojaan, että aikana, jolloin joka mies

oli hevoistuntija, ylläkerrotun hevoskäpykän ilmestyminen Meung'iin,

jonne se oli noin neljännestuntia ennen pujahtanut Beaugency'n portista,

herätti huomion, joka lankesi ratsumiehellekin epäsuosiolliseksi.

Ja tämä huomio oli sitä tuskallisempi nuorelle d'Artagnan'ille (se oli

tämän toisen Rosinanten Don Quichotte'n nimi) kuta vähemmin hän

itseltänsä salasi sitä naurettavaa puolta, jonka hänelle, niin kelpo

ratsumies kun olikin, tuollainen ratsu antoi: hänpä olikin aika lailla

huokaillut ottaessaan vastaan tätä isä d'Artagnan'in antamaa lahjaa. Hän

tiesi, että tuommoinen elukka oli ainakin kahdenkymmenen livre'n

arvoinen; totta on, että ne sanat, jotka seurasivat tämän lahjan mukana,

eivät olleet hinnoin määrättävät.

-- Poikani, oli tuo vanha gaskonjalainen herra lausunut, -- sillä

puhtaalla béarnelaisella puheen murteella, josta Henrikki IV ei koskaan

onnistunut pääsemään erilleen -- poikani, tämä hepo on syntynyt isäsi

kotona kohta kolmetoista vuotta sitte ja pysynyt täällä siitä ajasta

asti, jonka vuoksi hän on oleva sinulle rakas. Elä koskaan sitä myy,

anna sen kuolla rauhallisesti ja kunniallisesti vanhuuttaan; ja jos käyt

sillä sotaan, kohtele sitä kuni vanhaa palvelijaa konsanaan. Hovissa,

jatkoi d'Artagnan isä, jos sinulla kerta on kunnia sinne päästä, kunnia,

johon muutoin vanha jalosukuisuutesi sinua oikeuttaa, kannata

arvokkaasti aatelisnimeäsi, jota esi-isäsi ovat ansiokkaasti kantaneet

yli viisisataa vuotta, ja tee se niin hyvin itsesi kuin omiesi tähden.

Omillasi tarkoitan vanhempiasi ja ystäviäsi. Elä koskaan suvaitse mitään

muilta kuin kardinaalilta ja kuninkaalta. Rohkeudellansa, huomaappas se

tarkoin, ainoastaan rohkeudellansa aatelismies meidän aikoina tiensä

raivaa. Ken vapisee hetkisenkään, päästää käsistänsä makupalan, jonka

juuri siinä hetkessä onnetar hänelle tarjosi. Sinä olet nuori, sinun

tulee olla urhoollinen kahdesta syystä: ensiksi olet gaskonjalainen,

toiseksi olet minun poikani. Elä pelkää sattuvia kohtauksia, ja etsi

seikkailuja. Minä olen opettanut sinun käyttämään miekkaa; sinulla on

rautaiset polvet ja teräksinen nyrkki; taistele kaikista syistä;

taistele, semminkin kun kaksintaistelut ovat kielletyt, jonka vuoksi

siis tarvitaan kaksi vertaa enemmän rohkeutta taistella. Minulla ei,

poikani, ole sinulle antaa enempää kuin viisitoista écu'tä, hevonen ja

ne neuvot, mitkä nyt olet kuullut. Äitisi antaa siihen lisäksi reseptin

erääsen mustalais-akalta saamaansa voiteesen, jolla on ihmeellinen voima

parantaa kaikkia haavoja, mitkä vaan eivät satu sydämmeen. Käytä

hyväksesi kaikkea ja elä onnellisena ja kauan. -- Minulla on enää vaan

yksi sana lisättävänä ja se on esikuva, minkä sinulle asetan, en

itseäni, sillä minua ei ole koskaan hovissa nähty, enkä ole ollut muuta

kuin vapaehtoisena uskonsodassa; vaan minä tarkoitan herra de

Tréville'ä, joka ennen muinoin oli minun naapurini ja jolla on ollut

kunnia lapsena leikitellä kuninkaamme Ludvig XIII:n kanssa, jota Jumala

hyvästi suojelkoon. Toisinaan heidän leikkinsä hieroutui tappeluksi ja

semmoisissa tapauksissa ei kuningas aina ollut väkevämpi puoli. Iskut

joita hän silloin sai, herättivät hänessä paljon kunnioitusta ja

ystävyyttä herra de Tréville'ä kohtaan. Myöhemmin taisteli herra de

Tréville muidenkin kanssa; ensimäisellä Pariisi-matkallansa viisi

kertaa; kuningas-vainajan kuolemasta nuoren seuraajan täys'-ikäisyyteen

saakka seitsemän kertaa, sotia ja piirityksiä lukuun ottamatta;

täys'-ikäisyydestä näihin päiviin saakka, ehkä satakin kertaa! -- Ja

sittenkin, säännöistä, asetuksista ja tuomioista huolimatta, on hän nyt

muskettisoturien kapteeni, se on, Cesarien legionan päällikkö, jolle

kuningas panee suuren arvon ja jota kardinaali pelkää, mies, joka ei

vähiä säikähtele, niinkuin jokainen tietää. Herra de Tréville ansaitsee

kymmenen tuhatta écu'tä vuodessa; hän on siis sangen suuri herra. -- Hän

on alkanut samoin kuin sinä; mene hänen luoksensa tämän kirjeen kanssa,

pidä häntä esikuvanasi, menestyäksesi hänen tavallansa.

Sen sanottuaan d'Artagnan isä sitoi poikansa vyölle oman miekkansa,

suuteli häntä hellästi molemmille poskille ja antoi hänelle

siunauksensa.

Lähdettyään isänsä kammarista kohtasi nuorukainen äitinsä, joka oli

odottamassa häntä tuon kuuluisan reseptinsä kanssa, jonka neuvot,

niinkuin kohta käymme kertomaan, joutuivat hyvinkin useasti käytäntöön.

Jäähyväiset olivat äidin puolelta paljon pitemmät ja hellemmät kuin

äsköiset, ei sen vuoksi, ettei vanha herra d'Artagnan olisi rakastanut

poikaansa, joka oli hänen ainoa perillisensä, vaan d'Artagnan herra oli

mies ja hän ei pitänyt miehelle sopivana antautua liikutuksen valtaan,

jota vastoin rouva d'Artagnan oli vaimo ja siihen lisäksi äiti. -- Hän

vuodatti runsaasti kyyneleitä, ja, mainitkaamme se poika d'Artagnan'in

kiitokseksi, ne muutamat ponnistukset, joita hän teki pysyäkseen

levollisena niinkuin vastaisen muskettisoturin tuli olla, raukesivat

tyhjään, luonto voitti ja hän itki paljon kyyneleitä, joista töintuskin

sai puoliakaan salatuksi.

Samana päivänä läksi nuori mies tielle, varustettuna noilla kolmella

isän lahjalla, jotka, niinkuin jo mainitsimme, olivat viisitoista

écu'tä, hevonen ja kirje herra de Tréville'lle; tarkoin punniten, neuvot

olivat tulleet kaupanpäälliseksi.

Semmoisilla eväillä varustettuna d'Artagnan oli sekä henkisesti että

ruumiillisesti tarkka jäljennös Cervantes'in sankarista, johon me niin

sattuvasti häntä vertasimme silloinkuin kertoilijan velvollisuudet

käskivät meitä luomaan hänen kuvapiirteensä. Don Quichotte piti

tuulimyllyjä jättiläisinä ja lampaita armeijoina, d'Artagnan

otti jokaisen hymyilyn loukkaukseksi ja jokaisen silmäyksen

taisteluun-vaadinnaksi. Siitä oli seurauksena, että hänellä Tarbes'ista

Meung'iin saakka oli myötäänsä käsi nyrkissä ja että hän ylipäänsä

varsinkin kymmenen kertaa päivässä tarttui miekan kahvaan; kumminkaan ei

tuo nyrkki tärähtänyt kenenkään leukoihin, eikä miekkakaan lähtenyt

tupesta. Ei suinkaan, ettei tuon onnettoman keltaisen hevoskäpykän

näkeminen olisi vetänyt ohikulkevien kasvoja nauruun; mutta kun hevosen

yläpuolella heilui jokseenkin pitkänhuiskea miekka ja miekan yläpuolella

säkenöi enemmän villimäinen kuin ylpeä silmä, hillitsivät ohikulkevat

iloisuuttansa, tai jos iloisuus voitti varovaisuuden, kokivat

vähintäänkin nauraa vaan toisella suupielellä, niinkuin vanhan ajan

naamarit.

D'Artagnan pysyi sen vuoksi majesteetillisena ja suuttumattomana aina

tuohon onnettomaan Meung'in kauppalaan saakka.

Vaan täällä, kun hän astui alas hevosen selästä _Franc-Meunier_'in

portilla, ilman että kukaan, isäntä, palvelija tai talonrenki olisi

tullut häntä vastaan ottamaan, havaitsi hän maakerroksen avonaisessa

ikkunassa kaunisvartaloisen, ylhäisen-, vaan hieman tylynnäköisen herran

puhuttelemassa kahta henkilöä, jotka näyttivät kunnioituksella häntä

kuuntelevan. D'Artagnan tapansa mukaan piti aivan luonnollisena, että

juuri hän itse oli tuon keskustelun esineenä, ja hän kuunteli. Tällä

kertaa d'Artagnan erehtyi vaan puoliksi: hänestä itsestään ei ollut

kysymys, vaan hänen hevosestansa. Herrasmies näytti luettelevan

kuulijoillensa kaikkia sen ominaisuuksia ja kun, niinkuin jo

mainitsimme, kuuntelijoilla näytti olevan suuri kunnioitus kertojaa

kohtaan, rähähtivät he nauramaan vähä väliä. No, kun naurun vivahduskin

oli kylliksi herättämään nuoren miehen suuttumusta, on helposti

ymmärrettävä, minkä vaikutuksen tuollainen meluava iloisuus häneen teki.

Sillä välin tahtoi d'Artagnan ensin päästä selville tuon hävyttömän

pilkantekijän ulkomuodosta. Hän suuntasi ylpeän silmäyksen vieraasen

päin, ja näki hänen olevan neljänkymmenen tai neljänkymmenen viiden

ikäisen miehen, jolla oli mustat, läpitunkevat silmät, kalpea hipiö,

rohkeapiirteinen nenä, mustat, huolellisesti leikatut viikset. Hän oli

puettu violettiväriseen takkiin ja housuihin samanvärisine

punouskoristuksineen, eikä hänellä ollut muita somistuksia kuin nuo

tavanmukaiset aukeamat, joista paitaa pilkoitti. Housut ja takki, vaikka

uudet, näyttivät ruttautuneilta niinkuin vaatteet, jotka kauan ovat

saaneet olla matkalaukussa. D'Artagnan teki nämä havainnot mitä

tarkkasilmäisimmän tutkistelijan nopeudella ja epäilemättä

vaistomaisella tunteella, joka sanoi hänelle, että tuolla

tuntemattomalla oli vast'edes oleva suuri vaikutus hänen elämäänsä.

No niin, samassa hetkessä kuin d'Artagnan tähtäsi silmänsä

violettinuttuiseen herraan, heitti tämä béarnelaiseen hevoskäpykkään

päin erään viisaimmista ja syvämietteisimmistä viittauksistansa, hänen

molemmat kuulijansa rähähtivät nauramaan ja hän itse, nähtävästi vastoin

tapaansa, salli riutuneen hymyn, jos niin voi sanoa, hairahtaa

kasvoillensa. Tällä kertaa, siitä ei ollut enää epäilemistä,

d'Artagnan'ia oli toden teolla loukattu. Senpä vuoksi hän, täydellisesti

siitä vakuutettuna, painoi baretin silmillensä ja, koettaen jäljitellä

muutamia hovitemppuja, joita hän oli saanut Gaskonjassa matkustavaisilta

herroilta, astui hän esiin, toinen käsi miekan kahvassa toinen

lantiolla. Pahaksi onneksi, sitä mukaa kuin hän kulki eteenpäin, sokaisi

viha hänet vähitellen niin, että sen arvokkaan ja ylpeän puhuttelun

sijasta, jolla hän oli aikonut toimittaa taisteluvaatimuksen, ei hän

löytänyt kieleltänsä muuta kuin karkeanlaisen pistopuheen, jolle hän

liitti mukaan raivoisan käden sivalluksen.

-- Hoi! herra, huusi hän, te herra, joka piiloudutte sinne ikkunaluukun

suojaan! niin, te, sanokaapa minulle pikkuisen, mille te nauratte, niin

nauretaan yhdessä.

Herra siirsi silmänsä hevosesta ratsumieheen verkalleen, ikäänkuin

tarviten jonkun ajan tajutaksensa, että nuo noin oudot soimaukset olivat

hänelle tarkoitetut; sitten kuin hänellä ei enää voinut olla siitä

mitään epäilystä, rypistyivät hänen kulmansa hieman, ja melkoisen pitkän

vaitiolon perästä vastasi hän d'Artagnanille selittämättömän ivallisella

ja ynseällä äänenpainolla:

-- En minä teille puhu, herra hyvä.

-- Vaan minä puhun teille, minä, tiuskasi nuori mies harmistuneena

tuosta ynseyden ja hyvän käytöstavan, säädyllisyyden ja halveksimisen

sekoituksesta.

Tuntematon silmäili häntä vielä hetkisen, hymyili ja, vetäytyen pois

ikkunasta, läksi verkalleen ulos ravintolahuoneesta, tuli kahden

askeleen päähän d'Artagnanista ja asettui hevosen eteen. Hänen

levollisuutensa ja pilkallinen katsantonsa olivat yhä lisänneet

äsköisten naurajain iloisuutta, jotka olivat jääneet ikkunan edustalle.

D'Artagnan, nähden hänen lähestyvän, veti miekkaansa jalan verran

tupesta ulos.

-- Tämä hevonen on varmaankin, tai paremmin, on nuoruudessaan ollut

voikukka, virkkoi tuntematon, jatkaen äsken alkamiansa havainnoita ja

puhuen ikkunan luona oleville kuulijoillensa, näyttämättä rahtustakaan

huomaavan d'Artagnan'in suuttumusta, d'Artagnan'in, joka sillä välin oli

vetäytynyt hänen ja heidän välillensä. Tuo on hyvin tunnettu väri

kasvitieteessä, vaan näihin asti varsin harvinainen hevoisissa.

-- Semmoinen nauraa hevoselle, joka ei uskalla nauraa hevosen

haltijalle, huudahti Tréville'n-alku vimmastuneena.

-- En minä usein naura, herra hyvä, vastasi tuntematon, niinkuin itse

voitte kasvoistani havaita, vaan minä pyydän saada säilyttää oikeuteni

nauraa milloin minua haluttaa.

-- Ja minä, ärjäsi d'Artagnan, minä en tahdo naurettavan silloin kuin

minua ei haluta.

-- Todellakin? jatkoi tuntematon levollisempana kuin koskaan, kas sitä!

se on aivan paikallaan; ja, kääntyen kantapäällään, hän valmistautui

menemään takaisin ravintolaan isosta portista, jonka vieressä d'Artagnan

tullessaan oli havainnut satuloidun hevosen.

Mutta d'Artagnan ei ollut niitä miehiä, jotka päästävät käsistänsä

semmoisen, jolla on ollut rohkeutta häntä loukata. Hän vetäisi miekkansa

kokonaan tupesta ulos ja asettui taistelu-asentoon, huutaen:

-- Kääntykäähän, kääntykäähän toki, herra pilkantekijä, etten minä iske

teihin takaapäin.

-- Iskekkö minuako, vai minua! sanoi toinen kiepahtaen kantapäällänsä ja

silmäten nuorta miestä yhtä hämmästyneenä kuin ylenkatseellisena. Kappas

vaan, kappas tosiaan, veikkonen, olettehan hullu! Sitte puoli-ääneen, ja

ikäänkuin itselleen pakisten lisäsi hän: -- harmillista, mikä löytäinen

H. Majesteetillensa, joka hakee uljaita miehiä kaikista maan ääristä

muskettisotureiksensa!

Tuskin oli hän päättänyt, kuin d'Artagnan ojensi häneen päin niin

tuikean miekanpiston että ellei hän olisi tehnyt nopeata hyppäystä

taaksepäin, on hyvin luultavaa, että hän olisi viimeistä kertaa

pilkkapuheita laskenut. Tuntematon näki silloin, että leikki oli

kaukana, hän vetäisi miekkansa, tervehti vastustajaansa ja asettui

taistelujalalle. Mutta samassa tuokiossa nuo kaksi kuulijaa,

ravintolanisäntä mukana, ryntäsivät d'Artagnan'in päälle ja alkoivat

pieksää häntä seipäillä, lapioilla ja hiilihangoilla. Se teki niin

nopean ja täydellisen käänteen taistelussa, että sillä aikaa kuin

d'Artagnan kääntyi iskusateesen päin, hänen vastamiehensä pisti

miekkansa tuppeen ja muuttui taistelijasta taistelun katselijaksi, jonka

tehtävän hän suoritti tavallisella kylmäkiskoisuudellansa, kuitenkin

mutisten aikavälistä:

-- Hiisi vieköön nuo gaskonjalaiset! Nostakaa hänet keltaisen hevosensa

selkään ja antakaa mennä matkoihinsa.

-- Enpä lähdekkään, ennenkuin olen sinut tappanut, jänishousu! ärjyi

d'Artagnan, vastustaen parhaimman mukaan ja peräytymättä askeltakaan

noiden kolmen vihollisensa edestä, jotka häntä löylyttivät.

-- Yhä vaan gaskonjalaista, murisi herra. Kunniani nimessä, nuo

gaskonjalaiset ovat parantumattomia! Jatkakaa vaan tanssia, koska hän

sitä niin välttämättömästi tahtoo. Kylläpähän sanoo, koska se riittää.

Mutta tuntematon ei vielä tiennyt, minkä itsepäisen jurrikan kanssa

hänellä oli tekemistä; d'Artagnan ei ollut niitä miehiä, jotka koskaan

armoille antautuisivat. Ottelu kesti siis vielä muutamia sekuntia;

viimein d'Artagnan uupuneena pudotti miekkansa, jonka eräs seipäänisku

katkaisi kahdeksi kappaleeksi. Toinen isku, joka sattui häntä otsaan,

kaatoi hänet melkein samassa tuokiossa aivan verisenä ja

puolipyörryksissä.

Juuri tässä hetkessä se oli, kuin kaikilta puolilta väkeä kiiruhti

taistelupaikalle. Ravintolanisäntä, peljäten joutuvansa pahaan huutoon,

kantoi kahden palvelijapoikansa avulla haavoitetun keittiöön, jossa

hänelle annettiin vähän hoitoa.

Mitä herrasmieheen tulee, hän oli palannut entiselle paikalleen ikkunaan

ja katseli jonkunmoisella levottomuudella tuota väkijoukkoa, jonka

viipyminen näytti häntä suuresti haittaavan.

-- No, kuinka voi tuo villitty? virkkoi hän kääntyen oveen päin, joka

narahti auvetessaan, ja puhutellen isäntää, joka tuli tiedustelemaan

hänen vointiansa.

-- Hän voi paremmin, sanoi isäntä: hän on kokonaan pyörtynyt.

-- Todella? kysyi herra.

-- Niin, vaan ennen pyörtymistänsä kokosi hän kaikki voimansa

huutaaksensa teitä kaksintaisteluun.

-- Mutta sitäpä on koko paholainen tuota pojan vekaraa! virkkoi

tuntematon.

-- Oh, ei, Teidän ylhäisyytenne, ei hän mikään paholainen sentään ole,

vastasi isäntä, irvistäen ylenkatseellisesti, sillä pyörryksissä

ollessaan tarkastelimme me hänet, ja hänellä ei ole tavaralaukussansa

muuta kuin yksi paita ja kukkarossa kaksitoista écu'tä, mikä ei estänyt

häntä pyörtyessänsä sanomasta, että jos tuommoinen seikka olisi

tapahtunut Pariisissa, te saisitte sitä kohta katua, sen sijaan kuin

täällä saatte katua myöhempään.

-- Siinä tapauksessa, sanoi tuntematon kylmästi, hän on joku jaloverinen

prinssi valepuvussa.

-- Minä sanoin tämän teille, korkeasti kunnioitettava herra, virkkoi

isäntä, että tietäisitte pitää varanne.

-- Eikö hän vihoissansa ole sanonut mitään nimeä?

-- Kyllä, hän löi lakkariansa vasten ja virkkoi: -- Katsotaanpas mitä

herra de Tréville tuumailee tästä turvattinsa loukkaamisesta.

-- Herra de Tréville? sanoi tuntematon, teroittaen huomiotansa; vai löi

hän lakkariansa vasten ja mainitsi herra de Tréville'n nimen!...

Kuulkaas, isäntä hyvä, sillä aikaa kuin nuori mies oli pyörryksissä,

ette te, siitä olen vakuutettu, olleet tirkistämättä myöskin hänen

lakkariinsa. Mitä siellä oli?

-- Kirje herra de Tréville'lle, muskettisoturein kapteenille.

-- Todella!

-- Asia on niin kuin minulla oli kunnia teille ilmoittaa, Teidän

ylhäisyytenne.

Isäntä, jolle ei suotu terävänäköisyyden lahjaa, ei havainnut sitä

vaikutusta, minkä tuo ilmoitus teki tuntemattoman kasvoihin. Hän väistyi

ikkunanpielestä, johon hän oli nojannut kyynäspäätänsä vasten ja rypisti

kulmiansa levottoman näköisenä.

-- Saakeli! murisi hän hammasta purren, olikohan de Tréville lähettänyt

minun niskaani tuon gaskonjalaisen? Hän on vallan nuori. Vaan miekan

isku on miekan isku, antakoon sen minkä ikäinen hyvänsä, ja lasta voi

vähemmin varata kuin muita; toisinaan pienikin haitta estää suurenkin

hankkeen.

Ja tuntematon vaipui hetkeksi ajatuksiinsa.

-- Kuulkaas isäntä, ettekös toimittaisi minua vapaaksi tuosta

villipäästä? Omantuntoni kautta, en minä voi häntä tappaa, mutta, --

tämän lisäsi hän tylysti uhkaavalla äänellä, mutta vaivaksi hän minulle

on. Missä on hän?

-- Vaimoni kammarissa, jossa häntä hoidellaan, ensimäisessä kerroksessa.

-- Ovatko hänen vaatteensa ja laukkunsa hänen luonansa? Eihän hän liene

riisunut takkia päältänsä?

-- Päinvastoin, kaikki nuo ovat alhaalla keittiössä. Vaan koska hän on

teille vaivaksi, tuo nuori hurjapää...

-- Epäilemättä. Hän saattaa ravintolanne niin pahaan huutoon, etteivät

kunnialliset ihmiset voi siinä viipyä. Menkää huoneesenne, toimittakaa

rätinkini ja ilmoittakaa lakeijalleni.

-- Mitä! Jokos herra lähtee?

-- Sen te hyvin tiedätte, koska olen teille antanut käskyn satuloida

hevoseni. Eikö minua ole toteltu?

-- Onhan toki, ja niinkuin Teidän ylhäisyytenne on voinut nähdä, on

hevonen isolla portilla aivan valmiina matkalle.

-- Hyv' on, tehkää mitä taannoin teille sanoin.

-- Jopas jotakin! mutisi isäntä, peljästyikö hän tuota pientä poikaa?

Mutta tuntemattoman käskevä silmäys keskeytti hänet kohta. Hän kumarsi

nöyrästi ja meni.

-- Ei tarvitse tuon hullun saada nähdä milady'a:[1] hän ei saata enää

myöhästyttää kulkuansa, jo nytkin on hän myöhästynyt. On aivan parasta,

että nousen hevosen selkään ja ajan hänelle vastaan -- -- Jospa vaan

voisin tietää, mitä tuo Tréville'lle menevä kirje sisältää.

Ja noin itseksensä tuumaillen, läksi tuntematon keittiötä kohden.

Sillä aikaa isäntä, joka ei ollenkaan epäillyt, että nuoren pojan

saapuminen se juuri karkoitti tuntemattoman pois hänen ravintolastansa,

oli noussut vaimonsa luokse ja nähnyt d'Artagnan'in vihdoin tointuneen.

Ja nyt antoi hän d'Artagnan'in ymmärtää, että poliisi voisi laittaa

hänelle pahat asiat siitä että hän oli hieronut tappelua suuren herran

kanssa, sillä isännän arvelun mukaan tuo tuntematon ei voinut olla

mikään muu, ja hän käski d'Artagnan'in nousta jatkamaan matkaansa, niin

heikkona kuin olikin. D'Artagnan, puoliksi töperryksissä, takittomana ja

pää aivan kapaloituna liinakääreillä, nousi siis pystyyn ja isännän

työntämänä läksi laskeutumaan alakertaan; mutta tultuansa keittiöön

huomasi hän aivan ensiksi riitamiehensä, joka levollisesti puheli

jykevien, kahden kookkaan normantilaisen hevosen vetämien vaunujen

astimen ääressä.

Hänen puhetoverinsa, jonka pää näkyi vaunun ovesta, oli kahdenkymmenen

tai kahdenkolmatta ikäinen nainen. Olemme jo maininneet, kuinka nopeasti

d'Artagnan'in huomio käsitti jokaisen muodon; hän näki siis nytkin ensi

silmäyksellä, että nainen oli nuori ja kaunis. Ja tuopa kauneus oli

häneen sitä pystyvämpi, kun se oli harvinaista laatua niissä eteläisissä

seuduissa missä d'Artagnan näihin asti oli oleksinut. Nainen oli näet

kalpea, vaaleaverinen ihminen, jolla oli pitkät hartioille valuvat

kiharat, suuret, siniset, uneksivat silmät, punaiset huulet ja

alabasterivalkeat kädet. Hän puhui sangen vilkkaasti tuntemattoman

kanssa.

-- Siis, Teidän ylhäisyytenne määrää minut ... sanoi nainen.

-- Kääntymään silmänräpäyksessä takaisin Englantiin ja sieltä heti kohta

ilmoittamaan, jos herttua lähtee Lontoosta.

-- Entäs muut määräykseni? kysyi kaunis matkustajatar.

-- Ne ovat suljetut tähän rasiaan, jota ette saa avata ennenkuin

toisella puolella kanavan.

-- Hyvä; entäs te, mitäs te teette?

-- Minäkö, minä palaan Pariisiin.

-- Kurittamatta tuota pojan heittiötä? kysyi nainen.

Tuntematon oli vastaamaisillaan: mutta juuri kuin hän avasi suutansa,

ryntäsi yli kynnyksen d'Artagnan, joka oli kaikki kuullut.

-- Tuo pojan heittiö se juuri kurittaa muita, ärjäsi hän, ja toivonpa

ettei tällä kertaa tuo kuritettava pääsekkään häneltä pakoon niinkuin

ensimäisellä.

-- Häneltä pakoonko? lausui tuntematon rypistäen kulmiansa.

-- Niin, ette kai kehtaa naisen nähden pakoon juosta, luullakseni.

-- Muistakaa, huusi milady, nähdessään herran tarttuvan miekkaansa,

muistakaa, että vähinkin viivytys voi kaikki pilata.

-- Te olette oikeassa, huudahti herra; lähtekää suunnallenne, minä

lähden omalleni.

Ja tervehtien naista päännyykäyksellä, viskautui hän hevosensa selkään

samalla kuin vaunujen kuski antoi nopean sivalluksen hevosillensa.

Molemmat keskustelijat ajoivat nyt täyttä laukkaa, kumpikin vastapäiseen

tien suuntaan.

-- Hoi! velkanne, ärjyi isäntä, jonka äsköinen kunnioitus matkustajaa

kohtaan vaihtui syväksi ylenkatseeksi, kun hän näki hänen poistuvan

rätinkiänsä maksamatta.

-- Maksa lurjus, huusi matkustaja lakeijallensa, ajaen täyttä laukkaa;

lakeija viskasi isännän jalkoihin pari kolme hopearahaa ja läksi ajamaan

täyttä laukkaa herransa jälestä.

-- Aa, sinä kurjamainen pelkuri, aa sinä vale-herra! huusi d'Artagnan

rientäen lakeijan perästä.

Mutta haavoittuneena oli hän liian heikko vielä kestämään semmoista

reutoutumista. Tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta kun hänen

korvissaan alkoi humista, maailma musteni silmissä ja hän kaatui

keskelle katua huutaen:

-- Pelkuri! pelkuri! pelkuri!

-- Aika pelkuri todella, murisi isäntä lähestyen d'Artagnan'ia ja kokien

tällä mielistelyllä päästä sovintoon poikarukan kanssa, niinkuin sadussa

haikara etanan kanssa.

-- Niin, aika pelkuri, kertoi d'Artagnan; mutta tuo nainen, sangen

kaunis!

-- Kuka nainen? kysyi isäntä.

-- Milady, sopersi d'Artagnan ja pyörtyi toisen kerran.

-- Yhdentekevä, sanoi isäntä, kadotin kaksi, mutta jääpihän minulle

tämä, jota saan varmaankin muutamia päiviä pitää. On siitä ainakin

yhdentoista écu'n hyöty.

Tiedämme että d'Artagnan'in kukkarossa oli juuri yksitoista écu'tä.

Isäntä oli laskenut yksitoista päivää sairastamisen aikaa, écu'n

päivältä; mutta hän oli tehnyt laskunsa, kuulustamatta matkamiestänsä.

Huomispäivänä, kello viisi aamua, nousi d'Artagnan liikkeille, meni omin

voimin alas keittiöön ja pyysi, paitsi muutamia muita aineksia, joiden

luettelo ei ole meidän käsiimme päässyt, viiniä, öljyä ja rosmariinia,

ja noista laittoi hän äitinsä reseptin mukaan voiteen, jota hän siveli

monilukuisiin haavoihinsa, uudisteli itse kääreitänsä, eikä huolinut

kääntyä kenenkään lääkärin puoleen. Epäilemättä oli ansio

mustalaisvoiteen, mutta ehkä myöskin lääkärin poissa-olemisen, että

d'Artagnan jo samana iltana oli pystyssä ja huomisaamuna melkein terve.

Mutta kun hän rupesi maksamaan rosmariinia, öljyä ja viiniä, ainoa

kulunki mitä hänellä, peräti syömättömällä miehellä olikaan, jota

vastoin hänen keltainen hevosensa, ainakin ravintolan isännän sanan

mukaan, oli syönyt kolme vertaa enemmän kuin mitenkään voisi uskoa niin

pienen elukan syövän, ei d'Artagnan löytänyt lakkaristansa muuta kuin

kuluneen samettikukkaronsa sekä sen sisällä olevat viisitoista écu'tä;

mutta herra de Tréville'lle menevä kirje -- se oli hävinnyt.

Nuori mies alkoi hakea kirjettä suurella kärsiväisyydellä kääntäen kyllä

kaksikymmentä kertaa kaikki taskut ja lakkarit nurin ja taas oikein,

penkaen ja kopeloiden matkalaukkunsa senkin seitsemän kertaa, sekä

avaten ja sulkien tuon tuostakin kukkaroansa; mutta kun hän oli päässyt

siihen täyteen uskoon, että kirje oli löytymättömissä, joutui hän

kolmannen kerran raivoon, joka oli vähällä saattaa hänet tarvitsemaan

uuden viini- ja hajuöljy-sekoituksen; sillä nähdessänsä tuon nuoren

rajupään kiivastelevan ja uhkailevan särkeä murskaksi kaikki mitä

talossa oli, ellei kirje löytyisi, oli isäntä temmannut keihään, ja

hänen vaimonsa luudanvarren sekä palveluspojat samat kangit joita he

olivat käyttäneet toissa päivänä.

-- Minun suosituskirjeeni! ärjyi d'Artagnan, minun suosituskirjeeni

tänne, tai, saakeli soikoon, varrastan teidät kuin silakat!

Pahaksi onneksi eräs seikka esti hänet panemasta uhkaustansa toimeen:

hänen miekkansa oli näet, niinkuin mainitsimme, ensimäisessä taistelussa

taittunut kahtia, -- seikka, jonka hän oli peräti unhottanut. Tästä oli

seurauksena, että kun d'Artagnan tahtoi toden teolla vetää miekan

tupestaan, havaitsi hän olevansa varustettuna kaiken kaikkiaan noin

kahdeksan tai kymmenen tuuman pituisella miekan tyngellä, jonka isäntä

huolellisesti oli pistänyt tuppeen.

Tämä petos ei kuitenkaan uskottavasti olisi hillinnyt meidän

tulistunutta nuorta miestä, ellei isäntä olisi ottanut miettiäksensä,

että matkustajan vaatimus oli perin oikea.

-- Mutta tosiaan, virkkoi hän laskien keihäänsä alas, missähän kirje

mahtaa olla?

-- Niin, missä? huudahti d'Artagnan. Tietkää se, että kirje on herra de

Tréville'lle ja sen pitää löytyä, tai ellei se löydy, kyllä hänessä on

miestä saada se löytymään!

Tämä uhkaus lopetti isännän rohkeuden. Kuninkaan ja kardinaalin jälkeen

oli herra de Tréville mies, jonka nimeä ehkä kaikista enimmin mainittiin

sekä sotilaiden että porvarein kesken. Oli kyllä vielä Jooseppi-isä, se

on totta, mutta hänen nimeänsä, mitä siihen tulee, ei kukaan lausunut

muutoin kuin kuiskaamalla, niin suurta pelkoa herätti tuo "Hänen

harmaahapsinen ylhäisyytensä", joten kardinaalin kätyriä nimitettiin.

Samassa tuokiossa heitti hän keihään kauaksi luotansa, käski vaimonsa

tekemään samoin luudanvarrelle ja palvelijain seipäillensä ja ryhtyi

itse etunenässä etsimään kadonnutta kirjettä.

-- Sisälsikö kirje tärkeitä asioita, kysyi isäntä hetkisen turhaan

etsittyänsä.

-- Helkkarissa! Mitäs muuta! tiuskasi gaskonjalainen, joka juuri tuon

kirjeen turvin toivoi pääsevänsä hoviin; se sisälsi koko minun

toimeentuloni.

-- Espanjaan meneviä arvopapereita? kysyi isäntä hätäisenä.

-- Hänen Majesteettinsa erityiseen rahavarastoon meneviä arvopapereita,

vastasi d'Artagnan, joka arvellen tuon suosituskirjeen avulla pääsevänsä

kuninkaan palvelukseen, luuli voivansa valhettelematta vastata noin

vähän rohkeanlaisesti.

-- Saakeli! huudahti isäntä kokonaan epätoivossa.

-- Mutta vähät siitä, jatkoi d'Artagnan kansanomaisella ryhdillään,

vähät siitä ja viis rahoista: -- tuo kirje se tärkeintä oli. Ennemmin

olisin hukannut tuhannen pistole'a[2] kuin sen.

Hän olisi yhtähyvin voinut sanoa kaksikymmentä tuhatta; vaan

jonkunmoinen nuorukaisen häveliäisyys hillitsi häntä.

Siinä tuokiossa vilahti isännän päähän kirkkaus, vaikka hän jo oli

luvannut itsensä paholaiselle, jos hän enää kirjettä mistään löytäisi.

-- Kirje ei ole kadonnut, huudahti hän.

-- No! sanoi d'Artagnan.

-- Eipä olekkaan; se on teiltä otettu.

-- Otettu! ja kuka on sen ottanut?

-- Se eilinen herra. Hän kävi keittiössä, jossa teidän takkinne oli. Hän

jäi sinne hetkiseksi yksin. Löisinpä vetoa, että hän on sen varastanut.

-- Luuletteko niin? virkkoi d'Artagnan ottaen varsin vähän uskoaksensa

isännän arveluja; sillä hän tiesi paremmin kuin kukaan muu tuon kirjeen

yksityisen tärkeyden, eikä nähnyt siinä mitään voitonhimon houkutusta.

Varma tosi on, ettei kukaan palvelijoista tai läsnäolevista

matkustajista olisi mitään hyötynyt tuosta paperista.

-- Te sanotte siis, jatkoi d'Artagnan, epäilevänne tuota hävytöntä

herrasmiestä.

-- Minä sanon, että olen siitä vallan varma, pitkitti isäntä, sillä kun

minä kerroin hänelle, että te, arvoisa herra, olitte herra de Tréville'n

suosikki ja että teillä oli kirjekin tuolle kuuluisalle herralle, kävi

hän sangen levottomaksi, tiedusteli minulta missä kirje oli ja meni sitä

tietänsä keittiöön, jossa hän tiesi teidän takkinne olevan.

-- Kas niin, siinäpä varkaani onkin, virkkoi d'Artagnan; minä valitan

herra de Tréville'lle ja herra de Tréville valittaa kuninkaalle. Sitte

veti hän majesteetillisesti taskustaan kaksi écu'tä, antoi ne isännälle,

joka saattoi häntä lakki kourassa portille, nousi keltaisen hevosensa

selkään, joka vei hänet ilman muita kohtauksia Saint-Antoine'n portille

Pariisiin, missä omistaja möi sen kolmeen écu'sen, -- varsin hyvä hinta

siihen katsoen, että d'Artagnan oli sen peräti uuvuttanut viimeisellä

ratsastuksellaan. Selittipä vielä hevoishuijari, että hän muka antoi

tuon liikanaisen hinnan pelkästä siitä vaan, että hevosella oli niin

harvinaisen outo väri.

D'Artagnan astui nyt siis jalkasin Pariisin kaupungin sisään, kantaen

pientä matkalaukkuansa kainalossaan, ja käveli ympäri, kunnes sai

hyyrätyksi huoneen, joka oli hänen vähäisten varojensa mukainen. Huone

oli jonkunmoinen vinnikammari Fossoyeurs-kadun varrella, lähellä

Luxemburg'ia.

Ennakkomaksun suoritettuansa, otti d'Artagnan asunnon huostaansa,

kulutti lopun päivää ompelemalla takkiinsa punouskoristeita, jotka hänen

äitinsä oli ratkonut irti isä d'Artagnan'in melkein uudesta takista ja

salavihkaa hänelle antanut; sitte meni hän quai de la Ferraille'lle,

saamaan terää miekkaansa; sieltä palasi hän Louvre'en tiedustelemaan

ensimmäiseltä muskettisoturilta minkä kohtasi, herra de Tréville'n

asuntoa, joka oli Vieux-Colombier-kadun varrella, toisin sanoen, juuri

hänen asuntonsa läheisyydessä: seikka, joka hänestä näytti ennustavan

hyvää menestystä alottamalle matkallensa.

Sitten hän, tyytyväisenä Meungissä osoittamaansa käytöstapaan, ilman

tunnon soimauksia menneistä asioista, nykyisyyteen luottavana ja täynnä

tulevaisuuden toiveita, pani maata ja nukkui hurskaan unta.

Tuo uni, vielä kaikessa maalaisuudessaan, kesti huomiseen kello

yhdeksään saakka, jolloin hän nousi vuoteeltaan, lähteäksensä tuon

kuuluisan herra de Tréville'n luokse, joka isä d'Artagnan'in arvostelun

mukaan oli kolmas mies valtakunnassa.