36 on ollut heikko terveys. Sairauteni lienee jo silloin alkanut. Tuo
vaikea kriisi, joka minulla, niinkuin tiedät, oli kestettävänä v. 1847
vähää ennen lähtöäni Pietarista, lienee kuitenkin pääsyynä siihen sillä
vasta siitä lähtien olen ollut oikea Latsarus. -- On vaikea antaa
Sinulle niin selvää kuvausta voinnistani kuin tahtoisin nyt, kun
haluaisin kertoa sinulle kaikki. Sinähän tiedät: _ubi caput
melancholicum, ibi diaboli balneum_. Useiden vuosien kuluessa odotin,
että murhenäytelmä päättyisi halvaukseen; siihen aikaan minulla näet
muutamien päivien väliajalla oli verentunkeutumista aivoihin, josta oli
seurauksena ylen kurja mielentila: velttoutta, alakuloisuutta y.m.s.
V:na 1854 ilmaantui verentunkeutumisen sijasta, joka vähitellen katosi,
eräs oire, joka vaikutti vielä pahemmin sieluuni. Eräs kohta aivoissa,
oikealla puolella, kävi kipeän helläksi ja vaivasi minua välistä
parikin viikkoa lakkaamatta; vaiva uudistui aika ajoittain ja aina
samalla paikalla. Surkeinta tässä on kuitenkin ollut se, että
hajamielisyys ja muistamattomuus ovat lisääntyneet ja että siihen
liittyvä hypokondrinen mielentila eivät anna minulle muuta rauhaa kuin
välinpitämättömyyden ja apathian. -- -- On aivan ihmeellistä, kuinka
minä aina tähän saakka olen voinut saada suoritetuksi ne monet
vastuunalaiset tehtävät, joita viime aikoina olen täyttänyt. Viime
kesänä ja syksynä (vuoden aika oli tavattoman ruma) oli mieleni usein
synkkää synkempi enkä minä silloin enää pelännyt, niin paljon halvausta
kuin -- järkeni menettämistä. Koneentapainen tottumukseni kaikenlaisiin
mittaus- ja maantutkimuksiin auttoi minua kuitenkin pulasta
viimeisessäkin toimessani, joka oli geolooginen tutkimus eräästä osasta
Pennsylvaniaa. Suuri oli kuitenkin vaikeuteni usein ja minulle selvisi,
ett'en mitenkään voi yrittää sellaista toista kertaa, etsimättä ensin
parannusta sille vaivalle, joka näin yhä kovemmin kourin kouristaa ja
uhkaa minua."
"Jo kesällä 1856 ollessani Mc Kean Countryssä aloin minä miettiä matkaa
vanhaan maailmaan takaisin, sen taitavampien lääkärien luo. Minulla ei
kuitenkaan ollut varoja toteuttaa matkasuunnitelmaani ja kun sitäpaitse
tutkimukseni olivat jatkettavat v. 1857 jäin minä vielä tänne ja
suoritin sen niinkuin jo olen sanonut ja niin hyvin kuin taisin. Mutta
toivoni terveyteni takaisin saamisesta tai oikeammin sanoen uskoni
siihen, että ainoa mahdollinen keino sen parantumiseksi olisi matka
johonkin kylpylaitokseen Saksassa ynnä sen yhteydessä oleva muutamain
kuukausien kävelyretki, -- tämä usko on vakaantunut sikäli, että
todellakin olen päättänyt koettaa tätä keinoa ja lähteä matkalle, jos
voin, se on: jos onnistun keskittää muutamia satoja dollareita
matkarahoiksi ja jos ei mitään esteitä ilmaannu hallituksien puolelta
ulkomailla. Edellinen puoli lienee toteutumassa; eihän tarvita paljoa
vaatimattoman, muutamia kuukausia kestävän matkan tekemiseksi. Mutta
tuo toinen seikka minua huolettaa. Selvää on, että sairaloisen ja
hätäilevän mielentilani tähden matkani menettäisi merkityksensä, jos
Venäjän hallitus häiritseisi minua vanhan erehdykseni vuoksi. Varsinkin
pelottaa minua se, että äidin rauha minun tulevaisuuteeni ja
turvallisuuteeni nähden vielä kerran häirittäisiin. -- Sitä tuskin
kuitenkaan voin uskoa mahdolliseksi: Eikö jo se seikka, ett'en minä
koko elämässäni koskaan ole sekaantunut mihinkään valtiollista laatua
olevaan kysymykseen -- en ainakaan muuten kuin yksinkertaisin ja
vaarattomin puhein ja että nyt kymmenen vuoden kuluessa olen mitä
huolellisemmin karttanut kaikkea sen suuntaista -- eikö jo tämä
riittäisi todistamaan, että maanpakolaisuudellani, vaikkakin se on niin
kutsuttu valtiollinen rikos, ei ole mitään valtiollista merkitystä edes
minulle itselleni. Sitä vähemmin voinee se merkitä sitä asianomaisille;
niin, vielä vähemmin siihen surkuteltavaan olentoon nähden, joksi
itseni olen edellä kuvannut. En ole mitään tehnyt enkä mihinkään
ryhtynyt, jota minun täytyisi salata edes arkatuntoisimmilta
viranomaisilta, mutta enpä ole sitten myöskään toimittanut mitään,
johon voisin vedota. Enkö siis ole kyllin vähäpätöinen saadakseni
rauhassa kuljeskella jossain kauniissa vuoriseudussa Saksanmaalla,
ollen rauhallinen ja, ainakin nyt jo, jotenkin vaatimaton Yhdysvaltain
kansalainen. -- Valitettavasti olen minä kuitenkin huono kansalainen
täälläkin siihen nähden, että minulla yhäkin on kovin vähän halua
rahaan ja rikkauteen ja 'businessiin', joka siihen johtaa --
valitettavasti sanon minä, varsinkin jälkimäisessä suhteessa. Jos
minulla olisi käytännöllisemmät taipumukset kuin on, niin olisi minun
epäilemättä parempi olla monessa suhteessa. Mutta tuskin tiedän minä
mitään maailmassa, joka todella mieltäni kiinnittäisi, paitse
luonnontiedettä semmoisenaan, (jota kuitenkin olen vaan laimeasti
harrastanut viime aikoina), ja maisemamaalausta, joka lakkaamatta, ehkä
kuitenkin vaan kaukaisuutensa vuoksi -- (sillä ei mihinkään semmoiseen
ole minulla aikaa) houkuttelee minua vastustamattomalla voimalla. Mutta
tämä halu olisi hyvin kyllä yhdistettävissä jatkamatkaan jossain
kauniissa vuoriseudussa (esim. Alpeilla ja sieltä Salzkammergutiin) --
samoinkuin kylpykauteen jossain sopivassa paikassa Reinin varrella.
Sammumaton, koska tyydyttämätön, näyttää sitäpaitse haluni olevan
kerran saada kulkea alppien yli -- niin, se näkyy saaneen vielä
järkevänkin tarkoituksen, sittenkun silmäini tottumukseen nähdä
maiseman kauneuksia on tullut toinen tottumus ymmärtää maan geoloogisen
rakenteen ilmauksia. -- Minulla on siis, lyhyesti sanoen, tarkoitus
matkustaa keväällä Eurooppaan -- niinpiankun saan viimekesäisiin
tutkimuksiini kuuluvat kotityöt suoritetuiksi."
"Nyt on tietysti se kysymys lähinnä ratkaistavana, palaanko kotimaahan?
Mieleni käy haikeaksi, niinpiankun sitä ajattelen. Ei vastaukseni
kuitenkaan ole hetken päähänpisto, vaan ainoa järkevä tulos
tuumailuista itseni kanssa: Jos minun suuri, vaikkakin vaan puolinainen
toivoni siitä, että olen saava terveyteni takaisin ja sen kanssa
tarmoni ja elämänhaluni, toteutuu, silloin tahdon kirjoittaa
armonpyyntikirjeen Hänen Majesteetilleen. -- Semmoisena kuin nyt olen
ei minusta ole hyötyä eikä iloa kenellekään, joten kernaasti voin pysyä
poissa. Ellei se siis onnistu, niin palaan tänne takaisin ja käytän
hyväkseni sitä suloista piirrettä uudessa isänmaassani, ett'ei kukaan
ihminen täällä välitä lähimmäisestään. Keinoja täällä elääkseni tulen
kyllä löytämään niin kauvan kun sitä tarvitsen; täällä ei ole sidottu
mihinkään ammattiin -- ei liikuta ketään nähdä professori
rihkamakauppiaana tai insinööri kivipainajana tai kylttimaakarina;
kunhan se vaan on 'bussinessia', niin on kunnia pelastettu. Jos elämän
kerran pitää kulua ilottomasti, niin on yksilölle todellakin
yhdentekevää, minkä nimellistä tuo 'bussiness' on. -- Mitä siis
tulevaisuuteen tulee, niin saamme kai nyt niinkuin ainakin jättää
sikseen sen, mitä se mahdollisesti on tuova tullessaan. Ei edes
pääkysymyskään ole vielä ratkaistu, vaan Kenraalikuvernöörin omien
sanain mukaan ainoastaan todenmukainen. Mutta kun ottaa huomioonsa ne
hallitustoimet, jotka jo säteilevät Aleksanteri toisen nimen ympärillä,
ei ole liika rohkeaa rakentaa toivoaan tuolle mahdollisuudelle ja
sellainen toivokin tekee jo hyvää. Kuinka toisellaiselta tulevatkaan
kaunis luonto ja sivistyneen maailman ilmiöt näyttämään invalidinkin
silmissä, jos hän sen lisäksi huomaa itselleen mahdolliseksi elää
varmaa, niin, rakastakin päämäärää varten -- joka ei ole ainoastaan
hänen oma ahdas itsensä ja sen elättäminen. -- Mutta Ameriikka on
kokonaan itsekkäisyyden maa. Kyllähän itsekkäisyyttä on kaikissa
kansoissa, mutta se ei missään sivistyneessä maassa liene niin
vakaantunut, niin sekä _periaatteessa_ että käytännössä vahvistettu
kuin täällä '_in this glorious contry_' vaikka he täällä ylpeilevätkin
'_charity'stään_'."
Mainittuaan sitten, että hän siinä tapauksessa, ett'ei pääsisi takaisin
Suomeen ja että häntä mahdollisesti sittenkin vielä alettaisiin
ahdistaa venäläisten viranomaisten puolelta, kertoo Soldan, että hän on
saanut lupaan apua Tanskan entiseltä konsulilta Filadelfiassa
Billelta, joka siihen aikaan oli konsulina Haagissa ja joka tunsi
persoonallisesti Soldanin, ja jatkaa sitten yhä samaan pessimistiseen
henkeen:
"Mutta otaksukaamme kaikkein pahinta: että tämä apu (todistus siitä,
että hän ei ole ottanut osaa minkäänlaisiin valtiollisiin vehkeihin)
olisi tarpeen, vaan huomattaisiin käytännössä riittämättömäksi -- entä
sitten? Jumalan nimessä! Ylen huonon saaliin ovat ne saaneet, jotka
ovat saaneet minun: raunion, joka on jälellä kymmenvuotisen
rangaistuksen hävityksestä (rikoksen tähden, joka tehtiin
hypokondrisessa mielentilassa). Enhän ole mitään muuta rikkonut.
-- -- -- Toivon kuitenkin parasta niin kauvan kun voin ja koetan
käyttäytyä järkevästi. En myöskään tahdo kieltää, että ihmeellisen
suloista olisi minun vielä kerran nähdä isänmaa ja äitini ja sisaret ja
ystävät; mutta se on Herran kädessä ja tulevaisuuden helmassa, niinkuin
myöskin tuo vuorimatka, joka kaikissa tapauksissa on tehtävä ennen kun
palaan -- joka on ehtona mahdollisuudelle tulla Suomeen. -- -- -- Jos
nyt sattuisi niin onnellisesti, että tapaisit Kenraalikuvernöörin
persoonallisesti tai jonkun niin korkean herran kuin esim. kuvernööri
Lavoniuksen, joka sekä voisi että tahtoisi olla välittäjänä tässä
asiassa, niin pidä sitä meidän keskemme sovittuna asiana, ett'et
tarvitse minun tähteni salata mitään minua koskevata seikkaa. Minun
historiani ei, jumala paratkoon, suinkaan ole kunniakas -- mutta se on
todellakin kuin 'valkonen laastari' ja parhaiten ansaitsisin minä
kotiin palattuani hiljaisen nurkan, en siinä hävetäkseni, vaan
saadakseni elää kenenkään huomaamatta. Tämän sanon minä sen johdosta,
mitä kirjoitat toiveistani ottaa osaa julkisiin töihin maassamme. Onhan
turhaa vielä miettiä mahdollisuuksia siinä suhteessa -- ja niissä
suhteissa, joissa elän, on parasta arvella: 'kommt Zeit, kommt Rath'.
Jotenkin varmaa on kuitenkin, että jos sotapalvelukseen uudelleen
astuminen asetettaisiin ehdoksi kotimaahan tulolleni, rohkeuteni ei
tulisi siihen riittämään, sillä valitettavasti ei minulla koskaan ollut
taipumusta sotilasuralle."
Kirje päättyy sitten pyyntöön, että veli kirjoittaisi pian vastauksensa
ja osoittaisi sen Düsseldorffiin, jossa Soldanin sisar Augusta
oli maalausta oppimassa. "Etkö voisi aivan avonaisesti anoa
Kenraalikuvernööriltä lupaa saada kohdata minua Düsseldorfissa sisar
Augustan luona?"
* * * * *
Tämä on Soldanin viimeinen kirje Ameriikasta. Saatuaan asiansa kuntoon
ja ottamansa työt lopetetuiksi, lähti hän. Mutta niin iloinen kuin hän,
kaikista epäilyksistään huolimatta, lienee ollutkin, täytyi hänen
kuitenkin vähää ennen lähtöään niellä katkera pala kiitokseksi ja
palkaksi kaikesta siitä itsensä uhraavaisuudesta, jolla hän oli
työskennellyt väliaikaisen asuinmaansa hyväksi.
Aina siitä pitäen kun hän oli tehnyt tuon suuren erehdyksensä luvatta
luopumalla hänelle uskotusta luottamustoimesta Venäjän valtion
stipendiaattina ja sen lisäksi vielä anastamalla hänelle sitä varten
uskotuita valtionvaroja, oli hän mitä huolellisemmin koettanut välttää
kaikkea, mikä ei ainoastaan hänen itsensä, mutta myöskin muiden
silmissä voisi näyttää itsekkäisyydeltä ja oman voiton pyynniltä.
Kaikki hänen toivonsa ja harrastuksensa Ameriikassa ovat sitä kohden
suunnattuina ja siitä todistuksena, ja parhaana se, että hän sieltä
lähti verrattain melkein yhtä köyhänä kuin oli sinne tullutkin. Ja
siitä huolimatta lähti hän Ameriikasta sillä tiedolla, että häntä
siellä pidettiin miehenä, joka laiminlöi velvollisuutensa ja -- otti
lahjoja.
Edellisen salasyytöksen tiesi hän tulleen osaksensa erään yhtiön
puolelta, jolle oli erämaita mitannut ja kartoittanut. Hänen
yht'äkkinen lähtönsä selitettiin näet siten, että hän tahtoi paeta pois
edesvastausta siitä, että hänen työnsä mahdollisesti havaittaisiin
virheelliseksi, tai ett'ei hän ainakaan välittänyt asettaa niin, että
yhtiö, joitain neuvoja tai selityksiä mahdollisesti tarvittaessa, olisi
tilaisuudessa niitä häneltä saamaan. Yhtiön asiamies oli viitannut
jotain siihen suuntaan ja Soldania vaivasi vielä kauvan jälkeen päin
se, ett'ei hän ollut selittänyt asianomaisille oikeata syytä lähtöönsä
eli ett'ei se ollut aiheutunut mistään muusta kuin siitä, että hän ei
voinut luopua tilaisuudesta palata kotimaahansa, mikä valtiollisista
syistä ei sitä ennen ollut mahdollista.
Toinen syytös oli vieläkin loukkaavampi ja julkeampi. Soldan oli saanut
tehdäkseen tutkimuksen ja antaakseen lausuntonsa jostain kaivostyöstä
eräässä hiilikaivoksessa lähellä Pottsvilleä. Oli ratkaistavana joku
riitakysymys kahden kilpailevan yhtiön välillä ja ratkaisu tulisi
riippumaan Soldanin lausunnosta. Hän oli siis tavallaan tuomarina
riita-asiassa ja oli tästä suuresta luottamustehtävästä hyvin
mielissään. Hänen lausuntonsa tuli epäedulliseksi sille yhtiölle, joka
oli palkannut hänet tutkimusta tekemään ja kohta oli yhtiön johtaja
valmis otaksumaan, että Soldan oli ottanut lahjoja toiselta yhtiöltä.
Syytös tehtiin niin salaperäisin sanoin, että se selvisi hänelle vasta
myöhemmin, kun ei selityksen vaatiminen enää ollut mahdollinen. Se oli
hänelle sitä katkerampi kuin ei hän koskaan sano tehneensä mitään työtä
tarkemmin ja huolellisemmin ja oli sitä tehdessään vielä pilannut
silmänsäkin suurennuslasia käyttäessään. Kaikista ikävintä Soldanista
oli kuitenkin se, että kun hänen ystävänsä Smith oli kehottanut häntä
tuon selityksen vaatimiseen, hän, Soldanin jätettyä 'väärästä
ylpeydestä', niinkuin hän sanoo, asian silleen, oli ehkä saattanut
ruveta hänkin epäilemään hänen rehellisyyttään. Tuo luulo, joka Smithin
suhteen tietysti oli vaan Soldanin omaa sairaloista mielikuvitusta,
vaivasi häntä niin, ett'ei hän Ameriikasta lähdettyään viiteentoista
vuoteen kirjoittanut sanaakaan tälle miehelle, jonka kanssa hän sitä
ennen oli ollut lakkaamattomassa kirjeenvaihdossa.
Katkerampaa muistoa olisi Soldan tuskin voinut ottaa mukaansa
Ameriikasta kuin nämä kaksi salasyytöstä. Arempaan paikkaan ei hänen
pahin vihamiehensäkään olisi voinut iskuaan tähdätä kuin nämä
kylmäveriset yankien edustajat, joille hän kaikesta päättäen oli
tehnyt monia suuria palveluksia, vaatimatta niistä läheskään sitä
palkkiota, jota olisi voinut, jos olisi tahtonut. Heidän mieleensä
ei tietysti mahtunut muu kuin että mies, joka ei yhdeltä ota, hän
tietysti tekee sen vaan sitä varten, että saisi toiselta sitä enemmän
ja että jonkun tehtävän kunnolliseen suorittamiseen ei voi olla muita
vaikuttimia kuin pelko tulevasta tarkastuksesta. Mies, joka tahtoo
toteuttaa omista eduistaan riippumatonta oikeutta ja täyttää
velvollisuutensa vaan tarpeesta täyttää sitä, oli heistä liiaksi
mahdoton olemassa olemaan. Eivätkä he näy hänen avonaisista
kasvoistaan, rehellisistä, suurista silmistään, luottamusta
herättävästä ryhdistään ja totisuutta todistavasta olennostaan, joista
jo valokuvatkin kertovat sille, joka häntä ei ole nähnyt, voineen muuta
päättää kuin että hän oli vaan tavallinen seikkailija-siirtolainen.
Loppuvaikutus Ameriikasta muodostui tämän kautta varmaankin vielä
suuremmaksi pettymykseksi kuin miksi se muuten olisi tullut. Jo
muutenkin oli se kylläkin suuri. Ei ollut hän löytänyt siellä sitä
uutta maailmaa, jota oli lähtenyt etsimään, eivät olleet hänen
toiveensa siellä juuri missään kohden toteutuneet. Henkinen ilmapiiri
oli ollut hänelle sopimaton, ei saanut hän harrastuksilleen
mitään kannatusta, ei tavannut ketään, jota olisi voinut sanoa
henkiheimolaisekseen syvemmässä merkityksessä ja hyvin harvat olivat
nekin, joita hän olisi voinut edes kunnioittaa rehellisinä ja
vilpittöminä ihmisinä. Pakotettuna suuntaamaan suurimman osan voimiaan,
joita ruumiin sairaus ja sielun sairaloisuus usein vielä heikonsivat,
välttämättömimmän aineellisen toimeentulon hankkimiseksi mitä
ankarimmalla työllä ja täytyen mikäli mahdollista terveenä
pysyäkseen valita nämä työnsä niin paljon kuin suinkin ulkoilmassa
suoritettaviksi, ei häneltä jäänyt juuri ollenkaan aikaa varsinaisiin
henkisiin harrastuksiin, jotka hän asetti yläpuolelle kaikkea muuta.
Niinpiankun hän rupesi kokoomaan mietteitään ja keskittymään
filosofiaansa, tempasivat leipähuolet hänet taas pois kirjoituspöydän
äärestä. Kokonaan ei kuitenkaan syy tähän liene ollut epäsuotuisissa
oloissa. Hänen oma saamattomuutensa ja käytännöllisen tarmon puute
siihen myöskin vaikuttivat. Ei voi olla kysymättä, eikö hänen, jos
olisi hiukan ponnistanut ja vähän paremmin pitänyt itseään esillä,
olisi ollut mahdollista saada jalansijaa tieteellisessä maailmassa ja
jatkaa sitä tietä, mikä hänelle oli Cambridgen yliopistokaupungissa
avautunut. Joskin tieteellinen ilmapiiri siinä vallitsevan
kypsymättömyyden ja humbuugin vuoksi oli hänelle vastenmielinen, olisi
kuitenkin luullut, että se sittenkin oli puhtaampaa ja helpompaa
hengittää kuin muilla aloilla. Hänen heikkoutensa oli se, että liian
nopeasti ja liian syvästi antoi persoonallisten vastenmielisyyksien
vaikuttaa itseensä ja tuomitsi ihmisten mukana asiatkin. Tämä
suvaitsemattomuus ja hengellinen ylpeys oli kyllä hänelle itselleenkin
selvillä, vaikk'ei hän voinut sitä voittaa. Muistettava on kuitenkin,
että tarkoitus hänen filosoofisilla harrastuksillaan siihen aikaan
vielä oli kansallinen eli että hän aina ajatteli niiden esittämistä
omalle kansalleen, joskin hän ohimennen näkyy ajatelleen ruveta
kirjoittamaan englanninkielellä.
Niin hukkaan menneitä kuin miehuuden parhaat vuodet Ameriikassa
Soldanin mielestä siis olivatkin, oli tällä ajalla kuitenkin häneen
terveellinenkin vaikutus. Hän myöntää itsekin, että hänen elämänsä
siihen asti oli ollut liiaksi fantastillista, liiaksi suunnattuna pois
todellisuudesta. Nyt sai hän oppia katsomaan todellisuutta suoraan
silmiin, sai kärsiä sekä ulkonaisesti että sisällisesti ja karaistua
taisteluissa. Hän oppi käytännölliseen työhön ja säännölliseen työhön
ja valmistui siten siksi ankaraksi velvollisuuksien täyttäjäksi, mikä
hän sitten oli kuolemaansa saakka. Se kaikin puolin kunnollinen,
vilpitön, suora, itsensäkieltävä ja luja luonne, joka hänen omaistensa
ja tuttaviensa todistuksien mukaan oli, kehittyi etupäässä Ameriikan
ajalla. Siellä oppi hän lisäksi resigneerauksen eli kohtaloonsa
tyytymisen vaikean taidon, joka hänen sangviiniselle ja herkästi
liikutetulle, aina toivon ja epätoivon välillä heilahtelevalle
luonteelleen oli ehkä kaikista vaikeimmin saavutettava avu.
Sen taidon oppimisesta kiittää hän etupäässä Richard Smithiä, joka,
paitse sitä että oli hänelle aineellisena tukena, myöskin koetti,
itse elämän koulussa kokeneena, istuttaa tyyntä ja tyytyvää
maailmankatsantoansa nuorempaan ystäväänsä. Heidän aatesuuntansa olivat
näennäisesti perin vastakkaiset, sillä Smith hyväksyi kirkon opin, jota
vastoin Soldan oli sitä vastaan oppositionissa. Se ei kuitenkaan
estänyt heitä yhtymästä sillä paikalla, mitä Soldan kauniisti sanoo
sydämmen pyhäksi maaksi ja molemmat ihailivat he toistensa jaloja
puolia ja sanoivat sen avonaisesti toisilleen. Eräässäkin kirjeessä
siteeraa Smith professori Bergfalkin hänelle kirjoittamia sanoja, että
hän on rakastanut harvaa miestä niinkuin Soldania ja Smithinkin laita
näkyy olleen melkein sama. Epäilemättä oli se Soldanin aatteellisuus ja
korkeampien kysymysten harrastus, joka hänessä Smithiä viehätti. Tuo
hiukan yksitoikkoinen, vanha liikemies, jonka täytyi päivät päästään
istua pulpettinsa ääressä ja jonka koko elämä oli siihen kulunut, tunsi
varmaankin vastakohdan vetovoimaa nuorta monia kokenutta ja aina uusia
tuumia haaveilevaa nuorta miestä kohtaan. Hänellä puolestaan oli
Soldanille annettavana vahva uskonsa yhteen ainoaan oikeaan ja toteen,
elävään kristillisyyteen, jota hän koetti elämässään toteuttaa m.m.
hyvää tehden ja kärsiviä ja puutteellisia auttaen. Sellaista puhdasta
ja valistunutta kristillisyyttä ei Soldan ollut ennen tavannut ja
vaikutti se häneen uutuuden voimalla. Vielä vuosikausien kuluttuakin
lausuu hän ilonsa siitä, että hän oli ollut tilaisuudessa nähdä sen
hedelmiä. Se jakso hänen elämässään, jona hän sai nauttia Smithin ja
hänen perheensä seurasta, oli hänelle erityisesti rakas ja
kallisarvoinen, kirjoittaa hän. Se oli epäilemättä hänen puhtain
voittonsa Ameriikan ajalta.
Hän ei ollut siellä kaikkea maailmaa voittanut, mutta ei myöskään
saanut sielulleen vahinkoa. Päinvastoin oli hän siellä lisännyt
henkistä ja aatteellista leiviskäänsä ja oli nyt valmis kantamaan sen
entisten erehdystensä sovitusuhriksi isänmaansa alttarille.
15.
Kotia kohti.
_Uudelleen Atlannin yli. -- Uuden ajan airueita. -- Saapuu
Düsseldorfiin ja tapaa sisarensa. -- Uutisia Suomesta. -- Huviretki
Sveitsiin. -- Asettuu Gööteporiin. -- Hedlund, Rydberg ja Meijerberg.
-- Tapaa Cygnæuksen. -- Kysymys Cygnæuksen siirtymisestä Ruotsiin, --
Kirjoittaa kirjasen "Valokaasusta ja sen käyttämisestä". -- Keksintö
kaasun käyttämisestä keittiöissä. -- Armohakemus. -- Tulo Turkuun. --
Helsingissä. -- Tapaa äitinsä Uuraassa. -- Itkin kuin pieni lapsi. --
Vanha koti Lappeenrannassa. -- Tanssiaiset_.
Erääsen piirustusvihkoonsa v:lta 1858 on Soldan kuvannut höyrylaivan,
sen alla on myöhemmin kirjoitetut sanat: Ariel, jolla pappa keväällä
1858 palasi Ameriikasta.
Matka Atlantin yli kävi nyt paljoa nopeammin kuin kymmenen vuotta
sitten. Mutta hauskempi se tuskin lienee ollut. Sillä joskaan
maanpaossa vietetyt vuodet eivät olleet häntä murtaneet, olivat ne
kuitenkin häntä melkoisesti muuttaneet. Hän ei ollut enää tuo uskoa,
intoa ja toiveita täynnä oleva nuori mies, joka Veljesten kannelta
tähysteli luvattua maata. Hänen Sturm und Dranginsa, hänen
kuohuntakautensa oli päättynyt Pariisissa, hänen matkavuotensa olivat
nyt lopussa ja hän oli laskemassa siihen satamaan, jossa totinen
työaika ja varsinainen vaikutusala miestä odottaa. Tämän vaikutusalan
epätietoisuus ja terveyden tilan epävarmuus teki kuitenkin, ett'ei ilo
päästä kotimaahan kuitenkaan oikein sille ilolle tuntunut, miksi hän
sitä aikaisemmin oli kuvaillut.
Matkaltaan Eurooppaan ei Soldan ole jättänyt mitään sanallisia
muistiinpanoja, ainoastaan kuvallisia. Näyttää kuitenkin siltä kuin
vastamainitussa piirustusvihkossa oleva toinen kuva, samoinkuin
muutamat muutkin samanlaiset, kuva tyynesti aaltoilevasta Atlantista
pienine pinnalla liikkuvine virilaineineen, olisi vertauskuva
jonkunlainen hänen mielentilastaan tällä matkalla tai ainakin niistä
hetkistä, joina hän sen piirsi, vertauskuva pohjaltaan syvästi, joskin
tasaisesti aaltoilevasta rinnasta, jonka tunteet ovat oppineet jo
talttumaan, joskin ne mielen kalvoa karhentavatkin. On tuskin
satunnaista, että hän sellaisen aiheen valitsi ja sen niin
huolellisesti esitti. Piirustus on New Foundlannin matalikolta 19 p:ltä
toukokuuta, samoilta paikoilta, joilla hän tulomatkallaan turskia
pyysi. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa onkimiseen. Lakkaamatta pyörivät
laivan rattaat ja perintakainen tuuli puhalsi. Ei ollut nyt vastusta
vastatuulista.
Ajat olivat muuttuneet, suuret mullistukset suoritetut. Jos purjelaiva
Veljekset, joka viipyi kaksi kuukautta matkalla, edusti entisyyttä,
niin oli höyrylaiva Ariel tavallaan uuden ajan edusmies kulkiessaan
kahdessa viikossa saman matkan.
Ja uuden ajan airut oli tavallaan Soldan itsekin ainakin Suomelle.
Häntä kantoi kotimaahansa juuri se uuden ajan aalto, joka 60-luvun
alkupuolella toi tänne niin suuremmoista edistystä kaikilla aloilla, ei
ainoastaan henkisellä ja valtiollisella, mutta myöskin aineellisella
rautateineen, uusine höyrylaivoineen ja kaikenpuolisine teknillisine
harrastuksineen. Niihin tiesi Soldankin tulevansa osaa ottamaan,
vaikkeivät yksityiskohdat vielä olleetkaan selvillä. Mutta sen hän
varmaankin ymmärsi, että hänen nyt oli tilaisuus näyttää, mihin
kelpaisi.