puettu lyhyeen keltasen harmaaseen kesätakkiin, olki- tai huopahattuun,
varsisaappaihin, kupeellani rakas Leipzigin markkinoilta ostettu
mainio, nyt vanhuudesta jo ruskettunut nahkalaukku, ja kädessä
piirustuslauta keppineen. Välistä marssittiin englannin peninkulma,
välistä kaksi tai kolmekin työpaikalle. Minä määräsin suunnan. 'Norr 16
Vest!' esimerkiksi. Henry Kline asetti kompassin paikoilleen, määräsi
pisteen ja tuo vikkelä, hyväluontoinen Ben alkoi nyt vetää ketjua
Henryn komennon mukaan -- läpi risujen ja pensaiden, miten milloinkin
sattui -- sill'aikaa kun minä kulin ympäri sekä itään että länteen
lukien askeleitani ja sihtaillen pienellä kompassillani. Sillä tavoin
tultiin esim. harjun selälle. Poikain oli määrä odottaa minua siellä.
Noin puolen tunnin kuluttua kuului hoilaamista metsästä. Kuka se oli?
Minä. Vastaus kuului: 'More east!' [Enemmän itäänpäin!], sillä Henry
tiesi aikoja sitten, että minä toisella korvallani en voinut erottaa
äänen suuntaa. Nyt olin kohta heidän luonaan ja määräsin asianhaarain
mukaan uuden suunnan -- mutta aina niin, että me päivällisen aikaan
joutuisimme johonkin laaksoon, jossa olisi puronen ruokaviineineen.
Vasta syksymmällä, kun päivät alkoivat jäähtyä, tapahtui päivällisen
syönti näin: Ben, joka kantoi kirvestä ja melkein yhtämittaa hyräili
Carneval de Venise'ä tai jotain muuta minun kappalettani, hakkasi puut,
sittenkun ensin oli siivonnut paikan noista tavattoman tiheistä
laakeripensaista ja muista köynnöksistä, joita laaksot täällä ovat
täynnä. Minä Henryn kanssa keräsin sill'aikaa kaatuneita puita, ja
ennen pitkää hulmusi hauska kokko puron varrella -- aivan niinkuin
meillä -- niin, ja nyt vasta tulivat potaatit esiin, paistettaviksi ja
roviolla poltettaviksi. Entä suola? Se unohtui - ensi kerralla -- mutta
sitten oli minulla aina suolaa liivintaskussa. Eräänä semmoisena
hetkenä 25 p:nä heinäkuuta avasin minä paksun kirjepakan kotoa, jonka
olin saanut juuri lähtiessämme aamulla majapaikasta. Tulta ei meillä
sillä kertaa ollut, mutta ihana ja laaja näköala lähteen partaalta
korkealla vuoren harjulla. Lepäsimme tuolla tavoin noin puolen tuntia
siksi, kunnes minua alkoi nukuttaa loikoessani siinä keveä ilmatyyny
pääni alla; silloin herätin Henryn ja hän Benin ja nyt jatkoimme
samoilemistamme läpi risujen ja pensastoiden, hoilaten, mitaten ja
piirustaen, -- kunnes noin 6 tai 7:n aikana palasimme suorinta tietä
entiseen hotelliimme tai johonkin uuteen muutamia peninkulmia vanhasta,
jonne matkakapineemme y.m. oli jo ennen lähetetty dilisanssilla tai
höyryvaunulla. -- Illallinen oli valmis ja me myöskin valmiit sitä
nauttimaan. -- Puolen tunnin kuluttua alkoivat jalat tuntua jotenkin
väsyneiltä -- mutta tavallisesti olin minä vielä siksi virkeä, että
jaksoin avata viululaatikkoni ja -- 'give us a tone' -- antaakseni
konsertin ruokasalissa tai avonaisessa vieras- ja tarjoiluhuoneessa; ja
silloin oli minulla aina onni nähdä parvi vuori- ja muita miehiä
tunkevan sisään. Yleensä eivät he pitäneet musiikistani; vähä väliä
sain minä kuulla peittelemättömiä ja naiiveja arvosteluja siitä; mutta
siitä, että minä olin toinen Paganini taitavuuteen nähden, olivat he
kaikki yhtä mieltä. Jos satuin olemaan hyvällä tuulella soitellakseni
etupäässä heidän huvikseen, niin soitin semmoisia kappaleita kuin 'I'm
coming from Alabama' tai jonkun Värmlannin polskan, ja silloin oli
kaikki hyvin. Ja kyllä siinä on koko joukko tervettä järkeä
tuollaisessa ma'ussa; 'tone' (ääni) on heistä sävel, ja sellaista
tahtovat he kuulla, mutta juonikkaita variatsiooneja ja monimutkaisia
italialaisia kappaleita jos jonkinlaisista uvertyyreistä eivät he
ymmärrä ja ne ovat heistä ikäviä. Näkyy olevankin niin, että
yksinkertainen ja luonnollinen sisältörikkaampi musiikki on aivan
hukkunut ja kadonnut kaikellaisten variatsionisotkujen taa. --
Kuitenkin tuotti minulle sanomatonta iloa tehdä heille seuraava pila.
Kun halusin päästä joskus hyvinkin sekalaisesta kuulijakunnastani, niin
aloin soittaa -- Ernstin elegiaa. En ehtinyt vielä puoleenkaan, kun
näin heidän solahtavan kadulle toinen toisensa jälestä samalla
hiljaisella ja kursailemattomalla tavalla kuin olivat tulleetkin. Ja
kuitenkin sanoo Porter, yksi niistä harvoista tuttavistani, jotka
kernaasti tahtovat kuulla tätä ihanaa kappaletta, että minä nyt soitan
sen verrattomasti paremmin (omasta mielestäni kylläkin kurjasti) kuin
ennen muinoin Giessenissä. Mutta kello on 9, on aika mennä levolle, ja
kun minä hetken kuluttua nukun makeasti -- niin on päiväni lopussa.
-- Tällä retkellä tekemäni kartta peittää -- yli 200 engl.
neliöpeninkulmaa; paikan voi helposti löytää jokaisesta suuremmasta
Yhdysvaltain kartasta. Piirustin tähän ylimalkaisen kartan, jossa viime
kesänä 'kartoittamani' alue on merkitty harmaalla. Vähän pohjoisempana
on vielä muitakin hiilimaita, ne saavat olla siellä ensi kesään,
jolloin minä uudistunein voimin ja lisääntyneellä taidolla toivon
saavani nekin selville. Mutta eikö ole merkillistä, ett'ei sellaista
topograafista karttaa kuin minun, joka on Euroopassa niin tavallinen ja
joka tarkkaan näyttää jokaisen mutkan maan pinnassa, vielä ole koskaan
ennen tehty tässä maassa, paitse muutamista kaistaleista meren
rannalla. Niin, harvoin tapaa jonkun, joka edes ymmärtää semmoista
karttaa, vaikka se valmiina asetettaisiin hänen nenänsä alle. -- -- --
Tahdon vielä lisätä, että mamman hyvät kirjeet, jotka kirjoitettiin
joulukuussa kaksi vuotta sitten, saapuivat perille viime kesänä. Eivät
näy kirjeet hukkuvan, on kuin seuraisi niitä kallis siunaus. Mamma
kutsui kirjettä kyyhkyseksi, ne ovat ja ansaitsevat olla jonkinlaisia
pyhiä kyyhkysiä -- ainakin niin kauvan kun ne ovat viattomia. --"
-- -- "Olen tyytyväinen tähän uuteen elämänuraani. Enhän tosin voi olla
aivan innostunut tähän alinomaiseen samoilemiseen, mutta minä ajattelin
ja ajattelen vieläkin, että tarvitsin tätä puhaltaakseni uutta elämää
ja uusia voimia itseeni. Toimeentuloni on hyvä kyllä eikä mikään estä
minua parantamasta sitä vastaisuudessa. Ei täällä ole työn puutetta
sille, joka tahtoo ja voi tehdä sitä. Ja minä viisastun vuosi vuodelta
sikäli, että opin antamaan arvoa työn merkitykselle ja kunnialle.
Elämäni oli toki liiaksi haaveellista ennen. Totinen elämä ei lopulta
kuitenkaan ime voimaansa usvaisista unelmista, -- vaan tarvitsee tunkea
juurensa elävään todellisuuteen. Olen tyytyväinen, sisällisesti oikein
onnellinen sen johdosta, miten asiat ovat kehittyneet. En luule, että
olisin voinut saada sopusointuun sairaloisesti levotonta ja intoilevaa
henkeäni -- ell'en olisi tuona merkillisenä hetkenä syöksynyt
myrskyiseen mereen: ei se ainakaan olisi tapahtunut ajoissa. Tekoni
kautta onnistui minun saada aika odottamaan itseäni, Matti-Myöhäistä;
ja minä toivon -- olevani pelastettu. -- Toisaalta ei haaveilu ollut
ainoastaan unta, ei ainoastaan harhaluuloa; siinä oli paljon, vaikkakin
vääristynyttä todellisuutta, ainakin sen verran kuin tarvitaan sen
terveellisen tasapainon saavuttamiseksi, joka oli kerran tuleva. Elämä
on minulle kallis ja pyhä vielä ja on semmoisena pysyvä, ihmiselämä
nimittäin." --
Lopetettuaan kartoittamistyönsä Pottsvillen kaivosseudussa siirtyi
Soldan talveksi Bostoniin valmistaakseen ne kartat, joihin hän oli
tehnyt mittauksia kesän kuluessa. Mitä hän muuta siellä toimitti, siitä
ei ole mitään muistiinpanoja säilynyt. Että hän taas oli päässyt
rakkaaseen filosofiaansa, sitä todistavat hänen muistikirjassaan
tavattavat mietteet. Suurin osa ajasta näyttää kuitenkin kuluneen
karttatyöhön.
Seuraavana kevännä (1853) on hän taas samoilla seuduilla kuin
edellisenäkin ja samoissa toimissa, yhä Rogersin palveluksessa, jolta
hän ystävänsä Smithin toimesta nyt lienee saanut hiukan paremman palkan
kuin edellisenä vuonna. Rogers oli näet tietysti niinkuin melkein
kaikki muutkin ameriikkalaiset, joiden kanssa Soldan tuli asioihin,
koettanut käyttää hänen hyväntahtoisuuttaan edukseen sälyttämällä hänen
niskoilleen työtä enemmän kuin oli sovittukaan. Smith kehoittaa
Soldania tekemään kirjallista kontrahtia -- millä menestyksellä, ei käy
selville.
Oltuaan ensin kolme viikkoa Schylkill-joen lähellä olevan Phoenixvillen
lyijy- ja kuparikaivosseudussa, valmisti hän siitä kartan,
joka heti valmistuttuaan sai kunnian joutua suureen New-Yorkin
kristallipalatsissa olleeseen näyttelyyn. Työskenneltyään Hatzletonin
hiiliseudussa yhden kuukauden siirtyi hän Susquehannah-joen varrella
olevaan Vilkesbarreen, jossa mitä ihanimman luonnon helmassa viipyi
heinäkuusta lokakuuhun.
Kun kartoittamistyö siellä oli loppunut, vei Soldan joukkonsa, johon
paitse ennen mainituita Henry ja Benjamin Klineä kuului vielä kaksi
muuta apulaista ja yksi hevonen, aution seudun läpi Haztletonista
Cliftonin kylään, jossa hän heistä erosi. Cliftonissa piirusti hän
vielä joukon maisemaluonnoksia geoloogista kertomusta varten
mittaamistaan seuduista ja matkusti sitten lokakuun lopussa (1853)
Filadelfiaan ja sieltä New-Yorkiin.
Hän oli päättänyt jättää maanmittaustyön, osaksi siitä syystä, että oli
sen vaivaloisuuksiin kyllästynyt, osaksi sen vuoksi, että työn paljous
oli estänyt häntä omistamasta mitään aikaa geologisiin tutkimuksiin
puhtaasti tieteelliseltä kannalta, niinkuin oli toivonut. Ja vilkas ja
vaihteleva kun oli, väikkyi hänen mielessään jo taas halu henkisiin
harrastuksiin ja muihin toimiin, jotka pitäisivät sydämmen ja sielun
reippaina ja eloisina.
Sillä se oli tuo henkinen, aatteellinen puoli elämästä, jota hän aina
koki hoitaa ja vaalia. Halu siihen pakotti hänet muuttamaan suuntaa,
niinpiankun joku alotettu ura uhkasi viedä -- rahapajaan. Siihen,
aineellisiin etuihin, olisi topograafin toimikin ehdottomasti vienyt,
sillä kilpailu kenen muun kanssa tahansa silläkin alalla olisi hänelle
ollut ylen helppo. Ystävät, etupäässä Smith, eivät lakanneet
puhaltamasta tuulta purjeisiin, niinpiankun hän ne levitti, mutta
Soldanin elämänpurren peräsimessä oli toiset voimat.
14.
Viimeiset vuodet Ameriikassa.
_Tohtori Enderlinin perheessä New-Yorkissa. -- Myy maitopatenttinsa. --
Kesän vietto George-järvellä. -- "The Geology of Pennsylvania." --
Asettuu Pottsvilleen. -- Naimapuuhia. -- Aarniometsissä. -- Saa kutsun
palata Suomeen. -- Loppuvaikutus Ameriikasta_.
Marraskuussa 1853 saapui Soldan New-Yorkiin ja asettui asumaan entiseen
paikkaansa Enderlinillä, nauttien kauvan kaivatuista mukavuuksista
ystävällisen perheen helmassa. Hänen päätyönään talven kuluessa oli
karttain piirustaminen kesällä tehtyjen piirustusten mukaan ja
sivutöikseen sai hän tekemistä maitopatenttinsa kanssa.
Niinkuin on jo mainittu, oli se hänen lähtiessään maanmittaustöihin
Pennsylvaniaan jäänyt sille kannalle, että Harris & Blatchford
hoitaisivat tehdasta ja valmistaisivat tavaraa luovuttamalla
neljännen osan voitosta keksijälle. Voittoa ei kuitenkaan liene tullut
sanottavasti jaettavaksi, koska tuli puhe yhtiön liikkeen
lakkauttamisesta. Sopimuksen nojalla, joka sisälsi pykälän siitä, että
patentti siirtyisi takaisin Soldanille, ell'ei yhtiö voisi sitä
hyväkseen käyttää, alkoi hän etsiä uusia yhtiömiehiä. Syy ei näet ollut
keksinnössä, vaan sen käyttäjissä. Blatchfordin johtama tehdas ei ollut
voinut panna käytäntöön mitä vaadittiin ja niin oli tuote tullut
huonoa. Soldan huomasi kyllä vian, mutta kun hänellä oli ollut
rettelöitä ja ikävyyksiä yhtiömiestensä kanssa, ei hän suostunut sitä
ilmaisemaan, ennenkun suhde oli uudesta järjestetty. Monien
keskustelujen ja sovittelujen jälkeen ratkaistiin asia viimein siten,
että entinen yhtiö lakkasi ja Soldan möi koko keksintönsä entisille
yhtiömiehilleen. Summa, minkä hän siitä sai, oli 4,000 dollaria.
Kauppasopimus sisälsi muun ohessa sitoumuksen, ett'ei Soldan millään
tavalla toimisi maidon valmistamisen alalla, niin kauvan kun keksintö
olisi ostajain tai heidän oikeudenomistajainsa hallussa.
Se oli siis Soldanin hyöty keksinnöstä, josta myöhemmin lienee
kehittynyt miljoonaliike. Paitse sitä, että hän oli siihen uhrannut
aikaa parisen vuotta, oli hänellä ollut suoranaisia kustannuksiakin
kokeiden teosta, patentin hankkimisesta y.m. Myöhemmin näkyy hän
kauppojaan katuneen ja arvelee kerran eräässä muistiinpanossaan Suomeen
palattuaan, että hänestä minä päivänä tahansa voisi tulia rikas mies,
jos keksintö vielä olisi hänen käytettävänään.
Myydessään piti hän kuitenkin kauppaa edullisena ja oli iloinen siitä,
että saamansa rahat -- suuri summa kyllä hänen siihenastisiin
pääomiinsa nähden -- sallivat hänen maksaa vanhat velkansa ja elää
joitakuita vuosia leipähuolista vapaana. Ruotsalaiset ystävät, Langell,
Hedlund y.m. saivat nyt takaisin sen vähän, mikä heiltä oli liiennyt
Soldanin Ameriikkaan lähtiessä. Silloin hänelle myöskin pisti päähän
suorittaa velkansa Venäjän valtiolle ja aikoi hän jo lähteä viemään
sitä Venäjän lähettiläälle Washingtoniin, kun Smith sai hänet tästä
tuumasta luopumaan, arvatenkin sillä syyliä, että rahat, jos ne, mikä
ei ollut luultavaa, otettaisiinkin vastaan, eivät varmaankaan
kilahtaisi sen kirstun pohjaan, jonne olivat aijotut.
Innostuneena tästä hyvästä tuloksesta ja kun hän nyt rahakkaana miehenä
voi käyttää aikaansa mihin tahtoi, ryhtyi Soldan miettimään uusia
keksintöjä. Koko talven 1854 teki hän kokeita koneita varten, joiden
avulla voisi valmistaa muitakin säilykkeitä kuin kuivattua maitoa.
Kokeissaan hän näkyy joutuneenkin niin pitkälle, että sai patentin
jonkinlaiselle kuivauskoneelle, jonka avulla voisi säilyttää m.m.
hedelmiä. Keksintö ei kuitenkaan näy oikein onnistuneen, koska se jäi
siihen, sittenkun se varmaankin oli niellyt sievosia summia. Keksijällä
oli näet työssään kaksi apulaistakin, eräs ruotsalainen Svederus ja
toinen muuan merimies Fonselius Oulusta, joka oli karannut laivastaan
ja joutunut suureen puutteeseen, kunnes Soldan otti häntä auttaakseen.
Näistä keksinnöistään sanoo hän eräässä kirjeessään: "Tein yrityksen
ameriikkalaisella tavalla vuolla kultaa veitsellä vielä kerran, mutta
en onnistunut. Tuo ala on liika epävarma rehelliselle muukalaiselle."
Sen jälkeen ei hän enää esiinnykään tällä alalla ja päättyy sankarimme
keksijäkausi tähän. Olkoon kuitenkin vielä mainittu, että hän
muistiinpanojensa mukaan sanoo 16 p:nä helmikuuta 1857 keksineensä
konkaavin peilin määrätyn pinnan valaisemista varten ja (17 p. maalisk.
1857) työskennelleensä Niagarapumpun keksimiseksi. Myöskin sanoo hän
keksineensä keinon matkia tähtien loistetta -- mitä ne kaikki sitten
lienevät olleetkaan.
Kesän tultua pudisti hän kaupungin pölyn jaloistaan ja lähti taas
hengittämään raitista maaseudun ilmaa, ei kuitenkaan työmiehenä, vaan
huvimatkailijana. Hän suuntasi kulkunsa ihanan, Cooperin romaaneista
kuuluisan George-järven rannalle ja vietti siellä hauskoja hetkiä,
niinkuin ennen Ringerikessä. Hänen ystävänsä Porter, joka asui
Providencessa ja jota Soldan tuontuostakin tapasi, tuli häntä sinne
tervehtimään. "Me haaveilimme yhdessä, soutelimme, uimme, kalastimme,
piirustelimme ja makasimme pari yötä järven rannalla Norrovsissa."
Omiksi huvikseen mittaili Soldan järven rantoja ja maita sen ympärillä
ja valmisti sitten seudusta matkailijakartan, johon on liitetty
muutamia historiallisia tietojakin George-järven ympärillä
tapahtuneista taisteluista sataluvulla. Kartan piirsi hän itse kiveen
ja julkaisi sen omalla kustannuksellaan, myytäväksi m.m. George-järven
laivoilla, mutta ei näy sekään affääri liioin leiville lyöneen.
Toinenkin kartta Ameriikassa kantaa Soldanin tai oikeastaan Dalsonin
nimeä. Se on Rogersin johdolla tehty suuri ja komea geolooginen ja
topograafinen kartta Pennsylvanian kivihiilimaista ja mainitaan sen
valmistamisessa apuna olleiden kolmen topografisen assistentin joukossa
myöskin A. Dalson. Sitä paitse piirsi hän tämän erinomaisen hienon,
paljotöisen ja monivärisen kartan siihen lopulliseen kuntoon, josta se
sitten kivelle siirrettynä ilmestyi painosta v. 1858. Tämä hänen suuri
työnsä, josta hän itse vaan ohimennen puhuu, sai ansaitun kiitoslauseen
sen suuren teoksen esipuheessa, jonka Rogers julkaisi karttaa
selvittäväksi tekstiksi. Tässä teoksessa, jonka nimi on "_The Geology
of Pennsylvania Governament Surrey, by Henry Darvin Rogers, State
geologista_" ja jota ilmestyi kaksi jättiläisnidosta yhteensä 2,000
sivulla, on useita piirroksia Soldanilta. Ei ole siis vähäinen se osa,
joka tällä kaukaisen, pienen Suomen pojalla oli tällä erikoisalalla
suuren lännen viljelykselle voittamisessa.
Keskipaikoilla syyskuuta palasi Soldan taas New-Yorkiin, jonne hän
joutui juuri ystävänsä tohtori Enderlinin hautajaisiin. Perheenisän
kuoltuakin jäi hän perheeseen ja asui lesken luona vuoden loppuun. Tämä
aika näkyy olleen huoletonta ja onnellista ja kulutti hän sen, yhä
kapitalistina eläen, harjoitellen lempitöitään lueskelemista,
maalausta, kokeilemista, soittoa ja filosoofista mietiskelyä.
Alkupuolella vuotta 1855 Enderlinin leski kuitenkin palasi takaisin
Eurooppaan ja kun Soldan silloin kadotti tämän kotinsa, jätti hänkin
markkinatouhuisen New-Yorkin ja asettui Pottsvilleen, joka oli kaunis
vuorikaupunki ja seutu muutenkin hänelle tuttu edellisten vuosien
maanmittaustöistä. Hän avasi siellä oman liikkeensä, joka tapahtui
hänen oman kertomuksensa mukaan seuraavalla tavalla: hän maalasi
kyltin, jossa oli hänen nimensä ja tiedonanto siitä, että hän oli
vuori- ja siviili-insinööri, naulasi kyltin ovensa päälle, ja niin oli
hän valmis. Toverina tässä toimessa, jossa hän muuten oli oma herransa,
oli hänellä ennen mainittu mr. Poole, joka oli ollut hänen apunaan
maanmittaustöissä v. 1853. Poole oli hänkin keksijä, oli rakentanut
jonkunlaiset yksiharmooniset urut. He ajattelivat samalla tavalla
elämän pääkysymyksissä, ymmärsivät toisensa hyvin ja näkyivät
viihtyneen toistensa seurassa. Heillä oli oma pieni talonsa
puutarhoineen, oli neekeripoika palvelijana ja kaiken tämän komeuden
huippuna -- oma hevonen. Pottsville oli sitten Soldanin pääkortteerina
siksi, kunnes hän lähti Ameriikasta.
Työtä näyttää ilmaantuneen runsaasti, sillä puute tietopuolisesti
sivistyneistä insinööreistä oli siihen aikaan tavattoman suuri
Ameriikassa. Hänen taitoaan käyttivät varsinkin rautatieyhtiöt uusia
linjoja tutkittaessa, toisin ajoin toimitti hän geoloogisia tutkimuksia
ja suoritti nämä tehtävänsä niin hyvin, että Smithin mielestä, erään
hänen kirjeensä mukaan, Soldanille tarjottaisiin suuria summia, jos
hänen taitojensa perille kerran oikein päästäisiin. Soldanilla
itsellään ei niistä kuitenkaan ollut suurta iloa, ne kun estivät häntä
hänen filosoofisissa mietteissään ja kun hän niitä teki pääasiassa vaan
terveydellisistä syistä, saadakseen olla ulko-ilmassa.
Kesällä v. 1855 oli Soldanilla pieni sisällinen taistelu kestettävänä,
ratkaistavana vielä kerran kysymys siitä, olisiko hänen ainiaksi
sidottava itsensä Ameriikkaan lemmen siteillä. Tytön nimi oli Clara
Chapman, erään farmarin tytär, hyvä ja kaunis. Soldan oli tutustunut
häneen jo Concordessa ollessaan v. 1851, jossa Clara kävi miss Elan
koulua ja oli Soldanin oppilas. Sittemmin työskenteli miss Chapman
eräässä puuvillatehtaassa Lovellissa, jossa Soldan miss Elan
kehoituksesta kävi häntä tapaamassa v. 1854, uudistaen tuttavuutta ja
sopien kirjeenvaihdosta. Kirjeenvaihto jatkui sitten heinäkuuhun 1855,
jolloin Soldan, yhä haaveksien kotimaahan palaamista, joka naimisten
kautta olisi käynyt mahdottomaksi, kirjoitti jäähyväiskirjeen ja kun
siitä oli seurauksena kutsumus Clara Chapmannin vanhempain luo, vähän
päästä toisen vielä selvemmän. Mitään rakkautta ei vielä ollut
kummallakaan puolella herännyt. "Tytöllä oli kuitenkin minua kohtaan
ystävällisiä tunteita ja miss Elan arvelujen mukaan -- hiukan muutakin.
-- -- Surullista ja raskasmielistä on, muutamia terveitä väliaikoja
lukuunottamatta, elämäni sen jälkeen ollut -- niinkuin sitä ennenkin",
kirjoittaa hän päiväkirjassaan tätä asiaa muistellessaan.
Tuo ainainen raskasmielisyys se häntä painamistaan painoi ja kirjeet
samoin kuin päiväkirjakin käyvät niin niukoiksi, että niistä vuosilta
1855-56 on tuskin mitään jälkeä. Se on koti-ikävä, joka häntä vaivaa ja
käy päivä päivältä yhä raskaammaksi kantaa. Halu palata kotimaahan saa
uutta virikettä, kun olot siellä ovat sikäli muuttuneet, että tämä
monivuotinen unelma ei ehkä olisi ollut aivan mahdoton toteuttaa.
Keisari Nikolai on kuollut ja uusi aika alkanut sarastaa myöskin siihen
nähden, että useat muut maanpakolaiset ovat armahdusjulistuksen nojalla
voineet palata kotimaahan. Soldan auttaa yhtä heistä, Fonseliusta,
käyttämään hyväkseen armoplakaattia, mutta jättää sen omasta kohdastaan
käyttämättä. Hän ei mielestään kelpaa sen saamiseen.
Ja ikäänkuin koettaisi hän välimatkaa isänmaahansa pitentämällä
saada kaipaustaankin sinne kuoleutumaan, painuu hän yhä syvemmälle
Ameriikan erämaihin. Se kuitenkin vaan lisää hänen koti-ikäväänsä.
Kesällä 1856 on hän Mc Keanissa pohjoisessa Pennsylvaniassa ja
kirjoittaa sieltä heinäkuun 25 p:nä kirjeen Arvidsonilie tehden
siinä selkoa oloistaan ja asemastaan:
"Nyt on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun tulin Ameriikkaan, ja tämän
suuren tasavallan kansalainen olen ollut jo aikoja sitten; pitäisihän
siis alkaa jo koteutua. Mutta tämä 'most glorious country in the world'
[kaikkein mainioin paikka maan päällä] polttaa päivä päivältä vaan yhä
kuumemmin jalkapohjiani. Se on koti-ikävä, ja samalla henkisen ravinnon
puute, joka lamauttaa minua yhä enemmän. Välttämättömyys rehellisellä
tavalla saada kokoon tarpeellisia varoja ja niiden avulla koettaa vielä
yhtä uutta elämän vaihetta -- pusertaa voimaa minuun ja minä teen
työtä. Mitä hedelmiä se kantanee, sen saa tulevaisuus osoittaa."
Samassa kirjeessä lisää hän vielä, että hänen olisi hauska nähdä, mitä
Snellman on uudelleen alkamassaan Litteraturbladetissa kirjoittanut
kahtena viime vuotena. Tämän sanoo hän kuitenkin olevan vaan
uteliaisuutta, sillä hänen omat filosoofiset tuumansa ovat ruostuneet
ja homehtuneet. Ja lieneekö se jonkunlainen ajatuksen yhteys
Snellmannin mainitsemisen johdosta, joka tuopi hänen kynäänsä
huokauksen: "Tässä on kaikkien surujeni raskain kohta: mies, joka ei
neljänkymmenen vanhana ole mitään toimittanut, ei ole koskaan enään
mitään saava aikaan."
Jotain hyötyä hän kuitenkin koettaa hänkin kuvailla tekevänsä, jotain
aatteellista sisältöä elämälleen hankkia. Hän työskentelee täällä
metsissään raa'assa, uudessa ja harvaan asutussa maassa. Hänestä on
hauskaa olla vaikuttamassa sen kehitykseen ja hän koettaa katsoa
tointansa yleisinhimilliseltäkin kannalta. "Luonto hänen ympärillään"
-- näin kuvaa hän sitä eräässä kirjeessä Smithille v. 1856 -- "on suuri
ja kaunis, valkoisia miehiä rientää sinne paikkoihin, joilla on
intiaanien antamat nimet, intiaanien, jotka äsken vielä vaelsivat siinä
jousineen ja nuolineen. Rauta ja kivihiili, nuo sivistyksen kulmakivet,
odottavat vaan uudisasukkaita. Ja yksi niistä olen minä, joka juuri
olen aikeessa ruveta porarautoineni hakkaamaan, avaamaan suonia, joista
rikkaudet virtaavat ulos." Mutta samassa lisää hän taas, että hän
kaikessa tässä on edistynyt niin pitkälle, että hänen elämänsä on
vararikko ja että hän on niin kovettunut ja välinpitämätön, ett'ei
hänen tee mieli edes toivoakaan, että joku noista saatavina olevista
sadoista tuhansista tynnyrinaloista maata olisi hänen omansa.
Ei _niistä_! Niistä hän ei välitä, mutta on muualla, merien takana,
toisella puolella maanpallon, maa samanlainen vuorineen, erämaineen,
korpineen, jota hän ei saa mielestään ja jota haaveksii hirsituvissa
asuessaan, nuotion ääressä levätessään ja siinä välihin viuluaankin
soittaessaan, ympärillään honkain humina ja suojana vaan kaarnainen
katto. Ja kerran loihtii hän eteensä ihanan unelman: hän matkustaa
Haaparantaan, jossa toisella puolen joen, Torniossa, hänen veljensä on
lääkärinä, sisaret ja äiti, tuo 78-vuotias, mutta vielä reipas vanhus,
tulevat myöskin sinne ja he viettävät juhannusyön Aavasaksalla. Hän
tahtoo ainakin katsoa luvattuun maahan, joskaan ei voi sinne päästä.
Mutta juuri silloin kun hänen kotikaipauksensa on korkeimmillaan, saa
hän yhtäkkiä Pennsylvanian erämaahan Mc Keanin metsiin tiedon siitä,
että hänen on sallittu palata isänmaahansa. Eikä vaan sallittu, vaan
häntä vielä kutsutaankin tulemaan, isänmaa odottaa. Syksyllä 1856 saa
hän näet kirjeen veljeltään, että Suomen kenraalikuvernööri Berg
lähettää terveisiä ja kutsuu häntä rakentamaan rautateitä Suomessa.
* * * * *
Monta hämmästystä valmisti Soldan tuttavilleen ja sukulaisilleen
vaiherikkaan elämänsä aikana, monta odottamatonta tapausta kohtaa hänen
elämäkertansa kirjoittaja. Suurin niistä on se, että kotimaahansa
melkein sairaloisesti ikävöivä, lähes kymmenvuotinen maanpakolainen
silloin, kun hänelle ilmaantuu varma mahdollisuus päästä toiveittensa
perille -- aluksi kieltäytyy tätä mahdollisuutta hyväkseen käyttämästä.
Hän viettää talven 1856-57 karttatöissä Filadelfiassa ja keväällä 1857
palaa hän takaisin Pennsylvaniaan samoille seuduille kuin edellisenä
vuonna ja elää kuusi pitkää sateista kuukautta samanlaisissa toimissa
kuin edellisenäkin vuonna. Talven 1857-58 on hän vielä yhä Ameriikassa
Pottsvillessä.
Saatuaan sinne uuden kehoituksen veljeltään, vastaa hän siihen pitkässä
kirjeessä, joka on kirjoitettu helmikuussa 1858. Kun tästä kirjeestä
selviävät syyt hänen näennäisesti outoon viivyttelyynsä ja kun se on
kuin yhteen paikkaan koottu kokonaisvaikutus, minkä hän sai
Ameriikasta, otettakoon siitä tässä laajempia otteita: -- -- -- -- --
"Tärkeämpi kuin mikään muu on minulle tietysti tieto siitä, että Suomen
Kenraalikuvernööriltä on tiedusteltu, olisiko mahdollista, että
palaisin kotimaahan, ja että hänen sanainsa mukaan tämä mahdollisuus on
olemassa -- Keisarillisen hallituksen puolesta. Kun asia kerran on
tullut niin pitkälle, -- vaikkakin se on tapahtunut suureksi
hämmästykseksi minulle -- on kai paikallaan, että teen selkoa
ajatuksistani asiassa. Sinä saat siitä kertoa, mitä katsot sopivaksi ja
jotain kai pitänee sinun vastata; mutta sitä ennen täytyy sinun itsesi
tuntea kaikki tähän kuuluvat asianhaarat."
"Mitä nyt tuohon suureen tervehdykseen tulee, niin suoraan sanoen
iloinen olen ja kiitollinen, sillä lähes kymmenen vuoden kuluessa olen
koettanut kantaa seurauksia hairahduksesta eräänä synkkänä hetkenä:
kaikki vierasta; vieras maa, vieras kansa ja vieraat tavat ja
katsantotavat; puute kaikesta, joka luonnon järjestyksen mukaan on
ihmissydämmelle kallista. Turhaan! Ei ole se koskaan minulle onnistuva.
-- Syy siihen on minun kohdallani -- persoonallinen. Ja kun sama seikka
vaikuttaa, ett'en minä empimättä voi käyttää hyväkseni sitä iloista
mahdollisuutta, minkä Kenraalikuvernöörin sanat ovat antaneet minulle,
niin täytyy minun keskeyttää se vaitiolo, jota jo kauvan olen
noudattanut. Nimittäin terveyteni todellinen tila, joka -- meidän
kesken puhuen -- on huono, kurja." -- -- -- -- --