kuninkaan, valtakunnan, sodan menon.
BECKMAN.
Mut milloin? Kenen mukana?
PIETARI (ottaa kirjeen poveltaan).
Se täss' on.
Sen sinä kreivillesi viedä saat.
(Antaa kirjeen Beckmanille, joka nousee.)
BECKMAN.
Ja prinsessa saa häneltä. Ma vien
tään heti hänen ylhäisyydelleen.
(Aikoo lähteä.)
PIETARI.
Odota hetki toverias!
BECKMAN.
Ketä?
PIETARI.
On toinen kirje.
BECKMAN.
Kelle?
PIETARI.
Se on
tsaarilliselle majesteetille,
Nebukadnetsarille Moskovan.
Sen sulle, rakas poikani, ma uskon.
Sa Helsingissä, jollei lähempänä,
voit tsaarin tavata ja antaa kirjeen.
(Ottaa kirjeen poveltaan -ja tarjoaa sitä Kaarlelle.)
No miks et ota? Mitä epäröit?
KAARLE.
Siis valtakunnan viholliselle?
PIETARI.
Niin. Jeremiaan tervehdys se on.
KAARLE.
Ja minun pitäis viedä?
PIETARI.
Sinä viet sen.
KAARLE.
En ikinä ma sitä tehdä voi.
PIETARI (kiivaasti).
Jumala nähköön, kiusaatko sa mua?!
Vai mistä tämä uppiniskaisuus?
KAARLE.
Ma en voi sua totella nyt, eno.
PIETARI.
Et minua sa tahdo totella.
KAARLE.
Maankavallusta olisi se.
PIETARI.
Mutta
sa minut saatat pettää, kavaltaa!
KAARLE.
Mun täytyy kieltäytyä.
PIETARI.
Sydämeesi
on niskuruuden pahahenki päässyt.
Tääll' onko enää ketään uskollista?
Mun tahtoani tokko kenkään kuulee?
Sa, Anna, nainen, voitko sa sen tehdä?
ANNA.
Ei, rakas.
PIETARI (Beckmanille)
Minkä verran sinulla
on alttiutta minun hyväkseni?
BECKMAN.
Siit' aikeesta sun neuvon luopumaan.
Tän kirjeen saatan kreivin käteen heti.
(Menee.)
KAARLE.
Suo anteeks, eno, se on mahdoton.
ANNA,
Tekoa sellaista —: me emme voi.
PIETARI.
Te ette minun pyyntöäni täytä!
Jumala nähköön, kuitenkin hän tulee!
Vaan teidät kiroan, te petturit,
sanoissa ystävät, mut haluttomat
ja voimattomat työhön ystävän.
Ma teidät kiroan, te särette
mun uskallukseni ja epäilystä
ja mustaa vihaa mieleheni luotte.
Se valtakunta, jota palvelette,
on pimeyden valtakunta. Teidän
siin' ijäisesti täytyy hukkua.
(Lischen Roskamp saapuu.)
KAARLE.
Mi kauhistus nyt valtasi sun, eno.
ANNA.
Nyt missä on sun kirkas uskosi?
Ja hellä rakkautes, hyvyytes?
PIETARI.
Ja missä teidän kuuliaisuutenne
ja uskollisuutenne, kirotut?
LISCHEN.
Kiroa heidät niinkuin kirosit
mun palvelijani. Sitten rutto heidät
kuin Sohvin tappaa.
PIETARI.
Onko Sohvi kuollut?
LISCHEN.
On. Hän ruttoon kuoli. Sinun kädestäs
ma vaadin hänen henkensä. Sä hänet
kironnut olit.
PIETARI.
Minua hän aina
halulla palveli.
LISCHEN.
Ja kiroomanas kuoli.
PIETARI.
Ja milloin sai hän ijäisyyden hetken?
LISCHEN.
Hän sammui eilen iltapäivällä.
Ma Ruotsiin riennän. Kirouksesi
nyt häntä (viittaa Annaan) jääköön painamaan! On kiire.
On laiva lähdössä jo... Hyvästi!
PIETARI.
Jumala nähköön, rikkaat pakenevat,
mut köyhät jäävät sekä kärsivät.
LISCHEN.
Mut etkö huomaa, kiroukseksensa
sua kaikki palvelevat. Heidätkin (viittaa toisiin)
sa olet kironnut. (Menee.)
PIETARI (alakuloisena).
Niin, onneton,
ma teidät kirosin!
KAARLE.
Sit' emme muista.
ANNA.
Me emme ole sitä kuulleetkaan.
PIETARI.
Ma kirosin ja hyvin kuulin sen.
Se onneton, ken parhaat ystävätkin
näin kiroaa. Niin kohden omaa päätä
hän kirouksen kutsuu. Kirottu,
Jumala nähköön, minä raukka olen.
(Vaipuu polvilleen.)
KAARLE.
Ma sinua en siunaamasta lakkaa.
ANNA.
Ja tuhat kertaa minun sydämeni
sua siunaa siunauksin hellimmin.
PIETARI (nousten).
Ja siunaus voi kirouksen voittaa.
Siks rauhan tieltä tuska, väristys
pois väistyvi ja ahdistuksen sijaan
suloinen lepo saapuu.
(Heidän keskellään seisten, kädet toisten päälaella.)
Teidät nyt
ma väkevimmin siunauksin siunaan,
niin kiirehestä kantapäähän asti,
ihosta alkain luihin, ytimiin,
jokaisen hermosäikeen väräjävän,
jokaisen tuoreen verenpisaran,
jokaisen huokauksen, hengenvedon,
ja joka liikkeen, jonka teette te,
ja joka ainoon ajatuksenne,
mi sielussanne puhtahassa syttyy,
jokaisen sydämenne tuntehen,
jokaisen ilon hetken, joka surun
mi elon tiellä teidät saavuttaa.
Ma rajattoman siunauksen syliin
ja iki-armon ylenpalttisuuteen
nyt suljen teidät.
MULTA (on siunauksen aikana hiljaa saapunut. Ynseästi Pietarille).
Linnaan heti nyt!
Taa lukkojen!
PIETARI.
Mik' on nyt tullut?
MULTA.
On tullut käsky, herra.
PIETARI.
Minä lähden.
ANNA.
Ja minä seuraan.
MULTA.
Ette seuraa, neiti.
On teidän käynnistänne tehty loppu.
102
ANNA.
Ei suinkaan, ei!
MULTA.
Juur vissist. Linnanpää
sen ilmoitti.
PIETARI.
Sa kerran kuitenkin,
Jumala nähköön, vielä päästät hänet.
(Tarttuu Annan ja Kaarlen käteen.)
Te, ystäväni, suuri hetki on
nyt tulossa ja teidät kerallani
ma pyydän sitä vastaanottamaan.
Mut paastolla ja rukouksella
on teidän siihen valmistauduttava
kuin taivaiselle iloaterialle.
Te ajatuksenne ja sydämenne
siis puhdistakaa, olkaa valmihit,
kun kutsun teitä! — Lähtekäämme, Multa!
Ja kohta taulu tuomiopasuunan
ylitse hohtaa Turun kaupungin.
(Menee Mullan kanssa.)
Väliverho.
*/
KOLMAS NÄYTÖS.
Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä. Elokuun ilta.
Korpraali LASSI viimeistelee uunin valkaisua sivellen sitä pensselillä
ja laulaa.
/*
Kun moskovalaiset ne leirinsä
löi ympäri Narvan muurin,
söi kaupunki murheella leipäänsä,
sitä ahdisti tuska suurin,
Sen Kaarlemme kuuli,
riens sinne kuin tuuli...
Me sankarin seurassa sodimm'.
TUOMO (tuo kopallisen pilkottuja kuusenhavuja, laskee kopan rahille
ja kuuntelee hetkisen laulua).
No niin, on kovin riemuissaan taas Lassi.
LASSI.
Tää laulu tekee riemuiseks.
TUOMO.
Se maar
on Narvan taistelusta?
LASSI.
Hiessä silloin
Venäjän miehet olivat, sen tiedän. (Laulaa:)
Ne kaatuivat tuhansin paikalleen
ja tuhansin hukkuivat vesiin,
vei tuhannet kuningas vangikseen
ja jätti ne vartijain käsiin,
ja tuhannet vielä
pyys armoa siellä . ..
Me sankarin seurassa sodimm'.
TUOMO.
Ja nyt? Ei syytä maar nyt muilla
kuin maisterilla ole iloita.
LASSI.
Voi muistella ja olla iloinen.
TUOMO.
Niin, kun on ollut Narvan taistelussa.
Mut miksi maisteri nyt juhlapuvun
siell' ottaa yllensä? Ja miksi hän
näin kaunistuttaa tätä huonetta?
LASSI.
Ma olen laannut ajattelemasta
niit' asioita, joita näen. Ja aina
ma olen syytä kysymättä tehnyt
sen mitä käsketään. Niin Narvalla
mä syöksyin eespäin; samoin sitten
mä lynkkäpolvin jälkeen puoliyön
yövartijana hiiviskellyt olen
pihassa tuolla, väliin uunejakin
näin nuohonut. Sen pienen ilonrahdun,
min raajarikko mies voi tarvita,
sen tapaa aina muistonkomeroista.
(Laulaa toistaen:)
Ne kaatuivat tuhansin paikalleen
ja tuhansin hukkuivat vesiin...
PIETARI (syöksyy sisään vasemmalta uudet kengät jalassa).
Suus kiinni! Jätä pöyhkä kirkuminen!
LASSI.
Iloinen muisto joskus lauluks puhkee.
TUOMO.
Hän riemuitsevi Narvan voitosta.
PIETARI.
Jumala nähköön, sekin voitto tekee
nyt kipeää. Kuin uudet kengät ikään.
Mua kumpikin nyt kovin ahdistaa.
(Katselee jalkineitaan.)
TUOMO.
On paras sitten vanhoin kengin käydä.
PIETARI.
Nyt vanha katoo. Kaikki tulee uutta.
LASSI.
Kaks puristavaa kenkää — sanottiin —
on kaksi petollista ystävää.
Ken hänen tiennee...
TUOMO.
Kuullut maar ma olen.
PIETARI,
En lorujanne, mutta tointanne
ma kaipaan. Hyvin työnne tehkää! Saatte
taas karoliinin kumpikin. Jo ennen
olette multa koonnut melko määrän.
(Antaa rahaa kummallekin. Miehet kumartavat.)
Sa, Tuomo, kirjeen veit?
TUOMO.
Vein, maisteri.
Tais olla viime hetki...
PIETARI.
Kuinka niin?
TUOMO.
On notarius Ruotsiin lähdössä.
PIETARI.
Iloista matkaa! sanon vain.
TUOMO.
Hän maar
vie sisarensakin.
PIETARI.
Sit' et sä tiedä.
Vai olisiko voinut... Ei! Et saa
nyt kiroukseen mua kiusatuksi.
Jumala nähköön, pahan hyvällä
nyt maksan sulle. Puolikaroliinin
saat vielä vaivoistasi. (Antaa rahaa.)
TUOMO.
Kiitoksia!
Niin tippuu nyt kuin teinille.
PIETARI.
Ei minun,
Jumala nähköön, tarpeellista ole
nyt kitsastella. Ylenpalttisesti
mä tiedän saavani. Ei minulta
voi mitään puuttua. Niin rikas olen.
(Menee vasemmalle.)
TUOMO.
Iloinen sydämeltä totta maar!
LASSI.
Niin hyvä, mut yksi vika.
TUOMO.
Hän ei
rakasta Kaarle kuningasta?
LASSI.
Ei.
Vaan vihamiestä. Se on runttia!
TUOMO.
Sa ajattelet kuitenkin?
LASSI.
Kun koskee
se muistoihin. Nyt hänen uuninsa
jo hohtaakin kuin muinoin Höijerin
kypärä.
(Hyräilee:)
Ne kaatuivat tuhansin paikalleen...
TUOMO.
Taasko hänet suututat?
LASSI.
En. Lopetan jo työni köykäisen.
TUOMO.
Ja puoliyöltä valvot maar?
LASSI.
No kuinkas?
(Menee työkalupussineen.)
TUOMO.
Ja permanto on Tiputeltu nyt.
Tääll' onkin juhlallista!
(Multa tuo kolme kynttilää pöydälle.)
Ja niin paljo
valoa sitten! Hyvin juhlallista!
MULTA.
Niin, kolme kynttilää hän määräsi.
TUOMO.
Sa tiedät maar, mi täll' on tarkoitus?
Valaistu uuni, pesty permanto
ja siinä havut. Uudet kengät, puku
ja kolme kynttilätä pöydällä...
MULTA.
Ja korkealla taulu tuomion.
Sen äsken hänen käskystänsä vein.
TUOMO.
Sanopa, monta karoliinia
häneltä tänään saat!
MULTA.
Ja entä sinä?
TUOMO.
En maar mä niitä kovin ahnehdi.
MULTA.
Juur vissist, et!
TUOMO.
Ei rahoillansa hän
minua komentaisi, jollei muuta
hänellä voimaa olis. (Menee.)
MULTA.
Mutta raha
ei suinkaan pahenna. (Katselet ympärilleen.)
PIETARI (saapuu uudessa puvussa, tarkastelee huonetta).
Hyvä näin!
Tää halpa maja on nyt puhdistettu, —
kun sielun pihtipielet, kynnykset
vain olisivat hyvin sivutut.
MULTA.
Täss' ovat kynttilätkin.
PIETARI.
Loistakoot
ne kirkkaasti, niin totta kuin nyt mun
Jumala vyöttää ilolla.
MULTA.
Mut, herra,
mi tarkoitus on teillä?
PIETARI.
Tulossa
on päivä korkeimman.
MULTA.
On myöhä ehtoo.
PIETARI.
On hetki pelastuksen väkevän,
Egyptin pääsiäisen ihmeyö.
Kaupungin yllä merkki tuomion,
vaan minut silloin käsi voimakas,
Jumala nähköön, päästää kangin takaa
ja alta telottajan kirvehen.
He hopeaa ja kultaa mulle tuovat
ja kalliit vaatteet. Murhan enkeli —
(Kova jyskytys kuuluu oven takaa.)
MULTA (säikähtäen).
Ken siellä, herra?
PIETARI.
Minä en voi tietää.
Ei ollut odottamani. Niin löi
kuin menninkäinen.
MULTA.
Havut permannolla!
Kuin kuolinhuone!
PIETARI.
Kulkisikohan
nyt Kyöpeli?
MULTA.
Ma kovin hämmästyin!
Vereni nytkin hiljalleen vain liikkuu!
BROMS (tempaisee oven auki, saapuu Beckmanin kanssa. Mullalle;)
Sinulta ensin kysyn: kumman teistä
tuo järjetön on ilve?
MULTA.
Mikä, herra?
BROMS.
Pelätti linnan tornissa. Vai et
sä sitä tiedä?
MULTA.
Mä itse pelkään, herra.
BROMS.
Mut veit sen sinne?
PIETARI.
Minun tahdostani.
BROMS.
Kai hirmu-ennustusten uusi laji?
PIETARI.
Se hävityksenkauhun merkki on.
BROMS (Backmanille).
Te kuulitte! Se eikö teistäkin
rikollisuutta julkeinta jo ole?
Kun aika muutenkin on tällainen...
BECKMAN (Pietarille).
Tuo taulu väestössä kaupungin
levottomuutta herättänyt on.
BROMS.
Se levottomuutta ei ole enää,
vaan suurta kiihkoa ja kauhistusta.
Kuun valossa on sitä katsomaan
samonnut ihmisiä suuret laumat.
Ja monet heistä kauhuissansa parkuu.
PIETARI.
Jumala nähköön, eikö ole syytä?
Voi Suomenmaata! Voi sen kaupunkeja!
Voi jumalattomia pappeja!
BROMS.
Voi sinua, mies parka!
BECKMAN (Mullalle).
Nimessä
maaherran käsken oitis ottamaan
pois taulun tornista.
MULTA (ulos rientäen).
Sen teen mä heti.
BROMS (Beckmanille).
Nyt rauhoittamaan rahvasta, ja kotiin.
Siell' iltansa nyt viettää mieluimmin.
(Menee.)
BECKMAN (jääden jälemmä, Pietarille).
Sun kirjettäsi prinsessalle kreivi
ei viedä voi.
PIETARI.
En odottanut ole
häneltä mitään.
BECKMAN.
Siinä kirjeessä
on kamalia asioita.
PIETARI.
Mutta
ne ovat tosia.
BECKMAN.
Jos erehdyt?
PIETARI.
Ma väkevästi vakuutettu olen.
BECKMAN.
Ma toivon, että olet erehtynyt.
PIETARI.
Kun vihamiehen jälkiä sa kuljet.
BECKMAN.
Minulla virkavelvollisuus on.
PIETARI.
Siis mene, kumppanisi odottaa!
BECKMAN.
Mun täytyy mennä. Mutta minä sanon:
Sa olet erehtynyt.
PIETARI (yksin).
Erehtynyt!
Voi sana sattumalta suusta päässyt
välistä olla tulkki kohtalon.
Ja miksi hän nyt pimeydessä yön
toi mulle viestin: olet erehtynyt. . .
Mä erehtynyt! — Poistu, kiusaaja!
Sanalla sinut maahan kukistan.
(Ottaa raamatun, katsoo ylös ja avaa arviolta kirjan.)
Nyt henki johtakohon kättäni!
(Painaa sormensa keskelle sivua ja alkaa lukea siitä:)
»Jakoi meren kahtia,
sillä hänen armonsa pysyy ijankaikkisesti,
ja antoi Israelin käydä läpi sen,
sillä hänen armonsa pysyy ijankaikkisesti.»
(Jättää innostuneena kirjan pois.)
Ylistä, kiitä sieluni, ma kuljen
lävitse öisen meren.
MULTA (saapuu).
Teidän tähden
mun täytyy liian paljon kärsiä.
Muun lisäks toimeni nyt menetän,
jo huomenaamuna se otetaan.
Ma minne silloin saatan vaimon, lapset?
Ma onneton!
PIETARI.
On huomenaamuna
jo toisenlainen maailma kuin nyt.
Saat luottaa minuun, kaksi palvelusta
kun vielä teet.
MULTA.
Vai kaksi vielä!
PIETARI.
Olkoon
vain yksi tällä kertaa. Päästä tänne
kaks vierasta. Mun sisareni poika
ja neiti Vargentin.
MULTA.
Mut minulta
jo huomenaamuna tää toimi viedään.
PIETARI.
Sen kuulin jo. Siks päästät heidät nyt.
MULTA.
Näin myöhään, niinkö?
PIETARI.
Puol'-yön hetken eellä.
MULTA.
On mahdotonta.
PIETARI.
Heidän täytyy tulla,
Jumala nähköön, vaikka riehuis rutto
ja pedot uhkaisivat. Heitä ei
voi kenkään estää.
MULTA.
Minä estän sen.
PIETARI.
Kuin uskaltaisit? Tällä hetkellä?
MULTA.
Mun täytyy.
PIETARI.
Käsivartta väkevää
sä etkö ymmärtäisi peljätä?
Jos maahan raukeat kuin noki. Vielä
sä Sohvin muistat? Entä ruton myrkky
jos sinuun tarttuu?
MULTA.
Jos te kiroatte!
PIETARI (lauhkeasti).
Ei! Auttajaani en saa kirota.
Sinulle merkin näytän.
MULTA.
Merkin, herra!
PIETARI.
Kun ihminen voi kaikki antaa pois,
edessä arvoin arvaamattomain
hän silloin on, ja kaikkein suurin hetki
on tullut hänelle.
(Menee sohvan luo -ja kannen syrjään.)
Sa tiedät hyvin,
mi aarre tääll' on?
MULTA.
Tiedän kyllä, herra.
PIETARI.
Jumala nähköön, kalliit kätkömme.
Ne korjaa! Vie ne päällysmiehillesi!
MULTA.
En ymmärrä nyt teitä, herra.
PIETARI (käskevästi).
Ota!
On kiire, kuluu yö.
(Multa kokoaa kirjoja käsivarrelleen ja on valmis lähtöön.)
Niin, vie vain pois!
Kun joudut takaisin, saat toisen aarteen.
(Multa vie kirjat. Pietari kokoaa kaikki rahansa ja pinoaa ne
pöydälle. Samoin asettaa hän siihen kirjoitusneuvonsa.)
MULTA (tullen sisään).
Ne kansliassa ovat.
PIETARI.
Kynä tässä
ja muutkin kirjoittamisneuvoni.
MULTA.
Te ette kirjoita siis enää?
PIETARI.
Tässä
rahani ovat, joka karoliini
ja joka äyri. Ilman ehtoja
saat kaikki ne; ei muuta kuin vain otat.
MULTA.
En ikinä, juur vissist, tällaista
ma ole nähnyt. Pääni aivan
on mennä sekaisin. Tää onko totta?
PIETARI.
Jumala nähköön, on. Kaikk' ota rahat!
MULTA.
Niin ihmeellistä anteliaisuutta!
Mä kiitän nöyrästi ja siunaan teitä.
(Kokoaa rahat taskuunsa, ottaa kirjoitusneuvot käteensä
ja jää uteliaana katsomaan Pietaria.)
PIETARI.
Sa olet rikas nyt, mä tällä hetkellä,
Jumala nähkön, olen köyhempi
kuin kahteen vuosikymmeneen tät' ennen.
Mä mitään palkkiota tarjoomatta
sinulta kysyn: teetkö tahtoni?
MULTA.
Niin jumalaton, taivas varjelkoon,
en ole, että tämän jälkeen vielä
mä siitä kieltäytyisin.
PIETARI.
Ystäväni
jo odottavat. Nouda heidät tänne!
MULTA.
Te puolustatte minua, kun teillä
on ojennettu, vahva käsivarsi?
PIETARI.
Ma puollan. Mene!
MULTA.
Heti, herra! (Menee.)
PIETARI (yksin).
Hänkin!
Niin meri jakaantuu. Ei kaukana
voi enää olla puollon hetki. (Odottaa.) Heidän
jo pitais saapua. (Koputus.) He tulevat!
Sisälle käykää, odotetut vieraat!
(Kaarle ja Anna saapuvat.)
Ilolla tervehdityt olkaatte! (Annalle.)
Sa, rakkaani, et ole paennut?
ANNA.
Ma pakenen vain sinun luoksesi.
KAARLE.
Ilolla tervehditty, rakas eno!
En luullut enää tänne pääsevämme.
PIETARI.
Ei, poikani, saa koskaan epäillä.
ANNA.
Vaan kun nyt on niin myöhä hetki jo.
PIETARI.
Puol'-yöstä juuri kajahtavakin
on pelastuksen huuto väkevä.
KAARLE.
Sa ihmetytät meitä, rakas eno.
PIETARI.
Jumala nähköön, itselleni on
se suurin ihme. Mutta oletteko
te tähän hetkeen valmistunehet?
ANNA.
Olemme. Yhdessä me molemmat.
PIETARI.
Te yhdessä!
KAARLE.
Kuin käskit, eno.
PIETARI (hillitysti).
Niin,
mä teitä rukoukseen yhteiseen
ja paastoon käskin. Eripuraisuutta
on vältettävä, mutta sovintoa
ja rauhaa rakennettava. Ma toivon,
Jumala nähköön sitä.
ANNA.
Vahvistakoon
Jumala keskinäisen rakkautemme!
PIETARI.
Ett' elonkorjuun hetkellä me vielä
lujana yhtehenä pysyisimme.
KAARLE.
Se toivo meitä tänne joudutti,
kun kutsuit, eno.
PIETARI.
Nyt te näettekin
sen vahvistuksen sekä täyttymisen.
ANNA.
Vai nyt!?
KAARLE.
Tän' yönäkö?
PIETARI.
Niin. Puoliyöstä.
Jumala nähköön, se on sielussani
niin selkeästi sanottu. Siis tässä
mun kanssan' istukaa ja valvokaa (istuvat),
ett' olemme kuin kolme kynttilää
tuoss' edessämme. Niiden merkitystä
en liene teille vielä sanonut?
KAARLE.
Et, eno.
PIETARI.
Tuossa oikeall' on usko.
ANNA.
Se olet sinä, suuriuskoinen.
PIETARI.
Sen lähin toivo on...
ANNA.
Se olen minä.
KAARLE.
Se minä olen; sinä olet kolmas.
PIETARI.
Niin, suurin kaikista on rakkaus.
Se olet sinä, armas.
ANNA.
Mutta yksi
ne kaikki ovat.
PIETARI.
Yksi uskossa
ja toivossa ja —
ANNA.
Rakkaudessa.
PIETARI.
Jumala nähköön, kunpa rakkautemme
ei jäisi mitään vaille. Sillä puu,
mi puuttuu kukintaa — se kuolee pois.
ANNA.
Ei meidän rakkautemme.
PIETARI.
Kunpa se
olisi täksi suureks hetkeksi
jo kehittynyt täydellisyyteen!
KAARLE.
Sinua, eno, Anna ajattelee
ja joka hetki puhuu sinusta
kuin minäkin.
PIETARI.
Vai niinkuin sinäkin!
On alttiutes ilonani ollut,
mut kerran kuitenkin...
KAARLE.
Mut kerran... Eno,
mi tarkoitukses on.
PIETARI.
Me emme siitä
nyt puhu. Mieleen kiusaaja sen toi.
Ma silloin kiivastuin; se rikos oli.
Ja jollei katumusta pikaista
sen jälkeen tullut, raskas ruusutauti
nyt niskojani painais. Pystypäisnä
en suurta hetkeä nyt vartoisi.
KAARLE.
Ja kuinka saapuvi tuo suuri hetki?
PIETARI.
Sen näet, kun kerallani valvotte.
ANNA.
Mut näkevätkö muut?
PIETARI.
Jos näkevät,
se kauhistusta heille levittää.
ANNA.
Mut sinulle ja meille?
PIETARI.
Minulle
se avaa portit vankilan. Ma silloin
sen kiitoslaulun kohotan, mi soinut
on sielussani.
KAARLE.
Siihen yhtyä
me myöskin saamme?
PIETARI.
Sydämenne nurja
vaikk' usein onkin ollut levoton,
ja epäillyt.
KAARLE.
Nyt emme sitä tunne.
ANNA.
Myös sinä, Pietari, siit' olet vapaa?
PIETARI.
Jumala nähköön, vapaa; niinkuin kohta
mun ruumiinikin vapaa on, kun saapuu
Nebukadnetsar uusi.
ANNA.
Sano, kuka!
PIETARI.
Jumalan miekan kantaja, min Herra
on lähettänyt, tsaari Moskovan.
KAARLE.
Sa häneen luotat, eno?
PIETARI.
Kun korkein hänet valinnut on kerran.
KAARLE.
Hän tulee pian?
PIETARI.
Juur' ennen puoliyötä.
ANNA.
Jumala! Hän siis heti onkin täällä!
On sydämessäin hiukan pelkoa.
PIETARI.
Ja eikö muuta?
ANNA.
Ja hiukan iloa — sun tähtesi.
PIETARI.
Mun sielun kiittää tähtitarhain kanssa.
KAARLE.
Nyt! Kuulkaa! Minä kuulin ääntä!
ANNA (Valppaasti).
Joko
hän tulee? (Kuulostavat.)
KAARLE.
Varmaan olikin se vain
yötuulta puiden latvoissa.
ANNA.
Tai kenties
näin myöhään vielä joku Auraa sousi.
PIETARI.
Voi korva pettää, mutta sydän ei;
sen ääntä älköön kenkään epäilkö.
KAARLE.
Mut minun sydämeni sittenkin
on rauhatonna tällä hetkellä.
PIETARI.
Sinulla lienee jotain salaamista;
Jumalalta tai lähimäiseltä.
ANNA (äkkiä).
Te näittekö!?
PIETARI.
Sa näit?
ANNA.
Kuin salama
olisi välkähtänyt.
KAARLE (ulos katsoen).
Tuikahdus
se oli viime tulen, joka sammui
tuoll' yläkerran akkunassa.
PIETARI,
Silmä
voi pettää, vaan ei valo sisäinen.
ANNA.
Sen minulta niin usein sumu peittää.
PIETARI.
Jumala nähköön, aina vilpitön
et sitä kohtaan ollut ole.
ANNA.
Ohjaa
sä sielus kirkkaudella minua!
PIETARI.
Kun sinä olet kuuliainen, rakas.
ANNA.
Ma koetan ja tahdon.
KAARLE.
Kuulin varmaan
nyt jotakin!
(Kuuntelevat. Kuuluu kuin kuormarattaiden jyrinää.)
ANNA.
Niin kuulin minäkin!
PIETARI.
Ma myöskin kuulin.
ANNA.
Onko se siis hän?
KAARLE.
Hän saapuu nyt?
ANNA.
Oi sano, hänkö on!
PIETARI.
Kun saapuu hän, te ette silloin kysy.
Te sotaratsujensa poljennan
ja vaunujensa ukkoisjyrinän
niin hyvin tunnette.
ANNA.
Kai siellä kulki
tavarakuorma jonkun pakolaisen.
KAARLE.
Tai tykki, jonka linnan komentaja
näin yöllä toiseen paikkaan siirrättää.
ANNA.
Hän eikö saavu jo?
PIETARI.
Kun odotatte
ja kuuntelette...
ANNA.
Oman sydämeni
sykinnän kuulen, kolmen hengen huo'un,
en mitään muuta.
KAARLE.
Enkä minäkään.
Yötuulta vain.
PIETARI.
Kun saapuu hän, niin taukoo
humina tuulen sekä aallon loiske.
Siis odottakaa, kuunnelkaa!
ANNA.
Hän ei
voi enää kauan viipyä.
KAARLE (ulos tähyten).
Siell' liitää
vain joku pilvi muurin yläpuolia;
on muuten pelkkää tähtein kimmellystä.
Nyt! (Odotusta, Kuuluu kaksitoista lyöntiä.)
ANNA.
Lyönnit puoliyön!
KAARLE.
Niin oli; yö
on puolessa.
PIETARI (hiljaa).
Niin, yö on puolessa.. .
(Alakuloinen äänettömyys.)
ANNA.
Ei mitään saapunut!
KAARLE.
Ei mitään, eno!
(Koputus kuuluu ulkoa. Kaikki vavahtavat mutta jäävät äänettömiksi.)
LASSI (Aukaisee oven, lyykää sisään ja oikaiseikse juhlallisesti).
On puol'-yönhetki lyönyt. Varjelkoon
Jumala kansaa, kaupunkia!
PIETARI (kiivaasti).
Sudet
sun kimppuus hyökätköhöt, häiritsijä!
LASSI.
On vartia-aika. Täältä näkyy tulta.
PIETARI.
Ei kynttiläni pala vakan alla.
LASSI:
Yövartia nyt valvoa vain saa..
PIETARI.
Jumala nähköön, minä olen se.
LASSI.
Ei! Raajarikon Lassin virka se on.
Ma olen muistuttanut ja nyt lähden. (Menee.)
KAARLE.
Tuo raajarikko!
PIETARI (alakuloisena).
Eikä ketään muuta.
ANNA.
Ja sinä olit varma!
PIETARI (vaikenee).
KAARLE.
Erehtynyt. (Huokaisee.)
PIETARI (kuin säikähtäen).
Sen toisen kerran tänä yönä sanot!
KAARLE.
En ole ennen sitä lausunut.
PIETARI.
Sen kuulin uudestaan!
ANNA.
Niin turha oli
tää odotus!
PIETARI.
Sen hennot sanoa
niin keveästi!
ANNA.
Keveästi en
ma sitä sanonut.
KAARLE.
Ain' ihmiset
niin usein saavat turhaan odottaa.
PIETARI.
Mut minä tiedon selkeimmän sain,
niin että vaikka pimeyden syvyys
olisi liikkunut, ja pahat henget
kuin päämme hiukset niin lukuisina
mun vastassani seisseet olisi...
Mun täytti armo, suuri uskallus.
KAARLE.
Ja kuitenkin...
PIETARI.
Yön harhoiss' olen kulkenut!
Sa luulet, että erehdyin ja petyin
ja petin teitäkin... Niin julmat kuvat
ja ruma hahmo siitä kohoaa!
KAARLE.
En sitä tarkoittanut, eno.
PIETARI.
Tämä
on uskon koetusta ristillä.
KAARLE.
Jollei se voinut tapahtua nyt?
PIETARI.
Jos oli tilaan sopimatonta.
Jos joku syy...
ANNA.
Sun kirkas katseesi
sen huomaa.
KAARLE.
Sulle on se helppo, eno.
PIETARI.
Jumala nähköön, jollei sielunne
lävitse syvä puhdistuksen tuli
viel' ole käynyt; jos se valmistus,
min teiltä täksi hetkeksi ma vaadin,
on vaillinainen ollut?
ANNA.
Heikkoutta
meiss' olla voipi.
PIETARI.
Puuttuu jotakin?
Lie jotain väärää? Etsin varmuutta.
(Ottaa raamatun, avaa sen ja määrää sormenosoituksella paikan,
josta lukee.)
»Mun ystäväni, johon minä luotin,
on kavalasti minut pettänyt.»
(Heittää loukkaantuneena pois kirjan.)
Te kuulitte, mut ymmärrättekö
te näiden sanain merkityksen?
ANNA.
Emme.
KAARLE.
Me emme todellakaan ymmärrä.
PIETARI.
On teillä vastaus yhteinen. Ma siitä
saan lisäselvitystä. Mua onnetonta!
Mun suuri hetkeni niin synkistyi!
ANNA.
Selitä meille!
PIETARI.
Kuinka Herran ihme,
min vilpittömät sielut näkevät,
voi silloin tapahtua, kun —
KAARLE.
Kuu kuinka?
PIETARI.
Kun petolliset ystävät on läsnä.
ANNA.
Me, rakas, niinkö? Sano!
PIETARI.
Sen mä myönnän
sydämin runnelluin.
ANNA.
Mut, rakas ystävä!
PIETARI.
Te epäpuhtain ajatuksin taas
olitte toisihinne kiintyneet.
KAARLE (kiivaasti).
Jumalan tähden, mitä sanot, eno!?
ANNA.
Jollei mun sieluni niin paljon sulta
valoa saanut ois, niin luulisin
sun pahan hengen vallass' olevan.
Niin kauhea ja kirvelevä syytös!
PIETARI.
Jumala nähköön, tosi.
ANNA.
Olisitko
sa pyhin silmin kaikkinäkevän
mun sydämessän nähnyt synnin, josta
en itse vähintäkään aavista!
KAARNE.
En minäkään.
PIETARI.
Ma olen ennenkin
sinulle siitä sanonut.
KAARLE.
Ja heti
taas hyljännyt sen epäluulona.
PIETARI.
Kun pimeyttä voimakkaammat silloin
olivat valopuolet.
ANNA.
Nytkin täytyy
niin olla, ystävä.
PIETARI.
Mut todistukset
kaikk' ovat teitä vastaan.
KAARLE.
Sano ne!
PIETARI.