IV

Ei Efraimin darvinnukka sitt kaua odottas stää Kakola reissuas. Pari

päevä enne mittmaarja tul, näättäk, falesmann Katavistoho vaatima nes

sako Efraimild.

-- Mnuull olis täsä saatva snuuld, hän sanos Efraimill, sakoj,

todistajattem balkoj ja vahingongorvauksi yhdeksäsata

kuuskymmendkahdeksa markka seittmängymmendkuus penni kaikkjanas.

-- Mnää usko se, vastas Efraim, mutt mist mnää semse summa ota. Ja kon

ei raha piiss, niin gärsikkö ruumis. Nii ett lähdetäm bainaman

gaupunkki kohde vaa. Kyll mnää sitt siäld Kakolaha jatka.

Ja sitt he läksivä. Maij itk oikke aika tavallk, ko Efraim hänell

hyväst jätt ja lohdutt händ. -- "Älä yhtä hual Maij", hän sanos, "aikas

kutaki, sanos ämm, ko joulyän gatiskas ol."

Sillaill oikke, leikiks oikke Efraim koitt lyädk koko reisu, vaikk mek

kyll näi, ett sendä ol haikki jättäk kotos ja juur heinängorju ajaks.

Ja ko sitt rannast lähdetti, ni Iiro pist Efraimin gätten gnyytilise

sualassi silakoj, rullam bikanelli ja pualen garduusi Jaakobstaadin

"gänn poot" ja sanos: "Syäs sualast, Efraim, ja naut tupakki niim bali

kos jaksa, ennengos vesikoppihi mene, sillett suala ja tupakki miäs

siällp pahimin gaippa."

Nii händ, hyvä neuvo ja tarppelisem brovjandi Efraim fölisäs sai, ko

hän reissuhus läks ja kiitolisell miälell hän nek kaikk vasta ott. Eik

oll aikkaka, ni hän istus hiuksek kerittynp päänahka myäde vesikopis,

ja kaippas, niingo Iiro ol ennustannukki, suala ja tupakki, nii ett

sydänd karvastel. Mutt aik kulus häneld sendä joingin, go hän stää

lukemisen gonstias parans ja hän ol koko mestar lukema sisäld, ko

hänell yks kaunis päev sanotti, ett hän o rangastukses kärsinn ja saa

lähtik kotti.

Kotti! -- Niin, gyll häne miäles sinnt tek niim bian go suingi. Kottik

Katavkarihi merem barttall aalotte loiskna kuulema ja laillse ruam

barihi! -- Mutt, ajattel hän, kon gerran Duru reis tekemä o joudutt,

niin doimitetast kaikk asjas samallk kertta.

Hän hak ens sendä yhde vanhan duttva huusholli siäld Turust, tilas

ittelles aika fatilise halastuj peruni ja sualassi silakoj, toopim

biimä, kyrsä leippä ja voit. Ja ko silaka ja peruna olivat tarppeks

kiahunn ja kaikk se, mitä hän ol tilannt, tuatti häne ettes, ni hän

gattel stää rua runssautt ens iso aikka ja annos sydämes ilot. Sitt

vast häm ban gätes ristihi, luk ruaklu'u ja pist kaikk liiveihis.

Aterjastas vahvistunnun ja voimistunnun hän läks kaupunkkihi ja kysel

ihmisild, ko hän vastan dliiva, misä arkkipisp asu. Ja kyll ne vaa sen

diäsivä ja neuvosiva händ, ett siälls se asu tuamiokirkon dakan. Eik

oll aikkaka, ni hän ol arkkipispan göökis ja sanos piikallk, ko siin

rua laittamisen gohinois ol, ett hän dahdois arkkipispam buheill.

-- Kukast te olett sitt? -- kysys piik silmä ymbyijärsinp pääs.

-- Katavkari Efraim mnää ole siäld Rauman gulmild. Vaikk vesikopist

mnää nyt tlee, niingos mnuum dukastanikki nää. Ja kyll arkkipisp mnuun

dunde, hän ol fölis sillon, go mnuu klummitti Rauman girkos sendähde,

etten mnää osanns sisäld lukki.

-- Vai niin -- -- -- mutt arkkipisp -- ei ol nyk koton.

-- On gaiketakki hän sendän gotimais, ettei hän reisuis ol? -- Kyll

mnää istun duall ulkon ja odota, siks ett hän dlee. -- Mihi aigoihi hän

dulle?

-- Kyll hän -- tota noin, gyll hän o reisus eik tulk kotti ennengo

viikom bääst.

-- No, ol se ny vast harmin gappal. -- Ei sitt tulk koko värkist

mittän, gon em mnää taed odotta niin gaua. -- Mutt ei siins sitt mikkä

aut. -- -- Hyväst ny vaa sitt.

Ja nii Efraim läks suru sydämes pois arkkipispan dalost. Mutt portillt

tul yks herr händ vasta. Hän gatos stää hetke ja samas hän duns, ett se

ol juur se papp, ko händ ol luettanns siäll Rauman girkos ja torunn

händ siit, ettei hän sisäld lukkit taitann. Efraim tul nii iloseks,

ettei hän muistann lakkias päästäs otta, muttkon graappas sem bapin

gätten giip, pudist stää oikke aika tavall ja sanos: "Hyvä päevä,

terveksi siäld Raumam bualeld. -- Kuingast pastor -- taikk taedatt ollp

perätem brovast -- voi?"

-- Kiitoksi, hyvi vaa, mutt kukast te olett?

-- No, mutt ettäköst te mnuu sitt tunn, vaikk tep pari kuukautt takasi

mnuu ripititt ja vähä lujast sittengi siäll Rauman girkos? -- Katavkari

Efraim mnää ole.

-- Vai nii -- Ming tähde mnää teit ripiti, sitt?

-- Kon em mnää sisäld lukki osann. Nii händ. En osann lukki yhtä einett

sisäld. En aat olis tundenn, vaikk se kadull vastan dull olis. Mutt ny

mnää ole opetell itten lukema. Ja sendähde mnää meinasi menn

arkkipispald pyytämä vähä niingo uutt lukusedeli.

-- Eik hän ottannt teit vasta sitt?

-- Kyll mar hän mnuu vasta olis ottann. Mutt hän guulu olevas matkoill

eik tulk kotti ennengo viikom bääst. -- Sillaill oikke. -- Nii aim

biikflikk tuallk köökis juttel. -- Ja se ol vahing. Mutt ol mar hyvä,

ettän sain deijän gässihin, ni saada se mnuu asjan sendä joingin

glaarattu. Vaikk kyll se oikkjastas arkkipispa edes selitettäv olis

ollk, se arkkipisp päämiäs siint toimitukses ol, misä mnää häväsi

itten.

-- Tulkka ny mnuun gansan. Kyll täsä on dapattunn joku erhetys. Ei

arkkipisp matkoill ol. Mnää koitan doimitta nii, ett tep pääsett hänem

buheilles.

Molema hes sitt menivä oikke isost trapust sisäll. Ja ko Efraim koht

kuistill ott lakkis pois pääst, ni se häne seorlaises, se papp, katos

händ vähä pitkäst ja kysys: "Koskast te Raumald läksitt?"

-- Kyll siit o aikka neljätt viikko. -- Näättäk, mnää tlee viimetteks

vesikopist.

-- Stää mnääkin däsä kattle. -- Varkkauden dähdeng tes siäll olitt?

-- Älkkäm bahus soikko, sendä semmost luulk. En olk koska viäl tehn

erhetyst toise ja oman davara välill. -- Ei, juapmuksest ja tappluksest

mnää vesikopis istusi. Ja se o häppi kyll jo seki. -- Tul niit Raumam

boliisej hiukan golhituks. Mutt ne ovak kans nii säseräluandost väkki.

-- Nii, semmost siit juapumuksest tlee.

-- Semmost oikke. Mutt kyll asi sendä semne o, ett ilma stää

trankkamist sillk kertta em mnää sunkka olis lukema ovenn. -- Ja ny

mnää meinangim bittä vaari, ettei viin enä koskam bääs mnuu villittemä.

-- Se o oikke, se.

Siinp pauhatesas he olivat tull arkkipispa salihi. Ja sitt se papp käsk

Efraimi odotta siks, ett hän ensin gäy arkkipispam buheill. Hetkem

bääst häm balas sitt jälle ja vei Efraimin doisse suure salihi. Siin

huanes ol pöyt keskell laattja ja pöydäm bääs istus arkkipisp kulttane

rist rinnas ja kummallakim bualellp pöyttä ussemam bappi.

Efraim kumars ja notkist polveijas, sanos hyvä päevä ja rupes koht

asjatas selittämä arkkipispall.

Ko Efraim ol sanottavas sanonn, ni arkkipisp puhel vähä aikka hiljaksis

sem bapin gans, ko ol Efraimi saattannt tänn ja sitt se papp ott yhden

girjam böydäld ja käsk Efraimi lukkis sisäld. Ja Efraim luk ja vähä

puhtast sittengi. Se jälkke händ kuulusteltti ulkkolukemises ja

kaikellk kunnjall Efraim sengi äksaamin guittas.

-- Hyvä on, sanos arkkipisp ja nyäkkäs päätäs Efraimill. Ja sitt

arkkipisp ja nep papi juttliva jällk kesknäs piäne aikka ja vihdo viime

yks niist papeist kysys; "Mimseldäst tundu nyk, kon de lukkit taedatt?"

-- Ihmeliseld tundu, vastas Efraim. Mnää olen diädättäk merellk

kulkennp pali ja pali ihmelist nähn, mutt kyll nep pookstaavis sendän

gaikist ihmeist voito viävä. Kon ei heit olk kon gakskymmend ja viis

taikk kakskymmend ja kahdeksa, jos oikke nuugast räknätä, ja heijä

avullas saada sendäm baperimbalasep puhuma meillk kaikengaldast, mitä

Suamen giälellp puhhut tahdota.

-- Nii ja mitä kaike mailman giälillt tahdota sanno, lisäs yks papeist

siihe Efraimim buhesse.

-- Älkkä ny! -- jatko Efraim. -- Näättäk, stää em mnää ol viäl tull

ajatelluksikka. Jaa-a, o se sendän glookku. Tomsep piänek krääki ja

koukup paperimbalasem bääll ja semne voim! Se, kon ei heit tunn, luulis

heijä valla siki sokin grookituks kirjaha, mutt mitä viäl. Sillk, ko

heijän dunde, he juttlevas, saarnava ja opettava. Saava meijä surust

itkemä ja ilost riämuttema, vihast vimmastuma ja rakkaudest taipuma ai

se jälkken gui heit kesknäs siiretä ja järjestetä. Sanota ett piänist

suurek kokkom banna ja se on dosi puhe, mutt ei missä niin dosi ko

näittem bookstaavette suhte. -- Nii händ. Ja ko mnääkin, dämä ikkäne

miäs viäl opesi heijän dundema ja ymmärtämä, mitä hep puhuva, ni se o

sendän gaikkjan glookumppa.

-- Kui vanhast te olett sitt? -- kysys joku niist papeist.

-- Neljängymmne ja kahde mnuum bidäis täyttämä siinp Pertum bäevä

nurkis. Sillaill oikke. En ol mikkä eilisem bäevän deerem boik mnääkä

enä. Em maarka. -- Jaaha, mutt ny mnää pauhangi valla liia gaua. Mnuu

on giiru kotti lähtemä ja kiiru taita olit teijängi herr arkkipisp ja

pastorit taikk provastit taikk mitä mahdatt ollk karahtääristänn. --

Händäst se lukusedel, kyll mnää sen gans tahdoisi.

Ei Efraim oll huamann, ett yks papeist ol ollk kirjottamisen doimeis

koko ajan, go hän siinp pauhas. Ja nys se papp oijens iso raamatu ja

pitkäm baperliuska arkkipispall ja käsk Efraimi odotta yhde hiuka, ni

häne asjas pannan gunttoho. Sitt arkkipisp kiijott jotta se raamatun

ganttehe ja siihem paperiliuskalla ja papp anno ne molemas se jälkke

Efraimill. "Täsä o snuu lukusedelis", hän sanos, "ja tämä raamatu

arkkipisp anda snuull lahjaks, niingon dähän ganttehe on girjotett."

Efraim ott vasta lukusedeli ja raamatu, noikkas ja notkist polveijas

arkkipispallp, pan raamatum böydäll ja rupes ens tarkastama

lukusedeliäs. Ko hän näk siin vallan gokonaissi ristej, ni hän laskutt

sen dytyväisenk kokko, hak rahakukkaros liivis poviplakkarist ja pan se

sinn. Sitt hän ott raamatun gässihis ja ko hän hetke aikka ol syynänns

stää kirjotust, ko sen gannes ol, ni hän sanos: "Nii, gyll räkning o

semne, ett kirjotust en mnää viäl oss lukki ja sendähde mnää pyydäisi,

ett mnuull luetais, mitä herr arkkipisp tähä on girjottann."

Sillo se vanh Efraimin dutt niist papeist ott raamatun gättes ja luk:

"Efraim Katavistolle palkinnoksi hyvästä lukutaidosta. Edvard

Bergenheim."

-- Kiitoksi pali, mond tuhanen giitost, sanos Efraim ja kumars niingo

ennengi arkkipispall. Mutt kon ei hän se jälkkengä lähtennt tiähes, ko

seisos vaam baikallas ja kraape nisktukkatas, ni häneld kysytti, ong

hänell viäl jotta asja.

-- Kyll olis viäl semmost asja, ett eng mnää sais viädk kiitokse herr

arkkipispam bualest sill mnuu opettajallen, sill Hakkri Iiroll.

-- Mikäst miäs se sitt o, kysytti Efraimild.

-- Merimiäs hän o ja pali nuareve mnuu. Mutt lukkis se poik ossa ja

opettak kans, ko vaa o ihmsells semsep piom bohja ett kestä se

opetukse, sillett klopo hän anda runssall mitali opetuslapsilles.

Sillaill oikke. Mnää tiädä sen, go ole sen goulun gäynn. Mutt kiitokse

hän sendä mnuu miälestän o ansann.

Ja sillaills siins sitt käve, ett arkkipisp anno Efraimill uuden

destmendi ja käsk häne viäds se Iiroll lahjaks. Sengin ganttehen

girjotetti, ming tähde se ol annett.

Ny oliva Efraimin gaikk asjas sitt reedas. Hän men arkkipispan dyä ja

sitt kaikette niittem bappeten dyyijö oikken gädest kiittämä ja hyväst

sanoma. Ja sitt hän läks kirjak kainlos hyväll miälell jalkasi Rauma

kohden dramppama.

Ilma mittän gommeluksi hän golmanell voorkaudells se jälkkem bääs

Raumall ja siäld yks Kaunissaare äij ott hänem baattihis ja jätt häne

Gatavkari ulknokka. Jalkasi hän sillaills sitt viimese osa matkatas

jällen gulk ja tul ovest sisäll juur sillon go me muu oll ruvenn ehtot

syämä. Hän dervett meitt, pan kirjas höölpengill ja lakkis naulaha,

istus pöydä viäre, vet puukkon dupestas ja rupes syämä niingo mekki. Em

mep puhunn mittä, ei Maij enemppä ko me muukka eik Efraim myäs. Sitt

vast ko aterjald päästi, ni Efraim sanos: "Roskreis, mutt tul hän

dehdyks. -- Nii, mnää meina stää vesikopireissu. Se mnuu reisun sinn

arkkipispam buheill ol erinomase luanikas reis."

-- Kuik, kävekköstis snää arkkipispan dykönäkki, kysys Maij.

-- Käve händ; kuingasteten olis käynn?

-- Mitäst snää siälls sitt tei?

-- No, uutt lukusedeli tiätystengi hakemas. -- Ja miälelläs se mnuull

annettin, go mnää ny olen, diädättäk, koko mestar sisäld lukema. Kyll

meijäm brovastiki viäl se saa nähd, ko mnuun dukkan vaa on gerjennk

kasvama niim bali, ettän gehta menn hänen dyyijös. Uude lukusedeli mnää

häneldäkki vaadi ja näytä hänell, ett ossa se Katavkari Efraim sendä

muutakkin dehdk ko juad ja tapell.

-- Vai oles snää arkkipispan dykönäkkin gäynn, ihmettel Maij. -- Olik

siällk kyll komja?

-- Ol siäll. Huanekki oliva yht korkkjak ko vesikopi huane ja fiini ja

puhdast huusholli muuton gaikim buali.

Ja sitt Efraim selitt meillk kaikk, mitä siäll arkkipispan dykön ol

tapattunn ja näytt meills se raamatun, go hän ol saann. Ja montten

gertta Vilkk sai lukki Maijalls sen girjotuksen, go siink kannes ol.

Maij ihmettel ja me ihmettli. Oikken gattesse meijäm bakkas käymä

Efraimi suur menestys. Ja Iiro sanos, ett kyll ny vaa Raumam bolisi ova

vaaras, ko hän enskerrallk kaupunkki lähte, kosk vesikopi reis tomssen

gunnjaha johta.

Mutt sillo Efraim sanos Iiroll: "Mnää luule, ett snää pääsek kunnjaha

vähemättäkki. Ko, nääks, arkkipisp käsk tervettä snuu ja lähett snuullt

tämä uuden destmendi. Ja sen ganttehen girjotetti ja jotta. Luestis ny,

mitä siins seiso."

Ja Iiro luk: "Merimies Isak Hakkarille, Efraim Katavkarin ansiokkaalle

opettajalle muistoksi. Edvard Bergenheim."

Ymmärtä se jokanen, go Iiron dunde, ming näköne Iiro ol, ko hän se ol

lukenn. Hän gattel meit niingo jottan girko vaevassi ja maa madoj. Eng

me viittinnykkän gauan gärssi hänen ylppelemistäs, muttko oti lakkin ja

läksi ulos ja makasi, mnää ja Vilkk, niittlados se yässe.

Seoravanp päevän Iiro ol jo unhottan ylendymises ja kyll hän muutongim

bian goerangureillas ja hurjall elämälläs turmel sen gunnjan, go hän

arkkipispald ol osakses saann.

Mutt Efraimist tul oikken gova lukumiäs. Ensmäisill lukuvooroill

ihmettel koko seorkund hänen daittoas. Ja ko sitt jäll muutama vuaden

dakka tliiva uudep pispangeräjä, ni ei seorkund oikken dahtonns silmiäs

uskok, ko se näk, kui arkkipisp ja ne oudop papi nyäkkäsiväp päätäs

Efraimill ja kohtliva händ niingo vanha tuttu ainakki.