mielentilan painamana vertailemaan toisiinsa eri kansoja -- pitää esim.
norjalaisista enempi kuin ruotsalaisista, koska ovat avonaisempia ja
suorasukaisempia -- ja tulee siihen johtopäätökseen, että mitä
suoruuteen ja rehellisyyteen tulee, niin on sen ihanne _suomalainen
talonpojan poika_, "jota ei voi missään muualla maailmassa saada
kasvamaan. Muualla maailmassa eivät ihmiset ollenkaan kasva siihen
kuosiin; he ovat kyllä täynnä tietoja, yleviä tai vapaamielisiä
aatteita, joka kaikki on kiedottu sävyisyyden ja vaatimattomuuden
kuoreen -- mikä usein ehkä on jotenkin teennäistä -- ja jota aina
kannattaa ujostelematon käytös. Meiltä suomalaisilta puuttuu kaikki
tämä hienostus ja ehkä meidän vastenmielisyytemme sitä kohtaan seuraa
samoista syistä kuin ketun vastenmielisyys pihlajanmarjoja kohtaan.
Mutta se on ainakin varmaa, että tuo rehellisyys voi viihtyä
valistuneiden mielipiteiden ja sopivan käytöksen seurassa, joskaan ei
aina niin tapahdu. En voi toisekseen kuitenkaan olla kehumattakaan:
kuulukoon se paksulta, se on kuitenkin suuremmoista, kun tuollainen
olento sanoo ystävälleen: 'Veli kulta, nyt olet käyttäytynyt
sikamaisesti' ja saa vastaukseksi: 'Onko se mahdollista, mitä olen
sitten tehnyt?' Semmoista olen nähnyt Suomessa. -- -- Oi, että tämä
luonteenpiirre olisi, niinkuin luulen olevan, kansallinen Suomessa,
ja oi, jos sitä voisi säilyttää ja samalla jalostaa! Siinä on
minun mielestäni jotain vielä kauniimpaa kuin tieteellisessä
totuudenrakkaudessa, joka tavallisuutensa vuoksi tuskin on edes mikään
ansiokaan. Kunpa vaan kykenisin kuvaamaan sitä tarkasti ja oikein;
kirjoittaisin silloin kansallisen romaanin, jossa päähenkilöinä olisi
entisiä talonpoikia, ylioppilaita ja maistereita -- ja tietysti vielä
muutamia naisia Kuopion sosieteesta, vai mitä?"
Olen näistä mietteistä tehnyt näin tarkkaa selkoa, koska niissä näkyy
jo sarastusta hänen vastaiseen mitä ankarimmasti eetilliseen
maailmankatsantotapaansa, joka Suomeen palattua ja Herbartin
filosofiaan tutustuttua hänelle täydellisesti selviää.
Vähitellen alkoi hän kuitenkin viihtyä ainakin hiukan paremmin, kun
hänen ulkonaiset olonsa kävivät siedettävämmiksi siten, että hän m.m.
sai mukavamman asunnon, jossa voi työskennellä rauhassa. Muutoksen
aiheutti se, että se koulu, jossa hän ensin työskenteli, ja johon hän
oli tullut syksyllä, lakkasi keväällä, ja professori Norton perusti
uuden oppilaitoksen nimeltä "Delaware High School". Soldan sai siinäkin
paikan, nyt paremmalla palkalla ja velvollisuudella antaa opetusta
kemiassa, ranskankielessä ja piirustuksessa. Samaan aikaan eli
kesällä 1850 tutustui hän myöskin pariin mieheen, joissa löysi
myötätuntoisuutta ja henkiheimolaisuutta. Ne asuivat tosin
Filadelfiassa, mutta kun tuo kaupunki oli vaan muutaman tunnin päässä
Newarkista, pistäytyi hän siellä tuon tuostakin. Toinen näistä oli
tanskalainen muinaistutkija ja historioitsija Ludvig Koeppen ja toinen
liikemies, entinen Yhdysvaltain konsuli Göteporissa Richard Schmidt,
joista varsinkin jälkimmäisen kanssa suhde myöhemmin muuttui erittäin
sydämmelliseksi ja jonka kanssa seurustelu oli harvoja valopilkkuja
Ameriikan ajalta.
Nuo hiukan muuttuneet olotko lienevät vaikuttaneet, että Soldan alkoi
nähdä jotain hyvääkin Ameriikan oloissa. Sitä, mitä hän kaikkialta
haki, nimittäin ympäristöä, joka tuntisi samaa harrastusta kuin hänkin
elämän suurten kysymysten filosofiseen käsittelemiseen, ei hän kyllä
löytänyt uudessa maailmassa, jossa hänen mielestään vallitsi ääretön
raakuus tieteitten tieteeseen nähden. Mutta oli siellä kuitenkin jotain
hyvää. Orjuutta oli hän paennut Venäjältä ja vapauden hän löysi
Ameriikassa. Keisari Nikolain itsevaltiudesta oli hän tullut maahan,
jossa kansanvaltaiset periaatteet oli pantu käytäntöön. Rakkaus
vapauteen oli siellä vähitellen muuttunut yhtä luonnolliseksi vaistoksi
kuin nälkä ja jano. "Siitä seuraa tuhansia tuloksia, joista paras on
rajaton mahdollisuus kehitykseen missä hyvässä tarkoituksessa tahansa.
Täällä ei rakenneta ritarihuoneita ja kasarmeja, mutta kyllä
kouluhuoneita ja kirkkoja. Arvomerkkejä ja arvonimiä ei täällä ole,
eikä myöskään matelijoita; suutari ei nosta lakkiaan edes tuon suuren
maan kansan valitsemalle presidentille -- ell'ei hän satu olemaan tuttu
hänen kanssaan. Ei mitään univormuja, ei mitään salaisia poliisimiehiä.
Olen varma siitä, että jos kirje jätettäisiin postiin sulkematonna, ei
koskaan pistäisi minkään postimestarin päähän lukea sitä." -- Tämä oli
tietysti suuri hyve Soldanista, joka ei uskaltanut koskaan kirjoittaa
suoraan kotiinsa siinä pelossa, että kirjeet välillä, myöskin Suomessa,
avattaisiin, vaan täytyi hänen koko maanpakonsa aikana lähettää tiedot
itsestään kyläkyydillä toisten kirjeiden sisässä ensin Ruotsiin ja
sieltä sitten jotenkuten Suomeen. -- "Sanalla sanoen: lain laatii kansa
ja se pannaan käytäntöön julkisten tuomioistuinten kautta, josta
yhtäläisyys lain edessä on enemmän tai vähemmän välttämätönnä
seurauksena. Tällä lailla ei tietysti voi olla mitään sitä vastaan,
että esim. suutari nimitetään senaattoriksi, puotilainen raha-asiain
ministeriksi j.n.e. Sen vuoksi ei olekaan mitään alamaisia, vaan
ainoastaan kansalaisia; 'a good Citizen' on täällä arvonimi, korkeampi
kuin hovineuvos, puhumattakaan nimineuvoksesta." Lausuttuaan sitten
vielä ihastuksensa siitä, ett'ei Ameriikassa ole poliisia, vaan että
järjestystä ylläpitää tuo näkymätön henki, kansan oma tahto, ett'ei
mitään poliisijärjestystä ole, ett'ei kukaan kysy, kuka olen, niin
kauvan kun lakia tottelen, ja ett'ei Yhdysvalloissa ole kerjäläisiä, ei
ainakaan ryysyisiä, lopettaa hän tämän kirjeessä veljelleen antamansa
kuvauksen: "Vanha ja hyvä Keisarin alamainen voisi mahdollisesti katsoa
ikäväksi yksitoikkoisuudeksi, että tuhannet ja taas tuhannet miehet,
ajurit, rengit, kisällit, taiteilijat, virkamiehet, kaikki käyvät
puettuina samaan mustaan takkiin ja pyöreään lakkiin, eikä kenelläkään
ole laakerinmarjoja tai muuta kultaa kauluksissaan, mutta kun hän
huomaa, että kerjäläistenkin kirjavuus on poissa, niin luulisin hänen
pian tyytyvän tuohon yksitoikkoisuuteen."
* * * * *
Paitse tavallista opetustointaan harrasti Soldan Newarkin aikanaan
ahkerasti omien aatteidensa selvittämistä ja esittämistä ainakin
itselleen, jos ei muille. Päiväkirja oli hänen alinomainen, joskin
ainoa ystävänsä. Se sisältää jatkoa mietteihin mereltä ja
mietteet yhä laajenevat ja syventyvät. Siinä paisuvat paisumistaan
ainekset tuohon teokseen, jonka tarkoitus olisi tieteellisellä,
etupäässä luonnontieteellisellä tiellä ja helppotajuisen esitystavan
avulla selittää ja mikäli mahdollista todistaa immanensin aatteen
totuus. Kysymys, jonka ratkaisua hän miettii, on hänen mielestään ajan
tärkein. Sillä kaikki muut ihmiskunnan nykyiset elinkysymykset,
niinkuin kansain vapautuminen mielivaltaisesta yksinvallasta ja
sotilasdespotismista, työmiesten oikeus osallisuuteen työn voitosta ja
kasvatuksesta, uskonnon korottaminen sokean ja siis heikon uskon
kannalta järjelliseen tietoon, juureutuvat hänen mielestään tuohon
pääkysymykseen Jumalan immanensista luonnossa tai toisin sanoen
kysymykseen ihmisen suhteesta Jumalaan.
Ehk'eivät ne mielipiteet, joita hän lausuu ja se kanta, jolla hän
seisoo, olekaan uusia eivätkä kaikinpuolin hänen omiaan, tehnen niistä
kuitenkin tässä yhteydessä selkoa hänen sisäisen aatemaailmansa
valaisemiseksi, varsinkin kun esitystapa on hänen omaansa ja hänelle
kylläkin omituista. Muistettava on myöskin että se, mikä ehkä näyttää
vanhalta, siihen aikaan oli verrattain uutta. Terää hänen sanoilleen
antoi nähtävästi se, että hän eli keskellä korkeakirkollista
yhteiskuntaa, jossa hänen mielestään rehoitti tekopyhyys ja
tekojumalisuus ilman oikeata siveellistä sisältöä.
_Jumalan kieltämisestä_.
"Muitten väärinesitysten joukossa uudesta filosofiasta on sekin, että
se muka kieltää Jumalan. Sellaisia paukkusanoja ottaa ortodoksia
tietysti riemulla vastaan ja käyttää aseena ei ainoastaan niitä
argumentteja vastaan, joita tällä filosofialla on esiintuotavana, vaan
myöskin niiden kuulemisen sopivaisuutta vastaan. Ortodoksia ei hae
totuutta semmoisenaan, vaan vaatii pysymistä ennen tehdyssä uskossa,
olkoon se mikä tahansa. Se sanoo ilman hetkenkään epäilystä, että jos
todellakin niin olisi, ett'ei mitään Jumalaa ole olemassa, niin tahdon
minä kuitenkin uskoa sen, sillä sen uskominen tekee minut onnelliseksi.
Järjettömyys pistää tässä tapauksessa selvästi esiin; sillä tarkemmin
selitettynä ei se kai ole muuta kuin että minä tahdon ennemmin uskoa
jotain epätotta, joka tekee _minut_ onnelliseksi kuin todellista
totuutta, joka tietysti, olkoon sen sisältö mikä tahansa, lopulta on
oleva se, jonka täytyy tehdä onnelliseksi koko ihmiskunta."
"Mutta nyt on, niinkuin sanottu, kuitenkin niin, että uusi filosofia ei
suinkaan kiellä Jumalaa. On päinvastoin sen lopullinen päämaali oikein
ymmärtää häntä ja esittää häntä niin, ett'ei häntä ole ainoastaan
sokeasti uskottava, vaan myöskin tiedettävä. Jos silloin näyttäytyy,
että monet vallitsevista käsitteistä ovat ristiriidassa vapaan ja
totuutta hakevan tutkimuksen kanssa; jos jumala kielletään asuvan
taivaassa, jolla ortodoksia käsittää jotain kovin epämääräistä, kun maa
on hänen astinlautansa, niin ei kai siltä ole kielletty Jumalaa."
_Luominen_.
"Yksi pääkysymyksiä on se: onko luonto luotu yhdellä kertaa -- esim. 5
päivässä -- vai luodaanko sitä yhä vieläkin? Me voimme -- tähtitieteen
ja geologian avulla -- mennä niin kauvaksi taapäin, että saamme kiinni
jonkunlaisesta alusta; mutta mitä on tämäkään alku muuta kuin
äärellisen ilmiön alku, alku jonkun tähtikunnan tai aurinkokunnan. Se
olisi kuitenkin _alku_, ja kun se olisi ainoa laatuaan, niin voisi sitä
kutsua _luomiseksi_. Mutta nyt on se näennäisesti vaan lapsen järki,
joka repii irti tämän alun itsessään olemassa olevaksi momentiksi ilman
mitään yhteyttä sen kanssa, joka seuraa. Syy siihen on taaskin siinä,
että tahdotaan sovittaa aistillisia käsitteitä Jumalan käsitteeseen.
Ajatellaan näet heti jotain taidokkaasti tehtyä esinettä, esim.
höyrykonetta tai kelloa, ja tiedetään varmuudella, että joku mestari on
ne rakentanut. Sitä paitse tullaan pian vakuutetuksi siitä, että
kaikella on syynsä j.n.e. Johtopäätös siitä on se, että maailma
kaikkine ihanuuksineen _täytyy_ olla sekin jonkun tekemä, jonkun
_luoma_; tämä joku on tietysti Jumala. Sanalla sanoen, on siis olemassa
täydellinen yhtälö kellosepän ja Jumalan välillä. Hän, Jumala,
kelloseppä, on luonut koneiston ja pannut sen käymään, ja nyt käy se --
hänen valvontansa alla."
"Tämä tieto jumalasta ja sitä vastaava oppi on syntynyt aikana, jolloin
ei ollut mitään aavistusta elävästä luonnosta yhtenäisenä ilmiönä;
aikana, jolloin ei tunnettu aggregati-muotojen suhteita, jolloin ei
ollut sitä mitä nyt on: luonnontiedettä. Tuota oppia voikin hyvällä
omallatunnolla puolustaa ainoastaan se, joka ei tätä tiedettä tunne."
"Sillä eikö ole ilmeistä, että on olemassa tätä meidän kysymystämme
aivan varmasti ratkaiseva ero kellokoneiston ja luonnon välillä.
Kellossa on pääasia _mekaaninen_ liike, ainakin sen tarkoitukseen
nähden, ja itse koneisto on muuttumaton, sittenkun se kerran luotiin,
ja tämä taas tarvitsi varman, _rajoitetun_ ajan valmistuakseen. Kello
ei kuitenkaan synnytä mitään uusia tuloksia itsestään, vaan ainoastaan
_liikkuu, käy_, ja on huomenna sama kuin tänäänkin. Luonnossa taas on
liikunta vaan keino, ell'ei tahdo otaksua, että Jumala tahtoo
leikitellä. Näemme muunnoksia, tuloksia, ja kaikki viittaa siihen, että
tämä tuloksien aikaansaaminen on sen tarkoitus, joskaan ei viimeinen.
Voisihan kyllä ajatella, että itse koneiston valmistamiseen tarvittiin
määrätty aika (esim. 6 päivää tai 6 miljoonaa vuotta); mutta jo tässä
väittää luonnontiede vastaan -- koska on selvää, että itse
koneistossakin tapahtuu muutoksia vielä meidänkin aikanamme. Sekin,
että muka eläimetkin luotiin muutamien päivien kuluessa ja sitten
sikisivät itsestään, on _kovin mielivaltaista_. Sillä kuinka voimme
olettaa, että ensimmäinen pari oli tuloksena yhdestä syystä ja
seuraavat jostain toisesta? Ja mitä merkitsee se, että eläin sikiää,
ell'ei sikiäminen ole sen voiman toimintaa, joka synnyttää, luopi
eläimen aineesta? Mutta tämä voima on kai muuttumaton, koska sen
tuloskin on muuttumaton?"
"Voisi myöskin esittää esimerkeiksi geoloogiset aikakaudet ja sanoa,
että ne vastaavat alkua (esim. kun niitä on kuusi); mutta missä on
sanottu, että geolooginen revolutsiooni on mikään yhtäkkinen mullistus
tai paukaus; on pikemminkin selvää, että sekin on pitkällistä työtä --
jatkuvaa luomista -- eikä eläinten ilmaantuminen yhtenä aikakautena ole
yhden päivän työ enemmän kuin oli päivän työ erottaa maa taivaasta."
"Ei siis ollenkaan riitä ruveta selittelemään Mooseksen kirjaa
(tieteen, geologian vuoksi) niin, että nuo 6 päivää eivät merkitse
päiviä tavallisessa merkityksessä, vaan että niillä on vaan symboolinen
merkitys. On myöskin myönnettävä, että samalla kun luominen ei ole
kuuden päivän työtä, vaan ainakin joku epämääräinen ja hyvin pitkä
ajanjakso, samalla on myöskin olemassa se mahdollisuus, että tämä
luomistyö ei ole vieläkään päättynyt -- joka mahdollisuus muuttuu
täydelliseksi varmuudeksi, kun tieteen valossa vertailee sitä, joka
tätä nykyä tapahtuu maanpallolla, siihen, joka siinä ennen tapahtui. --
On kai otaksuttava, että esim. elimellinen maailma, useita kertoja
luotu ja taas hävitetty, ennen muinoin syntyi samoista voimista kuin
tähänkin aikaan, ja samalla tai melkein samalla tavalla. No niin,
voidaanko siis käsittää sana ajanjakso (geolooginen ajanjakso) siinä
tarkotuksessa kuin olisi kysymys jostain äkkinäisestä ja nopeasta
tapahtumasta, jostain jyrinästä ja jonkun tulkoon-sanan kaiusta? Eikö
ole jo pikemminkin otaksuttava, että nämä tulokset ovat syntyneet
sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti vaikuttavista luonnonvoimista,
vähä vähältä ja varmasti, eikä ihmeen kautta puhaltamalla henkeä nenään
tai kylkiluita katkomalla. -- Kuinka nyt tuumittaneekin, niin syntyy
siitä aina toisellainen luomistyö, minkä alaiseksi luonto joutui, kuin
tuo raamatullinen, joka näyttää paljoa enemmän silmänkääntäjän tempulta
kuin todelliselta tapahtumalta luonnossa -- joka viimemainittu se
kuitenkin tahtoo olla, ell'ei tahdo olla mitään muuta kuin -- taru --
anteeksi: jumalaistaru!"
_Henki ja aine_.
"Jonkunlaista valtaa lienee toki myönnettävä hengelle aineessakin --
jos jumala on henki. Tavallisesti pannaan henki luontoa _vastaan_, ja
päinvastoin, ja nyt julistetaan toinen pyhäksi ja toinen epäpyhäksi.
Mutta millä perusteella on luonto epäpyhä? Puhtaalle on kaikki
puhdasta. Eikä minun mielestäni Jumalata sillä ylistetä ja kiitetä,
että hänen töitään halvennetaan. Vai mitä muuta tehdään, kun ihminen
julistetaan kaikista kurjimmaksi olennoksi? 'Ei palastakaan puhdasta
lihaa ole ruumiissani', lausuttiin eräässä rukouskokouksessa, jossa
äsken kävin."
_Pantheismi_.
"Se yleinen vaikutus, jonka tämä sana -- joka valitettavasti päättyy
ism'iin -- synnyttää vastustajissaan, näyttää olevan se, että se muka
kieltää Jumalan olemassaolon. Ei ole mitään jumalaa! Mikä järjettömyys!
Mutta silloin unohdetaan, että filosofia aina silloin, kun se
työskentelee tieteellisesti ja ilman ennakkoluuloa, juuri hakee tätä
merkillistä olentoa, jonka koko ihmiskunta yksimielisesti, vaikkakin
tuhansin eri tavoin on tunnustanut. Pantheismi ei suinkaan kiellä
maailman synnyttäjää ja johtajaa. Ainoastaan maailman _ulkopuolella_
olevan Jumalan se julistaa _mielikuvituksen_ luomaksi. Pantheismin
tarkoitus on vaan näyttää, kuinka kaikki maailmassa on selitettävissä
(niin pitkälle kuin ihmiset sitä yleensä ovat selittäneet) ilman
tuollaista maailmantakaista Jumalaa. Kun nyt tähän tulee, että
tuollaisen transcendentin Jumalan olemassa olo, juuri sen vuoksi että
se on _ulkopuolella_ meidän tietomme piiriä, on yksinomaan uskon
hyväksi olemassa oleva oppi, niin on selvää, että kaikella tuolla
huudolla jumalattomuudesta ei ole mitään merkitystä tieteelle, joka
tyynesti odottaa sitä voittoa, jonka jokainen totuus kerran tietää
saavuttavansa."
_Kaikkeuden meri_.
"Kylve kaikkeuden meressä? Se on ihmishengen elementti. Niin keinuu
merisorsa valtameren aalloilla, viihtyy ja voimistuu myrskynkin
raivotessa. Jos se vaan osaa elää siinä maailmassaan, on se hyvässä
turvassa, jos petolintu jostain toisesta maailmasta vaakkuu hänen
päänsä päällä, niin sukeltaa hän pohjaan. Ja jos siellä alhaalla alkaa
tuntua tukehduttavalta ja kamalalta, ui hän taas esiin aallon
harjalle. Mutta vierailut kuivalla kamaralla jättää se kernaimmin --
petolinnuille."
_Totuudesta_.
"Kun me sanomme, että me pidämme sitä ja sitä totuutena, niin emme
tarkoita sitä, mitä lapset tarkoittavat sanoessaan keppiä hevoseksi ja
sillä ratsastaessaan; vaan me tarkoitamme, että me katsomme sen todella
_olevan_ totuutta. Se on totuutta, me ymmärrämme, että se on totuutta,
että meidän järkemme on pakotettu sen siksi tunnustamaan. Sen teemme me
välittämättä tulevaisuudesta. Se ei tosin ole laiminlyövä lausumasta
tuomiotaan meidän totuudestamme, niinkuin me olemme lausuneet tuomiomme
entisten aikain totuuksista. Tulevaisuus on ehkä kieltäväkin
totuutemme, mikäli se tahtoo olla korkein totuus; ehkäpä se vielä
synnyttää uuden totuuden, joka on suurempi kuin meidän. Mutta kaikki se
liikuttaa meitä vähän, jos me vaan olemme löytäneet absoluutisen
totuuden s.o. sen, joka on meille absoluutinen totuus. Me emme saa
tietää mitään sellaisesta tulevaisuuden tiedosta, yhtä vähän kuin
voimme tietää menneisyydenkään tiedosta (sovittamatta siihen omia
tietojamme). Mutta juuri sen vuoksi vaadimme me kullekin aikakaudelle
oikeutta pitää tietoansa, todellista vakuutustaan, todellisena
totuutena."
_Jumalan kaikkitietoisuus_.
"Jumalan kaikkitietoisuus on sikäli rajoitettu, ettei hän tiedä
kaikkea, mitä tietää, _yhdellä haavaa_ -- vaan ainoastaan aikain
kuluessa; sillä hän on henkisarja tietoa, tai tuhat sarjaa, mutta niin,
että kustakin sarjasta vaan yksi rengas erällään kulkee nykyhetken
kautta ja tietoisuuden-peilin kautta, olin vähällä sanoa. -- Mutta se
on vaan varmaa, että sitä, mitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä
Jumalakaan. Silloin kun hän tietää -- ja hän tietää aina -- niin
käyttää hän siihen orgaaneja..."
_Kristuksen persoonasta_.
"Nyt on tosiasia, että on ollut olemassa Mozart, Tasso, y.m.
ihmelapsia. Jos nyt joku heistä olisi ollut nero uskonnossa, niinkuin
joku toinen taiteessa, niin eikö hän silloin olisi jotenkin --
jumalallinen. Onko mahdotonta, että sellainen nero kerran olisi
syntynyt, ehkä useampiakin kertoja, vaikkakin eri oloissa ja eri
aikoina. Entäpä Kristus oli sellainen nero? Se kysymys on ainakin
esitettävä. Voisihan tapahtua, että sitä tietä löydettäisiin selitys,
joka lopulta antaisi jo kauvan orjuudessa kituneelle kansalle totuuden
ja lohdutuksen varjon ja tekopyhyyden asemasta."
_Onnellisuudesta tulevassa paratiisissa_.
"Oikein taitavasti kuvatussa taivaassa (Dante, Milton) ovat autuudet
aistillista laatua, ainakin puoleksi. Inhimillinen mielikuvitus, joka
kuvaa sellaisia ihanuuksia, ottaa esikuvakseen elämän maan päällä ja
sijoittaa sen taivaaseen vaan hienonnettuna taiteilijan käden kautta.
Mutta mitä järkeä on tuollaisessa hienontamisessa? ja epäiltävää on
sitäpaitse, onko tämä hienontuminen ylenemistä, onko tuo autuus
todellakin _korkeampaa_ kuin todellisuus maan päällä? Maito- ja
hunajavirrat olisivat ainakin vastenmielisiä pitkän päälle
(ijäisyydestä puhumattakaan). Mutta onko mitään, voiko edes ajatella
mitään autuutta, joka olisi korkeampaa ja puhtaampaa kuin se, minkä
tunnemme oppiessamme tuntemaan uuden ja suuren totuuden?"
"Mutta semmoista autuutta on _maan päällä_, jossa tallustelemme. Sitä
paitse tehdään tavallisesti erehdys arvosteltaessa onnellisuuden eri
asteita. Sanotaan, että toinen tila on verrattomasti korkeampi ja
parempi kuin toinen. Sen suhteen, joka tuntee kaikkein _korkeinta_, on
tämä totta, mutta myöskin _ainoastaan_ sen suhteen. Niinpä on hänelle
puhdas jumalallinen (eli n.k. kristillinen) _rakkaus_ korkein
mahdollinen ja todellinen autuus, ja hunaja, ehkä maitokin suorastaan
kauhistus."
"Mutta useimmille ihmisille on tämä toivo ikuisen onnen toteutumisesta
varsin huono kehoitus hyvyyteen. Lupaa laiskalle koulupojalle
kultahevonen saatavaksi 25 vuoden päästä ja saa hänet vakuutetuksi
siitä, että hän todellakin on saava sen, ja seuraus on oleva -- ei
mikään. Sellainen on ihmisen luonto. Poika pysyy laiskana, paitse ehkä
yhtenä tai kahtena ensi päivänä."
"Opilla taivaan valtakunnasta ei ole käytöllistä merkitystä."
"Eikähan kukaan tarkoittane, että jos tällainen taivaan valtakunta on
olemassa, rehellinen totuuteen pyrkivä ihminen, joka ei usko tällaiseen
taivaan valtakuntaan, sulettaisiin siitä tämän epäuskonsa vuoksi. Se
olisi sama kuin _rangaista_ miestä, joka ei parhaalla tahdollaankaan
voi löytää oikeata tietä; se olisi samaa kovuutta Herrassa kuin mikä
ilmaantuu Lappeen talonpojan käytöksessä, joka seipäällä pieksää
hevosensa melkein kuoliaaksi sentähden, ett'ei tällä ole voimia vetää
hänen luonnottoman raskasta lautakuormaansa."
"Vastakohtana helvetille voisi tuo vielä menetellä, mutta rangaistuksen
laita on sama kuin palkinnonkin. Tosin kyllä näyttää siltä kuin
rangaistuksen uhka olisi tehokkaampi kuin tulevan palkinnon lupa.
(Ainakin on koulupojalle rangaistus erittäin huonosta läksystä
tehokkaampi kuin palkinto satunnaisesta hyvästä). Mutta jos mieli sen
olla jotain muuta kuin illusoorinen, niin tulee sen todellakin muuttua
kannukseksi tai edes vaikuttimeksi hyvään elämään -- ja sitten
_ei sitä saa epäillä_. -- Totta kyllä, että innokas pappi voi
ennakkotoitotuksillaan viimeisen tuomion pasuunaan tärisyttää
kuulijansa kyyneliin -- mutta se ei estä heitä iltasilla
juopottelemasta, vaikkakin se aamulla tuntui vaaralliselta pelättävän
tuomion vuoksi."
_Oli kaunis kevätaamu_.
"Oli kaunis kevätaamu ja maa viherti nuorta nurmea ja vuokot kukkivat
ja ilmassa lauloivat leivot. Komeasti loisteleva aurinko huokui elämää
ja lämpöä seudun yli. Jo luonto yksin olisi tehnyt päivästä
juhlapäivän; nyt tekivät sen ihmisetkin puolestaan; oli sunnuntai,
Kellot soivat ja minä seurasin kirkkoon rientävää joukkoa. Sydämmeni
oli niin täysi ja lämmin; luulin olevani yhtä ansiokas kuin kaikkein
ansiokkaimmat kirkkomiehet."
"Tarkkaavasti kuuntelin saarnaa. Se oli syvästi kristillinen ja
liikuttava. Mutta hartauteni alkoi pian hälvetä, ja minä tunsin
selvästi, että sydämmeni jähtyi yhä nopeammin kuta enemmän saarnamies
läheni helvetin hehkuvaa kuumuutta. Vierustoverini oli mies, jonka
moraali oli jotenkin huono. Mutta hän oli liikutettu ja minä näin hänen
vuodattavan kyyneliä. Olin jo itsekin tuntenut halua itkemään, ei
hartaudesta, vaan mielen haikeudesta, mutta kun näin miehen kyyneleet,
rauhoituin. Mahtaahan se olla pyhä tunne, ajattelin, ja nämä ihmiset
voisivat olla sekä jaloja että epäjaloja, jos he vaan olisivat --
siihen oppineet. Mutta kun lähdin kirkosta, tuli tuhansittain
kysymyksiä ja epäilyksiä mieleeni."