Niin juuri. Pahan! Te ja kirkkonne,

MEIDÄN JEREMIAS

Historiallinen näytelmäruno

Kirj.

ALPO NOPONEN

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Otava,

1916.

HENKILÖT:

SCHÄFER, PIETARI, maisteri, kuolemaantuomittu.

BROMS, INGEMUND, tuomiorovasti..

VARGENTIN, JOHAN, notarius..

ANNA, hänen sisarensa..

HASSELQVIST, KAARLE, ylioppilas..

BECKMAN, JOHAN, maaherran sihteeri..

v. LIEVEN, HENRIK, kenraali, kreivi..

ROSKAMP, LISCHEN, leskirouva..

SOHVI, hänen palvelijansa..

MULTA | vartijoita..

TUOMO |.

LASSI, entinen korpraali..

KELTARENIUS, EERIK, tuomittu pappi.

Tapahtuu Turussa v. 1713.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Turun linnan "eteistupa". Vasemmalta ovi ulos, oikealta ovi "saliin".

Perällä ikkuna. Sen oikealla puolella istuinsohva, jonka kansi voidaan

ottaa irti, vasemmalla ovenposkessa uuni ja sen vieressä jonkinlainen

vuode. Eräitä istuimia.

MULTA seisoo "saliin" johtavan oven edessä. TUOMO saapuu ulkoa.

/*

TUOMO.

Kuin kävi, toveri?

MULTA (viitaten saliin päin).

Hän tuomittiin.

TUOMO.

Ei maar.

MULTA.

Juur vissist.

TUOMO.

Henki pois?

MULTA.

Ja tavarat ja kunnia.

TUOMO.

Ne eivät

maar mitään maksa, kerran henki viedään.

MULTA.

Jos kunniallisna hän kuolisi,

ei kirkon herroilla ois kunniata.

TUOMO.

Siis pappein tähden?

MULTA.

Heitä loukannut

hän ankaroilla sanoillansa on.

TUOMO.

Ja hovioikeusko tuomitsi?

MULTA.

Niin, hovioikeus kuninkaallinen.

TUOMO.

Sa kuulit?

MULTA.

Kyllä. Eteisessä seisoin,

ja salin ovet auki olivat.

Siell' akademiamme herroja

ja ylioppilaita paljon oli,

ja melkein koko tuomiokapituli...

TUOMO.

Hän maar ei peljännyt?

MULTA.

Ei rahtuakaan.

Niin rohkea ja turvallinen oli

kuin tuomio ei hänen vaatteisiinsa

ois edes koskenut.

TUOMO.

Hän maar on mies!

MULTA.

Näin kuinka tuomionsa kuultuaan

hän ylös kavahti ja vastatakseen

korotti äänensä. Mut salissa

niin suuri nostettihin hälinä,

ett' ääntä tuomitun ei kenkään kuullut.

TUOMO.

Ma sanon, sulle: sitä tuomiota

ei panna täytäntöön.

MULTA.

Niin, ken sen tietäis.

TUOMO.

Et sinäkään niin häntä kohtele

kuin tuomittua.

MULTA.

Minun asemassa

mies toimii niinkuin käsketään.

TUOMO.

Ja niinkuin

etunsa vaatii.

MULTA.

Sinä varmaankin

hänestä olet enin hyötynyt.

TUOMO.

En puolta, minkä sinä.

MULTA.

Mene siitä!

Hän meidän täällä jutella ei salli.

Siell' on taas nainen.

TUOMO.

Ennättipä maar!

MULTA.

Juur vissist. Lohduttaja näet. Hst!

(Viittaa torjuvasti. Tuomo paistuu.)

ANNA VARGENTIN (tulee salista surupuvussa, kyyneleitä pyyhkien).

Mi into palava! Mi luottamus!

Mä viihdyttämään saavuin tuomittua,

mut itse virvoitusta hältä sain. (Mullalle.)

Olette nähneet uskonrohkeutensa?

MULTA.

Juur vissist, neiti.

ANNA.

Ilo kaiketi

sellaista vankia on vartioida?

MULTA.

Ei häntä ole juuri vartioitu.

ANNA.

Käy ihmisiä paljon hänen luonaan?

MULTA.

Niin käynyt on.

ANNA.

Ja edelleenkin käy?

MULTA.

Jos kieltoa ei tule.

12

ANNA.

Viime kertaa

En minäkään tääll' ole. (Aikoo mennä, mutta

ovesta juuri saapuva LISChEN Roskamp pidättää

hänet.)

LISCHEN (katsoo hämmästyneenä Annaan ja viittaa vahtimestaria

poistumaan).

Täällä te?

ANNA.

Asia sama meillä lienee, rouva.

LISCHEN.

Te ensiks ennätitte!

ANNA.

Olenhan ma nuorempi.

Ja asun lähempänä.

LISCHEN.

En ikäloppu liene minäkään.

Ja osanoton ilmaisuhan mulla

on lähin oikeus.

ANNA.

Minkätähden teillä?

LISCHEN.

Vai vielä kysytte! Ken pitänyt

hänest' on huolta vankeuskuukausina?

Ken valvonut on hänen parastaan

siit' asti, kun hän nimeen Jehovan

totuuden tunnustusta kuulemaan

ylimmän oikeutemme herrat haastoi

ja piispan sekä konsistorin isät —

ja siitä syystä linnaan suljettiin?

ANNA.

Hän silloin voitti monta ystävää.

LISCHEN.

Mut ken on ollut hartain, uhraavaisin?

ANNA.

Ma kerskua en tohdi, hyvä rouva.

LISCHEN.

Ma tohdin. Minun ansiotain on,

hänellä ett' on ruokaa, vaatteita

ja lukemista vankilassa ollut.

Ties kuinka monet paidat sekä sukat

hän minulta on saanut! Hoitajaakin

ma kolme olen hälle hankkinut;

nyt minun oma palvelijani

käy hänen askareissaan.

ANNA.

Minä itse

olisin valmis palvelemaan häntä.

LISCHEN.

Tää tunnustuskin, jos sen sukunne

ja suuret ystävänne kuulisivat,

ois turmioksi maisteri Pietarille.

Ja viehätyksellänne...

ANNA (keskeyttäen).

Kuulkaa, rouva!

(keskeyttää äkkiä, kun huomaa maisteri Pietarin tulevan salista,

kääntyy ovelle, jossa hiukan viivähtää, ja menee sitten ulos).

PIETARI (tulee iloisena salista).

Sä täällä, Lischen! Kenen kanssa puhuit?

Ai, Anna! Hänelle siis haastelit.

Ma luulin, että Multa taikka Tuomo...

Se oli Anna! Sin' et usko, Lischen,

kuink' olen iloinen, kun hänelle

sain puhua niin hyväll' armolla.

Oi kuinka sydämemme lämpenivät!

Hän oli minulle niin nöyrä, rakas.

Jumala nähköön, kuinka iloinen

mä siitä olen!

LISCHEN.

Tuomiotakaan

et näytä muistavan.

PIETARI.

En ollenkaan.

Jumala nähköön, se ei mua vaivaa.

Sen piispan sekä tuomiorovastin

likaiset kädet ovat leiponeet.

Mä sitä halveksin.

LISCHEN.

Mut julistihan

sen korkein tuomioistuin.

PIETARI.

Korkein, Lischen,

on minun puolellani. Sitä todistaa

myös rakkaan Annan uni.

LISCHEN.

Annan uni!

PIETARI.

Niin, — päätön mies, min hartioille pää

taas kasvoi. Minä kohoan ja voitan.

LISCHEN.

Sinusta uneksuu ja luonas juoksee!

PIETARI.

Ja on niin lempeä! Ja hänell' on

niin puhtaat, kauniit kasvot.

LlSCHEN.

Ihastukses

kai minuakin ihastuttaa pitais?

Et muistavan näy muita ollenkaan,

enemmän hyväksesi uhranneita.

PIETARI (taputtaen olalle).

No, Lischen, yksi sija sullekin,

Jumala nähköön, sydämessän' on.

LISCHEN.

Mut hänelle —

PIETARI.

On kaksi sijaa; en

voi sille mitään. Jos sa kysyisit,

kenelle velkaa määrän suurimman

ma olen kiitollisuutta, niin vastaan:

sinulle, Lischen. Mutta mieltymys

ja rakkaus kiitollisuutta ei seuraa.

LISCHEN.

Ja sen sa sanot mulle — kiitollisna.

PIETARI.

Sun sydämesi joskus on niin kuiva.

LISCHEN.

Ma surumielin tänne läksinkin.

PIETARI.

Kun edeskatsomiseen et sa luota.

LISCHEN.

Sa olet tuomittu. Ja poikani,

mi lähti apujoukkoon Viipuriin,

moskovalaisten vankina nyt on.

Mä tänään vasta siitä tiedon sain.

PIETARI.

Sanoinhan, ettei hänen pitais mennä.

LISCHEN.

Hän lähti puolustamaan isänmaata.

PIETARI.

Min eteen portit onnettomuuden

avattiin silloin, vankityrmähän

kun minut teljettiin. Sen jälkehen

ma puolustaa en sitä ole voinut.

Mun huulilleni — nähköön Jumala! —

on vaino rukouksen hyydyttänyt.

Äpärä-Nebukadnetsarilla on

sentähden nyt niin voimallinen miekka.

LISCHEN.

Ken hän on?

PIETARI.

Tsaari Moskovan. Hän on.

Jumala nähköön, sangen suuri herra.

On mielessäni sanottu: hän saapuu.

LISCHEN.

Niin, hävittämään!

PIETARI.

Ei, vaan vapauttamaan.

Sa sit' et usko etkä ymmärrä;

sen lahjan olet kadottanut sinä.

LISCHEN.

Ja neiti Vargentin sen saanut. Niinkö?

PIETARI.

Niin.

LISCHEN.

Sulle hänen ystävyytensä

On vaarallinen.

PIETARI.

Edeskatsomus

on hänet lähettänyt minulle.

LISCHEN.

Niin jouduttaakseen sortumistasi?

PIETARI.

Mun lohdutuksen enkelikseni.

Hän luottaa minuun, kuuliainen on.

Kun minulla on puhumisen armo,

hän ottaa vastaan sanani.

LISCHEN.

Sa aijot

siis usein päästää häntä luoksesi?

PIETARI.

Ma hänen kanssaan rukoilen. Ja hän

on taipuva mun sanojeni mukaan.

Et usko, Lischen, kuinka ihanaa

on nuoren sielun hallitseminen.

LISCHEN.

Vai sielun! Hänen kasvojansahan

sa äsken ylistit.

PIETARI.

Ne ovat kauniit.

Ma riemukseni niitä katselen.

LISCHEN.

Vai siinä nyt on suuri kutsumus

totuudentunnustajan tehtäväksi!

Sa todellakin olet kohonnut!

PIETARI (sisäisesti satutettuna, tuskalla).

Se oli häijy pisto, Lischen.

LISCHEN.

Siksi

sen aijoinkin.

PIETARI.

En epätoivoisnakaan

ma turvautuisi keinoon semmoiseen.

Sa mistä saitkaan sanat nuo?

LISCHEN.

Ne ovat

sun sisimmästäs. Omill' aseillasi

sinua haavoitin.

PIETARI (lujentuen).

Ei! Kiusaaja

sun suullas puhuu... Hän on jumalinen

ja hurskas sielu.

LISCHEN.

Mutta hän ei saa

sun luonas käydä.

PIETARI.

Kuka estäis sen,

Jumala nähköön?

LISCHEN.

Veli, notarius,

ja tuomiorovasti Broms.

PIETARI.

En kuulla

voi sitä nimeä... Vai aijotko

Jumala nähköön heille...

LISCHEN.

Puhua?

Niin aijon. Kauan Martan tavoin olen

sinua palvellut. Ma velvollinen

myös olen suojelemaan sinua.

PIETARI (suuttuneena).

Vai suojelemaan! Sinä? Juudan sisar!

LISCHEN.

Sa kuinka sanoit minulle?

PIETARI.

Sa olet

Juudaksen sisar, kieli käärmehen

ja kateuden mustettunut säkki.

LISCHEN.

Kas siinä kiitos hyvänteostani

ja hoidostani!

PIETARI.

Rakkaudesta

ne eivät lähteneet. Sun oli pakko.

LISCHEN.

Vai pakko! Ken on pakottanut mua?

PIETARI.

Se korkein, jonka palvelija ma

ja tulkki olen. Sinun hyvyytesi

ei itsestänsä olis riittänyt.

Sentähden kiitä kaikkivaltiasta,

ett' olet voinut halvan lahjasi

ojentaa hänen valitullensa.

Nyt mene, sisar Juudan kavalan,

ja soita kieltäs vihamiesten luona.

Jumala nähköön, sinun hyvyyttäsi

en koskaan enää kaipaa, tarvitse!

(Vaipuu lamautuneena tuolille.)

LISCHEN.

Tuon miehen hyväks olen uhrannut!

(Kääntyy mennäkseen.)

PIETARI (kavahtaa ylös).

Sa menetkö? Miss' on se taulu, jonka

sun kauttas tilasin. Se viime-tuomio?

LISCHEN.

Sen palvelijani saa tuoda sulle,

kun saapuu tänne viimeisimmän kerran.

(Menee.)

PIETARI (vaipuu jälleen tuolille).

MULTA (saapuu avain kädessä, lukkoaa ulko-oven ja pysähtyy

katselemaan Pietaria).

Kuin voitte, herra?

PIETARI (alakuloisesti).

En mä mitään voi.

Jumala nähköön.

MULTA.

Kuinka? Ette mitään?

PIETARI.

Ei mitään silloin voi, kun itseään

ei hillitsemään pysty ihminen...

Tuon naisen näit. Mä hälle väärin tein.

Mun juosta täytyis hänen jäljestään

ja polvillani anteeks anoa.

Mut sitäkään en voi.

MULTA.

Näin teissä voimaa tänäpäivänä.

PIETARI.

Se ollut ei mun omaa voimaani.

MULTA.

Niin usein naisia käy luonanne.

PIETARI.

Niin, naisia! (Hellästi.) Oi kuinka kauniit kasvot

hänellä on! Ja tuntehikas sielu!

MULTA.

Minulle käsky annettu on, herra.

PIETARI.

Se täytä!

MULTA.

Teidän eteistupaan tähän

on tyydyttävä. Sali suljetaan.

PIETARI.

Se mieleenikään ei voi langeta.

Ma kirpunpesään tähän tyydy en.

MULTA.

Juur vissist, herra. Mull' on avain tässä

ja tuoss' on ovi, jok' on suljettava.

Mun täytyy.

PIETARI.

Heill' on voimaa pakoittaa.

Niin myöskin Daavid Jerusalemista

pois karkoitettiin. Mutta kosto saapui.

MULTA.

Siis jääköön sali; minä suljen oven.

(Astuu oven luo vääntääksensä sen lukkoon.)

PIETARI.

Mut kirjani ja kirjoittamisneuvot?

(Yrittää rientää niitä ottamaan.)

MULTA (asettuen eteen).

Ne kielletty on, herra.

PIETARI.

Mieletön!

Lukea enkö sais ja kirjoittaa?

MULTA.

On jyrkkään kielletty.

PIETARI.

Ma ymmärrän

nuo Belialin pojat. Tuominneet

he minut ovat, mutta koskea,

Jumala nähköön, eivät uskalla.

Siks tukahduttaa koettavat he,

he pelkää sinkoilevain kipunain

paloa sytyttävän. (Asettuu vartijan eteen.)

Minun täytyy

kirjoitusneuvot saada.

MULTA.

Kielletty.

PIETARI.

Kirottu toimettomuus! Kuolemaa

pahempi on se. Niinkuin sika syödä

ma kyllä saisin. Ruuan kantamista

ei näet ole koskaan kielletty.

Se edelleenkin saanee jatkua?

MULTA.

Saa — vartijoiden välityksellä.

PIETARI.

Siis työnän' olis ylensyöminen,

ja sitten täysin vatsoin loikoa

likaiset ajatukset sydämessä.

Kun nouset, unisena pökkelönä

sa ikkunasta ulos katselet,

ja sitten syöt ja pitkäksesi käyt,

et yritäkään edes ajatella.

Elävä ihmishako! Siksi eivät,

Jumala nähköön, minua he saa.

Tuo kirjani ja kirjoittamisneuvot!

MULTA (pudistaa äänetönnä päätänsä).

PIETARI (etsien rahoja taskustaan).

Hopeaäyriä on neljä tässä,

mun korotetut päivärahani,

ja tässä vielä kaksi. Ota!

(Antaa rahat vartijalle. )

Ma pidän kolmen päivän koko paaston,

sa korjata saat ruokatavarat,

joit' ystäväni lähettävät. Mutta

tuo kirjani ja kirjoittamisneuvot!

MULTA.

Juur vissist, herra. Minne kätkemme?

Ne näkyvissä eivät olla saa.

(Katselee ympärilleen ja kuomaa istuinsohvan.)

Näin tänne, herra: (Rientää sohvan luo, siirtää

kannen syrjään.)

Siinä sijaa. Tuokaa!

Ne tänne noudamme.

(Menevät yhdessä saliin, josta pian palaavat, Multalla käsissä

kirjapino, Pietarilla pari sulkakynää, pari mustepulloa, paperia

ja kirjeitä.)

Niin, monta kirjaa!

Ja vaarallisia!

(Latoo kirjoja kätköön).

PIETARI.

Niin, jos vaarallista

on lohdutus ja voima. Suomessa

ei mitään tarvittaisi enemmän

ja mitään vähemmän ei suvaita.

Tai ehkä sanoin väärin. Hurskaan Francken

ja Arnoldin ja Böhmen kirjoja,

Jumala nähköön, paljon luetaan.

Mut oi, mi vääryys, väkivalta! Nuo

sokeat kirkon miehet vainoo niitä!

MULTA.

Mun täytyy viedä heille jotakin

noin silmän lumeeks. Joku kirja, kynä...

(Ulkoa koputetaan oveen. Sulkee kiireesti kannen otettuaan

pari kirjaa ja kynän.)

Ma otan nämä... Kuka siellä pyrkii?

(Vastausta ei kuulu. Koputus uudistuu.)

PIETARI.

Mä kysyn! (Kovasti:) Kuka siellä?

KAARLE HASSELQVIST (ulkoa).

Minä, eno.

PIETARI (ihastuen).

Sä, rakas Kaarle! (Vartijalle:) Avaa!

MULTA.

Kielletty.

PIETARI.

Taas kielletty!

MULTA.

Juur vissist. (Koputus uudistuu.)

PIETARI.

Mutta hänen

on päästävä. Mun sisareni poika,

kuin oma rakas. Aikoi papiksi;

nyt kirkon vainooma kuin minäkin.

Ja mistä syystä? Hänen kuultiin kerran

vapaasti rukoilevan, siksi joutui

hän hyljätyksi. Mutta minulle

hän sitä rakkaampi on. (Kovasti?) Hetkinen

odota, Kaarle! Kyllä sinut päästän.

(Etsii taskuistaan rahoja, jotka ojentaa Mullalle.)

Täss' ovat kaikki. Ota, mutta avaa!

MULTA.

No tulkoon tämän kerran.

(Avaa oven ja poistuu vieden kirjat ja kynän.)

KAARLE (kiiruhtaa sisään).

Eno rakas!

(Rientää syleilemään Pietaria, mutta pysähtyy äkkiä.)

PIETARI (sylinsä avaten).

Mun sydämeni liekehtinyt on

sinulle, poikani... Miks et sa tule?

KAARLE.

Ah! Eno, min' en saata.

PIETARI.

Miksi et?

Kenessä syy on vastahakoisuuteen?

KAARLE.

Minussa, eno.

PIETARI.

Tänä päivänä!

KAARLE.

Ah, rakas eno! Tiedän että sinut

on tuomittu. Jos anteeks mulle suot,

ma kuolen kanssasi. Nyt ensi kerran

tein tahtoasi vastaan.

PIETARI.

Kuinka, sano!

KAARLE.

Sa kielsit ankarasti minua

Joensuun kartanosta muuttamasta.

Nyt muutin kuitenkin.

PIETARI.

Se onko totta?

KAARLE.

On, eno.

PIETARI.

Turvallisen asuinpaikan,

min siunauksellinen vaikutus

niin hyvää tehnyt ois, sä jätit siis.

Sun kuuliaisuuteen ma silmäsin

ja sinä vannoit tottelevas mua...

Ja näin nyt teit! Ma sua kaipasin.

Nyt edessäni en voi sua nähdä.

(Kääntyy pois hänestä.)

KAARLE (astuu hänen eteensä).

Sa tiedät, eno, mit' on tapahtunut

sen jälkeen, uljas Kaarle kuningas

kun lyötiin Pultavassa?

PIETARI.

Päivää sitä

sun huomaan katkerana muistelevan.

Ma riemulla sen mainitsen. Se tuli

sen jäljestä, kun minut vangittiin.

KAARLE.

Nyt Suomehenkin sodan hävitys

on levinnyt, ja tuli, kuolema

nyt raivoavat.

PIETARI.

Herran viholliset

pois hukkuvat, mut hänen omansa

ne kohoavat niinkuin aurinko.

Kesäänsä vastaan elo kiiruhtaa,

ja vilja kypsyy, leikkuumies jo saapuu...

KAARLE.

Ja sitten tulee talvi.

PIETARI.

Pitkä talvi...

Kukistuu suuret, pienet kuritetaan.

KAARLE.

Mut kuri ankarinna kohdannut

on vangittuja Suomen sotilaita.

He monen sadan peninkulman päässä

takana Moskovan saa kokea

kovinta nälkää. Alastomuuttaan

he pakkasessa niinimatoin peittää.

PIETARI.

Niin vitsa kukkii, kantaa hedelmää.

KAARLE.

Nyt kootaan kirkonkukkaroilla heille

apua. — Kuka tähän aikaan muistaa

totuudentunnustajaa vangittua?

Sen kysymyksen povessani kuulin;

se mulle soi kuin ääni Jumalan

ja sai mun lähellesi muuttamaan.

Täss' on, mit' olen sua varten koonnut.

(Nostaa taskustaan rahoja pöydälle.)

Nää ystäviltäs ovat, kreivi v. Lieven

on niihin myöskin pannut osansa.

Hän näet on sun ystäväs.

PIETARI (ihastuen).

Ja sinä

mun uskollinen Timoteuksen' olet.

(Syleilee häntä ja tarkastaa hänen kasvojansa.)

Taas sydän sulaa rakkaudesta sinuun.

Sun salaisuutein vartijaksi teen.

(Sohvi kokoonkääritty paperitaulu kainalossa tulee Multan keralla.)

Ken saapuu sanatta?

(Työntää rahat taskuunsa).

MULTA.

Niin, rahaa tuli,

ja hän (viittaa Sohviin) toi ruokaa.

PIETARI.

Mutta sinä olet

sen korjannut. Sa kiskot saatavasi.

Syö eväät suolaiset!

SOHVI.

Vai suolaiset

ne ovat nyt!

PIETARI.

Kuin murhekyyneleet.

Jumala nähköön.

SOHVI.

Sepä kummallista!

Te ette niitä maistanutkaan ole.

PIETARI.

Ne aina ovat suolaisia olleet.

On juoda pitänyt. Sen kyllä tiedät.

SOHVI (nauraen).

Niin, tiedän. Mutta Turussa on vettä.

PIETARI.

Se munuaisiani ärsyttää.

SOHVI (nauraa).

PIETARI.

Sa naurat siinä, lunttu!

SOHVI.

Niin, kun vesi

on teitä kiihoittanut. Se on kummaa!

PIETARI.

Ja sinä!

SOHVI.

Minä! Teitä palvellut

ja ruokaa teille kantanut ma olen.

PIETARI.

Ja häpeätä mulle tuottanut.

Minua solvattu on piian tähden.

SOHVI.

Kenenkä syy? Vai olisinko teitä

mä tavoitellut. Kuin lie teidän laita...

PIETARI.

Suus kiinni pidä, onneton!

SOHVI.

Nyt tuon

ma viime kertaa teille lähetystä...

Olette ollut emännälle turski.

PIETARI (painaa käsin korviaan Mullalle).

En kuule häntä enää. Saata pois!

MULTA (tarttuu Sohvin käsipuoleen).

SOHVI.

Vai ulos ajetaan! Ma hennon mennä.

Ja tuoss' on kuva!

(Viskaa paperikääryn pöydälle.)

PIETARI (tarttuu innolla kääryyn ja aukaisee).

Tuomionpasuuna,

Jumala nähköön! Sit' on näytettävä!

SOHVI (ovelta peräytyen Pietarille).

Minutkin olette te pettänyt.

Ma myöskin usein olin »rakas Sohvi».

PIETARI (viskaa pois taulun).

Sun rutto tappakoon!

SOHVI (kauhistuen).

Ma onneton!

Vai rutto minut! Kirouksen sain!

(Menee Mullan kanssa.)

KAARLE.

Nyt raivoaakin rutto kaupungissa.

Jos nainen tuo sen saa, niin hän on varma,

se että sinun kiroustas on.

PIETARI.

Omansa ottaa surmanenkeli...

Mun kavalasti hyljänneet he ovat.

Nyt en mä tiedä, kuka auttaisi

minua näissä ajallisissa.

KAARLE.

Mä sua palvelen.

PIETARI.

Sun sydämesi

alati paranevi, poikani.

Mut naisen rakkaudenpalvelusta,

Jumala nähköön, minä tarvitsen.

Ma sitä kaipaan.

KAARLE.

Anna Vargentin!

PIETARI.

Hän jumalinen, hellä sielu on.

Mut tokko töissä jokapäiväisissä

hän palveleisi...

KAARLE.

Aivan varmaan, eno.

Sen hänen suustaan kuulla saat, jos sallit

mun noutaa hänet.

PIETARI.

Hän on ollut täällä.

KAARLE.

Ja tulee uudestaan, jos viestin vien.

PIETARI.

Mä tunnen intosi. Mut missä tapaat

tuon suloisen?

KAARLE.

Mä hänen luonaan asun.

Sit' enkö sanonut?

PIETARI.

Et. Hänen luonaan!

Jumala nähköön, kuinka sinne jouduit?

KAARLE.

Hän tarjos asunnon.

PIETARI.

, Ja siitä syystä

sä jätit Joensuun! Ah! Sielunne

paloivat yhteen... Poistu silmistäni!

KAARLE.

En saata ymmärtää taas sua, eno.

Mi heikkous nyt sinut tapasi?

PIETARI.

Mä äsken kuulin tuomioni, eikä

se minuun lainkaan koskenut. Mut kun

sä hänen luonaan aina olla saat

ja nähdä hänen kauniit kasvonsa...

KAARLE (tuskalla).

Oi, eno!

PIETARI.

Mikä sua vaivaa?

KAARLE.

Olen

ihaillut sua rajattomasti.

PIETARI (alakuloisena).

Ja ihantees nyt rauenneeksi näet...

Ma olen heikko.

KAARLE.

Ystävyyttänsä

hän minulle on osoittanut siksi,

kun sua rakastan. Me yhdessä

sinua auttaa tahdoimme; ei muuta

halua meillä ollut eikä ole.

Ma alttiuttain sulle vakuutan,

hän myöskin, jos sa haluat vain kuulla.

PIETARI.

Sa siveästi mutta pelvotta

nyt puhua sait armon, poikani.

Ma siitä vahvan vakuutuksen sain.

Te molemmat mun olette. Siis nouda

hänetkin tänne!

KAARLE.

Minä riennän, eno. (Menee.)

PIETARI (yksin).

Hän meni. Mutta sydän sykyttää

mun povessani niinkuin Daavidilla,

kun Saulin vaatteesta hän palan viilsi.

(Painuu etsimään kirjoja, joita sitten aukoo.)

»Zum Licht und Recht, Wegweiser.» — Pyhä Böhme!

»De tribus principis». Se toki säilyi!

(Koputus ovelle. Multa saapuu.)

MULTA.

Rovasti Broms.

PIETARI.

Se sielunsurmaaja!

(Panee kiireesti kirjat piiloon.)

Hän tulkoon! Sanon jonkun sanan hälle.

MULTA.

Hänell' on suuri valta, herra.

PIETARI.

Hän

on inhoittava valtaherra.

(Kääntyy katselemaan ikkunasta.)

BROMS (saapuu, jää jäykkänä seisomaan lähelle ovea, tarkastelee kauan

Schäferiä. Pyyhkäisee sitten kädellä silmiään).

PIETARI (kääntyen Bromsiin päin).

Kai huikaisee? Luterilainen kirkko

saa liiaks valoa?

BROMS.

Niin, kiitos Herran,

sun kaltaistesi yritykset eivät

sit' ole voineet pimittää. Se voi

iloita puhtahasta opista.

PIETARI.

Ja kuolleesta kristillisyydestä.

Siks on sen oppi turmiollinen.

BROMS.

Sä siitä väitteestäs sait tuomion.

PIETARI (suoraksi ojentautuen).

Ja siksi nyt ma julistan sen sulle,

mit' aijoin sanoa, kun ääneni

salissa äsken hälyyn sotkitte:

Te, Herran palvelijan tuomitsijat,

vanhurskaan tuomiota ette vältä.

Jumala kostaa väkivallan työt.

Kätensä ankarana tapaava

on räme mieheen, viime majaan saakka

jokaisen teidän virkakuntanne.

Ja Turun kaupunki ja Suomenmaa

periltä Lapin Auran rantaan saakka

on hävityksen kauhut kokeva.

Ja ääntä korkeimman kuninkaan

kuningas Kaarle, kosk' ei kuullut ole,

vaan vääryyden suo pitää tuomiota,

Jumala hänet valtakuntineen

on hyljännyt. Sen nimeen Jumalan

ma julki lausun.

BROMS.

Herran rangaistus

jo kohdannut on maata. Ehkä siksi,

kun hänen kirkkoaan on halveksittu.

PIETARI.

Ei! Jumalattomien pappein tähden.

Sa mitä tahdot?

BROMS.

Sielunpaimenen

on aina etsittävä kadonneita.

Jo kerran ennen sovintoa sain

sun kirkoltamme hakemaan; sa vaikka

maanosan kahden läpi kuljit sitten

sen kirkkokurin välttääksesi, joka

sinulle tuli hairahduksestasi.

PIETARI.

Samoja teitä palasin ma taas

ja sanoin, millainen on kirkkonne.

BROMS.

Sun lahkohenki ylpeä, taas voitti.

Siks seurakunnan suurta tehtävää

et tunnusta. Sun väärä lukeminen

on turmellut. Ma kirjat sinulta

haetin pois, mut annoitko ne kaikki?

PIETARI.

Voit tarkastaa.

BROMS (koettaa, onko salin ovi lukittu).

Ja kirjevaihtosikin

on lopetettava. Sun ajatukses

niin vaaralliset levitellä ovat.

PIETARI.

Niin, ajatukset ovat vaara teille.

BROMS.

Ei suinkaan, kun vain kirkon kasvatus

ja kuri saapi niitä ohjata.

PIETARI.

Sen kuolettavat menot sekä säännöt,

sen papit turpeat ja kehnoin käsin

jaetut sakramentit.

BROMS.

Häväiset, mitä toiset, kunnioittaa.

PIETARI.

Alottelijat heikot, joill' ei ole

kipinän vertaa omaa elämää.

BROMS.

Sa olet heikko nyt. Ja kirkon apu...

PIETARI.

Jumala nähköön, sit' en tarvitse.

BROMS.

Sun tukeas myös kirkko tarvitsee.

PIETARI.

Oletko mieletön?

BROMS.

Jos sinä palaat,

niin toiset, heikot, sua seuraavat?

Ja kun nyt olet tuomittu...

PIETARI.

Miks suotta

sa puhut? Ruumiini te voitte saada,

mut sieluani ette kahlitse.

BROMS.

Ma mietin kahta vastakkaista kuvaa,

valoisa toinen, toinen hyvin synkkä:

Sa kirkon helmaan palanneena käyt

vihille jonkun rakkaan neidon kanssa,

tai mestauslavalle.

PIETARI.

Mi viekas paula!

BROMS.

Mä tiedän kaikki. Onhan rakkaus

ikuinen laki. Mutta kirkon siunaus

on tarpeen sille. Hyväksesi voin

ma paljon tehdä.

PIETARI.

Koska tottunut

sa olet oikeuden vääntäjä.

BROMS.

Ma sielunpaimenena tarkoitan

sun parastasi.

(Keltareniuksen synkkä pää on ilmestynyt ikkunan taakse.)

PIETARI.

Hyvyydestäsi

Ijäinen minut aina varjelkoon!

KELTARENIUS (tempaisten akkunan auki, kolkosti:)

Ma sanon: Aamen!

PIETARI.

Mitä tahdot, kurja?

KELTARENIUS.

Sa, kulkuri ja toisten tuomitsija,

maanpettäjä ja kirkon häväisijä,

nyt olet tuomittu! Sun kiroan!

(Vartija vetää hänet pois ja sulkee ikkunan.)

PIETARI (Bromsille).

Hän teidän kirkon kaunis pappi on!

Ja minuun muiden kanssa suuttunut.

Muut ansionsa kyllä tuntenet?

BROMS.

On .porttoinensa teilattavaksi

tuo kurja tuomittu.

PIETARI.

Jos suvaitset,

ma luettelen monta kirkonmiestä,

jotk' ovat murhan, vääränvalanteon

tai sukurutsan tähden tuomitut.

BROMS.

Jumalan nisupelto kirkko on,

vaikk' onkin siihen ohdakkeita noussut.

PIETARI.

Kun uskallatte sanan väärentää.

On pelto maailma — niin Kristus lausui.

Jumala nähköön, teidän kukkonne

Ilmestyskirjan irstas nainen on,

mi puettuna kultaan, purppuraan

selässä istuu pedon punaisen

hekuman maljaa korkealle nostain.

BROMS.

Siis kirkon esirukoukset, neuvot

sun hyväksesi eivät mitään voi?

PIETARI.

Jumala nähköön, eivät. Niinkuin tiedät,

mä kirkon loukkauksesta tuomittiin;

mut siitä huolimatta uskallan

ma armon kirkkaudessa vaeltaa.

BROMS.

Kenelle kirkon lempeys ei kelpaa,

hän ankaruutta saapi kokea.

Kun hyvän hylkäät, vastaanotat pahan.

PIETARI.

Niin juuri. Pahan! Te ja kirkkonne,

Jumala nähköön, syypäät olette

maan kaikkeen kurjuuteen ja kärsimykseen.

Siks Herra häpeänne paljastaa.

BROMS.

Sun korskeutes lannistumista

en nähdä saanut. Kohta on se myöhää.

Jos rakkautes...

PIETARI.

Se ainakin ala,

min itse hoidan. (Beckman saapuu.)

BROMS (kääntyy mennäkseen, Beckmanille).

Onko teidät tänne

maaherra käskenyt?

BECKMAN.

Maaherran lupa

minulla vain on. Odottamaan poistun,

jos tahdotte.

BROMS.

Ei. Minä lähden jo. (Menee.)

BECKMAN (Pietarille).

Hän kiusannut on sinua?

PIETARI.

Niin on,

Jumala nähköön. Käyköön hänelle

kuin Abiramille ja Datanille!

BECKMAN.

Kuin heille kävi?

PIETARI.

Heidät nieli maa,

ja tuli poltti heidän majansa,

kun Herran miestä Moosesta he kiusas.

BECKMAN.

Asia minulla on kiireinen.

Sinulla lienee kirjoittamisneuvot?

PIETARI.

Ne viime rahoillani irti sain

käsistä ahnaan vartijan.

BECKMAN.

Ma sijaan

tuon muutamia karoliineja.

PIETARI.

En tarvitse.

BECKMAN.

Miks lahja ystävän

ei kelpaisi?

PIETARI.

Ma paljon annoin pois,

mut vielä runsaammin ma olen saanut.

Mun ystäväni ovat toimineet.

BECKMAN.

Ma olen yksi heistä. Mutta tuon

roponi toisten. Toisin tavoin nyt

on toimittava. Minulla on toivo.

Sua ajattelee valtakunnan korkein.

Sä tiedät, ken?

PIETARI.

Kun Kaarle kuningas

on Benderissä, valtakunnan korkein —

BECKMAN.

On prinsessa. Hän sinusta on kuullut.

Ja toivoo, että kirjoittaisit hälle.

PIETARI.

Lie rakastava, jumalinen sielu?

BECKMAN.

Niin on.

PIETARI.

Mut kuka puhui hänestä?

BECKMAN.

Mies korkea-arvoinen, sun ystäväsi.

PIETARI.

Siis kreivi v. Lieven. Hänest' olen kuullut.

BECKMAN.

Sa prinsessalle voisit olla kuin

Samuel Saulille. Hän kuninkaan

ja valtakunnan kohtaloa sulta

kuin profeetalta halaa tiedustaa.

PIETARI.

Jumala nähköön, mutta se voi olla

niin karvas kuulla.

BECKMAN.

Vastaa kuitenkin!

Sun kirjees kreivi saattaa prinsessalle.

Hän myöskin hankkii vapauden sulle;

mut yhdell' ehdolla.

PIETARI.

Ja mikä se on?

BECKMAN.

Yks kohta väitteestäsi. Sinun pitäis

se peruuttaa.

PIETARI,

Vai minun peruuttaa!

Se sana maistuu kovin karvaalta.

BECKMAN.

Ne sanat, joilla turmiolliseksi

sa lausut kirkon opin.

PIETARI.

Ei! En ikinä

ma taivu tahtoon pappien ja piispain.

BECKMAN.

Tuo pieni kohta vain.

PIETARI.

Ei rahtuakaan.

En Ruotsin herrojen ja hallitusten

apua kaipaa.

BECKMAN.

Luotat itseesi.

PIETARI.

En valtakunnan kohtalosta huoli...

Kun hurskas kärsii, jumalaton paisuu,

käy niinkuin Jeremian aikana.

Nebukadnetsar Herran miekkaa kantain

on tuleva, tuo vapautuksen mulle.

Sa olet kiusaaja. Pois luotain mene!

BECKMAN.

Mä ystävänä tulin sekä lähden.

Voit mua muistaa avun tarpeessa.

(Aikoo mennä, mutta kääntyy takaisin.).

Nyt Lischen Roskamp sua vastaan puuhaa

kuin ennen puolestasi. Vieraankäynnit

sun luonas ehkä tyyten kielletään.

PIETARI.

Ja minä täällä yksinäisyydessä

niin kovin kaipaan naisen palvelusta

ja hellyyttä. Sa auttaa lupasit?

BECKMAN.

Kun suinkin voin.

PIETARI.

Naisvartijan siis mulle

maaherra määrätköön. Sen saanet aikaan?

BECKMAN.

Saan kyllä. Ensi kertaa ei se ole.

Mut ketä tahdot?

PIETARI.

Anna Vargentinin.

BECKMAN.

Vai hänet? Notariuksen sisaren?

Se kumma pyyntö! Tulisiko hän?

PIETARI.

Ma siitä vastaan. Olet luvannut.

Ma tahdon hänet. Niin, ma tahdon, tahdon!

BECKMAN.

Ma ryhdyn heti toimeen. Rauhoitu!

Mun täytyy joutuin käydä asiaan.

Siis hyvästi! (Menee.)

PIETARI (yksin).

Hän sittenkin on minun ystäväni!

Jumala nähköön, mitä seuraa tästä!

Avio pyhä ilman kirkkoa!

Siin' olis määrä! Uusi seurakunta.

Sen alun ihanan ma näkeväni

jo luulen Annan silmissä. — Ja nyt

on prinsessalle kirjoitettava.

Ja Jeremiaan kutsutervehdys

Nebukadnetsarille!

(Etsii kirjoitusneuvoja.)

Väliverho.

*/

TOINEN NÄYTÖS.

Notarius Vargentinin pihapuisto. Vasemmalla yksinkertainen

asuinrakennus ikkunoineen, ovineen ja portaineen, oikealla puistikko,

jonka edustalla puutarhapöytä ja tuoleja. Takana korkea aita, jossa

kadulle johtava portti. Aidan takaa kauempaa näkyy tuomiokirkko

kummullaan. Näytöksen alussa portti auki; kadulla kiiruhtaa ihmisiä

vasemmalta oikeaan kannalmuksia kädessä ja olkapäillä.

Elokuun päivä v. 1713. Tuomiorovasti Broms ja notarius Vargentin

istuvat pöydän ääressä.

/*

VARGENTIN.

Niin on, niin, herra tuomiorovasti.

Taas ihmisiä satamaan nyt virtaa.

Ties pääsevätkö sieltä minnekään.

BROMS.

Mitäpä hätääntyneet ihmisparat

ne muuta tehdä voivat.

VARGENTIN.

Kaikki eivät

voi sitäkään.

BROMS.

Vai kaikki! Vielä vai!

(Katselee kadulle, jossa mies ja vaimo ja pari lasta kulkee.)

Kas Lijmannit! He alkuun elämän

juur äsken pääsivät... Ja lähde nyt!

Saa Ruotsi väkeä!

VARGENTIN.

Ja kuin käy siellä?

BROMS.

Jos etsiskelyn aikaa kauan jatkuu.

Ja jollei korskan vihamiehen kuonoon,

kuin uskolliset ovat rukoilleet,

luo rengasta jo Kaikkivaltias.

VARGENTIN.

Varoittavia luonnon merkit ovat.

BROMS.

Ne taivas meille muistutukseks suo.

VARGENTIN.

Käenkin kuultiin eilen kukkuvan.

BROMS.

Ja elokuu on! Tavaton on aika.

VARGENTIN.

Ja sudet kiertelevät kaupunkia.

Ruissalon kartanossa koko karja

niin pienet elukat kuin suuretkin

yht'aikaa ulvomisen alkoivat

kuin niill' ois ollut hätä kuoleman.

Mut mitään vaaraa lähellä ei ollut.

BROMS.

Jumala suokoon, ihmiset etteivät

niin huutaisi kuin tämä karjalauma.

VARGENTIN.

Mut kunhan tuolta Karjaportin takaa

pärähtää rummut tsaarin joukkojen!

BROMS.

Se hirmuista on ajatellakin.

Voi sua, rakas ikivanha Turku!

Voi seurakuntaa!

VARGENTIN.

Helsinki on mennyt.

BROMS.

Jumala parantakoon!

VARGENTIN.

Rovasti

kai jääpi tänne kaiken varalle?

BROMS.

Niin että minulle niin kävisi kuin

superintentti Mayerille.

VARGENTIN.

Kuinka

hänelle kävi?

BROMS.

Kirkossansa hän

rukoili valtakunnan puolesta,

kun vihollisten päämies saapui sinne.

Ja mitä teki hän?

VARGENTIN.

Hän ampui papin?

BROMS.

Superintentin kotiin miehineen

hän heti riensi, ryösti, poltti kaikki.

Kun sielunpaimen sitten lähestyy

ja näkee liekkein taloansa syövän,

hän maahan kaatuu kuolleena.

VARGENTIN.

Kuin julmaa!

BROMS.

Pisara pieni kauhunmerta vain.

Siis suotta emme pakene.

VARGENTIN.

Se totta.

BROMS.

Mit' aijotte te sisarenne kanssa?

VARGENTIN.

Puhunut olen Annalle, mut hän

ei tahdo lähteä.

BROMS.

Hm — vai ei tahdo!

Ja miksi ei?

VARGENTIN.

En hänen syitään muista.

BROMS.

Ma sanon; teillä, herra notarius,

on kaikki huoli. Sielunpaimenena

ma neuvon, viekää sisarenne pois!

Niin sorjan olennon on vaarallista

tääll' olla vihollisen saapuissa.

VARGENTIN.

Sit' olen ajatellut.

BROMS.

Olettehan

te hyvä veli sekä kunnon mies.

VARGENTIN (vaikenee).

BROMS.

Kysyisin teiltä, herra notarius...

VARGENTIN.

Niin, kysykäätte, herra rovasti.

BROMS.

On uusi toimi sisarellanne.

Mit' arvelette siitä?

VARGENTIN.

Mikä toimi?

BROMS.

Hän vanginvartijaks on ruvennut.

VARGENTIN.

Vai vanginvartijaksi! Voihan olla.

BROMS.

Niin onkin. Pidättekö toimesta?

VARGENTIN.

Hän pitää sitä rakkaudentyönä.

BROMS.

Vai rakkaudentyönä! Minua

se huolettaa.

VARGENTIN.

En teitä käsitä.

BROMS.

Te ette tunne minkälainen mies

on Schäfer. Tähden viheliäisten aikain

ei hänen tuomiolleen vahvistusta

viel' ole saatu. Aivan mukavasti

hän linnass' elää, ottaa vieraita,

käy kaupungilla, yllin-kyllin saa

mit' ikään halaa.

VARGENTIN.

Kristillinen hoito

hänellä on.

BROMS.

On aivan liiaksikin.

Pitääkö myöskin sivistyneen neidon

tuon hylkyläisen palvelija olla?

VARGENTIN.

Kun Anna tahtoo...

BROMS.

Minkälaisen palkan

hän siitä saapi? Riittämättömyyttä

kuin Lischen Roskamp. Mutta pahemminkin

voi käydä.

VARGENTIN.

Kuinka, tuomiorovasti?

BROMS.

Näin meidän kesken: tuolla miehellä

on suuri kiihko naisiin. Piikakin,

mi häntä palveli, on kertonut...

VARGENTIN.

Miks piikain juttuja me muistaisimme?

BROMS.

Ma sielunpaimenena ajattelen

mi häpeä ja suru kohtaisi

niin veljeä kuin itse Annaakin,

jos —

VARGENTIN.

Mitä?

BROMS.

Seikka Tonianderin

jos sattuisi.

VARGENTIN.

Se minkälainen oli?

BROMS.

Ikävä juttu, hyvin ikävä.

Hän suljettuna samaan vankilaan

sai raskaaks naisen, joka katsomassa

hänt' oli käynyt.

VARGENTIN (kiivaasti kohoten).

Herra rovasti!

BROMS (samoin).

Niin, mitä, notarius?

VARGENTIN.

Sanokaa,

ken Toniander oli!

BROMS.

Mitä siitä?

VARGENTIN.

Hän oli pappi.

BROMS.

Tunnette siis jutun?

VARGENTIN.

Sen tunnen kyllä. Koska myöskin te

olette pappi, esimerkkejä

tänkaltaisia karttaa voisitte.

BROMS.

Kosk' olen pappi, vakavimmat syyt

mun varoillani olemaan nyt käskee.

Tuo seurakunnan vihollinen, luulen,

nyt kirkollista aviota vastaan,

mi nojaa Luojan pyhään säädökseen

ja kansan terveyden turva on,

on aikeiss' iskeä, jos tilaisuuden

saa suinkin siihen.

VARGENTIN.

Minuun voitte luottaa.

Tään kysymyksen arvon tunnen.

BROMS.

Hyvä.

Ma luotan teihin. Kirkkoneuvostolla

ei, toivon minä, tähän asiaan

kajota syytä ole. Tarkoitan

sit' ettei siihen koskaan pakoiteta.

Siis Ruotsiin lähtekää! Sen neuvon annan.

Hyvästi!

VARGENTIN.

Puhun sisarelleni.

Jollette te?

BROMS.

Ei. Toisen kerran sitten.

Nyt menen, sanon Schäferille sanan.

Minua ymmärtäkää! (Kumartaa ja menee.)

VARGENTIN.

Ymmärrän.

Ja matkaa sietää harkita jo heti.

(Kurkistaa sisään talonsa ovesta.)

Ma puheleisin kanssas, Anna. Ehkä

tääll' ulkona?

ANNA (saapuu surupuvussa, tarkastelee veljensä kasvoja).

Kuin tahdot, Johannes.

Sun mieltäs painaa jokin.

VARGENTIN.

Huolehdin

sun turvallisuudestas.

ANNA.

Sitähän

ei mikään uhkaa, hyvä Johannes.

VARGENTIN.

On koko kaupungilla suuri vaara.

ANNA.

Sa vihollista tarkoitat?

VARGENTIN.

Ken suinkin

kykenee kynnelleen, nyt pakenee.

ANNA.

Paeta eivät kaikki voi, sentähden —

VARGENTIN.

Sentähden — mitä?

ANNA.

Kenenkään ei pitäis

paeta maasta.

VARGENTIN.

Kaikkein pitäis kuolla?

ANNA.

Tai pelastua yhdessä.

VARGENTIN.

Pois menneet

jo hovioikeuden herrat ovat.

Ja piispa samoin. Tuomiorovasti...

ANNA.

Hän oli täällä, puhelitte kauan.

VARGENTIN.

Hän myös sun tähtes oli huolissaan,

kun täällä viivymme.

ANNA.

Sun tähtes ei?

VARGENTIN.

Sa viivytellyt olet matkaamme.

Kai uuden toimes tähden. Rovasti

mua siitä huomautti.

ANNA.

Sä myönnyit siihen.

Maaherran määräyskin mulla on.

VARGENTIN.

En enää siitä toimesta ma pidä.

Menetkö tänäänkin tuon vangin luo?

ANNA.

Hän tulee tänne, Johannes.

VARGENTIN.

Vai tänne!

Hän kuinka saattaa! Kenties kutsuitkin?

ANNA.

Hän tulee ystäviä tapaamaan.

Hän usein liikuskelee kaupungilla.

VARGENTIN.

On vapautta sillä tuomitulla!

ANNA.

Kun jalo henki hänellä on.

VARGENTIN.

Jalo!

Ja vihamiehen menestystä toivoo.

ANNA.

Kun omat ovat hänet tuominneet.

Ja vielä väärin.

VARGENTIN.

Tiedätkö sen varmaan?

ANNA.

Sa sanot samoin, jos vain tunnet hänet.

VARGENTIN.

On minuttakin hällä tuttavia.

ANNA.

Ja ystäviä paljon. Turussa,

sen ympäristöllä ja Ruotsissa

ja koko maailmassa.

VARGENTIN.

Sinä voit

siis jättää hänet. Meren tuolle puolle

me lähdemme.

ANNA.

En minä matkusta.

VARGENTIN.

Hänenkö tähtensä? (Äänettömyys.) Miks' et sa vastaa?

Ma olen veljesi ja holhoojasi,

minulle saatat kaikki kertoa.

Siis puhu!

ANNA.

Jos sa ymmärtäisit mua.

VARGENTIN.

Ma koetan kyllä.

ANNA.

Täällä kaikki ollut

on kylmää, kuollutta. Mut sydän parka

se kaipaa elämää. On kirkoissamme

puhuttu siitä viljalajista,

min pahnat Betlehemin seimen täytti;

mut siitä rakkauden lämmöstä,

mi syttyi kerran tämän seimen luona,

ei ole tiedetty. Niin ilmestyy

mies, taivaan lähetti, mi sädehtii

uutt' elämää, ja virvoittavan sanan,

sen, jota sielu odottanut on,

hän lausuu pelotta... Hän vangitaan

ja tuomitaan... Sun sisarellasi

ei sydän olis paikallaan, jollei

hän palvelisi tuota suurta miestä.

Ja rakastaisi.

VARGENTIN (hetkisen kuluttua).

Sinun, sisar parka,

on pian lähdettävä Turusta.

Sa näytät sairaalta. En sano muuta.

ANNA.

En sairas ole. Enkä matkusta.

VARGENTIN.

Hänenkö tähtensä?

ANNA (huomaa Pietarin portilla, ojentaa sinnepäin).

Niin, hänen juuri.

(Menee portille vastaan.)

VARGENTIN.

Siis minun täytyy hänet pakoittaa.

(Menee asuntoonsa.)

ANNA (Schäferin tultua sulkee poriin ja saattaa vieraansa kädestä

taluttaen puutarhaan, jossa istuvat lähetysten).

PIETARI.

Oi kuinka rakas, hyvä sinä olet!

ANNA.

Sinua olen odottanut tänne.

PIETARI.

Sun silmäs säteilevät riemusta.

ANNA.

Kun olen saanut sinut luokseni,

puutarhaani, jot' olen hoitanut.

Tääll' olen usein ajatellut sua,

iloinnut rakkahista sanoista,

joit' olen sinun huuliltasi kuullut,

ja sua siunannut.

PIETARI.

Sun sanasi,

Jumala nähköön, ovat suloiset!

ANNA.

Niin kovin köyhät, jos ken vertais niitä

sun sanoihisi.

PIETARI.

Koko viime yön

ja kaiken aamua ma toivoin tänne,

salaista pyhää toimitustani

unohtamatta. Mutta siit' en puhu.

Ma hyvän armon, hengen läsnäolon

sain tunteakin. Samaan siunaukseen

sa olit suljettu mun kanssani.

Niin oli kuin sa luonan' oisit ollut.

Sun askeleesi luulin näkeväni

ma linnan tuvassa. Ja unessakin

sun sulon olentosi kuva väikkyi

mun silmissäni. Ja se kuiski

sanoja rakkaita.

ANNA.

Niin onnelliseks

sanoillas rakkailla sa minut teet.

PIETARI.

Sun kirkas otsasi ja sulo suusi!

On autuasta niihin koskea!

(Yrittää suudella, mutta Anna väistää.)

Miks väistät, rakas?

ANNA.

Sielus kosketus

mun riemulla on täyttänyt, sen vannon.

Sua rakastan, sen tiedän, tunnustan.

Ma iloinnut sun äänestäsi olen.

Sun suuri uskos innostuttaa mua.

Ja lämpimimmän myötätuntoni

on saavuttanut kärsimykses syytön.

En luovu sinusta. Ma kuoloon saakka

sinua palvelen. Vaan kenkään ei

saa sanoa, ett' aistillinen lempi

meit' yhdistäisi.

PIETARI.

Mutta suudelman

niin aivan hyvin ottaa sekä antaa

voi viettiemme yllytyksettä

viattomalla lapsen sydämellä.

Vaan kuten tahdot, armas olento.

Jumala nähköön, sua rakastan

sa, puhdas sielu, arkuudessasi.

(Katselee hänen pukuaan.)

Teen yhden pyynnön sulle kuitenkin.

Voi tulla toinenkin; nyt yksi ensin.

ANNA.

Kun puhun niinkuin sinä puhuvan

mun toivot, tiedän puhuvani totta;

kun niin mä teen kuin sinä tekevän

mun tahdot, tiedän oikein toimivani...

Sa siitä tiedät, että pyyntös täytän.

PIETARI.

On rakkautes todella niin suuri?

ANNA.

Voit koetella sitä.

PIETARI.

Katso, armas,

ma kuljen kohden korotustani.

Jumala nähköön, vapaa murehesta

ma olen. Sumu hälvennyt on kaikki.

On sydämeni lämmin, riemullinen.

Kun ympärilläni on suuri tuska,

mun iloni vain nousee. Pääsinpäivä

on näet lähellä. Mit' olis vielä

minulla hetken tarpehista huolta,

sen sinä, armas, olet ottanut.

Jumalan suoma huoneenhaltijani

ja ystäväni olet. Eikö siis

mun iloni sun ilos olisi

ja minun toivoni sun toivosi?

ANNA.

Sen hartaammin en mitään toivo.

PIETARI.

Riisu

siis, lapsukainen, surupukus pois

ja ilonvärit pue yllesi!

ANNA.

Pukua tätä äidin jälkeen kannan.

PIETARI

Et mitään muuta muistella nyt saa

kuin suurta siunausta, joka meitä

nyt odottaa. Ja sitä ilolla

on ajateltava ja muisteltava.

Jumala nähköön, horjumattoman

ma tunnen siinä asiassa pohjan.

Mut vastahakoisuus ja epäilys

sun puoleltasi suureks vaivaksi

vois mulle muuttua. Sä sitä et.

Jumala nähköön, tahdo. Näen sen

sun silmistäs. Sa hyvä, nöyrä, rakas

ja siveä ja luottavainen olet.

ANNA (heittäytyen hänen kaulaansa).

Ma tahdon olla sellainen. Ma teen

mit ikinä sa toivot tekeväni.

(Broms aukaisee porttia ja saapuu.)

PIETARI (hyväillen Annaa).

Niin vahvana ja tahrattomana

on rakkautemme säilyvä. Nyt sua

ma sydän kyynelissä suutelen (suutelevat).

Nyt yksi toivo vain. Ja se on suuri.

BROMS.

Vai vielä enemmän sa julkeat!

(Toiset kohoavat hämmästyneinä.)

PIETARI.

Oletko täällä väijymässä meitä?!

BROMS.

Ja eikö syytä? Tunnen näet hyvin

sun taipumukses profeetalliset.

PIETARI.

Jumala nähköön tämän solvauksen!

BROMS.

Ja sinun julkeutes. Mitähän

voi tapahtua linnan komeroissa!

ANNA.

Minulla, herra tuomiorovasti,

ei ole mitään salattavaa.

BROMS.

Niin,

se julkista on! Niinkuin kihlatut!

Puutarha avoin — katuyleisö

sen melkein näkee.

ANNA.

Sillä puhdasta

se ystävyyttä on.

BROMS.

Te itsenne

petätte, neiti Anna. Usein käärme

voi valon enkelinä liikkua.

PIETARI.

Ja silloin melkein aina kulkee se

luterilaisen papin hahmossa.

BROMS.

Sun vanha solvaukses. Siitä sinut

on tuomittu. (Annalle.) Te siihen yhdyttekö?

Vakaasti kysyn sielunpaimenena.

(ANNA vaikenee).

PIETARI.

Se kai on koukku? Siihen hän ei tartu.

BROMS.

Kuink' arvasinkin kaikki edeltä!

Ma täällä äsken varoittavan sanan

notariuksen mietittäväks sanoin,

ja sitten pitkin Auran rannikkoa

ma astun linnaa kohden aikoen

koettaa vielä Schäferin ja minun

välille saada keskustelua.

Ma kohtaan vartijan ja häneltä

saan kuulla, että tuomittu on täällä.

Kun palaan tänne, lemmenkohtauksen

todistajaksi joudun, Kihlattujen lailla

te käyttäydytte. Ehken häitäkin

jo uneksitte?

ANNA.

Olen vartijansa,

maaherran määräämä.

BROMS.

Se määräys

on peruutettava, jollei se ole

jo myöhäistä. Teen yrityksen heti.

Ja myöskin Turun kirkkoneuvosto

voi tarvittaissa toimia. Ei tätä

saa jatkua. (Menee.)

ANNA (Pietarille).

Suo anteeks hänelle!

Hän on —

PIETARI.

— on sielunsurmaaja! Et häntä

saa puolustaa.

ANNA.

Sua viihdyttääkseni.

Ma Sinua vain yksin ajattelen.

PIETARI.

Sa suloinen ja armas olento!

Kun tänä aamuna ma havahduin

kuvasi viehättävä mielessäni,

et arvaa, miltä tuntui minusta.

ANNA.

Sun lämpimässä sydämessäsi...

PIETARI.

Ma ihmisyyden tervehdyksen armaan

näin sinussa. Sentähden tunsin halun

sovinnoss' elää ihmisien kanssa.

Söin rakkauden leivän, sitten otin

ma sormilasin pienen viiniä

ja toistin pyhät siunauksen sanat.

Se, armas, on mun ehtoolliseni,

jalompi kirkon julkisyöminkejä.

Suloista tyydytyksen tunnetta

tää päivä mulle siitä alkain oli,

siks kun tuo musta mies —

ANNA.

Me hänet jo

olemme unohtaneet, ystäväni.

Kun minull' on sun enkel'-rakkautes,

en muista mitään muuta.

PIETARI.

Kuinka sitten

ma muuta muistaisin, kun minulla

sun enkel'-rakkautes on.

ANNA.

Ja ystävämme.

PIETARI.

Niin, luja lyhde uutta toukoa.

ANNA.

Luo sihteer' Beckmanin on Kaarle mennyt.

He varoja on koonneet. Tänne tuovat.

PIETARI.

Niin hellästi sa lausuit nimen Kaarle.

ANNA.

Niin sinäkin. Hän sinulle on rakas.

PIETARI.

Jumala nähköön, on.

ANNA.

Ei epäluuloa

jalossa sielussasi olla voi.

PIETARI.

Mut suurinta nyt pyydän sulta, armas.

Niin ystäväin kuin vihamiesten tähden

ja itseni ja rakkauteni tähden

sen pyynnön teen.

ANNA.

Ma sitä kuulemaan

niin altis olen.

PIETARI.

Vihamiehemme

ivasi meitä sillä. Mutta minä

Jumalan tarkoituksen näen siinä.

Jumala nähköön, sitä vartenhan

tuo Juudan sisar palvelijoilleen

on minut jättänyt ja toisihimme

me kiinnyimme.

ANNA.

Nyt en mä ymmärrä.

PIETARI.

Ma ajattelen, että rakkautemme

sidomme sitein ratkeemattomin

ja aviohon keskenämme käymme.

ANNA.

Siin' onnea on hurmaavaa.

PIETARI (innostuen).

Sa suostut?

ANNA.

Sydämen riemulla, kun vain se milloin

on mahdollista.

PIETARI.

Jumala nähköön — heti paikalla!

Hääpäivämme voi tämä päivä olla.

ANNA.

Ei, rakkaani, ei voi.

PIETARI.

Ja miksi ei?

ANNA.

Sa olet tuomittu. Et armahdusta

viei' anonutkaan ole, saati saanut.

PIETARI.

Jumala nähköön, se siin' onkin suurta.

On tuomittu, mut elää niinkuin vapaa

ja horjumatta pääsinpäivään luottaa.

Sen varmana ma edessäni näen.

Et sinäkään saa sitä epäillä.

ANNA.

En epäile.

PIETARI.

Nyt juuri avio —

se merkki varmuuden. Se vastalause

on selkein väärää tuomiota vastaan.

Sun voittaminen, omistaminen

on ensimäinen menestykseni.

Hääpäivämme siis, rakas, valmistamme.

ANNA.

Se ei voi tapahtua.

PIETARI.

Syytäsi

en käsitä.

ANNA.

Ei meitä vihitä.

PIETARI.

Jumala nähköön, kenen, luulet, meitä

pitäisi vihkiä?

ANNA.

Ken muitakin...

Kai tuomiorovasti. Hän lähin on.

PIETARI.

Ei ikinä! Ei hän, ei mikään pappi!

Vihimme itse itsemme.

ANNA.

Se olis

jumalatonta.

PIETARI.

Jumalallista!

Vapautusta pappein kaavoista

ja isku kirkon kahlehtivaan valtaan.

ANNA.

Me hylkäisimme seurakunnan sen

joss' ovat vanhempamme eläneet...

PIETARI.

Me hylkäämme sen kaavat kuollehet

ja viralliset sielunpaimenet

ja perustamme oman seurakunnan.

ANNA.

Sa olet pää.

PIETARI.

Sa mua lähinnä,

ja meidän lapsemme.

ANNA.

Kuin? Lapsemme?

PIETARI.

Minulle niiden nimetkin on tutut.

Sa et siis ole vastahakoinen.

Sa uskot...

ANNA.

Ihailen sun uskoasi.

PIETARI.

Ja suostut?

ANNA.

Sanoin ehtoni jo äsken.

PIETARI.

Ehdottomasti rakkaus antautuu.

ANNA.

Suo minun rakastaa ja palvella

sinua niinkuin nytkin siihen asti,

kun vapaa olet. Silloin meistä

aviopari tulla voi.

PIETARI.

Niin, silloin!

Sa etkö huomaa, kuinka kylmältä

ja kaukaiselta tuntuu sana tuo.

Nykyisen hetken lämmin sydän käyttää.

ANNA.

Mun sydämeni lämmin on ja hellä.

PIETARI (tarkastellen häntä).

Ja poskes hohtavat. Ja silmäsi

niin kirkkaat ovat. Kaikki epäilys

on pimeyden valtakunnasta.

Jumala nähköön, liian raskasta

se mulle olisi. Hän parhain päin

kaikk' kääntäköhön!

(Kaarle Hasselqvist ja Beckman saapuvat.)

ANNA.

Kas, nyt ystävämme

jo ovat siinä! Tervetuloa!

Ja käykää istumaan mun tarhaani!

BECKMAN.

Tääll' onkin rauhallisen herttaista.

On tämän ajan levottomuudessa

jokainen viihdyn hetki tervetullut.

KAARLE.

Niin tässä olemme nyt, rakas eno.

Vähällä olin saada yksin tulla. (Istuvat.)

PIETARI.

Ei sovi halutonta vaatia,

se närkästystä voisi herättää.

(Katsoo Beckmaniin.)

BECKMAN.

Ei halun puutetta lie minulla.

KAARLE.

Maaherran sihteerillä on nyt työtä.

BECKMAN.

Kun virasto on muuten melkein tyhjä.

PIETARI.

Paenneet varmaan?

BECKMAN.

Passinottajia

on pitkät jonot odottamassa.

Ja siinäkös saa vaikerrusta kuulla!

Ken taloaan ja tavaroitaan suree,

joit' ei voi mukaan ottaa. Toinen taas

on huolissansa sairahasta, jota

on purilailla kuljetettava

ja matkavaivoja voi tuskin kestää.

Ja joku säälii pientä rintalasta,

mi nääntyäkseen äidin povell' ulvoo.

PIETARI.

Jumala nähköön, raskas tuulispää

nyt murtaa kallioita. Mutta sitten

ihana päivänpaiste koittavi.

Ma toivon, että kaikki siihen asti

te minun rinnallani seisotte.

ANNA.

Mun veljen' tahtois heti muuttaa Ruotsiin.

KAARLE.

Ja sisarensako myös sinne viedä?

PIETARI.

Miks minulle et ole ilmoittanut?

ANNA.

Kosk' en mä lähde.

KAARLE.

Sinun luokses, eno,

me jäämme.

BECKMAN.

Minun virkamiehenä

on tehtävä kuin käsketään. Jos joskus

saan määräyksen poistua, niin poistun.

Mut hyväks rakkaan uskonisämme

teen aina, minkä voin.

KAARLE (näyttää Pietarille kukkaroa).

Sun tarpeihisi

taas kannettu on sotaveroa. (Antaa Pietarille.)

BECKMAN.

Vaan muutakin nyt olis tehtävä.

Kun uskaltaisi virkkaa?

KAARLE (Pietarille).

Saahan hän

puhua, eno?

PIETARI.

Hyvänsuova seura —

saa siinä sopivasti keskustella.

BECKMAN.

Ma tiedän, että kreivi v. Lieven pian

Turusta poistuu.

PIETARI.

Onkin parasta,

Hän Herran sotaa ei saa kääntymään.

BECKMAN.

Hän menee prinsessata tapaamaan

ja sitten matkustaa hän Benderiin.

KAARLE.

Niin, Turkinmaalle, eno. Kuningasta

hän menee sieltä kotiin kutsumaan.

ANNA.

Ma kuulin, että Kaarle kuningas

on Turkin paschaks ruvennut.

KAARLE.

Ei toki!

Hän tulee karkoittamaan venäläiset.

PIETARI.

Jollei hän kadottaisi henkeään.

KAARLE (Pietarille).

Kohtaako häntä onnettomuus, eno?

BECKMAN.

Jumala häntä siitä suojelkoon!

PIETARI.

Ja lisätköhön kärsimystä maalle!

Sa niinkö tarkoitat?

ANNA (kääntääkseen keskustelun).

Me vierahamme

viel' emme ole kuulleet ehdotusta.

PIETARI.

Hän sanokoon sen!

BECKMAN.

Kreivi v. Lieven meille

on suosiollinen ja mielellään

hän vapauttaisi vankimme.

PIETARI.

Sen on,

Jumala nähköön, korkeampi herra

tekevä kohta.

BECKMAN.

Tosin kreivi v. Lieven

ei hovioikeuden päätöstä

voi kumota. Siis sinun, Pietari,

on prinsessalle kirjoitettava

ja armahdusta pyydettävä.

PIETARI.

Etkö

häpeä! Sun ehdotuksesi

ma kerran ennen olen hylännyt.

Jumala nähköön, tuomio on väärä;

ma siitä en voi pyytää armahdusta.

Saan hyvityksen sinä päivänä,

kun nousee aurinkoni.

KAARLE.

Milloin, eno?

PIETARI.

Kun korkeimman pääsiäinen saapuu.

KAARLE.

Ja milloin se on?

PIETARI.

Kyllä sitten sanon.

BECKMAN.

Mun täytyy vaijeta. Ja kuitenkin —

PIETARI (keskeyttäen).

Ja kuitenkin sun prinsessallesi

ma olen kirjoittanut.

KAIKKI (iloisella hämmästyksellä).

Prinsessalle?

Sa kirjoittanut!

PIETARI.

Meidän Jeremias · 第 1 / 4 段