voi olla, vaikk' ei toteen näytetä.
KAARLE.
Jotakin meidän täytyis siitä tietää.
PIETARI.
Sisäinen tunto, aavistukseni
on ensimäinen todistaja.
ANNA.
Eikö
se erehtyä saata?
PIETARI.
Sitä tukee
myös sanan todistus: »Mun ystäväni,
johonka luotin —.» Te sen kuulitte?
KAARLE.
Me kuulimme sen, mutta —
PIETARI.
Älä lisää
rikostas, sanan epäilyksellä.
KAARLE.
En tahtoisi.
PIETARI.
Siis tunnustat?
KAARLE.
En voi.
Jos tunnustaisin valehteleisin.
PIETARI.
Mä vielä tekoihinne vetoan.
ANNA.
Mit' olen tehnyt epäilyttävää?
KAARLE.
Sun parastasi tarkoittanut aina.
PIETARI.
Ken hylkäsikään aviositehen?
ANNA.
Mun rakkaani, sa kuulit kaikki syyni.
PIETARI.
Hänessä ajatukses riippuivat!
ANNA.
Oi Jumala, niin paljon pimeyttä
niin suuren valkeuden rinnalla!
Sun ilosi on minun ilon' ollut
ja sinun surus minun suruni.
PIETARI.
Sydämen oman pahanilkisyyttä
ei tunne ihminen.
ANNA.
Vain yksi ajatus
on sydämessän' viime päivin' ollut.
PIETARI.
Ja mikä se on?
ANNA.
Tämä, ystävä:
Kun taivaallisen yljän häihin kerran
minua kutsutaan ja sinua,
niin älköön meistä, sitä rukoilen,
sanomaan kumpikahan joutuko:
mä löysin oman rakastettuni
ja siitä syystä en mä saata tulla.
PIETARI (ihastuen).
Oi Anna, jos sun löytänyt ma oisin!
Jos kokonansa olisit sa mun,
ma tuota kutsuakin iloisemmin
odottaa voisin.
ANNA.
Minä olen sun.
PIETARI.
Niin, rakas, mutta...
ANNA.
Pakoitatko mua?
PIETARI.
Pakoitat! Minä sua pakoitan?
Jumala nähköön, pahan hengen tuoma
on tämä ajatus. Sa vapahasti
alusta alkain luonan' olet käynyt.
Sun rakkautes täysi, vapaa lahja
olisi mulle voiton todistus,
osoittais tyhjäks kirkon tuomion
ja ilolla ja siunauksella
mun sydämeni täyttäis. Nytkin vielä
se poistais tän yön raskaan pettymyksen.
ANNA (ratkaisevasti).
Niin on se sinulla! Tän hetken jälkeen.
PIETARI (ojentaen kätensä häntä kohden).
Sa suostut! Sinä olet mun?
ANNA.
Niin olen,
ja uskon Jumalan niin tahtovan.
On sielus kirkkaus elämäni valo.
PIETARI.
Mun kokonaan! Mun ijankaikkisesti!
(Syleilevät.)
Ajatus katkera ei sielujamme
voi enää eroittaa, ei epäilys
voi luoda sumuansa mieliimme.
Ma sielus puhtauden olen nähnyt,
se vastaa kasvojesi kirkkautta.
(Kääntyy Kaarteen, joka on seissut allapäin.)
Sä sydämesi vilpittömyyden,
jot' epäillä mun täytyi, koska et
mun tahtoani täyttänyt, nyt voit
osoittaa minulle ja Annalle
— niin, tästä alkain olemme me yksi.
KAARLE.
Sä vielä vaadit todistuksia?
PIETARI.
Sai israeli kertaa seitsemän
Jerikon ympär' kiertää, ennenkun
sen muurit kaikki maahan lankesivat.
Jumala nähköön, onko useammin
sinulle minun teroitettava,
ett' oma petollinen tahtosi
sun täytyy alle kuuliaisuuden
kukistaa kokonaan.
KAARLE.
Ja mikä uhri
ja mikä työni voisi kukistaa
sun epäilykses, joiden tarkoitusta
en ymmärrä, vaikk' Kaikkivaltiaan
lähettämiksi uskoa ne voin?
PIETARI.
Jumala nähköön, tämä!
(Ottaa poveltaan kirjeen, jota tarjoaa.)
Omin käsin
mä tänä yönä aijoin ojentaa
sen käteen vapauttajani. Sun
se hänelle nyt täytyy viedä. Siinä
on kutsu, tervehdys ja siunaus.
KAARLE.
Viholliselle!
PIETARI.
Nebukadnetsarille
Jeremiaalta.
KAARLE.
Sinä pakoitat?
PIETARI.
Pakoitat! Taas tuo viheliäinen sana!
Ken kuuliaisuutta ja rakkautta
voi pakoittaa? Jos rahtunenkaan niitä
sinulla on, niin halu sydämen
sun ajaa kaikkeen, mitä toivovan
mun suinkin tiedät. Minä sekä Anna
— me tästä alkain yhtä olemme —
nyt tätä toivomme. Se meille avaa
tien vapauteen, kunniaan. Sa etkö
halua sitä edistää?
KAARLE.
Jos täytyy?
PIETARI.
Niin, sinun täytyy.
ANNA.
Sinun täytyy, Kaarle!
Me emme saata häntä vastustaa.
Kaikk' annamme me hänen tähtensä.
KAARLE (Annalle).
Sa myöskin sanot sen?
ANNA.
Ja myöskin teen.
Ja sinä myöskin.
KAARLE.
Minä myöskin teen!
(Ottaa kirjeen ja kulkee kiireesti ovelle, jossa pysähtyy.)
Mun täytyy, eno?
PIETARI.
Sinun täytyy!
KAARLE (tuskalla).
Eno,
sa paikalle niin vaaralliselle
mun olet pannut. Yksin Jumala
voi tietää, minne tänä yönä saavun!
(Menee.)
PIETARI (Annalle).
Mi ilo, mikä suuri virvoitus
on tulvinutkaan olentooni! Ovat
molemmat aikeet hyvin täytetyt.
Mun kirjeeni saa tsaari korkea,
ja väkevällä rakkaudellasi
sä onnelliseks olet tehnyt minut.
Ja päätökses on luja?
ANNA,
Horjumaton.
PIETARI.
Me liitymme nyt toinen toisehemme,
vaikk' eroittavan meitä vuoret näytti.
ANNA.
Me syvyyksien yli kuljemme.
PIETARI.
Vaik' käden kahvaa, jalan perustaa
ei näkynyt.
ANNA.
Ei mitään tukea
polulla ollut.
PIETARI.
Liittomme me teemme
edessä Kaikkivallan kasvojen.
ANNA.
Niin teemme, rakas.
PIETARI.
Lupaustamme
me emme riko, emme vilpistele.
Ja myötä- sekä vastoinkäymisessä
me rakastamme aina toisiamme.
ANNA.
Niin rakastamme.
PIETARI.
Tästä hetkestä
aviomies ja -vaimo olemme.
ANNA.
Aviomies ja -vaimo.
PIETARI.
Jumalan
nimessä!
ANNA.
Hänen, ijankaikkisen.
PIETARI.
Siis suuren hetken kuitenkin ma sain.
Hääyötä varten puhdistettuna
ja valkaistuna on mun huoneeni.
Unelma utuinen tää liitto oli
aluksi mulle; tällä hetkellä
se täydellinen todellisuus on.
Me lähtehistä kärsimyksen karvaan
olemme juoneet; suokoon Jumala
nyt Kaanaan häiden iloviiniä!
Kuin hehku palava ja kirkas liekki —
niin rakkautemme olkoon ijäisesti!
Väliverho.
*/
NELJÄS NÄYTÖS.
Linnan »sali. Ovi vasemmalla. Ikkunoita perällä, sohvia, pöytiä.
Senaikuinen hieno sisustus.
Seuraavan päivän aamupuoli. Johan Vargentin seisoo vasemmalla oven
luona, Tuomo hänen edessään.
/*
VARGENTIN.
Mun sisareni täällä yötä, niinkö?
TUOMO.
Se häiritsi maar notariuksen matkaa?
VARGENTIN.
Noin parin tiiman päästä lähteä
nyt aikoo Hammarlannin kaljaasi.
Mun siinä pitäis matkustaa.
TUOMO.
On maar
nyt hyvä tuuli?
VARGENTIN.
Minulle ei ole...
Hän missä vietti yönsä?
TUOMO.
Eteistuvan
maister kaunistutti sitä varten.
VARGENTIN.
Siis edeltäpäin valmistettu?
TUOMO.
Kyllä.
Ja suurin touhuin.
VARGENTIN.
Sisareni saapui
siis illalla?
TUOMO.
Ma sitä nähnyt en.
Mut maister odotteli juhlallisna.
VARGENTIN.
Mun sisartani?
TUOMO.
Niin maar. Hän näet tuli.
VARGENTIN.
Oliko täällä sisarella seuraa?
TUOMO.
Maar maisteri — näet aviopari oikein.
VARGENTIN.
Aviopari! Sisarein ja vanki?
TUOMO.
Se meni nopeaan. Viel' iltamyöhään
kun maister puhui sisarestanne,
hän neidiks silloin häntä mainitsi;
vaan aamulla hän hymy-suin jo sanoi:
»Mun rakas vaimoni.»
VARGENTIN.
Ei ole totta!
TUOMO.
On maar. Jos valehtelen sanaakaan,
mun rutto tappakoon tai moskovalainen.
VARGENTIN.
Nyt vannoit turmaan. Tunnen sisareni.
TUOMO.
Ja minä tunnen maisterin. Hän joskus
on peloittava myrsky, joskus taas
niin hellä päivän-paiste, että hän
sulattaa kaikki. Mitä haluaa
sen maar hän saapi. Multa palveli
niin kauan häntä, kunnes häneltä
otettiin ruunun läskikimpaleet
ja tänään ajettihin etsimään
viheliäistä naurismaata. Samoin
käy minullekin varmasti. Se sattuu
kuin Härmän muorin uuheen. Tänään hän
minulta vaati tätä salia,
ma aukasin sen, ja hän muutti tänne —
siit' ehkä saan mä tuhat tuuteria.
VARGENTIN.
On paras karttaa miestä sellaista.
Vaikk' itselläni sisareeni nähden
on laiminlyönnin syytä.
TUOMO.
Notarius
olisi voinut ennen matkustaa
ja viedä neidin.
VARGENTIN.
Eilen aijottiin.
Mut missä lienevätkään vitkastelleet
nuo Ahvenanmaan olutratit.
TUOMO.
Jaa-ah.
Se viipyminen merkitsi!
VARGENTIN.
Miss' ovat
he nyt.
TUOMO.
He läksi yhdessä.
VARGENTIN.
Ja minne?
TUOMO.
En tiedä. Noita olutratteja
he ehkä kiittävät. Tai kenties rouva —
notariuksen sisar...
VARGENTIN.
Laatkaa herjaamasta!
Ei profeetallanne voi olla rouvaa.
Mun sisareni taas ei ole voinut
vajota hänen... Uh, ties jumaliste,
mi täällä voikaan mahdollista olla!
(Pietari saapuu.)
TUOMO.
Sit' on maar maisterilta kysyttävä. (Menee.)
PIETARI.
Te notarius! Rakas vaimoni
ei teitä tapaakaan siis kotona.
Me ristiin nähtävästi kuljimme.
VARGENTIN.
Niin, maister Schäfer, teiltä tiedustamaan
ma tulin sisartani. Tiedättekö
hänestä jotakin?
PIETARI.
Ma paljon tiedän,
Jumala nähköön. Mutta astuminen
väsytti minut. Ehkä istuisimme,
niin helpompi on haastella. (Istuvat.)
VARGENTIN.
Ei meillä
voi olla pitkät puheet.
PIETARI.
Kuinka niin?
Päinvastoin, notarius.
VARGENTIN.
Sanon teille
vain jonkun suoran sanan.
PIETARI.
Se on hyvä.
Jumala nähköön, siitä minä pidän.
VARGENTIN.
On uhriks häpäiseväin huhujen
mun sisareni aivan liian hyvä.
PIETARI.
Olette oikeassa, notarius.
Mun uskollinen, hellä vaimoin
ja rakas aviopuolisoni —
VARGENTIN.
Ketä
te tarkoitatte? Sisarestani
ma puhun.
PIETARI.
Minä puhun vaimostani.
Jumala nähköön, sama olento.
On sisarenne minun vaimoni
ja vaimoni on teidän sisarenne.
Sen ilmoittaa hän itse tahtoi teille.
VARGENTIN (vaikenee).
PIETARI.
Te, herra notarius, ette saa
noin vihaisesti minuun katsoa.
VARGENTIN.
Sokeus muuko vaiko vankeus
lie kaikkein suhtehien tuntemisen
noin juurta myöten hävittänyt teiltä?
PIETARI.
Ma tunnen hyvin suhteet. Langoksia
me olemme. Te näet olette
mun puolisoni veli.
VARGENTIN.
Vietellyt
siis hänet olette?
PIETARI.
Hän ensiksi
minua etsi. Tiedättehän sen.
VARGENTIN.
Te siksi teitte teon katalan?
PIETARI.
Jumala nähköön, hän on puolisoni.
VARGENTIN.
Vai puolisonne! Millä oikeudella?
PIETARI.
Sydämen kahden oikeudella.
Me rakastamme koko sielustamme.
VARGENTIN.
Ja tätä hullunhouretta te voitte
totena pitää! Surkuttelen teitä!
PIETARI.
Se mukaan kaavojen ja muotojen,
kuin notarius vaatisi, ei käynyt.
Mut liittomme on luja, pyhä; meillä
on toisihimme suuri tyytymys.
Ja uskollisuus viime hetkeen asti.
VARGENTIN.
Sen liiton pituus pian mitataan.
PIETARI.
Ei, notarius, puhe sellainen
voi rauhaan sopia.
VARGENTIN.
Myös minulla
on siinä asiassa sanomista.
Te unhotitte minut kokonaan.
PIETARI.
Jumala nähköön, emme unhottaneet.
Me teitä paljon ajattelimme,
ja olisimme puhuneetkin, mutta
suut sulkeutuivat aina suudelmiin.
VARGENTIN (nousten).
Ma riettauksia halua en kuulla.
PIETARI (nousee).
Mi puhtaan rakkauden solvaisu!
VARGENTIN.
Niin, rakkautenne! Sillä solvanneet
olette sisartani, minua
hyviä tapoja ja yhteiskunnan
ja kirkon säädöksiä.
PIETARI.
Onnelliset
me kumpainenkin siinä olemme.
Myös toivon teidän tyytyväisyyttänne,
jos ette puhu kirkon säädöksistä:
Jumala nähköön — niiden rikkominen
on juuri minun kutsumukseni.
VARGENTIN.
Keneltä saatu?
PIETARI.
Teille tiliä
ei minun siitä liene tehtävä.
VARGENTIN.
Kun ette voikaan.
PIETARI.
Minulla on siitä
elävä tunto.
VARGENTIN.
Profeetaksihan
teit' ihailijat ovat maininneet.
Sen harhan heistä viime teollanne
olette poistanut. Se hyvä puoli
on sillä.
PIETARI.
Teidän ajatuksenne
nyt kuljeksivat harhapolkuja.
VARGENTIN.
Mik' on se mies ja mikä profeetta,
mi hädän ajan uhatessa maata
ei korkeampaa tiedä ajatella
kuin naisen suudelmia!
PIETARI (tuskalla).
Notarius!
Jumala nähköön, kuka puhuu teistä!
VARGENTIN.
Kun luulottelujenne valhekullan
pois otatte, niin nähtäväksenne
jää hyvin vähän profeetallisuutta.
Ei hengen mies, vaan vietti-ihminen,
ja halpa sekin, tehdä voi kuin te.
PIETARI.
Te luihin, ytimihin tähtäätte!
Jumala nähköön, syvyys saatanan
siin' olla voisi, jollei rakkaus
tulessa puhdistettu olisi.
VARGENTIN.
Vaan jos se tuli onkin pelkkä himo. (Menee.)
PIETARI.
Se silloin olis sielun kuolema.
(Jää istumaan pää alas painuneena.)
TUOMO (saapuu, katselee hetkisen Pietaria).
Te olettekin surullinen, herra.
PIETARI.
Hän minua niin syvään haavoitti.
(Kääntyy katselemaan ulos ikkunasta.)
TUOMO.
Mun täytyy tehdä teille pieni pyyntö.
PIETARI.
Ei minull' ole mitään antamista.
Minulta korkein kaikki otti pois.
TUOMO.
Sopisi maar tuoss' eteistuvassa
asua vielä, kunnes lupa saadaan.
PIETARI.
Kun pääsin tänne, luulin, ett' on lupa.
TUOMO.
Ma aukaisin tään puhdistaakseni.
PIETARI.
Minulle sekä puolisolleni.
Kuin kauan poissa viipyneekän hän...
TUOMO.
Ikävä maar?
PIETARI.
Jos kovasydämisten
hän pariin joutuu. Ja ma tarvitsisin
jo hyvää holhoojaani. Mull' on nälkä.
TUOMO.
Jos vankiruokaa?
PIETARI.
Olkoon koskematta.
Jumala nähköön, kuinka syksyistä!
Vaikk' elokuu on vasta. Jäseniä
hyristi äsken, ulkona kun seisoin.
Viel' onko koivuhalkojani?
TUOMO.
On.
Ma saanko tuoda pesään?
PIETARI.
Myöhemmin.
Ma sitten kera rakkaan puolison
edessä istun pystyvalkean.
Iloa korkein silloin meille suo,
kuin noille varpuselle kahdelle,
jotk' yhdessä tuoss' eessä ikkunan
niin tyytyväisnä piipertelevät.
»Te katsokaatte taivaan lintuja!»
Niin, niin, jos noiden piipittäjien
ma oppilaana osaisinkin olla!
Ma tahdon olla iloinen kuin ne.
TUOMO.
Ja jakaa ilostanne muillekin?
PIETARI.
Jumala nähköön, milloin suinkin voin.
TUOMO.
Siell' ulkona on joku siipirikko
ja lohdutusta teiltä odottaa.
PIETARI.
Ken hän on?
TUOMO.
Eräs luoksepyrkijä.
PIETARI.
Mut kuka?
TUOMO.
Sitä sanomasta kielsi.
PIETARI.
Mut sinä tunnet hänet?
TUOMO.
Tunnen maar.
PIETARI.
Ja kohtasit?
TUOMO.
Hän varhain aamusella
jo makasi tuoll' oven edessä.
PIETARI.
Ei häntä siellä näkynyt.
TUOMO.
Ei maar,
kun sallinut en olla.
PIETARI.
Mitä hän
siis tahtoi?
TUOMO.
Teidän nimeänne toisti
ja pyrki luoksenne. Ma kehoitin
pois nousemaan. Ja lopulta hän nousi,
kuin murheen haamu huokaili ja horjui.
PIETARI.
Miss' on hän nyt?
TUOMO.
En herrasväkeä
niin varahin ma voinut herättää
ja päästää häntä luoksenne, ma siksi —
PIETARI.
Pois ajoit kurjan! Olit kovin tyly.
TUOMO.
En maar. Ma hänet huoneeseeni saatoin.
Hän nukkui sinne. Koko yössä tuskin
lie silmiänsä ummistanutkaan.
Hän makasi, kun herrasväki läksi,
havahtui äsken, taasen pyrkii tänne.
PIETARI.
Sa voinet virkkaa hänen nimensä?
TUOMO.
Ei maar se sovi, kun hän kovin kielsi.
PIETARI.
Vaan jollen päästä häntä puheilleni?
TUOMO.
En tiedä sitten... Hän, tuo nuori mies —
PIETARI.
Vai nuori mies!
TUOMO.
Hän sanoi makaavansa
niin kauan portaallanne, kunnes pääsee,
tai syrjään heitetään. Hän siell' on nyt.
PIETARI.
No päästä sitten tänne varpuis-polo!
TUOMO.
Sen heti teen. (Menee.)
PIETARI (yksin).
Mut minkä lohdutuksen,
Jumala nähköön, minulta hän saa!
Voin asiansa kuulla kuitenkin,
tuon koetellun poloisen.
(Odottaa, Kaarle Hasselqvist saapuu paljain päin, hajalla hapsin.
Seisahtuu ovenpieleen, katsoa tuijottaa synkkänä Pietariin.)
Sä, Kaarle!
KAARLE (harvaan, kolkosti).
Niin... minä. (Kiihtyy.) Minulla on sanottavaa.
PIETARI.
Jumala nähköön, kuinka olet täällä?
KAARLE.
Pelasta itses! Joutuin pakene.
Kaikk' kuumaan tuhkaan vuotanut nyt on.
Ja siitä syntyy sähinä, mi polttaa.
Siis pakene!
PIETARI (jyrkästi).
Ei mieleenikään tule!
Ei koskaan!
KAARLE (masentuen).
Turhaa olikin se siis!
PIETARI.
Siit' älä puhukaan!
KAARLE.
Se täytyi tietää!
PIETARI.
Ma annoin sulle tärkeän tehtävän.
KAARLE.
Niin annoit, annoit!
PIETARI.
Kuinka suoritit sen?
KAARLE.
Niin suoritin kuin taisin.
PIETARI.
Kirjeen veit?
KAARLE (vaikenee).
PIETARI.
Miks et sa puhu?
KAARLE.
Mua onnetonta!
PIETARI.
Väsyitkö kovin? Ruumiisi on heikko.
KAARLE.
Ei sielu kärsi ruumiin heikkoudesta.
PIETARI.
Ja sinun sielus kärsii?
KAARLE.
Kovin kärsii.
PIETARI.
Jumala nähköön, puhu selvemmin!
Sa veitkö kirjeen? Kuinka ennätit?
KAARLE.
Yö ollut on niin hirvittävän pitkä.
PIETARI.
Vaan kirjeeni?
KAARLE.
Niin ääretön on ollut
minulla kärsimys.
PIETARI.
Miks kiusaat mua?
Sa etkö kuule! Veitkö kirjeeni?
KAARLE.
Sa muistat, että itse pakoitit!
PIETARI.
Ja sinä otit. Mutta sano, veitkö!
KAARLE.
Mun onnettoman täytyi viedä...
PIETARI.
Täytyi,
Jumala nähköön, kun mä lähetin!
Sen vaatii uskollisuus, poikani.
Siis ole levollinen!
KAARLE.
Sitä en
voi koskaan, koskaan!
PIETARI.
Uskollisuuttasi
ma olen siunannut.
KAARLE (raivolla). «
Sun minua
nyt täytyy kirota!
PIETARI.
Vai kirota!
Mi harhan henki pisti päähäsi!
KAARLE.
On uskollisuus uskollisuuden
minussa tappanut.
PIETARI.
Niin epäselvä
on tänä päivänä sun puheesi.
KAARLE.
Vaan sinun täytyy päästä selville.
PIETARI.
Jumala nähköön, muusta huoli en
kuin että kirjeen veit. Ja sinä annoit
sen käteen hyvin arvokkahan hertan?
KAARLE.
Niin arvokkaan kuin taisin.
PIETARI.
Siis sen vihdoin
on tsaarillinen majesteetti saanut.
Sa onnelliseks olet tehnyt minut.
Jumala nähköön, kun on voitto saatu,
niin unohtuvat olleet vastukset.
Kuu matkallaan saa monta pimennystä,
mut kirkkaana taas kulkee tietänsä.
Niin mielenikin jälleen kirkastui.
On määränpää taas selvä edessäni.
KAARLE.
Miks' panitkaan tuon kirjeen käteeni!
Voi miksi saavuin sinun luokses eilen!
Voi miksi koskaan kohtasinkaan sinut!
PIETARI.
Siks että korkein niin on ohjannut.
KAARLE.
Ei koskaan liene tahtonut hän näin!
PIETARI.
Kun siunaan, haihtuu epäilyksesi.
KAARLE.
Kiroa niinkuin joskus ennenkin!
PIETARI.
Miks sitä muistat? Useamminhan
ma olen siunannut. Nyt myöskin korkein
avatkoon suuni hyväll' armolla
sun sydämelles uskolliselle...
(Lähestyy yrittäen laskea kädet päälaelle.)
KAARLE.
Ei! Varjelkohon Kaikkivaltias
sinua minuun koskemasta nyt.
Sa siunaat, kun sun mieles mukaan käy;
nyt etkö näe —
PIETARI (lamautuen).
Sä myöskin mua lyöt.
Jumala nähköön!
VARGENTIN (saapuu juuri).
Suokaa anteeksi!
Mun täytyi tänne heti palata.
KAARLE.
Te, notarius!
VARGENTIN.
Sinäkään et ole
tän' yönä ollut asunnossasi.
KAARLE.
En ole ollut, en.
VARGENTIN.
Sun harhailujas
en jouda tutkimaan; on toinen syy.
PIETARI.
Mun rakas puolisoni! Miss' on hän?
Ma tahdon häntä ajatella. Siitä
mun mieleni taas kirkastuu.
VARGENTIN.
Niin, tulin
taas sisareni tähden.
PIETARI.
Sanokaa,
miss' on hän? Mitä tapahtunut on?
Miks ei hän palaa luokseni?
VARGENTIN.
Kun hänet
on kuljetettu kirkkoneuvostoon.
PIETARI.
Jumala nähköön — väkivallalla?
VARGENTIN.
Voi tuskin muuksi sanoa.
PIETARI.
Ja se
on tapahtunut teidän tahdostanne!
VARGENTIN.
Ei ole. Hänet viety oli ennen
kuin minä saavuin täältä. Tietysti
on sielunpaimenemme, rovasti,
sen järjestänyt.
PIETARI.
Mikä väkivalta!
Jumala nähköön, niin se leviää
kuin sammutettuin kekäleiden katku!
VARGENTIN.
Kun omat teot arvosteltaisiin,
niin toisten työt jäis tuomitsematta.
PIETARI.
Ken olla vois niin julkea kuin tuo
kavala pappi?
VARGENTIN.
Velvollisuuttaan
hän niin ei ole unhottanut kuin
te itsenne.
PIETARI.
Kuin minä, sanotte?
VARGENTIN.
Totuudentunnustuksen marttyyri,
mi salavuoteen rikoksella tahraa
sen jalon naisen, jolle velass' on
kiitollisuutta, kunnioitusta!
PIETARI.
Jumala nähköön — pyhä liittomme!
VARGENTIN.
Jumalan kiusausta! Sen hän näkee!
PIETARI.
Ken olette te sitä sanomaan?
Nyt ahdistatte minua, kun multa
on kaikki viety, kun ma ravinnotta
täss' olen tyhjin kukkaroin ja vatsoin
ja tyhjin sydämin. En ajatellakaan
mä jaksa enää.
KAARLE.
Sinun olen, eno,
ma nähnyt Jumalata kiusaavan.
PIETARI.
En teiltä, mutta hänen kädestään
ma otan rangaistukseni. Siis menkää!
KAARLE.
Mun täytyy vielä haastaa sulle, eno.
VARGENTIN.
Te ette minun asiaanikaan
viel' ole kuullut.
PIETARI.
Koskeeko se Annaa?
VARGENTIN.
Lähinnä teitä. Teidät noudetaan
myös kuultavaksi kirkkoneuvostoon.
PIETARI (ihastuen).
Se onko totta? Pääsenkö mä sinne?
Ja näen jälleen rakkaan puolisoni?
Mi ilosanoma! (Alakuloisesti.) Niin, hetki sitten!
VARGENTIN.
Vai ilosanoma!
PIETARI.
Niin, totisesti!
Suloiset kasvot nähdä jällehen,
ja siellä, seisten hänen rinnallaan,
julistaa, että kaikkein uhalla,
uhalla tuomion ja kirkon herrain,
uhalla kuoleman hän minun on!
VARGENTIN.
Ma siitä teitä varoittamaan läksin.
Niin ette tehdä saa.
PIETARI.
Vaan kuinka sitten?
VARGENTIN.
Sanotte, että häväisevä huhu
on levinnyt. Ja että sisareni
on teille aivan vieras olento.
PIETARI.
Ja valehtelen!
VARGENTIN.
Onhan suhteita
ja laitoksia, joiden pyhyys-arvo
on kaikin keinoin säilytettävä.
PIETARI (voitokkaasti).
Te sokea ja ulkokullattu!
Nyt paljastitte kaiken häpeänne!
En elävämpää mielen virvoitusta,
Jumala nähköön, olis voinut saada.
Vai kaikin keinoin! Kuinka matalaa!
Ma, tietäkäätte, en voi vilpistellä.
Hän minun rakas puolisoni on.
Edessä Kaikkivallan kasvojen
olemme liittynehet yhdeksi.
Tää puhdas rakkauden liitto voi
kaikk' kestää koetukset, syytökset.
ANNA (kiiruhtaen sisään).
Mun puolisoni, rakas herrani!
(Heittäytyy Pietarin kaulaan.)
PIETARI.
Sa, rakas Anna! Hellä puoliso!
Minulle sydäntäkin kalliimpi!
Oi kuinka sua kaivannut jo olin!
Nyt näen jälleen puhtaat kasvosi,
ja hellän äänes kirkkaan soinnun kuulen
ja sydämesi sykinnän.
ANNA.
He minut
pois kotoani äsken raastoivat.
Ei luoksesi ois mua päästetty,
mut heidän käsistänsä karkasin.
Sun syliis riensin; sillä sinua
niin suuri vaara uhkaa.
PIETARI.
Mikä vaara!
Jumala nähköön, ei niin mikään, rakas.
ANNA.
Et tiedä vielä.
PIETARI.
Tiedän aivan kaikki.
Saat levollinen olla.
ANNA.
Mutta eikö
sinua ole petetty?
PIETARI.
Ei, armas.
Ei minua voi pettää ihmiset.
On minulla niin turvallinen tunto.
Ja kun sun näen, mä onnellinen olen.
ANNA.
Se siis ei totta ollutkaan! Et usko,
ma kuinka kauheasti peljästyin!
Ja syyttä aivan.
(Katselee ympärilleen.)
Kaarle, sinä täällä!
Mä siitäkin jo huomaan, ettei se
voi olla totta.
(Menee hänen luokseen.)
Eihän?
KAARLE (vaikenee).
ANNA.
Puhu, Kaarle!
Se eihän totta olla saata. Eihän?
KAARLE.
En tiedä, kenen Kaikkivaltias
suo jäädä eksytyksen uhriksi.
ANNA (veljeensä kääntyen).
Sa tiedät, Johannes?
VARGENTIN.
Sun häpeäsi?
ANNA.
Sa tiedät hänen vaaransa ja voit
pelastaa hänet.
VARGENTIN.
Viettelijäsi!
ANNA (Rientää syleilemään Pietaria).
Mun rakas, uskollinen puolisoni.
Hän Jumalalta pelastuksen saa.
Ja voiton, kruunun!
(Broms ja Beckman saapuvat.)
BROMS.
Kaikkein kauneimmillaan
avio-onni!
PIETARI.
Korkein on sen suonut.
BROMS.
En saata onnitella. (Vargentinille.) Notarius,
ken meistä silloin oli oikeassa?
VARGENTIN.
Jos mielen katkeruutta tahdotte
lisätä mulle, tuskin oikein teette.
BROMS.
En tahdo sitä. Kova onni vain,
kun kyllin pian ette matkustanut.
Nyt sisartanne kohtaa kirkkokuri.
PIETARI.
Vai kirkkokuri! Jumalallisen
ja puhtaan rakkauden tähden? Niinkö?
BROMS.
Siveellisten ja kirkollisten sääntöin
ja oikeuksien loukkaamisesta.
Mut rietas yhteys pian lopun saa.
ANNA.
Ei sydämien hellä kiintymys.
PIETARI.
Me suojelukseen Kaikkivaltiaan
olemme rakkautemme jättäneet.
BROMS.
Jos voisit nähdä, kuinka tarpeellinen
sinulle hänen armonsa nyt on,
niin hairahduksiasi katuen
sä lähestyisit hänen kirkkoaan.
PIETARI.
Mi vilpittömät hengenpyytehet
niin tuomitsee ja kahlehisin kytkee.
BROMS.
Kun puhdas oppi, kirkonjärjestys
on säilytettävä.
PIETARI.
Ja elämä
on tukahdutettava! (Beckmanille.) Sinä vielä,
Jumala nähköön, häntä saattelet!
BECKMAN.
On raja, jonka yli ei saa käydä.
Ei kansalainen eikä virkamies
voi sinua nyt enää puolustaa.
PIETARI.
Vähemmin vielä vilpistelijä.
Se sinä olitkin, ei kukaan muu.
Mut syliin petollisen ystävän
mitataan kosto satakertainen.
BECKMAN.
Jo äsken sanoi tuomiorovasti,
mit' olisi nyt sinun tehtävä.
PIETARI.
Mun jumalattomia pappeja
on vastaan oltava, vaikk' yksin jäisin.
ANNA.
Ma altisna ja uskollisena
sun rinnallasi seison.
PIETARI.
Sinä, rakas!
Mun armas lohdutuksen enkelini!
VARGENTIN.
Ja minulle niin suuren surun lapsi.
BROMS.
Varoitin teitä. Näin se nyt on käynyt.
BECKMAN.
Ja pahinta ei notarius vielä
voi tietääkään. Jos tämä nuori mies
(viittaa Kaarleen)
avaisi suunsa, kammottavimman
te kuulisitte.
VARGENTIN.
Kiivautta täynnä
hän äsken oli, mutta sitten seissut
kuin kivipatsas.
KAARLE (vaikenee yhä).
PIETARI.
Minuakin hän
on ihmetyttänyt. En milloinkaan
noin synkkänä mä häntä ole nähnyt.
KAARLE.
Yön pimeydessä olen kulkenut,
en vieläkään näe päivän sarastusta.
PIETARI.
Jumala nähköön, kolkko arvoitus.
KAARLE.
Ma tahdoin haastaa, mut en, kurja, voinut.
BECKMAN.
Sen tekee sitten pian kreivi v. Lieven.
PIETARI.
Vai kreivi v. Lieveni Mitä hänellä,
Jumala nähköön, tääll' on tekemistä?
BECKMAN.
Sa tiedät, hänen ylhäisyytensä
on luokses aikonut. Ja nyt hän saapuu.
PIETARI.
Nyt tänne? Ei! Sen kiellän kokonaan.
BECKMAN.
Ei voida kieltää. (Katsoo ovelle.) Niin, nyt onkin täällä
jo hänen kreivillinen korkeutensa.
(Kreivi v. Lieven saapuu seurueineen,
Schäferin molemmat kirjeet kädessä.)