Me olin gans kaupungis sinä päevänk, ko Efraimi asi edes ol ja odottli
händ Tasala salis. Ja ko hän viime sitt nörköksis palas reisuldas, ni
mep pääti, ett mennä vast seoravanp päevänk Katavkarihi, ni o Maijakin
gerjenn vähä rauhottuma. Kyll mes se vaan diäsi, ett niit semssi
ihmissi ol, ko Maijall ilmotivak kiiruman gautt, kuip pali rangastut
Efraim ol saann. Ja ko se päätös sitt teht ol eik meill oll muutakkan
doimitust, ni me meni ulos kaupunkkihi.
Kävelttin dorill ja siäld mentti jokiranttaha. Mutt juur ko mep pääse
Rautlan gulmaha, ni ruppevak kirkongellos soima ja väkki mene kirkkoho.
-- Mennäst mekkin girkkoho. Taedais mnuu sydämen siäll huajenttu,
tuumal Efraim.
-- Mennä vaa, mes sanosi ja ihmettli, ett kirkomeno ova arkkipäevän.
Sillaill oikke siins sitt käve, ett me ennem bitkä löysi itten girkost
vetelemäs saarnvirtt muu seorkunnan gans. Oikke hyväm baikangi mes sai
sen gäytvä syrjäs, ko o liki saarnastooli. Mutt ensmäisellp paikall em
mep pääss penkkihin, gom bengi ove viäres istus Priian Gruna ja käsk
meijä mennp pengim beräll vaa häne siuttes. No, em met tiättvästengän
girkos ruvenn äkseerama hänen gansas, muttko menim berällp penkki ja
nii mes sitt istusi, niingo sanott, ja veisasi hurauti stää virtt. Ja
sitt provast pit saarna ja vähä komja saarnam bitiki, nii ett Vilkk
sanosiki: "Kyll se poik vaa saarnat ossa, ko se tahto". Muttko saarn ol
päättynn, niin dleeki siäld papim bengild sakaristo ovipiälest vähä
mond pappi ja yhdell ol kulttane rist rinnas.
-- Mikkäst juhlat tääll ny oikke ova? -- kysysi mnää Ryty Jankkeld, ko
istus mnuun dakanan.
-- Pispandarkastukse ova ja tua vanh, valkotukkanen, go o rist
kulttasis käädyis rinnas, o arkkipisp. -- Kas nii, ny ruveta seorkunna
lukutaitto ja kristiuskon dundmust tutkima.
-- No, mutt tämä ny viäl tarvitti, sanos Vilkk, kon guul, mitä Ryty
Jankke sanos. Ja sitt hän guiskas meill: "Mennäst pois nyp poja ja vähä
liukkast". Mutt em mep pääss pois. Priian Gruna ol lyännp pengi ove
lukkuhu eik häm bäästänn meit siuttes avama stää. Eng me pengi
ylittengän gehdannk kiivet. --
-- Kyll meijä nyp paha peri, tuumal Vilkk ja kraape päätäs. Mutt Iiro
sukels vähä äkkim bengi all. Mnuungim bäähän lens jo se ajatus, ett
mnää tee vissi saman dembu ja mnää luule, ett Vilkk ajattel juur niingo
mnääkin, gosk hän gattel nii surkkja näkösen sinn laattjall päi. Mutt
ennengo mek kerkesi mittäm bäätöst tekemä, ni yks viäras papp pistä
jongu rukkouskirja mnuun gätten ja käske mnuu lukkis sisäld. No, kyll
mnää sen gonsti ossa ja luingi sitt vähä puhtast. Mutt yks toinem bapp
men Vilkku luettama. Se osas anttak kirja väärimbäi Vilkull ja Vilkk
mörätt koht, vähä kiukkusest "En mnää tämssi pookstaavej ol ikä
nähnykkä." Ja vast sitt kom bapp ol hänellk kirjan gäändän oikkippäi,
hän rupes lukema ja hyvi hän lukiki. Tiätä se, hän go semnen girimiäs
o. Mutt Efraim bark ei osann lukkis sisäld ja hän sanosikin goht, ett
stää konsti ei ollk koska hänell opetett. Muttko ulkko ruvetti luettama
meit, ni Efraim vei voito meist niingo ei mittä. Se poik osas vähän
gatkesmukse ja ruaklu'u ja aamu- ja ehtorukkoukse vähä hyvi, mutt me en
osann niit yhtikäm behu. Ja meit nuhdeltti sitt kovast, mnuu ja Vilkku
huanost ulkkolukemisen daedost ja Efraimi sisäldluvun taedom buuttest.
Ymmärtä se, ett semne harmitt ja stää pahemi viäl, ko Iiro siällp pengi
all nytke meit housundrumbust koko aikkan, go meit klummitti. Mnää
potkasingi suutuksisan stää kerra, mutt toist kertta em mnää tehns
stää, sillett vastaukseks mnuum botkassemissehen se pur mnuu säärehen,
ett satus vähä jumalattomast, vaikk mnuull oliva vars-saappa jalasan.
Vihdo viimen dul sitt viäl meijä oma provastiki siihe ja sano: "Mikä
pahapolv teijä mnuu häppjäksen johdatt tänäpän girkkohon, gonett
muuloistengan gäyt tääll, muttko joskus aikkatten dakka. -- Ja snää
Efraimikin, gos ole niingo mikäki mull. Es oss edes sisäld lukki. --
Kuule, kesken gaiken, gerkkeisiks snää tekemä mnuullp paati
mittmaarjaks?"
-- En gerkk, herr provast hyvä, ko mnuullt tleevat täsä Kakola reisu ja
muuk kiiru etten. -- Ja mitä siihe lukemisen daittohon dlee, ni häppi
oikke se o ja suur häppi ongi, etten mnää stää ovenn ol. Mutt händäst,
josan ruppeisi viäl yrittämä.
-- Älä puhel, ei snuust semssehe valmist tul, mutt kyll snää jua ja
tapplek; kyll snää siihe valmis ole.
Sill hyvällp provast sitt jätt meijä. Ol se yks harmiloinen girkkreis.
Mutt päätys seki vihdo viime ja me läksin Dasalaha jäll. Meit harmitt
oikke aika tavall, etten me oll lähtennk koht vaam bainaman Gatavkarit
kohde, niim bian go Efraim raastuvast pääs. Mutt se ol ny nii sallitt,
ett meijäm bit tämse häppjä viäl saama niskahan. Mnää anno osaldan
oikke aika pyhke Iirolls siit, ett hän mnuu säärehem burr ol, mutt Iiro
sanos hyvi viattoma näkösen: "Mitäst mnää sitt tehn olsi? Kon dek
kohtlitt mnuu niingon goera, ni mnää vastasin gon goer. Kyll te muuto
mnuu potkinn olsitt."
-- No oisis sitt nipistänn edes. Muttkos ruppep pureman doist.
-- Nipistänn! Kuule Kalkke, älä viit järjettömi puhell. Mitä snää
luule, ett siit olis oll hyätty, jos mnää olsi nipistänns snuu
säärehen, go snuull olivap pitkvartises saappa jalasas? -- Ei siin
auttann muu kom buremine. Ja miksett pistännt tekki ittiän bengi all
niingo mnääki, ni olsitt pääss koko häppjästän. Olett tes sendä aika
Jaakossi. Ja nys sitt koko kaupung hirvittle ja naura teit, niingo
oikke ongi. Sillett peräte heikot tes sendä uskongapplis olettakki. Em
mnää olis luullukka, ett te nii huanoj olett niis asjois.
Semssi se Iiro pauhas ja olis pauhann, jumal tietä, kuik kauva, jos ei
Vilkk olis sanon hänell, ett hän o juur tarppeks pöyhinns stää juttu.
Ja sitt mep pääti, ett mep painangi goht Katavkarihim bois kaikist
harmeist.
Mutt Katavkari Efraim ei ollp puhunns sanaka siit saakk kon girkost
tultti. Hän istus ja fundeeraskel vaa. Ja vast sitt ko me oll Otast
lähtennp paatillan seilaman Gatavkari kohde jälle, ni hän yhtäkki löi
nyrkkis polvehes ja sanos: "Jaa-a, poja, ny o semne värkk, ett mnää
opettle itten lukema. Mnää näytä meijäm brovastill, ett Katavkari
Efraim teke muutakkin go jua ja tapple. Ja arkkipisp ja konstuurjumiki
seiso viäl silmäs seljälläs pääs, kon dämä boik luke kirja niingo
villitt."
-- Se o oikke, Efraim, ja mnää ruppe snuu opettajakses, sanos Iiro
siihe.
-- Snää! -- ihmettel Vilkk, es snää kettä opet. Mnää se olen, go
Efraimi lukema opeta.
Ja sitt he, Vilkk ja Iiro, rupesiva riitlemä siit opettaja virast juur
turhambäite, sillett kyll mnää se ymmärsi, ettei kumbika heist semssen
doimehen gelvann. Ja sentähde mnää sanosingi heill, ett kyll mnää se
vira ota hoittaksen.
Mutt sillo nep pahukse rupesiva molema moittima mnuu ja tekivä mnuust
prääkkmiähe yhtäkki. Turkanen go mnuu harmitt ja mnää annoingi heijän
guullk kunnjas. Ja nii mes siins sitt olsi riidellk kukatiäs maat meno
aigoihi saakk, jos ei Vilkk, ko ruaris istus, olis unhottank koko sen
doimes ja päästännp paati sillk kivellk, ko siin Heinäste ulknoka
eteläm bualell o. Oikke aika faartti mes se nokkaha meningi ja siin me
nys sitt istusi nii lujast, ett saatti menn joka miäs yli buuri
lykkämäm baatti tiähes sild kiveld ja siint toimes riit unhotusiki vähä
likki. Kyll Vilkk vähä häpes, ko hän niin dutu vedealase give niskaham
baati ol päästänn ja hän goitt pärjät ittes sill, ett hän rupes
ihmettlemän, guis se kivi ai o eri paikas ko enne. -- Mutt kyll se vaam
baikkas pitä, ei siit mihinkkäm bääs. Nii ett ei Vilkun gränittämise
auttann händ lainkka. Eik hän gaua semillp puheill yrittännykkän
gunnjatas pelasta, muttko ol vai ja häpes. Ja nii mes sitt oll
unhottannk koko Efraimin duteeramise hankkek, ko mep pääsin
Gatavkarihi.