sunnuntai hartaasti kuuntelevat jumalansanaa? Ehkä on heidän uskonsa
heikko? Mutta sittenhän he eivät voisi liikutuksesta itkeä? Vaan jos he
ovat väkevät uskossa, s.o. ovat vakuutetut sen sisällön totuudesta,
miksi ovat he itsekkäitä ja maallisia harrastuksissaan? Ja taas: miksi
on tärkein kohta saarnassa yhä uudistuvaa vakuuttelemista uskon
välttämättömyydestä ja tärkeydestä, uhkailemista niille, jotka eivät
usko ja palkkion lupaamista uskovaisille? Eikö se ole epäiltävää tuo
tuollainen alinomainen vakuutteleminen? Eikö se monessa suhteessa
muistuta heikon asian puolustamista? Olisi syytä tutkia, eikö ehkä tuo
yleinen epäusko ole kotoisin ei ihmisen pahasta luonnosta, vaan itse
tarjotun _opin epäuskottavaisuudesta ja epäluonnollisuudesta_?"
_Elinkysymysten yhtenäisyydestä_.
Elinkysymysten yhtenäisyydestä ja toisistaan riippuvaisuudesta
kirjoittaa hän muistoon:
"Tavallisesti tapahtuu niin, että me istahdamme jollekin tiedonpuun
monista oksista ja nakerramme sen pala palalta ihan paljaaksi; ja niin
me tulemme johonkin varmaan johtopäätökseen. Ja jos me ummistamme
silmämme kaikilta muilta tieteen haaroilta, niin luulemme olevamme
kauhean suuria sankareja ja hosumme ympärillemme vitsoilla, jotka
tietysti ovat otetut siitä oksasta, joka on meidän. Mutta se on juuri
tämä ilmiö, jota jokapäiväisyytensä vuoksi voidaan kutsua
inhimilliseksi lyhytnäköisyydeksi. Se ei oikeastaan ole
lyhytnäköisyyttä, vaan silmien sulkemista pelästymisen tähden."
_Jumalan suuruudesta_.
"Johtui mieleeni seuraava: Ajattele ylevä alppimaisema, ihmeen ihana
laakso vihreine niittyineen jyrkkien vuorenseinien välillä, joiden
rinteillä kasvaa somia lehtoja ja niiden välitse metsäpuroja syöksyy
syvyyteen, ja perällä lumihuippu, jota aamuauringon ensimmäiset säteet
valelevat lempeällä ruusunpunallaan, joka vähitellen vaihtuu kullan
keltaiseksi. Ja nyt astuvat hauskan alppimajan asukkaat esiin ja
pitävät aamurukouksensa varhaisen aamun raittiissa ilmassa. He
veisaavat virren ja paimen puhaltaa hartautta huokuvan sävelen
alppitorvellaan. Ja rukoukseen ja lauluun vastaavat vuoriseinät
juhlallisen amenen. Se on jumalallisen kaunista todellisuudessa, se on
suuremmoista! -- Mutta katselehan sitä korkeudesta, esim. ylhäältä
ilmameren pinnalta, niin että näet puolen maanpalloa ja monen tuhannen
muun paikan ja esineen joukossa myöskin tämän alppilaakson. Miten on
nyt tuon suuremmoisuuden laita? Kuinka pieneltä se nyt näyttääkään, kun
vertaat sitä kokonaisuuteen! Kuinka pieneltä näyttää kokonainen
maanosakin! Voidaan tutulta seudulta valita yksi paikka ja ajatella sen
suurenmoisia yksityiskohtia, ja sitten toinen ja taas toinen j.n.e.
Suurin mahdollinen määrä tätä lajia on kai enin jumalallista, ja näin
saamme käsityksen siitä, kuinka Jumala katselee esiintyjiä alhaalla
maan näyttämöllä. Hän ei koske sitä -- heillä on ankarat lait, jotka
liikuttavat heitä eteenpäin -- hän vaan katselee ja nauttii. Jos he
rukouksissaan alppilaaksossa anovat päiväpaistetta ja rauhaa maahan,
niin hän kyllä sen näkee ja kuulee -- mutta nuo rukoukset ovat täysin
tehottomat hänen laitoksiinsa nähden, jotka kulkevat laillista
kulkuaan. Ajattele toki ihminen; kuka oli se, joka tuolla tavalla
katseli alas maahan -- se oli henki, se oli oma henkesi jumalallisena
hetkenä, se oli Jumala."
_On erotus_.
"On erotus hartauden ja hartauden välillä, tunteen ja tunteen. Minäkin
olen ollut liikutettu ilosta ja onnesta tietäessäni avanneeni sydämmeni
ja puhdistaneeni sen Jumalan kasvojen edessä ja hänen avullaan -- esim.
ensi kertaa ripille mennessäni. Olen sittemminkin taas astunut Jumalan
alttarin eteen uskomatta enää vanhalla tavalla -- ja olen taas vavissut
onnesta tietäessäni omaavani puhtaan sydämmen -- ehkä täynnä heikkoutta
ja syntiä, jotka kuitenkaan eivät ole lisääntyneet suuruudessa ja
voimassa kääntymiseni jälkeen, jos sitä tahtoo sillä nimellä nimittää.
Mutta laitani oli silloin nykyisyyteen verraten, niinkuin on kuulla
mainiota soittoa ulkoa sen sijaan että istuu sisällä konserttisalissa."
_Yhdestoista käsky_.
"Työ on itse hyve ja synnyttää muita hyveitä sekä taistelee paheita
vastaan; jota vastoin laiskuus synnyttää paheita. Mutta Mooseksen
kymmenissä käskyissä ei ole siitä mitään mainittu. Etelän lapset ovat
laiskoja. Olisi hyvin tarpeellista piirtää tauluihin yhdestoista käsky:
'Ei sinun pidä laiskotteleman'."
_Aavistuksia Darwinismista_.
"Väitetään, että keskeytykset esim, ihmistä luotaessa ovat omansa
osottamaan luojan itsetietoisuutta. Millä ihmeen tavalla voisi
sellainen aineen yhtyminen kuin esim. ihmisen siemen syntyä sokean
voiman kautta, joka olisi samallainen kuin se, joka nyt vie sukua
eteenpäin? Tai jos apina on ihmisen isä ja äiti, miksi ei enää synny
useampia ihmisiä samalla tavalla?"
"Kysymys on vielä hämärä ja selittämätön, mutta jotain voitanee
esittää, joka melkoisesti tasoittaa sen pulmallisuutta."
"Ei tuollainen siemenen luominen yksistään ole ihme -- vaan jokainen
erityinen kohta luomisessa on samallainen ihme, samallainen arvoitus."
"Nuo keskeytykset! Mutta kuka on sanonut, että ne ovat keskeytyksiä.
Eivät geoloogiset ajanjaksot ole keskeytyksiä, ainoastaan käännekohtia.
Jo alkuvuorten aikoina -- jopa paljoa ennenkin, maan sulaumiskautena --
oli olemassa sama loogillinen, nykyistä maailmaamme kohti tähtäävä
johto, joka on huomattavana minä murroskautena tahansa."
"Vaikk'emme olekaan vielä keksineet, minkä lakien mukaan ja millaisissa
olosuhteissa uusi elimellinen siemen syntyy, täytyykö sen siltä olla
ulkoapäin tuleva voima, joka sen saa aikaan? Ja onko se vähimmässäkään
määrässä parempi vastaus kysymykseen kuin mikä meidän on? Ulkoapäin
vaikuttavasta voimasta ei meillä ole minkäänlaista merkkiä tai
kokemusta, mutta voimain immanenttisen vaikutuksen huomaamme
kaikkialla."
Tämän mietelmän perään on niiden kirjoittaja v. 1874 kirjoittanut
seuraavan muistutuksen: "Aavistuksia Darwinismista, joka tuli noin 1860
-- -- -- nämä lehdet ovat kirjoitetut 1850."
* * * * *
Niinkuin nämä otteet Soldanin muistikirjasta osoittamat oli
hänen vastasyntynyt vakuutuksensa, joksi hän kutsui silloista
katsantokantaansa, sotakannalla kirkon hyväksymää oppia ja käsitystä
vastaan. Hän haaveili, niinkuin jo on mainittu, teoksen kirjoittamista
näiden lempiaatteittensa esittämiseksi ja tutuksi tekemiseksi sekä
Ruotsissa että Suomessa. Uskonnon ja filosofian sopusointuun
saattaminen oli hänen suuri -- ja saavuttamaton -- ihanteensa. Mutta
vaikka se varsinkin alussa oli etupäässä taistelua kirkon dogmeja
vastaan, oli sen syvin sisältö kuitenkin eetillinen, niinkuin on jo
huomautettu. Valitukset omasta kehnoudesta, virheistä, heikkouksista:
varsinkin itsekkäisyydestä ja itserakkaudesta, olivat säännöllisesti
uudistuvana kertona hänen sieluntilansa analyyseissä. Asteettain
herkkenee hänen omatuntonsa ja vuosi vuodelta käy hän yhä ankarammaksi
itseään kohtaan. Aatteiden ja ihanteiden selvittäminen ensiksi ja
toiseksi niille uskollisena oleminen, se on hänen elämänsä
jokapäiväinen pyrintö ja sen ainoa sisältö.
Vaatien paljon itseltään vaatii hän sitä muiltakin tai ainakin koettaa
vaikuttaa muihin. Mutta nyt samoinkuin ennen Pariisissakin on hän siinä
asemassa, ett'ei voi päästä mitään toimimaan sen hyväksi, mitä katsoo
oikeaksi. Isänmaataan hän nytkin etupäässä ajattelee, mutta hänen
äänensä olisi jäänyt huutavaksi ääneksi merien taa, jos olisi
koettanutkin huutaa. Siinä ympäristössä taas, jossa hän elää, ei
hänellä ole mitään mahdollisuutta herättää huomiota, vielä vähemmän
myötätuntoisuutta. Puuttuu kaikkea tilaisuutta keskusteluun
erimielisten kanssa ja vielä enemmän heidän voitolliseen
vakuuttamiseensa. Näin yksin jääneenä valtaa hänet vähä väliä
alakuloisuus ja masennus, joka joskus painaa häntä niinkin raskaasti,
että hän epäilee oman kantansa oikeutta. "Eikö ole velvollisuutemme
antaa arvoa jokaisen katsantokannalle, kun ei kuitenkaan voi sitä
kohottaa? Onko kaiken halveksuminen todellakin korkein kanta?" kysyy
hän ja vastaa: "luultavasti ei!"
Epäilyksensä on kuitenkin vaan hetkellinen, pian on hän taas selvillä
siitä, ett'ei hänellä ole mitään mahdollisuutta onnelliseen elämään
noiden ihmisten kanssa, joita kirkon yövartijat johtavat. "Minun täytyy
päästä takaisin Eurooppaan, täytyy päästä joka tapauksessa!" huudahtaa
hän ikäänkuin lopputuloksena ensimmäisen vuotensa kokemuksista
toiveittensa luvatussa maassa. "Kun vaan osaisin olla käytöllinen ja
ansaita matkarahoja!"
Eurooppaan palaaminen sai kuitenkin tuon käytöllisyyden puutteesta
vielä toistaiseksi jäädä hurskasten toivomusten joukkoon, ja sitäpaitse
muistutti yöllisenä painajaisena usein ilmaantunut keisari Nikolai
siitä, mitä siellä olisi ollut odotettavana. Katkaistakseen yhdellä
iskulla kaikki siteet entisyytensä ja turhain toiveittensa
houkutuksilta ja päästäkseen siihen rauhaan ja resignatsioniin, minkä
voittamattomat esteet luovat, näyttää hän näinä vaikeina aikoina
miettineen perheen perustamista. Nainen, joka oli saanut hänet näihin
tuumiin, oli joku Susanne Gilbert, johon hän oli tutustunut Nortonin
luona. Kosimiskirjekin oli jo valmis, mutta jäi lähettämättä. Hän
huomasi näet, että hänen tunteensa ei ollut rakkautta, vaan
rakastumista. He olivat Susannen kanssa soitelleet, Soldan viuluansa
("Kaisaansa") ja toinen säestänyt. Ja sen johdosta huokaa hän
haikeasti: "Oi, että täytyy vaeltaa elämän läpi ilman säestävää
sydäntä."
Heinäkuussa 1850 päättyi viimeinkin Newarkissa olo Nortonin koulun
lakkautuksella, joka ei ollut kannattanut sekään.
Lähtiessään sai Soldan kokea uuden pettymyksen, sai uutta vahvistusta
epäedulliselle arvostelulleen ameriikkalaisista oloista ja ihmisistä.
Hänelle oli näet luvattu palkkaa 125 dollaria, mutta maksettiinkin vain
120. "Tämä kurja pikkumaisuus suututti minua enemmän kuin jos olisin
kadottanut 50 dollaria. Ero Nortonista oli -- kylmä. Siinä on meillä
nyt oikein perikuva ameriikkalaisesta! Mies, joka on tehnyt keksinnön
tieteessä ja on oikein hieno ja hauska ja taitava mies, mies, joka
nauttii kaikkien parempien ihmisten kunnioitusta mikäli tiedän. Hän
pitää palveluksessaan kolme opettajaa, joista kaksi ulkomaalaista,
erittäin epävarmoilla ehdoilla, tiedustelee hiljaisuudessa toista
paikkaa ja saa asian milt'ei päätökseen, mutta ei hiisku vielä
sanaakaan aikeistaan, vaikka lukukausi lähenee loppuaan. Vaikka hänen
tuumansa toteutuisivat vasta uuden lukukauden alussa, niin kumartaa hän
heille vaan ja sanoo: 'en enää tarvitsekaan teitä.' Pääsin salaisuuden
perille omituisen sattuman kautta. Hän sai avonaisen minulle osoitetun
kirjeen toisen kirjeen sisässä, joka oli osoitettu hänelle. Siinä
kirjeessä ilmoitettiin minulle, että olin saanut paikan Cambrigdessä.
Mutta Nortonin tuli jättää se ainoastaan siinä tapauksessa, että hän
itse tahtoi vastaanottaa paikan, joka tarjottiin hänelle Bostonissa.
Mutta minulle menevän kirjelipun tuli hän lähettäneeksi minulle,
ennenkun oli ehtinyt lukea läpi oman kirjeensä. Niinpiankun huomasin
erehdyksen, annoin sen hänelle takaisin sillä selityksellä, että
tahdoin pitää tapahtunutta tapahtumattomana. Se oli vaikea uhraus minun
puoleltani, mutta minä katsoin sen rehellisimmäksi. Ja hän, hän oli
iloinen kuin pelimanni! Ja mitä seurasi? Samallaista teeskentelyä,
samallaista salaperäisyyttä! Minua etoo kertomasta sen enempää
asiasta."
* * * * *
Kohta Newarkista päästyään kiirehti Soldan Filadelfiaan, jossa vietti
kesäkuukaudet miellyttävissä oloissa, varsinkin sitten kun ystävänsä
John Porterin välityksellä, joka oli saapunut Giessenistä kotimaahansa,
oli saanut lupaan uuden paikan Cambrigden yliopistokaupungissa. Toimi
oli kemian apuopettajan virka erään professori Horsfordin luona.
Filadelfiassa pääsi Soldan nyt sitäpaitse lähemmin tutustumaan Richard
Schmidtiin. Schmidt oli varakas liikemies, erään laivavakuutusyhtiön
johtaja ja monipuolisesti sivistynyt ja kaikin puolin hieno mies, sekä
sitäpaitse mieltynyt filosoofisiin ja uskonnollisiin mietiskelyihin --
siis juuri sellainen, jommoista Soldan ystäväkseen kaipasi. Heidän
välillä syntynyt laaja kirjeenvaihto soi Soldanin nauttia tämän miehen
seurasta vielä sittenkin, kun hän oli jättänyt Filadelfian, ja jatkui
se vielä Soldanin Ameriikasta lähdettyäkin. Myöskin aineellisesti
auttoi Schmidt varatonta ystäväänsä, tehden hänelle mahdolliseksi hänen
kokeensa keksintöjään tehdessään. Apuansa antoi Schmidt aina
gentlemannin hienoudella.
Filadelfiassa oli Soldanilla onni tutustua myöskin Fredrika Bremeriin,
joka siihen aikaan oli Ameriikassa ja jota siellä kovasti juhlittiin.
Kohtauksestaan mainion kirjailijan kanssa kertoo hän päiväkirjassaan,
että hän meni häntä tapaamaan hänen asuntoonsa professori Haardtin
luona. Odotellessaan häntä vastaanottohuoneessa sanoo hän tunteneensa
suurta ja samalla jotain omituista, samallaista kuin kerran Kasselissa
eräänä kauniina syysaamuna kävellessään muiden vielä nukkuessa ulos
kaupungin portista, jossa hänellä oli mitä ihanin näköala uuteen ja
kauniiseen luontoon. Kuinka olen tullut tänne! Ja missä ovat äitini ja
sisareni? -- se oli jotakuinkin hänen tunteittensa sisältö. Ensi
kohtaus oli kuitenkin pieni pettymys. "Siinähän hän kyllä oli rikkaine
sydämmineen, mutta ensi tuttavuudessa on aina jotain proosallista.
Täytyy välttämättä puhella välinpitämättömistä asioista tai ainakin,
niinkuin nyt, välinpitämättömyydellä asiasta, joka -- tällä kertaa
Suomi -- on rakas." Kohtaus kesti vaan puolen tuntia, mutta ehti Soldan
kuitenkin suureksi harmikseen osoittaa ei 'osaavansa isämeidän
rukousta', jota neiti Bremer halusi kuulla, tehtyään sen huomautuksen,
ett'ei suomalaisessa Isämeidässä ole ainoatakaan r:ää. Parin päivän
perästä oli Soldan yhdessä muiden kanssa kutsuttu Fredrika Bremerin
vastaanottoon. "Hän puheli jokaisen kanssa erikseen. Minä voin päästä
esille vasta hyvästiä heitettäessä, kun kaikki olivat poistuneet; mutta
ei minulla ollut sydäntä viipyä, kun hän lienee ollut jo tarpeeksi
ikävystynyt. Kaksi 10 ja 12 vuoden vanhaa tyttöä tuotiin näkemään
Fredrika Bremeriä. Hän suuteli heitä. Se oli heille siunaus saatuna
koko elämän ajaksi. Eräs nuori nainen oli erittäin tuttavallinen ja
lienee ollut mielestään oikein 'congenial'. Minusta oli hän hyvin
teeskennelty, puhui pilvistä ja meren aalloista ja sanoi tahtovansa
käydä Ruotsissa noiden vaatimattomien ihmisten luona y.m.s. Fr. Bremer
näkyi tulevan liikutetuksi, kun minä mainitsin maanpaostani, josta hän
ei tiennyt. On kaunista nähdä, kuinka hänen päänsä ei vähintäkään joudu
pyörälle siitä paljosta suitsutuksesta, joka tulee hänen osakseen; hän
on ja pysyy todellisena alusta loppuun."
Elokuun 5 p:nä lähti Soldan Filadelfiastä uuteen toimeensa
Cambridgessä, viipyen muutamia päiviä New-Yorkissa tuttavansa Harrisin
luona ja käyden samalla katselemassa erästä New-Yorkin läheisyydessä
olevaa -- sota-akatemiaa. Tästä näkemästään teki hän tarkkoja
muistiinpanoja, niinkuin hän yhäkin olisi ollut keisarillinen
venäläinen stipendiaatti. Joskaan eivät sota-asiat häntä enää
huvittaneet, on tämä pieni poikkeus matkan varrelta kuitenkin
osoituksena siitä, kuinka suuri hänen tiedonhalunsa yleensä oli ja
kuinka hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tarjona olevaa tilaisuutta sen
täydentämiseen kaikilla aloilla. Kaikesta tahtoi hän selkoa ottaa,
kaiken perille päästä, ja haikeasti valittaa hän usein esim.
historiallisten ja kasvitieteellisten tietojensa puutetta, jotka
olisivat olleet hänelle tarpeellisia tuota hänen suurta teostansa
varten.
Cambridgessä joutui Soldanin harrastusten esineeksi hänelle verrattain
uusi tieteenhaara, geologia, josta eräs professori Agazzis piti
luentoja. Nämä luennot, joita pidettiin samassa laboratoriossa, jossa
Soldan työskenteli, ynnä siitä johtuva tuttavuus Agazzisin kanssa,
olivat hänelle sittemmin suureksi hyödyksi, kun hän toimi maanmittarina
ja geoloogina Pennsylvanian valtion palveluksessa. Agazzisin tuttavuus
näkyy muutenkin olleen hänelle mieluinen. Paitse sitä, että tämä mies
oli perinpohjaisempi ja totisempi tiedemies kuin hänen muut siihen asti
tapaamansa ameriikkalaiset, sointuivat hänen uskonnolliset ja
filosoofiset aatteensa Soldanin omiin, jotka niistä saivat uutta
virkistystä.
Cambridgessä olo oli muutenkin Soldanille suureksi kohennukseksi ja
alkoi hän nyt vähitellen koteutua uuteen isänmaahansa ja saada vähän
enemmän ilmaa siipiinsä. Ei hänen tosin onnistunut päästä siihen
asemaan, jota hän eräässä ennen mainitussa kirjeessä veljelleen oli
haaveksinut, nimittäin kirjastonhoitajaksi, jossa toimessa voisi lukea
ja tutkia rauhassa, mutta oli hän nyt ainakin paikassa, jossa oli
kirjasto käytettävänä silloin, kun siihen aikaa riitti. Usein lausuu
hän ilonsa siitä, ja hänen muistoonpanonsa osoittavat, että hän
kirjastoa ahkerasti käytti. Yliopiston kirjastossa tapasi hän m.m.
Grimmin teoksen Kalevalasta ja joutui kai sen johdosta puhumaan siitä
ystävälleen Porterille, joka ryhtyi englanniksi kääntämään Kalevalaa ja
sai osan siitä valmiiksikin.
* * * * *
Vaikka John Porter vasta pari vuotta myöhemmin eli v. 1855 ryhtyi tätä
käännöstyötä suorittamaan, tahdon sitä kuitenkin tässä yhteydessä
kosketella. Eräässä kirjeessä marraskuun 17 p:ltä 1855 kertoo hän
Schiefnerin saksalaisen käännöksen mukaan mitä suurimmalla ihastuksella
lukeneensa osia tuosta ihmeellisestä epoksesta. "Vertailen sitä juuri
parhaallani professori Longfellowin uuteen runoelmaan 'Hiawatha', jonka
ikäväkseni olen huomannut selväksi jäljennökseksi Kalevalasta. Aion
saattaa tämän seikan yleisön tietoon jossain aikakauskirjoistamme.
Ameriikkalaisten huomio tulee sen kautta suunnatuksi Suomeen." Sitten
seuraa kirjeessä englantilainen käännös osasta Kalevalan ensimmäistä
runoa, jota Porter pyytää Soldania vertaamaan Longfellowin
_Tribune'ssa_ julaistuun runoelmaan.
Niinkuin tunnettu leimahti tästä asiasta kiihkeä kynäsota Ameriikan ja
Englannin lehdissä. Suoranaisesti ei Soldan tosin liene tähän osaa
ottanut, mutta hänen ansiokseen on kuitenkin luettava, että selvitys
asiasta näin tuli toimeen, sillä se oli hän, joka ensiksi oli
kiinnittänyt Porterin huomion kansanrunouteemme.
Joulukuun 17 p:nä samana vuonna kirjoittaa Porter Soldanille
Lancasterista: "Sittenkun olitte täällä, on riita 'Hiawathan' johdosta
yhä kiihtynyt. Englannin sanomalehtien kanta asiassa on antanut sille
uutta yllykettä. Runoilija William Howitt on eräässä _Lontoon
Atheneum'issa_ julkaisemassaan kirjeessä sanonut, että Longfellow on
ihmeteltävällä taidolla omistanut Kalevalan muodon ja hengen. -- The
_National Intelligence_ ei ottanut vastaan toista kirjoitustani siitä
syystä, että se oli jo antanut sananvuoroa molemmille puolueille ja
pelkäsi, että riita painuisi yli niiden rajain, joita he voivat myöntää
tähän vuodenaikaan. Lähetin silloin viime keskiviikkona kirjoitukseni
New-York Tribune'en, mutta en ole vielä siitä mitään kuullut. -- Kun
tästä olen päässyt, aion ryhtyä Kalevalaan ja käydä läpi nuo mainiot
runot ('the glorious runes')."
Sitten seuraa kirjeessä käännöskatkelma 41:stä runosta, jota hän pyytää
Soldanin korjailemaan. Hän pyytää myöskin Soldanilta selontekoa
Kalevalasta, joka olisi tarkempi kuin Schiefnerin käännöksen
esipuheessa oleva. Nähtävästi hän sen saakin, koska Soldanin paperien
joukossa on konsepti selontekoon kansanrunoudesta yleensä ja erittäin
Kalevalasta.
John Porter ei ehtinyt kääntää koko Kalevalaa, ainoastaan muutamia osia
siitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen v. 1860 ilmaantuivat painosta
nimellä Selections from the Kalevala. Mutta kuinka innostunut hän oli
kirjallisuuteemme, sitä osoittaa se, että hän siihen oikein
tutustuakseen rupesi oppimaan ruotsinkieltä ja osaksi oppikin sen. Hän
oli suuresti ihastunut Runebergiin ja varsinkin Hirvenhiihtäjiin ja
käänsi m.m. Maamme-laulun englanniksi.
* * * * *
Cambridgessä pääsi Soldan taas käsiksi rakkaaseen kemiaansa,
johtaessaan professori Horsfordin oppilaiden opinnoita käytännöllisessä
kemiassa. Oppilaansa näkyivät olleen häneen erittäin tyytyväiset ja
herätti hän ehdottomasti virkaveljiensäkin kunnioitusta, sillä
tiedemiehenä oli hän heitä etevämpi, eikä suinkaan näy arvosteluaan
säästäneen heidän heikkouksistaan. Horsfordin laboratoriota hän esim.
koetti saada parempaan kuntoon huomauttamalla sen puutteellisuuksista.
Heillä oli heilläkin, ylioppilailla ja professoreilla, tiedeseuransa,
Scientific Society'nsä, joka joutui Soldanin ankaran arvostelun
esineeksi. Hän puhuu siitä suurella ylenkatseella. Eräässäkin
kokouksessa, jossa tehtiin joitain lapsellisia kokeita johtamalla
vetykaasua tärpätin kautta, ehdotti Soldan häikäilemättä, että
tiedeseura toistaiseksi kokonaan lakkaisi _tiedettä edistämästä_ --
poikanulikoita kun ovat -- ja asettaisi päätehtäväkseen jäsentensä oman
vaurastumisen. Soldanin papereissa löytyy se puhekin, jossa hän tämän
ohjelmansa esittää. Vaikkakin esitys loukkasi itsekylläisien
ameriikkalaisten hyvää luuloa itsestään, täytyi läsnäolijain kuitenkin
myöntää ansaituksi hänen arvostelunsa, ehk'ei olekaan säilynyt jälkiä
siitä, missä määrin hän sai vähennetyksi sitä humbuugia, joka häntä
tieteen alalla niinkuin muillakin niin suuresti suututti Ameriikassa.
Joskin Cambridgessä olo vilkkaamman henkisen elämänsä kautta
tyydyttikin enemmän kuin Newark ja vaikka kaupunki olikin siedettävämpi
ja toimi siellä mieluisempi, vaivasi häntä sielläkin tuo ainainen
henkiheimolaisuuden puute. Hän kyllä sai tehdä tuttavuuksia ja joutui
perheihin, jotka olivat seudun parhaita, hän oli kernaasti nähty
salongeissa kieli- ja muiden taitojensa tähden, hän oli intresantti
ilmiö, kun oli palvellut Venäjän armeijassa ja sieltä karannut, mutta
siitä huolimatta viihtyi hän yhäkin huonosti seuraelämässä. Eräästäkin
illanvietosta tultuaan huudahtaa hän: "Kun ne eivät vaan puhuisi niin
paljon roskaa!" Ja toisen kerran: "No niin, ihmiset ovat erittäin
järkeviä ja osaavat hyvin käyttäytyä. Mutta miksi en minä löydä heistä
ainoatakaan, joka ottaisi minut huostaansa ja ohjaisi minua, oikaiseisi
minua? Mutta jos minä en ole ohjattavissa, niin sanoisivat minulle edes
sen suoraan ja rehellisesti. Sillä semmoinen minuun kyllä vaikuttaa.
Mutta minulla näkyy olevan oma kurjuuteni ja heillä on omansa; mutta
minun on suurempi. Ei se ole ainoastaan lämpöä minun puoleltani ja
väärinkäsitystä heidän puoleltaan; se on tuo kirottu henkinen ylpeys,
joka näkyy kulkevan filosofiani kintereillä. -- -- Voi, jos saisi edes
puhutella jotain elävätä ihmistä sen sijaan, että uskoo vaan kaikki
kynälleen!"