seuraava tapaus, johon on yhdistetty niin kuuluisa nimi kuin Jenny
Lind. Tämä mainio laulajatar, joka syksyllä v. 1851 oleskeli
Ameriikassa, pani Soldan-parankin pään pyörälle, vaikk'ei hän ollut
satakieltä nähnyt eikä kuullutkaan kuin hyvin kaukaa teaatterin
paratiisista Lontoossa ollessaan. Oli julistettu kilpailu parhaasta
tervehdys- ja ylistysrunosta "jumalattaren" kunniaksi. Porterkin oli
arvatenkin sen johdosta tullut kirjoittaneeksi runon, joka Soldanin
mielestä oli parempi kuin palkinnon saanut. Tähän runoon sepitti Soldan
säveleen ja lähetti sen ynnä kirjeen Jenny Lindille, toivoen saavansa
siihen jonkunlaisen vastauksen. Kuta useampia päiviä kului ilman
vastausta, sitä suuremmalla jännityksellä Soldan sitä odotti. Häntä
hermostutti varsinkin se, ett'ei tiennyt, oliko kirje tullut perille
vai ei. Hän oli näet jättänyt sen hotellin palvelijalle, joka luettuaan
osoitteen loi hyvin halveksivan silmäyksen Soldanin vanhaan nappia
puuttuvaan päällystakkiin eikä näyttänyt siltä kuin aikoisi hän
toimittaa kirjeen perille. Epätietoisuus siitä, oliko kirje tullut
perille vai oliko vastaanottaja pitänyt sen sisällön niin mitättömänä,
ett'ei viitsinyt siihen vastata, saattoi hänet monta päivää kestävään
"katzenjammeriin". "On toki ääretön välimatka meikäläisen ja Jenny
Lindin välillä! Ja minä olen sitäpaitse narri. -- Olen tuntenut kauheaa
nöyryytystä tuon kirjeen johdosta Jenny Lindille. Mitä se on? Olinko
todellakin tyhmä? Enkö ole puolihöperö? Eikö hermoheikkouteni ole
surullinen ilmiö? Mutta onko se vika? Voinko sitä auttaa? Tai
luulottelija ja itserakas? Mutta mitä sitten olen luulotellut? Että hän
olisi läpitsensä jalo ihminen? Tyhmä minä lienen ollut, sillä en minä
ollut niinkuin muoti vaatii. Mutta aikomukseni oli rehellinen, sen
tietää Jumala. -- -- Kun vaan olisi seuraa!"
Niin lapselliselta kuin tämä epätoivo moisen vähäpätöisyyden vuoksi
näyttääkin, oli se samoinkuin kaikki muukin Soldanilla likeisessä
yhteydessä hänen käsityksensä kanssa ihmisistä yleensä. Jenny Lind ei
ollut ainoastaan suuri taiteilija, vaan myöskin harvinaisen jalo ja
hyväsydämminen ihminen. Nähtävästi odotti hän semmoiselta ainakin
kiitosta, ja kun ei sitä tullut, vaikutti se häneen -- ei niin, että
syy olisi ollut Jenny Lindissä, vaan hänessä itsessään. Sillä
luottamusta omaan itseensä ei hän koskaan saavuttanut elämässään.
* * * * *
Ja kuitenkin oli hän jo tällä lyhyellä Ameriikassa oloajallaan ehtinyt
tekaista keksinnönkin. Kemiallisessa opetustoimessaan joutui Soldan
itsekin tekemään kokeita tällä alalla, eikä aikaakaan, kun
hän keskellä filosoofisia, korkealle tähtääviä mietteitään sielun
kuolemattomuudesta, uskosta ja totuudesta hämmästyttää päiväkirjansa
selailijaa seuraavalla ilmoituksella:
"Olen tehnyt kokeita haihduttamalla maitoa sokerin ja gummin avulla --
hyvä taito merimatkoja varten."
"200 Cub. centm. tuoretta maitoa, pari tippaa NaOCO2 liuosta; 2 1/2 gr.
gumm. arab. (liuosta), 20 gr. sokerijauhoa -- näkyy vastaavan hyvin, --
lakataan, kun kaikki on melkein kuivaa -- sekotetaan veteen,
hämmennetään."
Tarkempia tietoja tästä hänen harrastustensa odottamattomasta esineestä
tapaamme samaan aikaan alkaneessa kirjevaihdossa Rich. Smithin kanssa.
Heinäkuun 28 p:nä 1851 päiväämässään kirjeessä kertoo hän joku aika
sitten sattumalta saaneensa nähdä Englannissa valmistetun tuotteen
kuivattua maitoa, joka oli suljettu ilmaa pitävään tina-astiaan ja
josta veteen sekoitettuna tuli maitoa. Teos oli jotenkin ala-arvoista,
mutta itse kysymys maidon kuivaamisesta oli hänestä hauska. Hän
otti sen kotiinsa ja alkoi kohta kokeilla samallaisen teoksen
aikaansaamiseksi omalla tavallaan. Ennen pitkää eli noin parin
kuukauden kuluttua onnistuikin hänen keksiä metoodi ja valmistaa
apparaatti, joiden avulla hän taisi valmistaa maitokakkua, joka
täydellisesti vastasi tarkoitustaan. Koettaakseen sitä käytännössä
antoi hän sitä eräälle kapteeni Huntille merimatkoilla käytettäväksi ja
sai tältä sittemmin kiittävät arvostelut. Soldanin maidolla oli
kapteenin mielestä paljoa paremmat ominaisuudet kuin englantilaisella,
jota hän myöskin oli koettanut. Itse oli Soldan huomannut sen
säilyttävän tuoreutensa useita viikkoja avonaisessakin astiassa, mutta
iimanpitävästi sulettuna luulee hän sen pysyvän vuosia. Hinta voisi
olla melkoista halvempi kuin englantilaisen teoksen.
Keksintö oli siis valmis ja kysymys oli nyt saada se käytännössä
toteutetuksi. Vaan se puoli asiasta ei ollutkaan yhtä näppärästi
suoritettavissa. Vasta seuraavana vuonna voi hän ruveta sitä puolta
asiasta hommaamaan, muutettuaan New-Yorkiin asumaan.
* * * * *
Heinäkuussa lähti Soldan Cambridgestä ja lähti yhtä kyllästyneenä ja
pettyneenä kuin Newarkistakin, sillä Cambridgessäkin oli hän joutunut
melkein samanlaisen kohtelun alaiseksi kuin Newarkissa. Hänen
esimiehensä professori Horsford käytti hyväkseen suomalaisen
herkkäuskoisuutta ja hyväsydämmisyyttä ja sai hänet houkutelluksi
luopumaan osasta pientä palkkaansa, estäen hänet siten tekemästä
maitokokeitaan siinä määrin kuin olisi tahtonut. -- "Horsford on
roisto!" -- Se oli hänen arvostelunsa miehestä, sitä katkerampi kun
hänelle ei mikään ollut vastenmielisempää kuin pakko olla varoillaan
ihmisiä kohtaan. Todellisella ilolla jätti hän sen vuoksi Cambridgen ja
lähti ystävänsä Ludvig Koeppenin kanssa kävelyretkelle lähellä olevaan
White Mountainsin vuoristoon.
Retki ihanissa seuduissa oli erinomaisen virkistävä ja herätti se
Soldanissa taas eloon kauvan kadoksissa olleet taiteilijataipumukset.
Hän matkallaan piirusteli luonnossa ja maalasi sitten New-Yorkiin
tultuaan tekemiensä luonnoksien mukaan öljyväri-taulujakin, tullen
siihen iloiseen huomioon, että "hänellä näkyy olevan oikea taipumus
maisemamaalaukseen."
Jalkamatkan päätyttyä asettui Soldan Concorden kaupunkiin Newhampshiren
valtiossa, jonne oli saanut kutsut tulla loppukesää viettämään erään
Joseph Elan luo, joka oli ollut hänen oppilaitaan Cambridgessä ja nyt
tarjosi hänelle tilaisuutta jatkamaan maitokokeita luonaan. Tuskin
oli Soldan kuitenkaan päässyt asettumaan nuoren ystävänsä luo,
kun tämä sairastui äkillisesti ja kuoli muutaman viikon kuluttua.
Suurella kaipauksella puhuu Soldan Elasta päiväkirjassaan: "Tässä
suoraluontoisessa ja vapaamielisessä nuorukaisessa, se on uskoni,
menetti Ameriikka voimakkaan totuuden sankarin. 23 vuotias, mutta
kypsynyt kuin vähintäin 33 vuotias. Voimakkain yhdyssiteeni tämän
kaupungin kanssa." Soldan jäi kuitenkin lukukauden loppuun saakka
Concordeen, ruveten pelkästä hyväntahtoisuudesta opettajaksi siellä
olevaan naiskouluun, jonka johtaja oli Elan täti ja joka ilman Soldanin
apua olisi ollut pakoitettu opettajan puutteessa lakkaamaan.
Marraskuussa v. 1851 lähti Soldan Concordesta ja saapui saman kuun 30
p:nä New-Yorkiin, jossa hän oli saanut edullisen kotiopettajan toimen
erään rikkaan liikemiehen mr. Pellin luona. Hän on hyvin tyytyväinen
asemaansa ja huudahtaa kirjeessä äidilleen: "On tuhatta kertaa
makeampaa leipä, jonka vuoksi saa vähän ahertaa, kuin se, minkä
varastaa insinöörinä Venäjän palveluksessa!" Toisissakin suhteissa oli
hän ihastunut New-Yorkissa oloonsa, ainakin alussa. Siellä olivat hänen
mielestään olot eurooppalaisemmat kuin missään muualla Ameriikassa ja
siellä löysi hän vihdoinkin sen kodin tapaisen, jota oli kaivannut. Hän
joutui näet asumaan erään saksalaisen lääkärin Enderlinin perheeseen,
jossa hän hyvin viihtyi. Enderlin oli naimisissa erään leskirouva
Müllerin kanssa, jolla oli kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Toinen
niistä, tytär Maria, tuli sittemmin Soldanin vaimoksi.
Suurinta tyydytystä ja mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin New-Yorkissa
oloaikanaan hänen siellä jatketut puuhansa maito-keksinnön kanssa. Hän
haki ja sai patentin keksinnölleen ja onnistui hänen myöskin löytää
apumiehiä teostaan suuremmassa määrin valmistaakseen ja kauppaan
saattaakseen. Hänen vanha toverinsa Giessenin ajoilta, Harris, ja
eräs toinen ameriikkalainen Blatchford lupasivat ruveta hänen
yhtiömiehiksensä. Suunnitellun sopimuksen mukaan tulisi heidän panna
rahat ja hänen aate, he perustaisivat tehtaan ja Soldan saisi
kolmanneksen puhtaasta voitosta, jos hän olisi läsnä valmistuspaikalla
ja ottaisi osaa työhön, mutta vaan neljänneksen, jos hän olisi muissa
toimissa. Huhtikuuhun v. 1852 mennessä kehittyikin asia niin pitkälle,
että yhtiö vuokrasi tehtaan lopullisten kokeiden tekemistä varten
suuremmassa mitassa. Kokeet olivat näet kaikki tehtävät uudestaan ja
niihin kului useita kuukausia. Huhtikuun 2 p:nä 1852 kirjoittaa hän
kotiinsa tästä asiasta: "Olen nyt ehtinyt niin pitkälle, että on hyviä
toiveita siitä, että tehdas saadaan kuntoon vuoden kuuluessa, ja ensi
vuosi tulee jo antamaan meille pienen, kauniin voiton, mikä sitten
jaetaan miehiä myöten, niinkuin jo olen maininnut. Jos kaikki käy
hyvin, niinkuin nyt näyttää, niin voin minä jo ensimmäisenä vuonna
kaapata tuhannen dollaria omalle osalleni."
Mutta samassa lisää hän seuraavat häntä ylen kuvaavat sanat:
"Mutta olkoon kuitenkin sanottu, ett'en rakenna minä onneani
semmoiselle pohjalle enkä minä koskaan tahdo tulla affäärimieheksi
tavallisessa merkityksessä. Olen jo näinä kahtena kuukautena tuntenut
ja kokenut, kuinka sielua ja sydäntä tappavaa tämä rahan perään
ahertaminen semmoisenaan on: minua inhottaa ajatella kaikkia niitä
likalätäköitä, jotka ovat rahamiesten tiellä ja kuinka helppoa on
niihin joskus kiireessä tai harmissa astua ja askeleensa pilata. Minä
katsonkin koko tätä juttua vaan ameriikkalaiseksi yritykseksi, joka
saakoon onnistua tai olla onnistumatta: minua ei kumpainenkaan tapaus
tule sen suuremmin liikuttamaan, vaikkakin minä hartaasti toivon ja
siitä toivosta iloitsen, että minä ainakin parin vuoden päästä olen
saava mahdollisuutta ja tilaisuutta antautua koko sielullani ja koko
sillä sydämmellä, minkä olen onnistunut siihen mennessä puhtaana
säilyttää, siihen harrastukseen, mikä on minulle kaikesta kallein,
nimittäin elämän kysymysten ratkaisemiseen. -- Ei missään ole iloa niin
paljon tarjolla kuin elämän totisuudessa."
Voisi jo edeltäpäin sanoa, että ken sellaisilla tarkoituksilla antautuu
affäärimieheksi Ameriikassa, hän ei pitkältäkään potki niiden rinnalla,
joiden tarkoitukset ovat enemmän sopusoinnussa maan tapojen ja
tarkoitusten kanssa. Siitä on Soldaninkin maito-affääri hyvä esimerkki,
niinkuin vielä tulemme näkemään.
* * * * *
Niinkuin jo on mainittu, ajatteli hän tehdessään sopimusta maitoasiasta
jotain poissaoloa New-Yorkista, sill'aikaa kun muut maidon
valmistamistehdasta hoitaisivat. Samaan aikaan eli huhtikuussa 1852,
kun hän puuhasi keksintönsä kanssa, oli hän saanut tarjouksen toimeen,
joka häntä kovasti houkutteli. Professori Henry D. Rogers,
Pennsylvanian valtion geoloogisten tutkimusten johtaja, tarjosi näet --
R. Smithin suosituksen johdosta ja nähtyään hänen piirustuksensa
edellisen kesän jalkamatkalta -- Soldanille assistentin paikan
palveluksessaan. Ehdot olivat hyvät, 700-800 dollaria vuodessa ja työtä
tulisi kestämään parikin vuotta. Hänen tehtävänään tulisi olemaan
profiilien tekeminen kivihiilikerroksista ja geoloogisten karttain
piirtäminen, luonnosten ottaminen geologisesti merkillisistä ryhmistä
ja paikoista, sekä myöskin tavallisten maanmittaustöiden toimittaminen
-- siis toimi, johon hän jo upseerina ollessaan oli perehtynyt. Se
häntä myöskin viehätti, että pääsisi tutkimaan käytännössäkin
geologiaa, johon hän oli Agazzisin luentojen kautta saanut uutta
harrastusta. Suurimpana vetovoimana oli ehkä kuitenkin se, että hän
pääsi maalle ja liikkumaan metsissä ja siten vahvistamaan terveyttään,
joka aina tuontuostakin juonitteli.
Kaikellaista oli hän kyllä jo ehtinyt kokeakin niinä puolena kolmatta
vuotena, jotka oli ollut Ameriikassa: olla opettajana yhdessä
poikakoulussa, yhdessä tyttökoulussa, yhdessä yliopistossa, olla
kotiopettajana ja lopuksi tehdä huomattavan keksinnön ja panna sitä
varten kokonaisen tehtaankin käymään. Väliaikoina hoiti hän vielä
lukujaankin ja mietti yhä samoja suuria kysymyksiään, josta kaikesta
muistokirjat ja kirjeet todistavat. Eivätkä olleet Euroopan politiikka
ja kotimaan kysymyksetkään kadonneet kokonaan näköpiiristä. Niihin
kiinnitti hänen huomiotaan Kossuthin tulo Ameriikkaan. Unkarilainen
patriootti oli loppupuolella vuotta 1851 saapunut New-Yorkiin
koettaakseen innostuttaa ameriikkalaisia maansa asiain hyväksi. Hän
otettiin vastaan suurilla mielenosoituksilla, joissa Soldankin oli
läsnä ja joista hän mainitsee päiväkirjassaan ja eräässä kirjeessään,
piirustaapa hänen unkarilaisen lakkinsakin, jolla hän tervehti
riemuitsevaa kansaa: "Mieliala on yleisesti hänen puolellaan", --
kirjoittaa hän -- "vaikka jesuiittain ja rahamiesten lehdet
kirjoittavatkin häntä vastaan. Hän uneksuu ohimennen sanoen myöskin
skandinavialaisesta aatteesta ja toivoo jotain Suomellekin, tai on
ainakin sitä tekevinään. -- -- 10 p:nä joulukuuta 1851 piti kaupunki
suuret päivälliset Kossuthin kunniaksi -- ja nyt piti hän tuon suuren,
ihanan maailmaa tärisyttävän puheensa, jossa hän kehoittaa Ameriikkaa
muuttamaan tyhmää politiikkaansa."
Ei Ameriikka kuitenkaan muuttanut politiikkaansa eikä sekaantunut
Euroopan asioihin, jotka siellä olivat Soldanin mielestä yhtä tyhmästi
Unkarissa kuin muuallakin. "Totta tosiaan", kirjoittaa hän, "on maailma
nyt taas kurjalla kannalla. Kaikki hyvät kärsivät ja vääryys rahoittaa.
-- -- En voi kieltää, että innostukseni ajan merkkeihin on melkoisesti
jähtynyt -- ja minä miltei iloitsen (harmissani) siitä, että 'setäni
varjo' (Louis Napoleon) tehtiin kuninkaaksi Pariisissa. Onhan sentään
hauskaa sekin, kun on nähnyt omin silmin ja läheltä maailmanhistoriaa
luotavan. Mutta muuhun täytyy paremmat ajat perustaa eikä
barrikaadeihin."
Tätä pessimismiä lisäsivät vielä hänen Suomesta saamansa tiedot.
Nikolain hallitusjärjestelmä oli siellä kehittynyt huippuunsa. "Kotka
hioo kynsiään. -- Suomea eivät saa kirjoittaa muut kuin asianomaiset
(teologiaa ja ekonomiaa -- minun pitää jouduttaa hiukan teologiaa
saadakseni sen painetuksi suomenkielellä!)" -- -- Ja kun veli Kalle on
kirjoittanut ei saaneensa lupaa matkustaa ulkomaille opinnoitaan
jatkamaan, päättää Soldan sen tapahtuneen hänen tähtensä ja lisää
ivallisesti: "Hermoheikko pelkää rottaa, vaikkakin hän on hävytön tai
näyttää karskilta; kipinää ajetaan välistä takaa paloruiskulla" --
joissa sanoissa ei ole lausuttu sattuvaa arvostelua ainoastaan Nikolai
I:n aikuisesta politiikasta.
Harvoin lienee Suomen kansan kohtalo ollut toivottomampi kuin vuoden
1850:n vaiheilla. Mutta sinne, tuohon murjottuun maahan, jossa vapaus
tuikki kuin kynttilä umpilyhdyssä, oli kuitenkin hänen ainainen halunsa
maasta, jossa vapaus loimona liekehti. Vaan yhä kauvemmas siitä vei
hänen tiensä, vei vaan yhä lännemmäksi, eikä palauksen aamukoita edes
sarastanutkaan idän ilmoilta, ei hänelle eikä hänen maalleenkaan.
13.
Pennsylvanian hiilimailla.
_Tamaquassa. -- Luonnon helmassa. -- Henry ja Benjamin Kline. --
"Toinen Paganini." -- Bostonissa. -- Jatkuvia maanmittaustöitä. --
Filadelfiassa_.
Kesäkuussa v. 1852 on Soldan -- heitettyään kaikki kemialliset
kaupunkilaispuuhansa -- jo täydessä toimessa ulkona luonnon helmassa.
Hänen tehtävänään on kartoittaa sekä topograafisesti että geoloogisesti
kivihiiliseutuja Pottsvillen ja Mauch Chunkin kaupunkien välillä
Pennsylvanian valtiossa ja ottaa selkoa siitä, missä hiiltä löytyy.
Tästä toimestaan on hän tehnyt hauskaa selkoa kotiinsa kirjoittamissaan
kirjeissä, joihin hän tapansa mukaan on piirtänyt karttoja ja kuvia.
Mistään päiväkirjasta fiiosoofisine mietteineen ei nyt ole jälkeäkään
olemassa, sen tekemiseen kun ei nyt tietysti ollut aikaa. Sen sijaan on
piirustusvihko, joka kauvan on ollut unohduksissa, taas otettu esille.
Ensimmäinen Soldanin metsäkauden kirjeistä on päivätty 20 p:nä
heinäkuuta Tamaquan pikkukaupungissa Pennsylvaniassa. Siinä selvittää
hän äidilleen ja sisarilleen maanmuodostusopin alkeita, eri
maakerrosten niinkuin kivihiili-, hieta-, kivi-, stukki- y.m. kerrosten
muodostuksia niissä seuduissa, joissa hän työskentelee. Sitten puhuu
hän kaivoksista ja miten niissä työskennellään ja antaa lopuksi
valaisevan kuvauksen siitä, kuinka kivihiiltä kuletetaan kaivoksista
lastaus- ja ulosvientipaikkoihin Pottsvillessä ja Mauch Chunkissa, Se
tapahtuu siten, että vaunut suurimman osan matkasta kulkevat omasta
painostaan ja että niitä vaan muutamissa penkereissä autetaan ylös
nostokoneilla.
Tässä keskellä vuorista metsämaata työskenteli hän nyt mitä ihanimman
luonnon helmassa. Kukkuloilta, jotka kaikki kasvoivat metsää:
kastanjaa, tammea, myöskin kuusta ja petäjää ja laakeripuuta, on joskus
mitä ihanimpia näköaloja sinisine harjuineen. Ilma on mainio, sää
enimmäkseen kaunis. Millaista hänen elämänsä tuossa ympäristössä on,
siitä antaa toinen kirje (Dauphinista, 7 p:nä marraskuuta 1852) selvän
ja mitä miellyttävimmän kuvan. Annan hänen itsensä taas pitemmältä
puhua:
"Tätä kirjoitan minä Dauphinin pikkukaupungissa, lähellä
Susquehannah-jokea, 8 engl, peninkulmaa Harrisburgista, joka on
Pennsylvanian pääkaupunki. Viime kirjeessäni piirustin jonkunlaisen
kartan seudusta, jossa oleskelin. Olen sittemmin joustanut paljoa
pitemmälle. Dauphin on Pottsvillen hiilipiirin äärimmäisessä,
läntisessä osassa, noin 70 peninkulmaa Mauch Chunkista, josta alotin
työni keväällä. 70 peninkulmaa on pitkä matka, kun sitä samoilee ja
risteilee minun tavallani. Jos olisin pannut kaikki kesäiset askeleeni
yhteen linjaan, niin ulottuisi se Lissabonista sinne Kuopioon, luulen
ma, eli kuinka paljon tekee 15-20 virstaa päivässä seitsemän kuukauden
aikana. En ole tietysti voinut muuta kuin edistyä terveydessä, voimassa
ja reippaudessa. En ollut juuri ollenkaan uupunut iltasin ja kuitenkin
on paljoa raskaampaa tunkea ja kiivetä läpi metsäin ja pensastoiden,
yli mäkien ja poikki laaksojen kuin marssia avonaisella maantiellä.
Antaakseni mammalleni nyt kuvan elämästäni, niin olivat päiväni melkein
tämänkaltaiset":
"Nukuin makeinta untani jossain jonkun pikkukaupungin hotellissa.
(Usein näin mammaa unissani, aina terveenä ja rauhallisena omana
mammanani). Suuri 'porokello' soi rappusissa kello 1/2 7 tai niissä
seuduin. Silloin alettiin kai kaikissa vuoteissa käännähdellä ja
alkuasukkaat -- niin arvelen -- hyppäsivät kohta ulos. Puolta tuntia
myöhemmin kutsui kello taas aamiaiselle. Silloin olin jo minäkin siksi
valpastunut, että olin -- ainoastaan 10 minuuttia myöhemmin kuin muut
-- aamiaispöydässä, jossa tavallisesti tarjottiin kahvia, teetä,
lämpimiä lettuja, munapiirakkaa, pihviä ja omena- ja persikkaseosta --
potaatit unohdin -- mutta viime aikoina en koskaan unohtanut panna
mukaan -- mutta niistä toisessa paikassa. Nyt seurasi sikari, tuo
valitettavasti unohtamaton -- ja niin kauvan kun sitä kesti, tehtiin
valmistuksia päivän retkeä varten. Emäntä sai panna leipää ja lihaa ja
juustoa ja kurkkuja läkkirasiaani ja maitoa toiseen pienempään -- ja ne
sijoitettiin nahkalaukkuun ynnä niiden kanssa -- mutta niistä toiste.
Kaksi nuorta poikaa, Henry ja Benjamin Kline, saksalaista sukuperää,
oli minulla uskollisina aseenkantajina, ketjun ja kontin kantajina. He
olivat aina valmiit, minäkin jotakuinkin ajoissa. Nuori Mr. Poole,
urkujen rakentaja, kuului viime kuukausina pieneen retkikuntani, tehden
kuitenkin enemmän kotityötä."